Part 5

Vähitellen alkoivat pikku-porvarinkin voimat riutua. Sitte kun hänen vähäinen omaisuutensa oli veloista myyty, täytyi hänen itsensä, kun ei enää kyennyt itseään elättämään, muuttaa vaivais-huoneeseen.

Olisi luullut tällaisten tapausten vaikuttavan "herrasmieheen" ja hänen palajavan pahuuden tieltä, mutta niin ei tapahtunut. Sillä juoppous paaduttaa sydämen niin, että kaikki hellät tunteet kuoleentuvat. Juomari ei sääli itseänsäkään, sen vähemmin muita.

Köyhyys ja puute pakoittivat "herrasmiehen" hankkimaan itselleen jotain tointa. Hän vihdoin onnistui pääsemään tuomarille kirjuriksi ja ansaitsi vaatteet päällensä. Mutta sitte hän ratkesi taas juomaan entistä kiivaammin, niin ett'ei hän voinut kirjurinakaan olla. Uudet vaatteensa vaihetti hän vanhoihin, kuluneisiin repaleihin ja välirahat menivät kapakkaan.

Kerran kun "herrasmies" istui kapakassa ja kerjäsi ryyppyjä yhdeltä ja toiselta, sattui siellä olemaan eräs hänen isänsä entinen tuttava, joka sanoi:

"Hyi häpeä 'herrasmiehelle' istua kapakassa kerjäämässä. Sinä olet ensin juonut vanhempaisi varat, sitte saattanut heidät murheella hautaan ja nyt vielä kehtaat retkalehtia syntymäkaupungissasi ihmisten pilkkana. Menisit ehkä sinne, jossa sinua ei niin hyvin tunneta. Ja nyt ulos heti paikalla."

Tämän sanottuaan otti vieras "herrasmiestä" ryysyistä kiinni ja työnsi hänet ovesta ulos kadulle.

Tämän tapauksen perästä matkusti "herrasmies" läänin pääkaupunkiin ja päätti vakavasti alkaa uutta, raitista elämää. Siellä haki ja sai hän ensin puhtaaksikirjoittamista, jolla tienasi vaatteet päällensä. Sitte pääsi hän tuomarille kirjuriksi, jossa toimessa hän oli vuoden päivät. Senjälkeen tuli hän lääninhallitukseen ylimääräiseksi kanslistiksi ja alkoi ahkeralla työllään saada jo vähin erin yhtä ja toista pientä omaisuutta kokoon, niin että toivottiin hänestä tulevan kunnollisen ihmisen.

Mutta rietas henki tuli jälleen takaisin entiseen majaansa kahta kauheampana. Juomisen himo kiihtyi taas uudella vauhdilla ja tätä ei "herrasmies" voinut vastustaa, vaan antausi sen valtaan.

Näihin aikoihin harjoitettiin paljon salaviinankuletusta. Eräänä aamuna, kun kaupungin viskaali ajoi ulos kaupungista, sattui salaviinankulettaja tulemaan hänelle vastaan. Huomattuaan viskaalin, käänsi viinasaksa sukkelaan hevosensa ympäri ja alkoi ajaa karkuun minkä ennätti. Keventääksensä kuormaansa viskoili viinasaksa lekkereitä tiepuoleen. Miten viinasaksalle vihdoinkin kävi, emme tiedä, vaan sen me tiedämme, että viina-astiat rikkoontuivat maahan viskattaessa.

Samalle paikalle, johon viina-astiat olivat viskatut, sattui "herrasmieskin" tulemaan. Hän oli ollut yötä maalla eräässä torpassa, jossa harjoitettiin salaviinankauppaa ja sieltä hän nyt tallusteli kaupunkiin. Huomattuaan erään pohjalla olevan viinaa, alkoi "herrasmies" sitä särppiä, ja ottikin niin runsaasti, että käpertyi maantien kallaalle ja siihen heitti vihdoin henkensä. Sivukulkijat huomaisivat kuolleen ja ilmoittivat asian poliisille, joka korjasi ruumiin leikkuuhuoneeseen.

