Part 3

-- -- -- Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni, ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa, minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää. Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. -- Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä, elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi, mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon. Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?» Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää; mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti, tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu, mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä? Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen; mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.

Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi

Fr. Jos. Lager.

VI.

Mitä Liisa muori arveli ja teki.

Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina. Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin, maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin askareihin.

Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla, mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.

Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat, joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.

Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin. Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä --

»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni».

Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.

»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi maantielle».

Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.

»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan palkolliset pitivät maisterista.

Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa, jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.

Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene yön kuluessa kuivunut».

»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä, hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!»

Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa sanomatta lautamiehen kamariin.

Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän.

Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette mitään puhu?»

»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat», vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.

Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea. Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies, toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi hiljaisuus kuin pirtissä.

Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu. Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.

Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme, sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy. Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee, ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä -- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii, ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.

Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.

Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan? En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri hänen poskillensa.

Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle hoitajalleen mitä hän mietti.

»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin menevät».

Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla onnellinen!»

»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten: »mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!»

Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa kuulutuskirjaa pappilasta --»

Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa, ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat, silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä sormessa oli kaunis kultasormus.

»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.

Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.

»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.

Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä, olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän kysymyksiänsä.

Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista. Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan voinut kieltää kuulutusta.

Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama, kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät. Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt».

»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi puhtaaksi!»

»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta. Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään. Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!»

»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.

»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä, ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää, missä Eliinan poika on».

»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies, vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä sallinut ja -- --»

»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt, ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt; muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton. Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --»

»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa auta häntä Ollilan emännäksi.»

»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista, lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!»

»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt, piiat, totivettä tulelle!»

Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies, etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni lautamies maisterin kanssa kamariinsa.

»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän jälkeensä.

»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies.

VII.

Talontytär ja palkollinen.

Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa. Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa. Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin ovi oli sisältä salvalla kiini.

Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti. Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi. Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan kohta jälleen tarttunut työhönsä.

Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti kenenkään huomaamatta ulos pirtistä.

Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa. Oliko tuo pelkkä sattumus --?

Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan: »Antti, minä hain teitä!»

»Minua!» sanoi Antti seisahtuen.

»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista».

Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti, näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä kiilsivät kyyneleet.

He istuivat kahden puolen pöytää.

Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!»

Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu, seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en tiedä».

»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista. »Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette voine minua pettää?»

»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä ennen kuolisin».

»Älkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa.

»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo naiminen vastoin teidän mieltänne?»

Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat, olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman heitä?»

»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata. Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää. Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän».

»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna.

»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?»

»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.

Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut sama mies kuin äsken.

»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!»

Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.

Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.

VIII.

Eliina.

Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.

»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.

»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni pitää».

Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».

Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine, jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli sisäpuolelle piirretty »A. E».

Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta, korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies, poikani, oli sinun isäsi_».

Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea takan edessä.

»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa», ajatteli hän.

Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen: