Part 18

Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista» kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä kysymyksilläni:

Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili myöskin venäläisiä?

Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin, mitäpä siinä oli miettimistä!»

Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. --

Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin, hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja pappilan tienoilla tapahtunut.

Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun ja Sannan luo.

Kirkon ylisillä lepäsi hän -- jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää -- viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä piilossaan.

Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään.

Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti venäläiseksi.

»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta missä, missä ovat pappilan asukkaat?»

Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä löytävänsä ketään ihmistä. --

Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten hän oli pappilaan kulkenut.

Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon. Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle.

Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät, mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon vanhuutta.

Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää, kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, -- hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa lähestyivät he häntä.

Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi, jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä -- kaksi ihmistä oli siinä -- oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle.

Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja mikä häntä oli kohdannut.

Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri, kirkas kyynele. »Älä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. »Älä epäile, vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!»

Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet vierivät nyt hänen poskiaan myöten.

Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas.

Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan venettä, millä he olisivat yli järven päässeet.

Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna, paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät, mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa, jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat häntä ynnä hänen noutajansa.

Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui.

Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle. Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla, josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät silmällä, mitä järvellä näkyisi.

Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat. Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan, sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.

Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias torpassa -- ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.

Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut. Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä heillä oli tekeillä.

Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä takaisin mannermaalle!»

Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut: »Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä».

Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä; mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan, tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti.

Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra, Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra sanonut.

Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle.

»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän käskyyn sai isäntä tyytyä.

Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.

Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun oksassa riippui.

Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka.

Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa ollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat vallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista niistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana hopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta.

Ei osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin!

Nähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen sumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän, josta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta yö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa.

Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että vihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja hautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti.

Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään, ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä, uskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta heidän jälkiään näkyi pappilassa.

Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty alas.

Nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän pelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet.

Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat paenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen iltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin.

Paljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta. Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja suljettavat.

Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu isäntä.

Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita.

Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. -- Koko päivän olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle arkun.

»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» -- jatkoi Hannun sisar -- »tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä. Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli. Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi hoipertelevia olentoja -- ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet, ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty».

Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi:

»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä kirkkoherra!»

Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt, vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä.

»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra.

»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä vakavasti.

»Nälkäkuolemaa siis!»

»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä».

Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin, kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän mumisi vaan: »Se on hirmuista!»

Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi; sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä. Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte vielä!»

Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen.

»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi ukko.

»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla».

Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen, minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki, kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». -- --

Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri. Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin.

Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai tietoja hänestä.

Mihin oli Sanna joutunut?

Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut. Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet sitten väkisin Koljaan taloon.

Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto. He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. --

Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian, siis armaansa murhaajia?

Ei! Ja kumminkin katosi hän?

Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan. Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti. Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt, kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta.

Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle rintaansa, syvälle sydämeensä.

Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.

* * * * *

Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari Kulovedessä kantanut nimeä _Sadan leukaluut_.

Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat muistosta kadonneet, mutta nimi _Sadan leukaluut_ elää vielä.

Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä, mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan.

Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja, uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt.

Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin, miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää.