Part 15

Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka, oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi. Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä, niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten poismenoa heidän kotiseuduiltaan.

Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa.

Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille, joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin jälkimäiset.

Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä kohden.

Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta heidän käyntiänsä.

Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta, jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet. Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät, että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät.

Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty. Tyrvään kirkko -- se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla -- on pitäjän toisessa päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot, joutui tämäkin rustitila.

Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa. Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli. Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut. Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet, mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta kaikki veneet olivat kuljetetut.

Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki ovet auki.

Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava hengitys.

Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle.

Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös. Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon hohtamaan.

Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä kuului ääniä.

»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra. »Viholliset ovat pappilassa».

Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä, joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle. Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä -- neljä julmaa partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase kädessä.

Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää. Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin, ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut.

Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää, jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan. Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi siitä pää edellä lattiaan.

Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt, sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle. Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan haltioitseva voima talosta luopunut -- ja se oli seuraava rosvoja. Kun nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja. Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa, olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään.

Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa. Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten pakenemisesta.

Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään, sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki, miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.

Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja -- -- jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä.

Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. -- Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa.

Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä.

* * * * *

Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin.

Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin veneessä oliat tunsivat pian toisensa..

Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia, itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies -- Jeremias oli hänen nimensä -- riiteli kovasti tätä vastaan.

»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä veneestä. -- »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli ukko eukkoinensa aamulla kotiin?»

Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut -- eläviä olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät veneitä kohti.

Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. -- »Maalla ei ole meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias, Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon; ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa».

Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun, eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset, jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu, oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin, ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään vähäisen saaren suojaan.

Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen. »Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt nimitetään.

Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään nimetön saari.

Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt, astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin, ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut kukaan heistä aavistaa.

Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut. Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä.

»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!»

Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?»

Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt, erkanivat miehet -- ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön sanomatta -- niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut?

Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin, raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka viholliset -- tahi osa niistä -- jo puolipäivän aikaan olivat sinne tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää omaisuuttansa pelastaa.

Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui, näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!»

»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi ukko Jeremias.

Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa. Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä. »Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!»

Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan.

Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat, luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat turvansa -- veneet -- selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias ennätti huutaa Hannulle: »Älkäämme erotko!»

Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli, kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa päähän.

Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa. Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa sanomatta hyppäsi hän järveen ... upposi, kohosi kumminkin kohta taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä.