Part 14

Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis, tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian».

SADAN LEUKALUUT.

Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.

Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet rannalla asujat.

Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan, on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä astuneet maalle.

Keitä ovat nämä nuoret?

Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. --

Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt -- missä, sitä ei tiedetty. Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren 17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä. Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän, ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi kuin hänen.

Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet vielä kukin tiloillansa.

Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli -- missä, sitä ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä lähestyi kirkkoa.

Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä. Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat. Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä.

Nyt kuuluu kirkonkellon ääni.

»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa.

Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan, kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli »Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän huusi Kuljun kirkkoveneelle:

»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot ja tytöt ovat kirkolle lentäneet».

Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen, sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä, millä veli kaukana kotimaasta.

Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli sota -- -- sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen. Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat.

Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus, seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra, Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja; perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa, pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten, seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin.

Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet. Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut. Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli. Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan.

Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut. Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa sanonut, vastaa hän:

»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee, mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan. Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin koettelemuksen aika».

Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi. Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi:

»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi; sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» -- jatkoi kirkkoherra -- »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan, että Herra hirmun karkottaisi päältämme».

Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli odotettavana.

Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä. Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta, idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty. Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä. Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä.

Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi, tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta.

Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet. Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet. Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. -- Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty Karkun kirkossa.

Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin, samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä itseänsä odotti.

Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia kulkevat.

»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». --

»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi vanha ukko.

»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi, ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta päästä!»

Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy. Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut täydellistä kuolemakiitosta.

Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti pystyyn ja huusi:

»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin, sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma savu sieltäpäin nousee!»

Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin, että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.

Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti valkea päässyt irti? -- Siinä kysymys, johon vastausta turhaan haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja asetti veneen kokan kotiin päin.

»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» -- mietti hän.

* * * * *

Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas. Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu, kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin.

»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. -- »Kenpä tietää, mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista kumminkin tuollainen».

»Oikein sanot!» -- vastasi Hannu. -- »Mutta me emme tässä tee muuta, kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet».

Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi elatusta.

Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut, huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla iloinen», -- ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». -- Sanottakoon, että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä, sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta.

Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. -- »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi hän.

»En!» vastasi tyttö.

»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin».

Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän kohta: »Venäläiset!»

Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule». Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan, mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden.

»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän; »parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin».

Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla... Ei Haapaniemellä! Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana taivaan rannalla.

Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla ... tuolla on myös valkea irti!» -- huusi hän -- »Myrrän talo palaa. Se on venäläisten työtä!» --

Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi musta savupatsas suorana taivaalle.

Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja Maurilla.

»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen.

»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa kohden.

* * * * *

Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme, katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu, joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama?

Oli!