Part 10

Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut, että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas. Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee».

Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt. Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi, joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen!

»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani sormuksen?» -- huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle.

Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. -- »Mistä olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa.

Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen aamulla herralta».

»Sen minä arvasin», -- nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen, niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen tykö?»

»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», -- huusi Mattila innostuneena; -- »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku pikemmin».

Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita, sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin. Mutta Kaarle ei katsonut järvelle.

Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. -- »Minne Ollia viedään?» kysyivät he.

»Hän on Mattilan varas» -- vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi Olliin.

* * * * *

Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin, jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. --

Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene, joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella, nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen, hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava käsivarressa.

Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä nojaa arkkua vastaan.

Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle, joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi.

Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon.

Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista peninkulmaa.

Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta perässä. Se oli Kaarle.

»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan porilla, nouse!»

Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa.

Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista; mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä.

Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä oli vielä henki. --

Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui.

Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään, jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli päätetty viedä heidät Turkuun.

Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella. Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon, että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan -- hän oli Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.

Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli päästetty irti.

Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.

Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on tuolilla nuo 50 riksiä.

Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.

Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä. Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!»

Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. -- »Palkinto?» kuiskasi hän.

»Palkinto!» vastasi Olli.

Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys, kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu. »Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» -- Tuon sanottua menivät nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa, uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita -- hän oli mennyt.

»Hän on kuollut!» -- huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä. Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja -- sydän niilläkin oli. Pitkän Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. --

Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen. Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin.

Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat.

Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat.

Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä. Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. -- Vappo oli sinne vuotta ennen muuttanut.

Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin, otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin. Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä.

»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun piti ruumissaarnan Kaarlelle. -- »Mutta paras palkinto on aina puhdas omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on».

MERIMIEHEN MORSIAN.

I.

Saarelassa.

Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut, siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää!

Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla.

Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika.

Talo oli neljännesveroinen, -- vähäinen, mutta kaunis.

»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi astioita takan vieressä.

»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä -- --»

»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin meni hän kirkkoon.

Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi, muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti, ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut: »Jumala olkoon kanssanne!»

Maunu oli merimies.

Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis. Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset.

Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.

Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella, taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät, leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin isä ja tyttö ei talossa ollutkaan.

Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» --

Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti sieltä pettua talven tarpeeksi.

Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän oli ennen nälkää kärsinyt.

Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja, väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.

Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen. Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli Ainan isä, Saarelan Heikki.

Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon. Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli Saarelasta peninkulma.

Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi. Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja tehdä emännän toimet -- siinä oli Ainan taito.

Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut oudon tunteen sydämessään -- Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.

Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan.

Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun vanhemmilla oli ollut torpanmaa. -- Junttilan torppa oli ollut virstan päässä Saarelasta. -- Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa. Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen.

Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!»

»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö, luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän, vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, -- hän ei ajatellut sitä.

Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä: »Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan.

»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa.

»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui.

»Onko setä mennyt kirkkoon?»

»On ».

»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa, Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle morsiuslahjoja ulkomailta».

»Kiitoksia!»

»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?»

»Lupaan».

»Tule ulos, käydään ahteelle!» -- -- --

Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä. He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa Jumalaa. Maunu oli onnellinen.

Merimies suuteli morsiantaan.

»Älä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina.

»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi».

Taasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! --

Maunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua.

Mutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen ensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi. Hän saarnasi, ja kansa sanoi: »kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun joutuu». Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa kotoa.

Saarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla. Kirkossa saarnasi nuorukainen. --

Ei sen kummempi se.

II.

Miten Heikkiä markkinoilla petettiin.

Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa arkkuunsa. -- Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet, oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa lehtiään». -- Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.

»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä».

»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.

Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli hänellä aina Maunu mielessä. -- Kolmantena päivänä oli isä luvannut olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito, joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös. »Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi vuoteelle. -- Hän nukkui.

Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne. Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20 ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan. Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. -- Rahatta ja jyvittä tuli Heikki raukka kotia. -- Se oli kovaa! --

Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys, mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu on hukkunut!»

Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut. Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä saattavansa lukea onnettomuutensa.

»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! -- -- Kirveeni on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». -- Ja nyt puhui isä kohtaloistaan kaupungissa. --

»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen koskenut.

»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»

Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.

Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.

»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.

Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja hyppäsivät vuoteistaan.

»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.

»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.

Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi nimismiestä istumaan. -- »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten, ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi vastaan; tänne vehkeesi kohta!»