Kun lääkäri tuli ruumista avaamaan, saadakseen tietää kuoleman syytä, niin hän aukaisi ensin vatsan, josta viina puhalti ulos ja paha löyhkä lemusi. Tämä pahoitti tuon vakavan lääkärin mieltä niin, että hän sanoi vihoissaan:

"Ähä, sen lalli, saitkos kerrankin viinaa kyläksesi!"

Kun vanha rovasti sai kuulla "herrasmiehen" surullisen lopun, sanoi hän:

"Koska himo on siinnyt, niin se synnyttää synnin. Ja koska synti on täydelliseksi tullut, niin se tuottaa kuoleman. Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankea."

USKOLLINEN KUOLEMAAN ASTI.

Sinä aikana, jolloin Viipurin lääni oli valtiollisessa suhteessa eroitettu muusta Suomesta, pidettiin Venäjän sotaväkeä ei ainoastaan kaupungeissa, vaan myös kylissäkin. Raa'at sotamiehet olivat sijoitetut talonpoikaistaloihin, vaan upseerit ja päälliköt herraskartanoihin; missä seuduin niitä ei ollut, niin ottivat päällikötkin asuntonsa missä vain milloinkin soveltui.

Erääseen Törmälä-nimiseen taloon otti asuntonsa joku korkeampi upseeri v. 1788, kahden miespalvelijansa kanssa, jotka olivat sotamiehiä samassa komppaniassa kuin herransakin. Upseeri asui kammarissa, vaan tentsikat (palvelijat) asuivat perheen tuvassa.

Lomahetkillä, milloin ei sotaisia harjoituksia pidetty, tahi käyty vieraisilla toisten päällikköjen luona, kutsutti upseeri tavallisesti isännän kammariin "tsajulle", tahi muuten kanssansa juttelemaan ajan ratoksi. Isännästä, joka oli puhelias mies ja osasi venättä, oli tämä mieluista; sillä hän halusi kuulla yhtä ja toista, mitä ennen ei ollut eläissään tullut tietämään. Kesäiseen aikaan kävelivät he joskus yhdessä joko pelloilla taikka niityillä.

Erään kerran, heidän niityllä ollessaan, sanoi upseeri isännälle:

"Jos minä saisin noudattaa omaa mieltäni, niin minä olisin alhainen maamies kuin sinäkin, mutta minulle ei ole suotu vapaata valintaa."

"Kuinka niin?" kysyi isäntä. "Olettehan te korkeassa virassa ja mikäli minä olen tullut tuntemaan, myöskin hyvissä varoissa ja siis onnellisessa asemassa."

"Jos onnellisuutta käsitettäisiin siltä kannalta, niin minä olisin ylenmäärin onnellinen", vastasi upseeri. "Minä olen venäläistä ylimyssukua ja ainoa perillinen. Meillä ovat äärettömät omaisuudet ja rikkaudella ei ole ääriä ei määriä. Tuhannet orjat työskentelevät joka päivä meidän rikkauden lisäämiseksi. Heitä voin minä käskeä joko tuleen taikka veteen ja he ovat valmiit tottelemaan. Mutta kumminkin minä olen onneton, sangen onneton mies parka."

"Nyt en minä ymmärrä Teitä, herra majuri", virkkoi isäntä. "Olkaa hyvä ja selittäkää se minulle."

"Sen teen aivan mielelläni", vastasi majuri ja istausi mättäälle. Samoin teki isäntäkin ja sitten majuri kertoi:

"Isäni kuoli jo minun piennä poikana ollessani ja äitini hoitaa suurta omaisuuttamme ja hallitsee rajattomalla vallalla. Tietysti hän rakastaa minua enemmän kuin omaa henkeänsä. Hän tahtoi tehdä minut niin onnelliseksi kuin mahdollista oli. Siksi aikoi hän naittaa minut. Morsiamekseni valitsi hän korkeasukuisen ja rikkaan tytön. Kaikki oli jo valmiiksi harkittu ja hääpäiväkin määrätty.

"Mutta minä tahdoin nähdä morsiantani, jota minä ehk'edes en tuntenutkaan, ennenkuin meidän häät tulivat. Tätä äitini ei kieltänyt. Minä läksin siis matkaan. Mutta puolivälillä tuota neljänsadan virstan matkaa sairastuin äkkiä ja minun täytyi käydä potemaan ensimäiseen taloon, joka tiellä sattui. Siinä asui kapteeni B:n leski kahden lapsensa kanssa. He ottivat minut herttaisesti vastaan ja hoitivat minua miten parhaiten taisivat. Erittäin hellällä huolella hoiti minua lesken tytär Maria, tuo sinisilmäinen, ihana impynen. Hän valvoi yölläkin minun vuoteeni ääressä ja oli aina valmis minua palvelemaan.

"Marian sievä, teeskentelemätön käytös, hänen avonainen, terävä järkensä ja hänen hurmaava kauneutensa miellytti minua niin suuresti, että minä jumaloin häntä. Hän oli minun mielestäni enkeli, siipiä vailla. Kun hän pehmeällä kädellään siveli minun kasvojani, niin tuntui se minua virvoittavan paremmin kuin mitkään lääkkeet. Hänen suurista, ihanista silmistään kuvastui hänen hellä sydämensä.

"Kun minä toinnuin sairaudestani, päätin minä tunnustaa Marialle rakkauteni, jota en enää voinut salata. Siihen sattuikin sovelias tilaisuus.

"Eräänä aamuna, kun hän kohenteli minun pääalaistani, otin minä hänen kädestään kiinni ja kuiskaisin hänelle:

"'Maria, minä rakastan sinua!'

"Hän vavahtui ja punastui korviaan myöten, mutta ei vetänyt kättänsä pois minun kädestäni.

"'Rakastatko sinä minua? Sano hyvä Maria se', jatkoin minä.

"Hieman aikaa kului, ennenkuin hän virkkoi mitään. Vihdoin kuiskasi hän:

"'Jumala taivaassa tietää, että minä rakastan.'

"Sen sanottuaan katsahti hän minuun ja kirkas kyynel kiilsi hänen silmissään. Sen minä huomasin, kun hän riensi äitinsä luo, joka häntä kutsui.

"Kun hän seuraavalla kerralla tuli kamariini, istuin minä jo tuolilla. Hän katsahti hellästi minuun ja tuli luokseni. Minä otin hänet syliini ja painoin palavan suutelon hänen punaisille huulilleen, eikä hän sitä kieltänytkään.

"'Sinä, Maria, olet minun, eikä mikään voima tässä maailmassa voi ryöstää sinua minulta', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen solakan vartalonsa ympäri.

"'Niin olen, jos Jumala sen sallii', vastasi Maria iloisesti.

"Seuraavana päivänä ilmoitin minä kapteenskalle arvoni ja säätyni, jota he tähän asti eivät olleet tienneet, ja pyysin hänen tyttärensä kättä. (Sydämen olin minä jo ennen saanut).

"Tuo hyvä rouva hämmästyi, kun kuuli että minä olin ruhtinas N.

"'Tekö herra majuri olette ruhtinas N?' kysyi talonisäntä hämillään ja nousi seisaalleen.

