Part 5

Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli, ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» --

»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»

Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut. Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»

»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».

Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit rasiasta käteensä ja meni pirttiin.

»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.

Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan. He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä katosi.

»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä, miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi. --

»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».

»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä minulla on --»

»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti ovelle.

»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.

Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua kanssanne vähäisen?» --

»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on sanomista!»

Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään kuulla muun kuin lautamiehen».

»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä sinulla on sanomista!» --

Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui hän.

»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.

»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».

»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»

»Se on äitini sormus».

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini, parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».

Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla vihkimäsormusta».

»Todistus on tallella», sanoi Antti.

»Missä!» huusi lautamies.

»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.

Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran. -- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.

»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia löytyisi!»

»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra maisteri; te kuulitte sen?»

»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota maisteria».

»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti, Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi renkejänsä kutsumaan.

»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! -- Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».

»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu», sanoi maisteri vaalistuen.

Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.

Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.

»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä menen Riemulaan».

»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.

Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.

»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.

Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.

X.

Riemulan parooni.

Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet, jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut, miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi?

Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa, silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden. Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana?

Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo. Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa -- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka alkaa elämänsä retken.

Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla viimestään herää omatunto.

Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo. Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.

Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka vertaista kauneudessa harvoin tavataan.

Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.

Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa, hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut, pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. --

Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika, hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta, äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.

Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea, sillä hänen omatuntonsa on puhdas.

Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.

Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen vuodessa.

»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet vierivät alas hänen otsaltaan.

»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.

Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen».

Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin; siellä käveli hän käsiänsä väännellen.

»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa... Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan kaikki elämäni pahat työt».

Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen poskensa olivat kyynelistä kosteat.

Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan polvilleen ja itki kuin lapsi.

Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli parooni vielä polvillansa.

»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella äänellä.

Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.

Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden talvipilvien välistä. --

Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi hän.

Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja reestä nousi lautamies Ollila.

Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa, ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan. Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle, oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen nimismiehen tuloa Ollilaan.

Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.

Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin kuolemasta ei vielä mitään tiedetty.

XI.

Antin ylevyys.

Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän.

Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui, naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti, joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä.

Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat, olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta. Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli: »miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan tietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi, Hanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna; minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! -- Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!»

Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan: »Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan; sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan, naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia; mutta Anttia ei kuulunut.

Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia, jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi, että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin.

Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!» huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo. Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää.

Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä, se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä. Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman niitä tässä pahantekijänä.

Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään».

»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti.

Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri ja nimismies maisterin kamariin.

Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti, oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen.

Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin, herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti».

Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi lumivalkeaksi. -- »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä. »Hyvästi, onneni maailmassa!»

Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies. Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän.

Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä on? Missä on paroonin poika?»

Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt. Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies, ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä».

Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä rintaansa vastaan eikä puhunut mitään.

»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa rikoksesi».

Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi, ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin.