Part 3

Tämä tietysti harmitti pappia ja hän sanoi vakaisesti Heikille:

"Sinä, Hilkkonen, näyt olevan aika näsäviisas: kun et viitsi kuunnella minun selitystäni, niin sinä latelet omiasi ja luulet niiden kelpaavan vastaukseksi. Jos tätä menoa kestää ja ei tule parannusta, niin saat käydä kymmenen koulua, ennenkuin ripille pääset."

Tämän jälkeen alkoi Heikki olla ahkerampi, joten hän pääsi kun pääsikin ensi koululla ripille.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pääsi Heikki kotivävyksi rikkaan Kanalan taloon, vaikka morsian ei ollut hänestä oikein mieluinen. Mutta arvo päästä rikkaan talon ainoaksi perilliseksi miellytti toiselta puolen Heikkiä, joten hän suostui naimiskauppoihin Kanalan valkean Annin kanssa, joka otti Heikin ilomielellä; sillä Heikki oli pulska poika ja sukkela kuin vedenkala.

Kanalan talo oli maantien varrella, mäen töyryllä, josta oli kaunis näköala Pitkällejärvelle. Aina, kun pitäjän vallasväki kulki joko kaupungissa tahi naapuripitäjässä, kävivät he Kanalassa, jossa heitä syötettiin ja juotettiin. Heikki, joka oli nuori ja nopsa, sai ottaa vieraita vastaan, riisua niiden päällysvaatteet tultua ja pukea ne lähtiessä, juottaa ja korjata vierasten hevoset, sekä toimittaa monta muuta pientä palvelusta. Tästä toimesta sai hän vierailta vähän juomarahaa, josta Heikki hattua nostaen luki kiitokset.

Pitäjän nimismies, paksu ja pitkä nalisilmä herra, kävi usein Kanalassa ja oli tuttu talossa. Matkustellessaan ryöstöretkillä, maantien syynillä, ynnä muilla virkamatkoillaan, kävi hän aina Kanalassa syömässä ja juomassa. Siinä tuli hän tuntemaan talon vävyn, Heikki Hilkkosen.

Kerran hyvällä tuulella ollessaan sanoi nimismies Kanalan isännälle:

"Kuules, hyvä ystävä, mitä minä olen tuuminut?"

"Mistäs minä sen voisin arvata, mitä herra vallesmanni tuumaa? Meidän, tuhmain talonpoikain on mahdoton tietää herrojen tuumia", vastasi isäntä.

-- "Minä olen miettinyt näin: Kun sinä olet jo vanha mies, ja 'vanhasta ei enää tule konkaria', mutta tuo sinun vävysi näyttää olevan viksi poika, niin minä olen ajatellut tehdä hänestä lautamiehen. Se on hyvä virka, joka tuottaa rahoja taloon. Entäs arvo sitte? Se se vasta jotain maksaa. Mutta ennenkun hän siihen virkaan soveltuu, pitää hänen oppia vähän kirjoittaa höngertämään. Ei lautamiehen kirjoitus tarvitse niin kaunista ja hyvää olla, kuin herrojen, mutta pitää se sentään olla sellainen, että siitä selvä saadaan. Lautamiehen, näetkös hyvä ystävä, pitää osata kirjoittaa syynikirja, manuukirja, joka tuvan oven päälle naulataan niille lurjuksille, jotka karkua käyvät, sekä manuutodistus. Siitä nyt näet, hyvä ystävä, ett'ei lautamies voi mitenkään tulla toimeen ilman kirjoituskonstia."

-- "Johan minäkin olen salaisesti sitä ajatellut ja vähän toivonutkin, että meidän Heikistä pitäisi tulla joko kirkonmies, lautamies tahi joku muu oltava mies, kun hän on luonnostaan niin näppärä; mutta en ole tohtinut ajatustani ilmoittaa kenellekään, en ehk'edes teillekään, armollinen herra vallesmanni, vaikka me olemme jo monta vuotta olleet tuttavat. Olkaa niin hyvä ja toimittakaa meidän Heikki lautamieheksi, niin kyllä minä koetan teille kunniallisesti ja rehellisesti palkita."

