Part 7

-- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä, joka ei ikinä saata sinua unhottaa».

Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»

Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta mitään tietää!»

-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja oli valmis lähtemään.

Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.

Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut toinen.

»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni lyödä!

»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies, mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».

Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku lattiaan.

»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.

Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä; mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain, ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.

Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä epäile, Hanna!» ja katoovan.

»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.

»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa, vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.

Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause: »Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».

XIV.

Isä ja poika.

Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt. Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan vielä vaaleampia kasvoja.

Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut. Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler», oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin suku». --

Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat. Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut tilaansa oikein käsittää.

Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut, mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on hänen oman sydämensä laita. --

Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan, niin kauan aikaa kulunut.

Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut, samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.

Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin. »Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt. Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala! Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.

Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.

Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita, jotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä. »Onneton isäni!»

Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän liikkunut. -- »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on Eliina?» -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin ajattelevan puhetta.

Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas.

»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta. Hän tirkisteli vaan sitä.

»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt sinua», houraili parooni.

Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.

»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» -- parooni osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!»

Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin; hän näki kuolleen Lorentsin.

»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni. »Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin! Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen... Hän katselee minua. Vie minut hänen viereensä!»

Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän sanonut.

Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.

»Mihin sinä viet minua?... Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!»

Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. --

Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli häntä. -- Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.

* * * * *

Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse, ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.

»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus! Mikä kadonnut oli, on löytynyt!... Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen. Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin kohtaan olen ollut».

»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut...»

»Ja sinä annat minulle anteeksi?»

Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.

»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös! Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää -- -- tietää, mitä sinua on kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle anteeksi?» -- --

Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen, ylevä poika!» -- sanoi hän hiljaa.

XV.

Viiden vuoden kuluttua.

Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt. Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.

Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan suuhunsa.

Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden elätettäväksi.

Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan, jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.

Päivä polttaa kuumasti. -- »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. -- »Olisipa hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa».

»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka mäen harjalla seisoi.

Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa istujain ostaa.

»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä myötämaata».

Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara oleman» -- sanoi tuo herra. -- »Mutta miten tahdotte perille päästä, isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne jalkaisinkin päästä».

»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.

Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia, joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia», sanoi hän.

»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.

»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»

Antin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan, poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän. Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»

Vaunut pysähtyivät. -- »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin, joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.

Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.

»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.

»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on Puron mökki autio!»

»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. -- »Tässä, isäni, on se eukko, jonka sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».

Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan poika.

* * * * *

»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!» huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan; tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut; tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku laitettiin.

Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa, sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.

»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin sydämeeni!» -- --

Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.

»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä vuosista. -- »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään isäini kammioon». --

»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut, kun on minuun sinut sitonut». --

Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin, puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä paikoilta, missä äitini ruumis lepää».

XVI.

Sovitus haudalla.

Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä, kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg.

Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka hän näytti paljon vanhemmalta. -- Väliin saatti hän päiväkaudet istua kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain suojassa; minulla ei niitä ollut!» -- Väliin taasen -- ja tuo tapahtui aina, kun hän oli saanut palkkansa -- oli hän iloinen, kulki ympäri pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin.

Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään Helsinkiin.

Hän istui tuon vähäisen joen rannalla -- saman joen, johon pari virstaa mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. -- Kello taisi olla noin 10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään pettänyt!»

Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika häiritsemään hänen rauhaansa.

»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri nähtyään hänet.

»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että tulisitte heille kirkkoa näyttämään».

Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta voinut heidän kasvojansa eroittaa.

»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika. Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä, joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on siunannut minun viimeiset hetkeni!»

»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.

»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.

»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna ollen polvillaan paroonin vieressä. -- »Lapsenkin suusta on hän ottanut kiitoksen!» --

Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset olivat. »Amen!» sanoi hänkin.

Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!» huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.

»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä, »miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi».

Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.

Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut hänet syliinsä. -- »Minun poikani!» kuiskasi hän.

»Teidän poikanne ... parooni Edler ... minä!»

»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle; sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte... Minä hain teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^ kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». -- --

»Sinä et usko minua?... Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää, mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan...» --

»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?»

»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen velkansa».

»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty...»

Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä. Maisteri puristi kovasti niitä. -- »Ylönpalttinen on Jumalan armo!» sanoi hän. --

»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen muistonsa!»

Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa, vieläkö halveksit minua?»

»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa.

»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri.

XVII.

Vielä kerran Riemulassa.

Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä vaan missä rauha vallitsee.

Nyt on, näet, jouluaaton ilta.

Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan ilmassa ovat ulkona. --

Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.

Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan, tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin päin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä yltynyt.