Part 6

Sekä isäntä että koko talonväki itkivät, kuultuansa tämän odottamattoman uutisen. Työhön ei ollut sinä päivänä halua kenelläkään, eikä se olisi sujunutkaan, jos vaikka he olisivat sitä koettaneet tehdäkin. Niin haikama ja kaiho oli heillä, sillä koko talon perhe, yksin lapsetkin, rakastivat majuria.

Jonkun ajan perästä tuli eräs upseeri muutamain sotamiesten kanssa Törmälään ja veivät mennessään majuri-vainajan viimeiset tavarat, jotka siellä vielä olivat jälellä. Mutta arkkua ei isäntä antanut, eikä upseeri sitä edes kaihonnutkaan.

Parin viikon perästä matkusti isäntä arkun kanssa Pietariin. Arkun kannella olevan osoitteen avulla löysi hän sen kartanon, tahi oikeastaan palatsin, jossa majurin äiti asui. Palvelija, komeissa vaatteissa, tuli häntä vastaan ja tahtoi ottaa arkun ja viedä sen ylhäiselle emännälleen, mutta isäntä ei antanut, vaan selitti, että häntä oli käsketty antamaan se ruhtinattarelle itselleen, eikä kenellekään muulle. Sen kuultuaan laittoi palvelija hänet menemään edelleen.

Siellä oli toinen, yhtä komeasti puettu palvelija, joka saattoi hänet edelleen. Törmälän isäntä hämmästyi, nähdessään sellaisen loiston ympärillään, jota hän ei osannut uneksiakaan. Seinät olivat peitetyt silkillä ja suurilla peileillä, joista hän näki monta kuvaansa yht'aikaa. Vihdoin saapuivat he suljetun oven eteen, jota palvelija vienosti kolkutti. Kun sisältä äännettiin, aukasi palvelija oven ja käski isännän astua sisään.

Komeassa sohvassa istui mustissa vaatteissa vanhanpuoleinen nainen. Tälle kumarsi ja niiasi isäntä hyvin syvään. Nainen nyökäytti päätään tervehdykseksi.

Nähdessään arkun isännän kädessä, vaaleni ruhtinatar ja painoi päänsä kämmeniensä väliin. Törmänen ojensi hänelle arkun, kumartaen. Hän otti sen ja laski edessään olevalle pöydälle. Sitte avasi hän arkun omalla avaimellaan, otti sieltä erään paperin ja luki sen. Suuret kyyneleet tippuivat ruhtinattaren silmistä paperille. Vihdoin putosi kirje hänen syliinsä ja hän nojautui sohvan tyynyä vasten itkemään.

Tällä ajalla oli isännällä tilaisuus katsella ympärillensä. Sali oli kaunistettu kaiken maailman taideteoksilla ja monellaisilla kukkasilla. Laessa riippui suuri kristalliruunu ja seiniä peittivät suuret kuvataulut kultaisissa puitteissa; lattia oli kokonaan verhottu kauneilla matoilla. Jos mihin loi silmänsä, niin kaikkialla kohtasi rikkauden ja ylellisyyden loisto.

Vihdoin nosti ruhtinatar päänsä ja käski palvelijan saattamaan vieraan erityiseen kammariin, sekä antamaan hänelle ruokaa ja juomaa. Sitte pyysi hän isäntää tulemaan huomenna uudestaan puheillensa.

Monen, toinen toistaan komeamman huoneen läpi kuljettuaan, saapuivat he siihen huoneeseen, joka isännälle oli määrätty asuttavaksi. Palvelija kehoitti isäntää pyytämään mitä vaan haluaisi, joko ruokaa taikka juomaa.

Syötyään ja juotuaan juohtui isännälle mieleen, että hän oli jättänyt hevosensa erään kauppiaan kartanoon ja tahtoi mennä sitä katsomaan ja ruokkimaan. Hän läksi kammarista, mutta ei osannutkaan ulos. Hän aukasi yhtä ja toista ovea, vaan ne eivät näyttäneet mikään vievän ulos. Vihdoin tuli eräs palvelija, jolle hän selitti asiansa. Tämä saattoi hänet ulos ja laittoi piharengin oppaaksi, sekä pyysi isännän ajamaan hevosensa tänne, jossa se kyllä hyvin hoidetaan. Isäntä teki niin ja pääsi sillä tavoin hevosen hoidosta huoletta.

Seuraavana päivänä kutsutti ruhtinatar isännän puheillensa. Nyt oli hän erittäin ystävällinen, ojensi kättä ja pyysi vierasta istumaan. Sitte pyysi hän isännän kertomaan kaikki, mitä hän vaan voi suinkin tietää nuoresta ruhtinaasta. Sen tämä tekikin ja vielä niin laveasti, kuin talonpojilla ennen aikaan oli tapana kertoa. Varsinkin Marian ja majurin rakkautta kuvaili hän oikein karjalaisen vilkkaalla kaunopuheliaisuudella.

Kuultuansa, miten helliä rakkauden kirjeitä nuoret kirjoittelivat toisilleen, hyrähti ruhtinatar itkuun ja sanoi:

"Voi raukkojen rakkautta, voi maailman rikkautta."

"Minä tahdon palkita sen, mitä olen laiminlyönyt. Minä laitan noutamaan Marian luokseni ja teen hänet perillisekseni. Muita perillisiä ei minulla maailmassa ole."

Sitte tiedusteli hän isännältä, kuinka kauan tämä malttaisi viipyä Pietarissa ja pyysi isäntää olemaan heillä kortteeria niin kauan kun häntä vaan haluttaa täällä olla. Isäntä kiitti ja jäi taloon olemaan.

Kolme vuorokautta Pietarissa oltuansa päätti Törmänen lähteä kotiinsa ja aikoi käydä sanomassa jäähyväiset ruhtinattarelle. Juuri kun hän aikoi lähteä, tultiin häntä kutsumaan ruhtinattaren luo. Palvelijan saattamana meni hän ruhtinaan huoneeseen.

Ruhtinatar otti hänet lempeästi vastaan ja käski istumaan. Sitte ilmoitti hän että oli antanut noutaa poikansa morsiamen luoksensa ja tehnyt hänet perillisekseen. Sen sanottuaan aukasi hän kammarin oven ja huusi: "Maria, tule tänne!"

Samassa astui esille nuori, solakka, mustiin puettu nainen, joka sanoi vieraalle hyvin kohteliaasti hyvän päivän. Sitte esitteli ruhtinatar vieraallensa:

"Tässä on minun poikavainajani morsian ja minun perilliseni Maria."

Vaikka hieman kalvea, oli Maria ihmeen ihana impi, niin ihana, jottei Törmänen ollut milloinkaan niin kaunista naista nähnyt. Kun hän ojensi sievän kätensä vieraalle, oli se pehmeä kuin sametti.

Sitte pyysi Maria vierasta kertomaan, mitä hän tiesi siitä hyvästä ruhtinaasta. Sen tämä tekikin, alkaen siitä hetkestä, jolloin majuri heille tuli, siihen asti kun hän heiltä läksi ja kuinka he surivat häntä koko perhe. Kun hän mainitsi ruhtinaan palavasta rakkaudesta ja uskollisuudesta Mariaa kohtaan, tillahti Maria itkemään ja sanoi:

"Hän rakasti minua ja oli minulle uskollinen kuolemaansa asti; samoin tahdon minäkin tehdä ja elää yksin hänelle."

"Tee niin, rakas lapseni!" sanoi ruhtinatar itkussa suin.

Kun isäntä oli kertomuksensa lopettanut, kutsui ruhtinatar palvelijansa, jonka käski tuomaan heille lasit viiniä. Se oli Törmäsestä outoa, kun naiset kilauttivat viinilasinsa hänen lasiansa vasten ja sitte vasta ryyppäsivät. Viinit juotua sanoi isäntä jäähyväiset ja kiitti vierasvaraisuudesta. Lähtiessä pisti ruhtinatar isännälle sadan ruplan setelin kouraan ja Maria antoi viiden ruplan kultarahan. Talonväki pyysi vierasta vastakin käymään heitä tervehtimässä, kun hän vaan milloin liikkuu Pietarissa.

Kotiin tultuaan kertoi Törmänen laveasti Pietarissa-käynnistään ja miten hyvästi häntä siellä pidettiin majuri-vainajan kotona. Hänellä oli siitä kertomista moneksi aikaa.

"Kyllähän Maria lupasi pysyä ruhtinaalle uskollisena kuolemaansa asti, mutta sitä minä en usko. Noin nuori ja kaunis nainen ei saa rauhaa olla yksinään. Onhan niitä rikkaita ja nuoria ylimysten poikia, jotka viettelevät hänet naimisiin", lasketteli isäntä joka kerran, kun tuli puheeksi Maria.

Melkein joka vuosi kävi Törmälän isäntä Pietarissa ja samalla tervehtimässä ruhtinatarta ja Mariaa. Joka kerralla oli hän yhtä tervetullut ja sai aina lähtiessään runsaasti rahaa ja muutakin kavetta. Viime kerralla kyseli Maria isännän kotia, ynnä tietä sinne, luvaten käydä joskus katsomassa niitä paikkoja, joissa hänen rakas ruhtinaansa oli oleskellut.

Kymmenen vuotta oli kulunut ruhtinaan kuolemasta, kun eräänä kauniina kesäpäivänä tuli Törmälän taloon ylhäinen nainen. Hän ajoi vaunuilla, joita veti pari mustia hevoisia. Isäntä meni vierasta vastaan.

"Vieläkö isäntä tuntee minua, kun emme pariin vuoteen ole nähneet toisiamme?" kysyi vieras noustessaan vaunusta.

"Kyllähän minä luulen tuntevani ja ainakin arvelen teidän olevan neiti Marian, ruhtinas majurin morsiamen", vastasi isäntä.

"Aivan oikein osattu", virkkoi vieras. "Minä olen se sama ihminen. Minä pyydän teitä olemaan niin hyvä ja näyttämään minulle kaikki ne paikat, joissa ruhtinas-vainajani kävi ja oleskeli teillä ollessaan."

"Sen teen aivan mielelläni", vastasi isäntä. "Käydään nyt ensin siihen kamariin, jossa ruhtinas asui, ja sitte katselemme muita paikkoja."

Vieras seurasi isäntää. He istuivat ja juttelivat kamarissa kauan aikaa.

Maria kertoi että ruhtinatar oli jo kuollut ja että hän nyt yksinään omistaa koko sen suuren omaisuuden, joka ruhtinattarelta jäi. Hän otti äitinsä luokseen asumaan ja veljensä hoitamaan suurta omaisuuttansa. Veli on jo naimisissa ja hänen lapsensa ovat Marian rattona. Talvella he asuvat Pietarissa, vaan kesällä maatilallaan. Veli asuu alati maalla, mutta hänen vanhemmat lapsensa asuvat mummonsa ja tätinsä luona talvisaikana Pietarissa.

Sitte tahtoi Maria nähdä sitä niittyä, jossa ruhtinas-vainaja kertoi talonisännälle rakkausseikkansa. Isäntä vei vieraansa niitylle ja osottaen ladon luona olevaa suurta mätästä, sanoi:

"Tuo on juuri se mätäs, jossa ruhtinas istui silloin, kun hän minulle kertoi rakkausseikkansa ja oli niin liikutettu, että hän itki, ja minäkin itkin. Silloin minä ymmärsin miten kovin hän teitä rakasti ja oli valmis teidän tähtenne uhraamaan kaikki tässä maailmassa. Hän rakasti teitä kaikesta sydämestänsä ja oli teille uskollinen kuolemaan asti. Tämän mättään olen minä säilyttänyt ruhtinaan muistoksi ja olen antanut sille nimeksi _ruhtinaan mätäs_. Sen toisen mättään, jonka päällä minä istuin, otin minä pois ja vein karjapihaan. Mutta ruhtinaan mätäs saa olla siinä, ainakin niin kauan kun minä ja poikani elämme."

Maria kävi "ruhtinaan mättäälle" istumaan ja sanoi:

"Kiitoksia paljon, hyvä isäntä, kun olette minun ruhtinas-vainajani muistoa niin kunnioittanut ja käskenyt poikannekin sitä tekemään! Kas, tässä on se kirje, jonka rakas ruhtinaani minulle kirjoitti ja josta hän teille puhui. Ottakaa ja lukekaa se."

Samalla veti Maria taskustaan kirjeen ja ojensi sen isännälle, joka katseli sitä vähän aikaa, antoi sitte kirjeen takaisin ja sanoi:

"Minä en osaa venäläistä kirjoitusta lukea, vaikka minä kyllä osaan venättä puhua."

Maria otti kirjeen takaisin ja luki sen isännälle, joka tarkkuudella sitä kuulteli. Sitte sanoi Maria:

"Minä olen sen oppinut ulkoa, kun tuhansia kertoja olen sen lukenut."

"Minun mielestäni oli ruhtinaan äiti siihen syypää, ettei teistä tullut paria", virkkoi isäntä.

"Oi, älkää sanoko niin, hyvä isäntä", vastasi Maria. "Meidän äiti oli herttaisin ihminen maailmassa, vaikka hän, kun asia esitettiin hänelle niin äkkiä, ei voinut antaa suostumustansa, semminkin kun hän oli katsonut pojallensa toisen morsiamen, joka oli sekä arvonsa että varallisuutensa puolesta ruhtinaan vertainen. Mutta kyllä ajan kuluessa, kun hän tuli tuntemaan meidän molempain lujan rakkauden, olisi hän ilomielellä suostunut meidän yhteen käymiseen. Hän rakasti poikaansa yhtä paljon kuin minäkin, siksi ei hän olisi voinut sitä kieltää, vaikka minä olin alhainen ja köyhä. Se oli oikeastaan sota, eikä äiti, joka meidät eroitti."

"Te olette vielä yksin, neiti Maria. Miks'ette ole mennyt naimisiin?" kysyi isäntä.

"Minäkö naimisiin muiden kanssa, kuin oman ruhtinaani, -- ei ole voinut tulla kysymykseenkään. Minä elän ruhtinaani muistolle. Hänen rakkautensa on minulle liian kallis, unhottaakseni sitä. Me lupasimme rakastaa toisiamme kuolemaan asti. Hän on sen lupauksensa täyttänyt ja minä myös tahdon sen täyttää. Se on pyhä vala, siksi en minä voi sitä rikkoa. Tosin minulla on ollut paljon tarjokkaita, mutta ylenkatseellisesti olen minä heidät kaikki hylännyt. Minä sain lukemattomia kirjeitä, joihin yhteenkään en vastannut. Minä sain suullisia rakkauden tunnustuksia, joihin minä vastasin paikalla kieltävästi. Nyt jo pari vuotta olen minä saanut olla rauhassa, kun olen vetäytynyt yksinäisyyteen ja keikarit ovat nähneet vaivansa turhaksi", vastasi Maria innokkaasti.

Sitte sanoi Maria jäähyväiset ja kiitokset isännälle, pisti sadan ruplan setelin isännän kouraan ja sanoi vaunuun noustessaan:

"Ei teidän tarvitse rahojen puutteessa olla. Tulkaa vaan luokseni ja ilmoittakaa tarpeenne, niin saatte minulta rahaa. Minusta on se niin hyvää, kun te rakastitte ruhtinastani ja pidätte hänen muistonsa kalliissa arvossa. Minä olen hänelle uskollinen kuolemaani asti."

Isäntä kiitti, kumarsi ja sanoi:

"Se on jalomielisesti tehty, -- olla _uskollinen kuolemaan asti_."

HARAKANVARPAAT.

Suomen kansa on erinomaisen taipuvainen vertauksiin. Monta kertaa päivässä kuulee monta asiaa ja esinettä mainittavan vertauksellisesti. Esim. varhain noususta sanotaan: "niin on virkku kuin kukko". Ahkerasta ihmisestä sanotaan: "se on ahkera kuin muurahainen", jota vastoin laiska verrataan aasiin. "Niin on laiska kuin aasi". Molempien toimista virketään: "viidesti vireä käypi, kerralla laiska katkeaa". Äiti sanoo tyttärestään, joka on jäämäisillään vanhaksi piiaksi: "Ei tule turnuturkki, eikä tahdo taulahattu", ilmoittaen sillä, ett'ei tytär kelpaa kenellekään. Sanotaanhan miestä, jolla on musta parta, "pikiparraksi". Epäluotettavasta takausmiehestä sanotaan: "Tuppurainen, tappurainen on takausmies."

Vertauksellinen oli Ilmarisen takoma Sampo, joka kuvaili elinkeinojen edistymistä. Samaten oli laita Pohjolan häihin tapettavan häränkin, jonka sanottiin olleen niin ison, että "Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Keminjoella". Kuinka suuri vötökkä se lienee sitte ollutkaan, mutta niin iso se ainakaan ei ollut, ymmärtää kyllä jokainen minun sanomattanikin. Mutta heittäkäämme nämä vertaukset ja puhukaan yksinomaan "harakanvarpaista".

Jokainen opettaja ja oppilainen kyllä tietää, mitä harakanvarpailla tarkoitetaan. Niillä nimittäin ei tarkoiteta niitä varpaita, jotka harakkalinnun jaloissa ovat, vaan huonoa kirjoitusta, jommoista kaikki vasta-alkavat kirjoittavat, vieläpä moni, joka ei ole juurtajaksain oppinut kirjoittamaan oikeaa kaunokirjoitusta, hökertää koko ikänsä "harakanvarpaita". Myös usea niistäkin, jotka ovat saaneet perusteellisen opin kirjoituksessa, virkaan päästyään kirjoittaa rosuuttavat niin huonoa rökellöstä, että harvat sen perille pääsevät, kun ei tahdo siitä selvää saada. Varsinkin latojat kirjapainossa ovat ihmeessä epäselvää ja huonoa käsialaa lukiessaan. Syystä kerran eräs maaherra, joka pyhäkoulussa katseli, kuinka pojat harjoittelivat kirjoitusta hietapenkkiin, sanoikin:

"Jaa'ah, tuolla tavallahan sitä oppii kauneita ja selkeitä puustavia kirjoittamaan. Moni virkamies saisi tulla tänne uudestaan kirjoituksen oppiin, niin ei sitte kirjoittaisi sellaisia 'harakanvarpaita', joita ei kukaan kuolevainen ihminen osaa lukea, nimistä ei ainakaan mitään tolkkua saa, ne täytyy panna arvelemalla."

Maaherra itse nim. kirjoitti selvää käsialaa, ja siksi hän antoikin sille niin erinomaisen arvon. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka ylpeilevät huonolla kirjoituksellaan, niinkuin moni, etenkin vanha ja korkea-arvoinen virkamies, joka pitää kunnianansa kirjoittaa niin epäselvästi, että siitä on vaikea, joskus mahdotonkin selvää saada. Ja tätä pitää moni typerä korkean opin merkkinä, aivan kuin esivanhempamme, jotka katoolinopin ja latinankielen kirkossa lakattua, kuulivat äitinsä kielellä jumalanpalvelusta toimitettavan, sanoivat:

"Ei se ole mitään pyhää ja Jumalalle otollista palvellusta, jota jokainen ymmärtää ja voipi jäljitellä, vaikka reessä istuissansa, jota vastaan entinen toimi oli niin pyhää, ettei sitä ymmärtänyt joka pappikaan, saatikka sitte maallikot ja kollot."

