Part 4

Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.

"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla", ajatteli tuo säikähtynyt poika parka. "Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla."

Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään, rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta, mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti. Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.

Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän säpsähti ja ajatteli itsekseen:

"Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!"

Mutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne vaskiastioita puhdistamaan.

Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja "pouvaamaan" arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.

Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat tullessaan.

"Mitäs Miinalle arvotaan?" kysyi Roosa-neiti naurussa suin lapsenpiialta.

"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan", vastasi Miina punastuen.

Roosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain reikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:

"Luota itsesi sen päälle, että kaikki siat pimeässä mustat ovat!"

"Huono ennustus Miina raukalle", virkkoi lihava kyökkipiika Eeva.

"Mitäs Juhanalle arvotaan?" kysyi Roosa.

Juhana otti arpakirjan, katseli siitä kysymyksiä ja sanoi vihdoin:

"Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan", viskaten samassa arpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:

"Yksinkertaisen kansan seassa sinä parhain menestyt."

"Vieläkö arvotaan mitä muuta?" kysyi Roosa.

Jos vielä arvottaisiin: "missä minä mahtanen kuolla?" vastasi Juhana.

Siihen tuli vastaukseksi: "Sinä kuolet Pietarissa."

Siinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin mieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:

"Mitäs Roosa-neidille arvotaan?"

Jospa vaikka arpoisi: "minkälaisen miehen mahtanen saada?" vastasi Roosa ja heitti nappulat.

Vastaukseksi tuli: "Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja silmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen."

Tämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat paiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja siksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.

Heti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa illallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.

Illallisen perästä tuli rouva uudestaan kyökkiin ja kysyi:

"Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi olla tuvassa?"

"Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen täällä", vastasi Juhana.

"Eikö tytöt tänään tupaa lämmittäneetkään?" kysyi rouva.

"Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä", vastasi sisäpiika Mari.

"Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä", sanoi rouva. "Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän aikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä Juhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan lämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot tilan hänelle tuohon rahille."

Tämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti kovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään viitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin kyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän uskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.

"Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria", sanoi kyökki-Eeva. "Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi toruttu."

"Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä toria saatte", vastasi Juhana alakuloisesti.

"Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä maalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään", virkkoi Mari vähän vihaisesti. "Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi ovat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi jääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri."

"Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko", sanoi Miina. "Rämpättäähän tämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se tekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka siltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää, kun pääsi siltavoudiksi."

"Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin Juhanaa puolustat", vastasi Mari pilkallisesti.

"Se on asia, joka ei kuulu tähän", sanoi Miina ja meni kammariin.

"Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin ennenkin", virkkoi Mari.

"Eihän se raukka hirveä", tokasi siihen Eeva.

"Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos kuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi ei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän vastukkeeksi." --

"Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa", pyysi Miina, joka oli tullut takaisin kyökkiin. "Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän on, eikä hänestä ole teille mitään vastusta."

"Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen makaamaan, kun sinä häntä niin puolustat", sanoi Mari.

"Tämä menee jo liian pitkälle", vastasi Miina. "Minä kaipaan rouvalle."

"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme, niin pitäisikö rouvan kaikki tietää", virkkoi Eeva hätäisesti.

"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat niinkuin Heikki huomisaamuun asti", lohdutteli Maria alakuloisesti Juhanaa.

Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.

Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän viimein.

Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.

"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia" [kansan uskon mukaan ei kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi. Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.

"Tuleehan sieltä kun tuleekin" -- ajatteli Juhana. -- "Kyökin akkuna on varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee, se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se tulee minun luokseni."

Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan perästä alkoi kuulua puheen supinaa.

"Aha" -- arveli Juhana -- "nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on. Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka."

Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen syliinsä ja hyväilivät.

Vihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa nauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään, ett'ei äänensä olisi kuulunut.

"Sellaista se on niiden kummitusten laita", ajatteli Juhana itsekseen. "Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan pelätään." Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja vaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään peloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja koettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista kuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän uudestaan.

Seuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään erinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain semmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos olisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän puhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.

Tavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli siellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.

Mari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa, joka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä lattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli "Ami" ja nosti siitä rähinän. Kyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule mitään vahinkoa.

Rouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen painui koko asia.

Tämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui kaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon katoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun vaan lujaa tahtoa ei puutu.

Niinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon ja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen rakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää. Mutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen vaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.

Eräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi tutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina niin hiljaa tupaan, ett'ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä Juhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän, katsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että tämän nenä alkoi juosta verta.