"'Niin olen, ystäväiseni', vastasi majuri. 'Sallimus on sen niin säätänyt. Minä kenties olisin onnellisempi, jos en olisi ruhtinas. Mieleni tekee kadehtimaan niitä, jotka ovat vaan ihmisiä ihmisenä, eikä mitään muuta. Kastit ja luokat eivät minua ollenkaan miellytä. Koska me, pyhän kirjan sanain mukaan, kaikki olemme yhtäläisiä Jumalan edessä, niin miksikäs tässä maailmassa pitää oleman sellainen säätyeroitus, että toiset jo maailmaan syntyessään ovat ylimyksiä ja toiset alhaisia ja orjia, vaikka kaikki olemme yhden näköisiä ja yhden Jumalan tekemiä? Istu, hyvä ystäväni, istu. Minä olen niin iloinen, kun meitä on tässä kaksi ystävää, eikä yhtään ruhtinasta ja talonpoikaa. Me olemme tavallisia kuolevaisia ihmisiä, eikä mitään muuta. Me saamme nyt vapaasti jutella ja hengittää Jumalan raikasta ilmaa'."

Talonisäntä kävi istumaan ja sanoi:

"Jatkakaa vaan, hyvä ruhtinas, kertomustanne. Se minua niin kovin huvittaa."

"Johan minä sanoin, että tässä ei ole mitään ruhtinasta, eikä talonpoikaa, vaan kaksi ystävää", vastasi majuri kiivastuneena. "Jos ette tahdo suututtaa minua, niin kutsukaa vaan minua majuriksi. Sen arvon olen minä palveluksellani ansainnut, mutta ruhtinaan arvo ei ole minun ansiotani. Niin kauan kun minä teidän talossa olen, ei minua kenkään saa kutsua ruhtinaaksi, vaan majuriksi; muistakaa se."

Sitte kun isäntä oli luvannut olla ruhtinaan nimeä mainitsematta, jatkoi majuri:

"Niinkuin jo mainitsin, hämmästyi tuo kunnon rouva. Toinnuttuaan sanoi hän:

"'Teidän ruhtinaallinen armonne on hyvä ja ei tee pilkkaa meistä, alhaisista ihmisistä. Vaikka me olemme köyhät, niin olemme toki Jumalan kiitos kunniallisia ihmisiä ja se onkin meidän suurin arvomme.'

"Nyt oli minulla vuoro hämmästyä; sillä sellaista vastausta en voinut odottaakaan. Siksi minun tuli hieman aikaa miettiä, mitä tuohon sanoisin. Vihdoin virkoin minä:

"'Jos te, hyvä rouva, luulette minun tekevän pilaa, niin te suuresti erehdytte. Minulla ei ole pilaa, sen vähemmin pilkkaa mielessäni. Jos voisin teille avata sydämeni, niin te näkisitte, että siellä on puhdas Jumalan totuus ja ettei siellä ole muuta kuin tyttärenne Marian kuva. Häntä minä rakastan koko sydämeni lämmöllä viimeiseen hengenvetooni asti, eikä tässä ollenkaan tule kysymykseen ylhäisyys tahi alhaisuus, rikkaus tahi köyhyys, vaan yksinään tuo pyhä tunne, rakkaus.'

"Kun rouva kuuli minun innostuksissani puhuvan sydämeni tunteiden mukaan ja näki kuinka minun kasvoni hehkuivat, niin tuli hän siihen vakuutukseen, että puheeni oli pelkkää totta, eikä mitään teeskentelemistä, ja sanoi:

"'Minulla luonnollisesti ei ole mitään sitä vastaan. Mitä sinä Maria siihen sanot?'

"'Minä rakastan häntä, olkoon hän sitte ruhtinas, tahi ruhtinaan orja', vastasi Maria, kävi äitinsä kaulaan ja purskahti itkemään.

"Pyhä tunne valtasi minutkin tällä autuaallisella hetkellä niin, että minun silmistäni herahtivat kyyneleet.

"Sitte kun äiti oli antanut meille siunauksensa, aloimme me tuumia meidän yhteen menosta, ynnä muista asiaa koskevista seikoista.

"Minä tahdoin ottaa morsiammeni keralleni Pietariin, mutta rouva ei antanut siihen sanan sijaa, vaan sanoi aivan vakavasti:

"'Vasta sitte, kun te olette Herran alttarin edessä saaneet pyhän papillisen siunauksen, vasta sitte voitte matkustaa mihin tahansa; mutta sitä ennen ei Maria saa askeltakaan ottaa kenenkään miehen kanssa kotoa lähteäkseen.'

"Vielä jonkun päivän viivyin minä näiden kunnon ihmisten luona, vahvistaakseni voimiani. Se oli onnellisin aika minun elämässäni. Voi kuinka mielelläni minä olisin tahtonut jäädä sinne asumaan koko elinajakseni, jos vaan olisin voinut, mutta velvollisuuteni vaati minua palajamaan äitini luokse Pietariin.

"Tällä ajalla sain minä tietää että Marian isävainaja oli erinomaisen urhoollisuutensa ja velvollisuutensa tarkan täyttämisen tähden kohonnut sotamiehestä luutnantiksi, tullut sodassa ammutuksi raajarikoksi, jonkatähden hän sai eron sotapalveluksesta taapikapteenin arvolla. Rouvansa oli erään vänrikin tytär. Miehensä kuoltua ei hänellä ollut muuta tuloa, kuin se pensioni, minkä hän luutnantin leskenä sai. Heillä kun oli oma talo ja Maria vielä ansaitsi ompelemisella rahoja, niin tulivat he toimeen hyvästi, semminkin kun heidän tarpeensakin olivat vähäiset.

"Vihdoin täytyi minun lähteä. Eronhetki oli raskas meille molemmille. Minä lupasin pyhällä valalla, ett'en minä eroa Mariasta kun vähäksi ajaksi vaan. Maria puolestaan lupasi pysyä minulle uskollisena kuolemaansa asti. Näin erosimme vihdoin toisistamme sillä lujalla vakuutuksella että olemme toistemme omat elämässä ja kuolemassa. Ja sen lupauksen me pidämmekin.

"Kotia tultuani kerroin minä äidilleni kaikki tyyni aivan avomielisesti ja pyysin lupaa saada ottaa vaimokseni Marian, jota minä niin hellästi rakastin."

"Tiettävästi äitinne antoi siihen suostumuksensa ilomielin", virkkoi talonisäntä.

"Niin minä luulin ja muutkin järkevät ihmiset olisivat sitä luulleet", vastasi majuri. "Mutta äitini, sen kuullessaan, suuttui kauheasti ja käski minut pois luotaan, jonka minä teinkin, ajatellen, että kun hän tarkemmin miettii asiata, malttaa hän mielensä ja antaa vihdoin suostumuksensa.

"Seuraavana päivänä uudistin minä pyyntöni. Mutta äitini oli jyrkkä päätöksessään. Minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja rukoilin hartaasti, mutta turhaan. Hänen sydämensä oli kivikova minulle, ainoalle pojallensa. Minä itkin ja tein jos jotakin, mutta hän ei antanut perää, vaan uhkasi ajaa minut luotaan ja tehdä minut perinnöttömäksi, jos en ottaisi sitä morsiamekseni, jonka hän oli valinnut.

"'Johan sinä häpäiset koko meidän ylhäisen ruhtinassukumme tuollaisella halpamaisella käytökselläsi', sanoi äitini. 'Mitähän hovissa sanottaisiin, jos saataisiin tietää sinun hullut tuumasi. Varmaankin luultaisiin sinun kadottaneen järkesi ja tulleen heikkomieliseksi. Ei, minä en anna perää sinun hassutuksillesi.'

"Minun täytyi tyhjin toimin palata kammariini. Siellä minä heittäysin divaanille ja itkin, itkin kuin pieni lapsi. Sydämessäni kirosin minä kaikkea ylhäisyyttä, korskeutta ja rikkautta. Miksi eivät kaikki ihmiset voi olla yhtä-arvoisia, jommoisiksi Jumala on ne luonut? Miksikä minun piti syntymän ruhtinaana tähän itsekkääseen ja vallanhimoiseen maailmaan? Mitä hyödyttää minua kaikki tämän maailman mukavuudet, kun en saa tehdä omantuntoni mukaan?"

