Part 17

Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin. Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon kentälle.

Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä, kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta.

»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä.

Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun.

Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee kostamatta!»

Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.

»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta seurasi.

Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten näette, kenenkä tapoitte!»

Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin huoneesen.

Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa, vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi.

Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita, ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella. Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat seuraavat:

Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet, oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä. Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt, kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi. Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili, sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi, vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi: »Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet. Jokainen meistä on valmis kuolemaan».

Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria. Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa pelastustaan.

Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin.

»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme. Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle karkausta välttää».

»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä, kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet».

Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa. Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa».

Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun, katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän:

»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?»

»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte», vastasi Hannu.

Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät kummastuttavan heitä.

Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.

Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki, millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän, että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle. Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä Sanna asui.

Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi, että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä.

»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos olisitte maalle jääneet». -- Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja tämmöistä tapaa koki hän miettiä. -- Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on hirmuinen».

Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle poiketa.

Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut.

Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla vauhdilla veneesen.

Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut kuoleman oma.

Mitä oli Hannu tehnyt?

Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet.

Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä.

Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene vihdoin saatiin liikkeelle.

Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus. Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän, ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä veneesen.

Siinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli vene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei Hannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen pulppusi. -- Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti soudettiin saarta kohden.

Joka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa määrässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli tapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli pelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää.

Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli niin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin -- tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä syyt häntä yllyttivät?

Neljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota Hannu oli odottanut.

Vene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen.

Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön viha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa vaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän tiesi, että hän osasi uida.

Kun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että tuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla varuillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun päässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut pelastaa itseään.

Upseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen päähänsä.

Hiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli pelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut tiennyt surmaa peljätä.

Ken tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli?

Isä, sisar ja morsian!

Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa? Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään säästänyt.

Mutta miten kävi venäläisten?

Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat, luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa. Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.

»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan.

Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat; toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä.

Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten venäläiset, aina kaksi vastatusten.

Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli hämmästyskin kadonnut. -- Niin vähän tarvitaan!

Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla.

Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa.

Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet, etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan.

Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan. Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt.

* * * * *

Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa, oli Sanna ja Jeremias jätetty.

Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä.

Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon tuostakin manaillen ampujaansa.

Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita ... niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.

Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen silmiinsä. -- Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana, onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias hengitti... Vihdoin...

Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet. Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan; hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt, missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt peljännyt.

Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten kartanoon ... kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet.

Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui?

Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!

Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän; sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi hän Hannun verisen kirveen.

Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi ... mutta seisahtui taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn... Hän, hän siis oli se ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen ensiksi kaatuneen armaaksensa?

Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui. Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki hän, mitä sanoi hän tähän?

Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti, sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt -- kaikki sanoi sanoja selvemmin, mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt, olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen neitonen, tästä syystä?

Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta, mihin hän näkee venäläisten pelastuvan!

Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna; mutta hän istui rannalla ääneti.

Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin.

Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu loppuu!

Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä, kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli toivonut saavansa elää ja kuolla.

Minne kulki hän?

Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan. Kirkkoherran luo hän kulkee.

Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä kulje kahta pitkää penikulmaa.

Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. -- --