Puhuessani harakanvarpaista, muistui mieleeni erään vanhan siltavoudin kertomus. Hän nim. jutteli tässä tuonoin minulle mitä hänen harakanvarpaansa on hänen kohtaloissaan vaikuttanut. Se kun huvitti minua, niin luulen, että se suittaa huvittaa muitakin, ja siksi kerron sen tässä.

Jo piennä poikana, kun siltavouti Matti Lempiäinen ensi kerran kylänluvuissa näki kirkkoherran kirjoittavan, jylkähti hänen mieleensä ruveta kirjoitusmieheksi. Kotiin tultuaan otti hän, kynän puutteessa, hiilen liedoksesta ja alkoi vedellä "viippovaapposia" pitkin tuvan seiniä. Saatuaan kyllin kirjoitetuksi, huusi hän:

"Katsos isä, kuinka minä kirjoitin, se on niin hyvää kuin kirkkoherrankin kirjoitus."

"Ei, lapseni, tuo mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'", vastasi isä. "Muuten on sopimatonta tahrata seiniä. Mutta jos sinulla on halu oppia kirjoittamaan, niin pyydän minä kirkkoherran tekemään sinulle kirjoitusaapisen ja hankin lyijykynän, jotta sinä voit opetella oikealla tavalla kirjoittamaan."

"Tee se, hyvä isä, kyllä minä mielelläni tahdon oppia kirjoittamaan ja tulla papiksi", virkkoi Matti ilomielin.

"Eihän oppi ojaan kaada muitakaan", sano äiti. "Voithan opetella sentäänkin kirjoittamaan, vaikka talonpoikanakin olet. Ei meillä ole varaa sinua koulua käyttää."

Suuri oli Matin ilo, kun isänsä seuraavana sunnuntaina toi kirjoitusaapisen. Jokaisen kirjaimen kohdalle oli merkitty mistä se oli aloitettava, joko alhaalta tahi ylhäältä.

"Mutta milläs minä kirjoitan, kun ei ole pännää?" kysyi Matti, katsellessaan kirjaimia.

Vastineeksi veti isä taskustaan punasen lyijykynän ja ojensi sen Matille. Sitte meni hän huoneeseen, otti kirstusta suuren tukun vanhoja kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja, joista repi irti tyhjät lehdet ja toi ne Matille.

Nyt oli Matti miestä mielestään, kun hän istausi pienen pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa vääntää Aata. Hän olisi mielellään kirjoittanut entistä kiukerkoukeriaan, mutta se ei nyt käynyt laatuun, kun piti muka oppia kirjoittamaan niinkuin herratkin. Ehkä hän kuinka koetti, ei A ottanut luonnistuakseen, aina se vaan tahtoi tulla hiilikoukun näköinen.

Monta päivää ei ennättänyt kulua, ennenkun Matti oli kirjoittaa rötvännyt ne paperit täyteen, mitkä isänsä oli hänelle antanut. Väliin tuskaantui hän toimeensa niin, että heitti kirjoitusneuvot kaappiin, kun ei hänen kirjoituksensa tullut yhtäläistä kuin kirkkoherran. Pian hän taas otti ne takaisin esille ja jatkoi työtänsä entistä uutterammin.

Seuraavana sunnuntaina meni Matti isänsä kanssa kirkkoherralta pyytämään jonkunlaista taulun palaista, mihin saisi opetteleida kirjoittamaan. Kirkkoherra antoi taulun puoliskon ja pyysi Mattia kirjoittamaan siihen, saadakseen muka nähdä, kummoisia "harakanvarpaita" Matti teki.

Kernaasti näytti Matti taitoansa. Katsellessaan Matin kirjoitusta, sanoi kirkkoherra:

"Voithan sinä vielä aikaa voittaen oppia kirjoittamaan, mutta ei tämä vielä mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'."