-- "Kyllä minä teen mitä vaan suinkin voin. Asia näet hyvä ystävä on sellainen, että Rönkkään herrastuomari on jo niin vanha mies, ett'ei hän enää jaksa itse toimittaa tärkeää tehtäväänsä, josta syystä hän olisi jo aikaa sitte heittänyt virkansa, vaan meidän tuomari ei ole hänen eropyyntiinsä suostunut, kun ei ole tunnettu toista sellaista miestä, jota olisi voinut sijaan ottaa. Mutta jos teidän Heikki tahtoo siihen virkaan valmistaida, niin minä jo tulevana vuonna ehdottelen Laagmanille hänet Rönkkään sijaan lautamieheksi, ja siinä tapauksessa sinä, hyvä ystävä, et kehtaa minulta kieltää tuota mustaa orittasi."

Tämä viimeinen ehdotus ei ollut Kanalan isännästä oikein mieluinen. Hän oli toivonut saavansa oriillaan vähintäinkin sata ruplaa, ja nyt se menisi ihan ilmaiseksi. Se pani isännän pään niinkuin vähän pyörälle. Siksi hän, vähän aikaa ääneti oltuansa, sanoi:

"Kyllähän me herra vallesmannin kanssa palkinnosta sovimme, kun vaan asia ensin toimeen tulee."

"Ei, veli kulta, se niin saa olla", virkkoi nimismies, ja taputti isäntää olkapäälle. "Rehellisillä miehillä ei saa koskaan olla mitään epärehellistä mielessä. Jos sinä luovut oriistasi, niin saat vävysi lautamieheksi, ja minä saan oriin vaivoistani. Sehän pitää meillä olla selvillä kumpaisellakin, mitä me kumpikin siitä tulemme voittamaan. Jos lautamiehen arvo ja virka on sinusta niin halpa, ett'ei se yhtä oriin pukeroa maksa, niin pidä oriisi ja minä taas hankin oriin itselleni mistä tahansa, tahi olen ilman. Minun ehdotukseni on rehellistä, eikä siinä ole mitään salaperäistä."

"Jätetään se asia toiseen kertaan ja päätetään sitte", ehdotteli isäntä. "'Ensin pitää asia miettiä ja sitte nukkua, ja huomenna tehdä lopullinen päätös', sanoi ennen isävainajani ja niin hän tekikin. Minä olen koettanut noudattaa hänen esimerkkiänsä."

Lopullinen päätös jätettiin siis toiseen kertaan ja erottiin ystävällisesti. Heikki auttoi turkin nimismiehen ylle, ajoi hevosen rappusten eteen, kääri peiton hyvästi nimismiehen jaloille, antoi ohjakset käteen ja nosti hattuaan jäähyväisiä sanoessaan. Nimismies pisti kymmenen kopekan hopearahan Heikin kouraan ja ajoi matkaansa.

Seuraavana iltana kutsui Kanalan isäntä kammariin emäntänsä ja vävynsä, joille hän jutteli mitä he olivat vallesmannin kanssa tuumineet ja nyt tahtoi kuulustella heidän mielipidettään. Tähän virkkoi emäntä:

"Minä olen lautamiehen tytär ja tiedän aivan hyvin mitä lautamiehen virka vuosittain antaa. Siinä virassa ei tarvitse montakaan vuotta olla, kun ansaitsee oriin hinnan. Ja entäs arvo sitte? Meidän taloa sanottaisiin Kanalan lautamiehen taloksi. Sinä, ukkoseni, olisit lautamiehen appi, niinkuin nyt jo olet lautamiehen vävy. Ei pidä oikeassa asiassa olla milloinkaan liian kitsas. Mitä tällä rikkaudella tekee, kun ei ole arvoa? Voivathan moukatkin olla rikkaita, vaikk'ei heillä ole mitään arvoa ymmärtäväisten ihmisten parissa. Asiassa näet tarvitaan miestä, vaan puita hakkaa pöllömpikin."

"Mutta jos onni seuraa, niin voipihan meidän Heikki päästä lautamieheksi ilman orittakin ja oriilla me saamme vähintään sata ruplaa. Ajattelepas sitä, eukkoseni", vastasi isäntä.