"Eihän teidän olisi tarvinnut niin kovin säikähtää, vaikka äitinne uhkasi teidät perinnöttömäksi tehdä", sanoi talonisäntä. "Olisittehan te saanut kumminkin isänne perinnön. Ja paitsi sitä, olihan teillä virka sotaväessä ja siitä palkkaa, niin että toimeentulosta ei olisi mitään hätää ollut, vaikka äidinperintö olisi mennytkin."

"Sinä et näy tuntevan näitä asioita", sanoi majuri. "Isälläni ei ollut paljon muuta omaisuutta, kuin ruhtinaallinen arvonsa. Äitini on kaikki se suuri omaisuus, mitä meillä on, ja tiettävästi hän saa tehdä sen kanssa mitä tahtoo. Meillä, rikkailla ja ylimyksillä ei ole virastamme mitään palkkaa, vaan me palvelemme palkatta siksi, että virka-arvo pikemmin kohoaisi. Ja sen se tekeekin. Vasta sitte, kun olemme täysin palvelleet ja eroamme, saamme sen pensionin. Ja paitsi sitä, niin on siinä monta mutkaa ja temppua, ennenkuin erisäätyiset saavat mennä keskenään naimisiin ja kaikkiin näihin temppuihin tarvitaan vanhempain lupa. Siksi se minuun koski niin kovin, kun äitini ei antanut suostumustansa. Minä en ymmärtänyt miten olla, kuin eleä. Olla rikas ja tottunut elämään yltäkylläisyydessä, ja yhtäkkiä tulla köyhää köyhemmäksi, oli asia, joka minua kovin huolestutti.

"Minä olin jo vähällä mennä äitini luo ja luvata hänelle luopua Mariasta ja ottaa se ylhäinen tyttö, jota minä en tuntenut, enkä tietänyt oliko hän kala vai lintu. Näissä mietteissäni kävelin minä kamarissani, pää pyörällä. Silloin tuotiin minulle kirje, ja se oli Marialta. Hän kirjoitti näin:

"ljäti rakastettuni!

Minä pelkään, ett'et Sinä ole kylliksi ajatellut meidän yhdistystä. Sinä olet ylhäinen ja rikas, minä alhainen ja köyhä. Minä tunnen, että on väärin pitää niin korkeita ajatuksia; Mutta uskotko Sinä, että Jumala voipi vihastua heikon naisen rakkaudesta. Minä luulen, ett'ei Hän sitä tee ja sentähden minun rakkaudellani ei ole mitään rajoja. Sinä voit hyljätä minut ja ottaa vertaisesi, rikkaan ja ylhäisen puolison, mutta Sinä et voi kieltää sitä, että köyhä ja alhainen Maria rakastaa Sinua kuolemaansa asti. Hylkää minut, jos voit, ja tee mitä velvollisuutesi käskee. Anna minun kätkeä sydämeeni rakkauteni ja kuolla sen kanssa. Minä en uskalla toivoa Sinua. Sen vaan tahdon sanoa, ett'ei minun rakkauteni saa estää eikä himmentää Sinun onneasi. Tosin minulla maailmassa ei ole mitään turvaa, vaan onhan minulla ylhäinen Isä joka pitää huolen orvoista ja köyhistä, siis minustakin. Siihen minä luotan. Kohdatkoot minua maailmassa mitkä vaiheet tahansa, mutta Sinua en minä voi unhottaa. Oi jos Sinä olisit minun vertaiseni, silloin minulla olisi toivo saada sinut puristaa omanani palavaa sydäntäni vasten, mutta nyt -- -- --? Minä en voi toivoa, vaikka rakastaa voin hamaan hautaan asti. Palavat suudelmat lähettää onneton

_Maria_.

P.S.

Tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, vaan sydämeni on niin täynnä tunteita, että se tahtoo pakahtua. Siksi en voi sanoa muuta kuin sydämelliset terveiset!

