Part 16

Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi heidät.

»Älkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!»

Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta -- eukot -- mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät toisistaan eronneet.

Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty.

Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki, vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi, sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo?

»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?»

»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan».

»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. -- Onnen oli kauppa. Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta. Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli metsä sakein.

Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät meidät, olemme kuoleman omat!»

»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän vapisevan.

Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin. Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten valtaan.

Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen kohta kirouksella vastasi.

Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt.

Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon, kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista. Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu menneen; mutta nyt. -- --

Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! --.

Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle.

Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen suin päin heitettynä maahan.

»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu Jeremiaksen huutavan.

Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua, ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen, ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa, emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; -- mutta nyt -- nyt muisti hän Sannaa.

Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut. Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!» vaipui Jeremias hiljaa maahan.

Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset tännepäin kiirehtivät.

Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.

Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon luo.

»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa ukkoa kantoa vastaan.

Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella äänellä.

»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus.

Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton, sen havaitsi hän.

Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata:

»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse kuiville juoksemaan».

»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt, kun häntä liikutettiin, parahti kovasti.

»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni! Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla, mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta.

Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin. Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän tummeneva hämäryys. --

Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä -- yön hiljaisuus -- saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin, tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten pahalla pahaa palkita.

Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä. Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön.

Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon, joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. --

Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se heitetty. Vanhus -- Hannun isä -- ja Hannun nuori sisar olivat kadonneet.

»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan. »Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten käsiin?»

»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat he metsään hiipineet».

»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu. »Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy. Siis...»

Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä tunne katkaisi hänen puheensa.

Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi: »Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi».

»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy».

Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi:

»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan. -- Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!»

Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. -- »Mene, mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle.

Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta.

Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa.

Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä. Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä mielissään.

Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet.

Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät, samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen.

Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt. Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi. Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän, että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja -- äänettä vaipui vartia ijankaikkiseen uneen.

»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän korjaten kaatuneelta hänen aseensa.

»Mutta nyt!»

Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on varsin ihana ja kaunis -- josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin, mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja kumminkin... Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi.

Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään, pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi. Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja ymmärsi samassa vaivansa turhaksi.

Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän.

Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät.

Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta kolauttaakseen sillä toista.

Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä mitään kummempaa seurannut.

Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi, ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä. Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? -- Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin -- mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.

Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa?

Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja vieläpä hirmuisemman surman.

Iloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt asema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne, jotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää vasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu pari upseeriakin.

Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo.

Kun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana, tuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja ilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain venäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata teoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. -- Mutta kumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia semmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin kummallisilta näkyivät ne hänelle.

Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan puoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri sotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta erkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset siihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta hänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon vaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa ruumiina.

Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu ollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi se ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen vihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään ummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan.

Mutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan arvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka oli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat, nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen kolmelle toverillensa surman.

Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun hän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä olivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle.

Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille maksanut. Nyt -- nyt tuli hänen vuoronsa!

Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä. Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu.

Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus.

»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!»

»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.

»Sano hänelle, että hän ensin piestään!»

»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun kunniani. Pieskää vaan minua!»

Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan.