Part 8

Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä, joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.

»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä».

Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut, hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan lapseksi uudelleen.

»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli Riemula surun pesä» -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä, ettei parooni näkynyt sitä muistavan.

»Silloin kuoli vanha rouva!»

»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan, unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa».

»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna.

Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan; mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!»

»Vai niin; onko tullut kirje?» --

»On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!»

»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?»

»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär».

»Hullu peeveli!» jupisi lautamies.

Kello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa.

Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon. Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin ympärille.

Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän.

Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.

Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku Antti sai ensimmäiseksi lukea:

»Sovitus haudalla». --

»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan katsottuaan kummakseen taulua. -- »Enpä olisi saattanut uskoa kerran minunkin paperille tulevan!» arveli hän.

PALKINTO.

Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras, sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla. Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.

Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä Pitkä Pekka.

Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen, pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen. Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä puhuttiin, sillä häntä pelättiin.

* * * * *

Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin, seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä paikkaa pidettiin yhteisenä.

Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina, kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika, rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän rakkaudella rakasti.

Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta. Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään, ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään, niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä, joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin; mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.

Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin, hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle, kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.

Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään, Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».

»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut, miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin on naapurirauha kadonnut».

Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»

Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa, mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.

»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».

Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa. Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi, tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.

»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti.

»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa pois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät, sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!»

Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.

»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin pian».

»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään».

Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei vastannut mitään.

Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin, niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila mitään näkisi.

»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen; semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää, joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa asemaansa».

Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket, ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi. Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt heidät Ollin töllissä.

»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.

Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.

»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.

»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi Olli.

»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».

Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.

»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä me olemme rehellisiä».

Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa! Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat isäsi rehellisen nimen».

Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle. Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla isännällä sanomista?»

»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa, kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne! Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --»

Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.

»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo. »Otetaan rahaa muualta lainaksi».

»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat: minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat: tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! -- Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi hyljätä meidät.»

»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo.

Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit, itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!»

»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.

»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin, lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!»

Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan. Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut, niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani».

»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille, niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta, »lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät».

Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit pitää!» sanoi hän.

Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa, sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.

Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen.

* * * * *

Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta, vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli ensinkään hänestä saanut lohduttajaa.

Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.

»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?» kysyi Mattila kylmästi.

Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.

»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen varastellen».

Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei tuosta varotuksesta pitänyt mitään.

»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin lähellä».

»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin».

Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta! Elkää ajako meitä töllistämme!»

»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän. Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme».

Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan käytöstä.

»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun astui tölliinsä.

Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.

»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat takasin».

»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin ryöstetty» -- huokasi Olli.

»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää».

»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli tapahtunut.

»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan toisesta perheestä.

»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.»

Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi saada 50 riksiä?»

Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää, eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä kumminkin aina saat»,

»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini, te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku merkitys?»