Miina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan kysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana löi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.

Samaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia ilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti syyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi kamreeri:

"Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa." Ja rauhan sitä perin Juhana saikin sekä "imikoista" että kummituksista.

HERRASMIES.

Tuonnoiseen aikaan oli eräässä maamme pikkukaupungissa pikku porvari. Tälle pikku porvarille syntyi pikku poika juhannus-yönä v. 18--.

Kokeneet vanhemmat ainoastaan voivat tietää, minkä ilon lapsen syntyminen vaikuttaa, vaikka heitä olisi useampiakin, saatikka sitte ensimäisen lapsen.

Jo aikoja sitte olivat meidän porvarilliset puolisot toivoneet perheen lisäystä, ja niinkuin sanottu on, toteutui tämä toivo vihdoinkin.

Vaikka meidän pikku porvari ei ollut mikään juoppo, sanan varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin, kun kätilö hänelle ilmoitti pojan syntymisen, meni hän itse viinapuotiin ja osti sieltä parasta pomeranssi-viinaa, jonka sitte hyvän naapurinsa Rätvelinin kanssa tyhjensivät pikkupojan "varpaisiksi".

Sitte kun lapsen äiti oli vähin tervehtynyt, alettiin tuumia, mikä nimi pikku pojalle annetaan. Äiti tahtoi antaa Adolfin nimen, mutta isä sanoi:

"Minä olen jo tässä elähtänyt mies, enkä enää suuresti ristimänimeä kaipaa, semminkin kun vieraat minua kutsuvat sukunimellä ja sinä tietysti tästälähin kutsut minua papaksi, niin että minun ristimänimeni kokonaan joutuu unhotuksiin. Siksi annan minä pojalleni oman nimeni."

Asia jäi sillä kertaa lopullisesti päättämättä. Mutta seuraavana päivänä sanoi pikku-porvarin rouva herrallensa:

"Kuules pappa! Minä olen aikonut pojastamme kasvattaa herrasmiehen, annamme siis hänelle nimeksi Johan Adolf. Sitte hänellä on kaksi nimeä niinkuin muillakin herroilla, etkä sinäkään jää pahoillesi, ett'ei poika kanna isänsä nimeä."

"Kas niin, hyvä mamma", huusi ihastuksissaan pikku-porvari. "Sinä olet kekseliäs ja hoksaat pian asian. Sinulla on pää kuin partaveitsi. Minä suostun täydellisesti sinun esitykseesi."

Parin viikon perästä ristittiin lapsi ja annettiin nimeksi Johan Adolf. Vanhemmat alkoivat lasta kutsua Junuksi, kun äiti ei osannut sanoa Adolf, vaan se meni aina häneltä Aatolt.

Pikku-porvarin Junu kasvoi ja vauristui vähitellen, niinkuin muutkin lapset. Vanhempainsa mielestä oli hän muita lapsia eloisampi sekä ymmärryksensä että kykynsä puolesta, vaikk'eivät muut ihmiset siinä mitään erinomaista huomanneet, olihan vaan tavallinen terve ja järkevä lapsi.

Leikkiessä naapurin lasten kanssa, oli Junu aina leikin johtaja. Tämä huvitti sangen suuresti vanhempia. Hyvin iloiseksi tuli heidän mielensä, kun naapuri Rätvelin, joka oli Junun kummi, eräänä päivänä sanoi:

"Tuo teidän pikku Junu on kuin luotu toisten käskijäksi. Hän näyttää minusta niin herraspojan näköiseltä."

Jo aikaiseen alettiin Junua käyttää koulussa. Hän edistyi siellä hyvin ja toi aina hyvät todistukset. Tämä ilahutti sekä Junun vanhempia että hänen kummiansa, joka kehaisten sanoi:

"Herrasmies tuopi herrasmiehen numerot."

Tästä lähtein sai Junu "herrasmiehen" arvonimen, joka hänellä pysyi koko ikänsä.

Kun poika oli kolmannella luokalla kimnaasissa, niin alkoivat hänen vanhempansa tuumia mikä virka pojalle paraiten soveltuisi.

"Lukekoon poika papiksi", tuumasi äiti. "Se on paras ja arvokkain virka. Kuinka meitä ilahuttaisikaan, kun meidän Junu saarnastuolissa paukuttelisi ja ämmät kirkossa itkeä tihustaisivat. Entäs lukusissa, häissä, ristiäisissä, maahanpaniaisissa, y.m. sellaisissa tilaisuuksissa, kuinka suuri arvo niissä papille annetaan! Olkoon vieraita kuinka paljon tahansa, niin papille sitä ensimäiseksi tarjotaan."