_Sama_."

"Tämä kirje ohjasi minun päätökseni. Minä en enää horjunut rikkauden ja rakkauden välillä, vaan päätin valita jälkimäisen ja rientää paikalla rakastettuni luo. Siinä tarkoituksessa käskin minä valjastaa parihevoset vaunujen eteen.

"Mutta samalla, kun minun piti lähteä, sain kirjeen päälliköltäni. Hän käski minua heti paikalla tulemaan luoksensa. Ehdoton kuuliaisuus päällikölle, sehän on vanhuudestaan tuttu asia. Siis minun täytyi lähteä sinne.

"Saavuttuani päällikköni luo, ilmoitti hän, että pataljoonamme on määrätty lähtemään Suomeen ja lähtö tapahtuu jo huomenna.

"Marian luokse lähtöhomman täytyi siis keskeytyä. Yön seudussa kirjoitin minä kullalleni:

"Armas oma Enkelini!

Tuhannet sydämelliset kiitokset rakkaasta kirjeestäsi ja palavasta suudelmasta, jonka minulle lähetit. Minä en koskaan ole epäillyt sinun rakkaudestasi. Mutta sinä näyt elävän pelon ja toivon välillä. Muista, herttaseni, ett'ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelon. Ei sinun, oma lemmittyni, tarvitse epäillä minun rakkaudestani, joka on kova kuin kuolema. Minä olen valmis luopumaan kaikesta muusta maailmassa, mutta en sinusta. Sinun olen minä elämässä, sinun olen minä kuolemassa. Mikään muu ei voi meitä eroittaa, kuin ainoastaan kuolema. Tosin äitini on meidän yhdistystä vastaan ja uhkaa tehdä minut perinnöttömäksi. Sen hän saa tehdä, mutta sinusta ei hän voi minua eroittaa. Minä en koskaan tahdo nähdäkään hänen ehdokastaan, josta minä sinulle jo puhuin, sen vähemmin ottaa häntä. Menköön tämän maailman mammona, minä en siitä välitä. Minä vaan lauleskelen:

Mitä ompi rikkaus rakkautta vastaan; Maast' on kultain kotoisin, vaan sydän tai vahasta.

Kirjeesi saatuani tahdoin minä rientää heti luoksesi, mutta virkavelvollisuuteni käskee minun pataljoonamme kanssa lähtemään Suomeen. Sieltä palattuani tulen luoksesi ja sitte Hertan alttarin edessä yhdistymme toisiimme ikuisesti.

Rakas kultaseni, luota vaan Jumalaan ja minuun. Minä voin sinun tähtesi tehdä kaikkea, vaan en voi luopua sinusta. Hellät suudelmat tuhansien tervehdysten kanssa lähettää sinua ikuisesti rakastava

_Karpus_."

"Tämän kirjeen lähetin minä Marialle ja seuraavana aamuna ilmoitin äidilleni, että minun täytyy heti lähteä Suomeen. Hän tuli niin liikutetuksi, ett'ei saanut muuta sanotuksi kun:

"'Hyvästi nyt, rakas poikani! Voipi käydä niin, ett'emme enää tässä maailmassa näe toisiamme.'

"Sen sanottuaan vaipui hän sohvalle ja minun täytyi lähteä, otettuani hellät jäähyväiset. Naimisestani ei ollut mitään puhetta, nyt oli muutakin ajattelemista.

"Minä olen jo ennenkin käynyt sodassa, mutta niin raskaalla mielellä en ole koskaan lähtenyt kotoani kuin nyt. En tiedä, nähnenkö enää milloinkaan äitiäni ja sydämeni lemmittyä, tuota herttaista Mariaa. Häntä minä säälin enin tässä maailmassa. Hän on alati minun mielessäni."

Tähän lopetti ruhtinas kertomuksensa ja pyyhki kyyneleitä silmistään. Talonisäntäkin oli niin kovin liikutettuna majurin kertomuksesta, että hänenkin silmistänsä vesi herahti.