Matti punastui kovin, kun kirkkoherra, samoin kuin muutkin, sanoi hänen kirjoitustaan harakanvarpaiksi. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään, mutta kovasti häntä harmitti.

Koko talven harjoitteli Matti ahkeraan kirjoitusta. Kesällä paimeneen lähtiessänsä pisti hän taulunsa muun eväänsä kanssa "kaakkusäkkiin", ja harjoitteli metsässä mielityötänsä, milloin vaan aikansa myöten antoi.

Noin neljä virstaa Matin kotoa oli varakas Jokelan talo, jonka isäntänä oli herrastuomari Juho Jokinen. Kuunjoen niityllä yhtyivät Matin isän ja Jokelan karjamaat yhteen. Jokaisena keskiviikkona ja lauantaina kohtasivat Matti ja Jokelan herrastuomarin poika Jaakko toisensa Kuunjoen niityllä. Siellä sitte yhdessä kirjoitettiin ja piirustettiin eläinten, puiden ja kukkain kuvioita. Joskus oli Jaakon nuorempi sisar Liisakin siellä, vaikk'ei hän vielä ollut varsinainen paimen, kävihän vaan suotta aikojaan veljensä rattona jolloinkulloin paimenessa. Liisakin tahtoi opetella kirjoittamaan ja Matti, ollen mestari mielestään, opettikin halukkaasti sekä Jaakkoa että Liisaa. Näin oppi Liisakin tuon salatun kirjoitustaidon.

Jo seuraavana talvena oli pieni Liisa oppinut sen verran, että hän voi kirjoittaa "koulumestarilleen" Matille:

"Kirjoituskonsti on suuri, tätä tahdon oppia juuri. Haluni minut tähän toi ja pännää käyttelemään soi. Oi jospa minä oppisin ja taitavaksi tulisin."

Matti oli sangen iloinen, kun sai Liisalta kirjeen. Hän näytteli ja luki sitä kotokylänsä lapsille, jotka ihmettelivät että noin pieni tyttö osaa jo niin kauniisti kirjoittaa.

Vastineeksi kirjoitti Matti Liisalle:

"Et usko, pieni Liisa ystäväni, kuinka iloiseksi minä tulin, kun sain sinulta kirjan. Minä näyttelin sitä kylän lapsille, ja he ihmettelivät, kun sinä, vaikka olet niin pieni, osaat jo kirjoittaa. Opettele vaan eteenkinpäin, sillä ei mikään taito ole niin hyödyllinen kuin kirjoitustaito. Esimerkiksi, jos ei itsellä ole aikaa mihin mennä, niin laittaa vaan lähetyskirjan, niin se toimittaa asian. Jos tahdot jotain asiaa tarkoin muistaa, niin et tarvitse sitä pitää alati mielessäsi, sen saat kirjoittaa paperille muistiin. Terveisiä laittaa Matti Lempiäinen."

Sikäli kun lasten ajatuskyky vaurastui, sikäli muuttui niiden kirjeiden sisältökin, joita Matti ja Liisa tuontuostakin lähettelivät toisilleen. Kun Liisa pääsi ripille ja sai "maistaa papinnäppiä", kirjoitti hän Matille:

"Hyvä Matti! Nyt olen minä jo aikaihmisten kirjoissa ja puolenkymmenvuoden perästä olen minä jo vanhapiika. Kirjoita vastaus, mitä sinä asiasta arvelet. Terveisiä laittaa Liisa Jokinen."

Vastaukseksi kirjoitti Matti: "Niin totta kuin minä elän, et sinä jää vanhaksi piiaksi. Ensi syksynä tulen minä sinua kosimaan, jos vaan luvan saan. Terveisiä laittaa sinua rakastava Matti L----nen."

Parin viikon kuluttua kirjoitti Liisa Matille: "Rakas Matti! Kiitoksia paljon lupauksestasi. Minä suostun aivan mielelläni sinun ehdotukseesi. Sinä olet minun mielestäni paras poika maailmassa ja niin hyvä, että minä sydämestäni rakastan sinua. Terveisiä paljon laittaa Liisa J----nen."