"Niin, tarjotaan ja kunnioitetaan edessä, mutta seläntakana nauretaan ja pilkataan", jatkoi isä äidin puhetta. "Jos pappi on totisesti uskovainen, -- joita, Jumala paratkoon, harvassa löytyy, -- niin häntä snnotaan ahdasmieliseksi, raukkamaiseksi, jesuiitaksi, y.m. Jos hän taas on maallismielinen, niin sanotaan häntä ulkokullatuksi ja valehtelijaksi, joka ei itsekään sitä usko, mitä muille saarnaa ja opettaa. Hän siis työskentelee, ei aatteen, vaan leivän tähden. Ja entäs se pohjaton ahneus ja rajaton vallanhimo, joka on koko pappissäädyn leimana, se minua ilettää. Ei, minun poikani ei saa tulla ihmisten irvisteltäväksi, vaan hänestä pitää tuleman rehellinen mies, joka elää aineessansa."

"Niin sinä, pappa hyvä, nyt puhut kuin keitetystä lampaan päästä", vastasi äiti kiivastuneena. "Jos joukossa on lurjuksia, niin on väärin syyttää koko säätyä. Katsoppas esimerkiksi meidän kappalaista, kuinka herttainen ja ylösotettu mies hän on. Kaikki häntä kunnioittavat, sekä herrat että talonpojat. Ja mikäs meidän rovastin on eläissä? Hän asuu komeassa pappilassa ja ajaa vaunuilla parihevosilla. Eikös sinunkin mieltäs hyvittäisi, jos meidän Junu-poika olisi sellaisena mahtavana rovastina?"

"Ei ensinkään", sanoi isä. "Olla nuorena ahneen rovastin apulaisena, jolla tuskin on niinkään iso palkka, kuin pappilan pehtoorilla, ei ole mitään hauskaa. Tavallinen renki, joka on vuodeksi pestattu, saapi olla samassa paikassa, mutta apulaispappi, tuo 'konsistoriumin kyytihevonen', hän muuttaa vähän väliä. Mitä meidän kappalaiseen tulee, niin hän on tosin kunnon mies, mutta entäs rovasti: hän on kirkossa pappi, vaan muualla Matti. Hänhän se on, joka riitelee maalaisten kanssa kuntakokouksissa, ja saatavainsa otossa on hän ahne kuin susi. Viime talvenakin, kun Muikkulan Matti oli rovastin saatavia maksamassa, niin rovasti paineli kourallaan viljoja nelikkoon, joten Matilta jäi vähän vajaaksi, vaikka hän kotona oli viljat mitannut. Kun Matti tätä nureksui, niin sanoi rovasti:

"'En suinkaan minä liikoja ota; näethän, että minulla on ruunatut mitat.'

"'Niin kyllä on, mutta rovastilla pitäisi myös oleman ruunatut kourat', vastasi Matti.

"Tämänkaltaiset jutut, kun tulevat seurakuntalaisten kuuluville, niin ne herättävät ylenkatsetta ja paheksumista. Ja muutenkin on papin virka suuren vastuun alainen, niinkuin raamattu sanoo:

"Älkäät, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen, että me sitä suuremman tuomion saamme; sillä moninaisissa me kukin puutumme." (Jaak. 3:1.)

"Kaikki virat ovat vastuunalaiset", virkkoi äiti. "Minä ehdottelen, että Junu, sitte kun hän tulee yliopistoon, saa itse päättää, miksikä virkamieheksi hän rupeaa."

Siihen isäkin suostui.

Vuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja näin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän jo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti huolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin puhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:

"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte kouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon lukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu."

Oliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa. Mutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän puuhaili "kansanvalistuksen hyväksi": toimieli kansanjuhlissa, arpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin seuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina "herrasmiehen" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin koulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta hommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä "tipo"-koulun oppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.

Päästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja rupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot niin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.

Vihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset menivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia tutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi viimeiset rahansa ja kun "herrasmies" ei sanonut niiden riittävän, lainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.

Sykkivällä sydämellä eroisvat vanhemmat ja poika toisistaan.

"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa, jossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on rappiolle joutunut", rukoili äiti.

Muutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen ylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli ylimmillään.

"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä", arveli Junun kummi Rätvelin.

Tästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua "herrasmieheksi". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin. Herrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään; sillä

Hän käi, päätä keikutellen, keppiänsä heilutellen, oli mielestänsä miesi, kuinka suuri -- Luoja tiesi.

Ensi lukukauden oli "herrasmies" kotosalla. Aamusilla makaili hän sangen kauan. Edellä puolen päivän mittaili hän kaupungin katuja ja päivällislevon perästä kävi hän seurahuoneella kiistelemässä vanhain herrain kanssa politiikasta y.m. päivän tärkeistä kysymyksistä. Näin kului syyslukukausi.

Kevätlukukaudella matkusti herrasmies Helsinkiin, jossa hän muiden aineiden tieltä suoritti pienen jumaluusopillisen tutkinnon. Muuten sanoi hän tutkivansa filosofiaa.

Vaikka "herrasmies" oleskeli monta lukukautta Helsingissä, ei tutkintojen suorittamisesta sen valmiimpaa tullut. Sillä aikaa olivat vanhempain varat jo kuluneet loppuun, joten "herrasmiehen" itsensä täytyi lainaan turvautua; vaan nekin rahat hupenivat niinkuin siivillä pyyhkien, eikä tutkinnoista tullut sen valmiimpaa. Tämä huolestutti kovin "herrasmiehen" vanhempia.

Eräänä päivänä meni pikku-porvari kaupungin mahtavimman miehen, herra Erikssonin pakinoille, saamaan hyviä neuvoja ja -- apua. Herra Eriksson nuhteli pikku-porvaria siitä, kun tämä, suomalainen mies, uskalsi mennä niin korkealle, että tahtoi pojastansa tehdä herrasmiehen ja oikein virkamiehen, joka muka muuten kuuluu yksinomaan ruotsalaisille ja virkamiehille.

"Johan minä olen sen ennenkin sanonut", virkkoi herra Eriksson, "ett'ei suomalaisten lapsista mitään virkamiestä tule, kun ei heillä raukoilla ole niin paljon varoja kuin siihen tarvitaan. Minullakin on kaksi poikaa yliopistossa. Viisi ensimäistä vuotta he tyrysivät ja viftasivat Helsingissä, toiset viisi vuotta he lukivat ja sitte suorittivat tuomarintutkinnon. Mutta missä teillä ovat sellaiset varat? Paras olisi ollut, jos olisitte laittaneet poikanne joko kauppakonttooriin tahi seminaariin, eikä Helsinkiin, jossa moni varaton suomalainen on joutunut 'hampuusiksi'."

Eräänä keväänä laittoi "herrasmies" kotiinsa hyvin kauniin kirjeen, jossa hän ilmoitti suorittaneensa tärkeät tutkinnot ja vuoden perästä olevansa valmis virkaan astumaan, pyytäen samalla matkarahoja, jotta pääsisi tulemaan kotiin. Vanhemmat uskoivat poikansa totta puhuneen ja isä otti lainaksi rahaa eräältä kaukaiselta sukulaiselta, ja lähetti pojallensa.

Matkarahat saatuansa vietti "herrasmies" iloista elämää niin kauan, kunnes rahoja piisasi. Vasta sitte, kun rahat olivat lopussa, eikä muu neuvo enää auttanut, lähti hän jalkapatikassa matkalle kotiinsa. Päivän astuttuaan yöpyi hän erääsen taloon, jossa armelias emäntä antoi hänelle illallisen -- ainoan aterian, mitä hän sinä päivänä oli nauttinut.

Seuraavana päivänä saapui "herrasmies" erääsen taloon, jossa talonmiehet olivat vanhaa riihtä purkamassa. Hän pyysi ruokaa talosta, mutta sitä annettiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän ryhtyisi työhön talonmiesten kanssa. Muutaman päivän työskenteltyään sai hän vähän rahaakin, jotta pääsi matkaansa jatkamaan.

Kotokaupunkiin päästyään oli "herrasmies" sangen kurjassa tilassa: vaatteet kuluneina ja likaisina, ei mitään matkalaukkua, eikä muita tavaroita.

Tämä poikansa kurja tila pelästytti porvariperhettä niin, että äidin ennestään heikko terveys murtui ja hän kääntyi tautivuoteeseen, josta ei hän enää koskaan noussut. Pettyneet toiveet veivät hänet manalaan.