Muutama aika kului, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut. Melkein joka päivä kävi majuri tervehtimässä toisia upseeria ja nämä taas vuorostaan kävivät majurin luona, jossa he väliin hauskuuden vuoksi koettivat puhua suomea, jota he jo vähin olivat oppineet täällä ollessaan.

Eräänä aamuna, tavallista varhemmin kutsutti majuri talonisännän luoksensa ja sanoi hänelle kyynelsilmin:

"Ystäväiseni, nyt meidän täytyy erota toisistamme, en tiedä kuinka kauaksi, kenties ijäksi. Ruotsalaiset aikovat tulla Parkumäessä rajan yli. Minun täytyy väkineni esinnä seisoa tulessa. Teidän maamiehet ovat hirmuiset tappelemaan. Heillä kuuluu olevan aikomus valloittaa Savonlinna ja sitte koko Viipurin lääni. Meidän vähä joukko voipi kohta olla piiritetty ja Jumala tietää, näkeekö meistä enää yksikään isänmaataan ja sukulaisiaan."

Sen sanottuaan pyyhki majuri kyyneltulvan silmistään, eikä saattanut sanoa muuta kuin:

"Minun äitini, minun Mariani."

Vähän ajan perästä, kun hän oli tointunut, sanoi hän:

"Hyvä isäntä! Me olemme olleet varsin hyviä ystäviä ja minulla ei ole täällä ketään, johon voisin niin paljon luottaa kuin sinuun. Ole niin hyvä ja lupaa täyttää minun viimeinen pyyntöni."

"Saatte, herra majuri, olla huoletta, minä teen, mitä suinkin voin. Saatte luottaa minuun ehdottomasti", vastasi isäntä.

"Niinkun näet, on minulla tässä pieni arkku", vastasi majuri. "Jos minun on sallittu kuolla sodassa, niin ole hyvä ja vie tämä arkku äidilleni Pietariin. Arkun kanteen on kirjoitettu hänen osoitteensa, joten sinun on helppo löytää hänet. Mutta älä anna tätä kenellekään muille, kuin ainoastaan hänelle itsellensä. Lupaa se minulle ystävyytemme tähden."

"Minä lupaan sen, ja olkaa huoletta, minä myös täytän lupaukseni", vakuutti isäntä.

Sitte jätti majuri arkun isännälle ja puristi hänen kättään jäähyväisiksi. Hän olisi kenties tahtonut jotain vielä sanoa, mutta ei saanut itkultaan ja mielenliikutukseltaan puhetta suustansa, sen kun vaan nyökäytti päätään jäähyväisiksi ja läksi. Isäntä huusi hänen jälkeensä:

"Jumala varjelkoon herra majuria ja saattakoon terveenä takaisin."

Pian oli majuri poissa ja isäntä katseli kyynelsilmin hänen peräänsä niin kauan, kunnes hän näkyvistä katosi.

Muutamia päiviä kului, eikä isäntä saanut mitään vihiä sodasta.

Eräänä päivänä tuli majurin toinen palvelija Törmälään. Hänen tulostaan ja surullisesta katsannostaan arvasi isäntä majurille käyneen huonosti. Kauan aikaa itkeä nyyhki sotamies, ennenkuin sai sanaa suustansa. Vihdoin sammalsi hän itkusuulla:

"Hän on kuollut."

Enempi ei hän saanut sanotuksi, vaan purskahti taas itkemään.

"Kuka on kuollut?" kysyi isäntä, vaikka hän kyllä arvasi, kenestä puhe oli.

"Majuri on kuollut, minun hyvä herrani ja majurini on kuollut", vastasi sotamies. "Hän taisteli urhoollisesti ja kaatui kuin sankari. Luoti osui hänen sydämmeensä ja lopetti pian hänen jalon elämänsä. Kyllä hän oli hyvä, hau oli liian hyvä elämään tässä pahassa maailmassa."