Tämän kirjeen saatuaan oli Matti niin iloinen kuin harmaa hevonen. Hän oli mielestään kuin seitsemännessä taivaassa. Päästä rikkaan ja kuuluisan herrastuomarin vävyksi ja saada puolisokseen niin kaunis ja viisas tyttö, kuin Liisa, se on todellisesti suuri onni, semminkin kun Liisa rakastaa häntä. Hän luki monta kertaa Liisan kirjeen, vaikka osasi sen jo ulkoakin päin. Nyt ei hän enää, niinkuin piennä poikana, näytellyt kirjettä kenellekään, eikä puhunut koko asiasta mitään.

Syksyllä kävivät Liisalla monet sulhaset, ja niiden joukossa oli tuomarin kirjuri Blomberg. Hän oli ollut viikon päivät pitäjän majatalossa juopottelemassa. Vaan kun rahat loppuivat, eikä viinaa velaksi annettu, niin meni hän Jokelan herrastuomarilta rahaa lainaamaan, jotta olisi saanut pitkittää juotinkiaan. Jokelassa sattui hän näkemään Liisan ja heti syttyi hänen syntinen sydämmensä lemmen liekkihin. Hän ilmoittikin aikomuksensa sekä herrastuomarille että Liisalle. Saadakseen heidän suostumaan naimistuumaansa, sanoi hän:

"Mine meni ens guvernööri kanslia, olen siel vähä aika ja tule sitt vallesman."

Tämän kuultuansa ihastui herrastuomari ja lupasi miettiä asiata. Mutta Liisa sanoi vanakasti:

"Ennen minä menen oikealle talonpojalle, ennenkuin tuollaiselle herrahutkalle, joka haisee viinalle kuin sika."

Seuraavalla viikolla olivat välikäräjät ja herrastuomari päätti kysyä neuvoa itse tuomarilta. Käräjän loputtua ilmoitti hän asiansa esimiehellensä, joka sanoi:

"Kyll' se toi Blomberg olet varma poika, mutt' on nii suur juoppo, ett'ei hän voi virkaa saada."

Tämän kuultuansa luopui herrastuomari kokonaan entisestä tuumastaan ja päätti laittaa Liisansa sille, kenelle hän vaan itse tahtoi mennä. Ja Liisa puolestaan taasen otti mennäkseen Lempiäisen Matille, niinkuin hän oli luvannutkin. Heistä tuli onnellinen pari. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä. Niinpä ei Liisakaan ollut kokonaan tyytyväinen onneensa. Hänellä oli kyllä mies, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, mutta kun se oli vaan paljas talonpoika, ilman mitään arvonimeä, niin se vähän Liisan ylpeää luontoa halvensi, kun hän muka oli herrastuomarin tytär ja siis talonpoikaista ylimyssukua. Siksi mietti hän monennepäin, miten saisi jonkun viran miehelleen. Siihen sattuikin sovelias tilaisuus.

Eräänä aamuna tuli kuppari-Maija Lempiäisen taloon ja kertoi että siltavouti Järvelin oli toissa yönä myllärin kanssa juonut ja lähtenyt juovuspäissään kotiinsa kulkemaan myllyjoen porrasta myöten, pudonnut jokeen ja kuollut sinne. Vasta eilen iltapuolella löydettiin ruumis joesta.

Tämä uutinen näytti Liisassa herättävän erinomaisia tunteita. Miehensä kotiin tultua keskustelivat Liisa ja Matti kauan aikaa keskenään kahden kesken, ja seuraavana aamuna meni Liisa Jokelaan isänsä luokse.

Mitä Liisa isänsä kanssa puheli, ei kukaan kuullut, mutta seuraavana päivänä ajoi herrastuomari nimismiehen luo, ja muutama päivä sen perästä kävi hän ruununvoudin luona.