Tähän virkkoi emäntä kiivaasti:

"Sinulla, ukkoseni, on monta sataa ruplaa velkana ihmisten takana ja ne eivät sinua kutsu muuten kuin Kanalan Tommiksi, paitsi silloin, kun joku tulee sinulta rahoja lainaamaan, tahi sovittelemaan ett'et käräjään menisi velkatuomiota tekemään. Silloin he sanovat sinua isännäksi, mutta vaan silloinkin sinulle itsellesi, miellyttääksensä sinua. Mutta jos olisit lautamies, niin jokaisen täytyisi sinua karahteerata virkanimeltä, oisi hän sitte ystäväsi tahi vihamiehesi. Eikä meidän taloa nyt sano kenkään lautamiehen taloksi, vaikka meillä olisi sata tuhannen ruplan maksavaa oritta. Ja sinä, ukkoseni, hyvin tiedät, että vallesmannin sana on kuin Jumalan sana. Sitä kuulevat sekä herrat että narrit. Kun hän kerran esittää ja kiittää meidän Heikkiä laakmannille, niin Heikki otetaan lautamieheksi. Jos ei taas vallesmanni ketä puolusta, niin ei se pääse lautamieheksi, vaikka antaisi kymmenen oritta. Ymmärrätkös nyt! Ei suinkaan Laakmanni tunne ketään niin tarkoin, että hän tietäisi sanoa, kuka siihen virkaan kelpaa ja kuka ei. Hänen täytyy siis uskoa muita. Ja se on tunnettu asia, ett'ei hän siinä suhteessa usko ketään muita niin hyvin kuin vallesmannia. Sen sinä, ukkoseni, kyllä hyvin ymmärrät, vaikka tämän maailman mammona pitää sinua niin orjanansa, ett'et pidä lukua muusta kuin siitä. Jokainen tunnollinen vanhempi soisi lapsillensa parempaa kuin itsellensä. Eikö tuo olisi kaunis kuulla, kun meidän Annia sanottaisi lautamiehen emännäksi?"

"Heitä tuossa vihdoinkin saarnasi ja anna suunvuoro muillekin", sanoi isäntä. "Mitä sinä, Heikki, sanot siihen asiaan?"

"Minulla ei ole oritta, eikä siis toivoa päästä lautamieheksi. Jos minä saisin asiassa päättää, niin kyllä minä raatsisin oriin vaihettaa lautamiehen virkaan", vastasi Heikki.

"Täytynee minun sitte vanhalla iälläni antaa ylpeyden valloittaa itseni ja luopua oriistani, tyydyttääkseni teidän kunnianne himoa", virkkoi isäntä alakuloisesti.

"Ei suinkaan, hyvä appiseni, ei ainakaan minun tauttani tarvitse sinun luopua oriistasi. Minä olen yhtä tyytyväinen olemaan mikä nyt olen, talon vävynä, kuin lautamiehenäkin", sanoi Heikki.

"Mutta minäpä en olekaan yhtä tyytyväinen", huusi emäntä. "Minä olen tähän taloon tuonut myötäjäisinä tuhatta ruplaa ja minulla pitää oleman myöskin sananvaltaa jossakin asiassa. Minä olen tähän asti aina tyytynyt siihen mitä sinä, ukkoseni, olet sanonut; mutta nyt en anna perää, vaikka maa revetköön. Jos sinä, sen natale, et raatsi antaa oritta vallesmannille, niin minä 'käännän turkkini nurin' ja sitte saat nähdä kuinka monta oriin hintaa menee tuulille ja pohjoisille. Jokos nyt älyät, vai jatkanko minä puhettani?"

"Tukkia nyt jo leipälaukkusi ja anna ihmisten järjellisesti keskustella asiasta", sanoi isäntä tyynesti. "Jos nyt päättäisimme asian ja Heikki aikoisi lautamieheksi, niin miten sinä oppisit kirjoittamaan?"

"Kyllähän siihen keinon keksimme", vastasi Heikki. "Minä hankin kirjoitus-aapisen ja taulun ja alan opetella kirjoittamaan. Voinhan pyhinä käydä koulumestarin luona. Kyllähän hän opettaa minua maksoa vastaan."

Niin tapahtuikin. Heikki harjoitteli ahkeraan ja oppi viimein kirjoittamaan jotenkin hyvin. Hän näytti kirjoituksensa nimismiehelle, joka sanoi:

"Tämä on jo liiankin hyvää lautamiehen kirjoitukseksi. Kyllä sinä nyt pääset lautamieheksi."

Seuraavissa käräjissä otti herrastuomari virkaeron ja nimismiehen ehdotuksesta otettiin lautamieheksi Heikki Hilkkonen. Se kun ilmoitettiin saarnastuolista, niin moni sitä ihmetteli. Kanalan kylänvanhinkin pudisti päätänsä ja sanoi:

-- Sen se rikkaus ja herrojen tuttavuus vaikuttaa, että

"Tyhmätkin ne pääsee herroiksi ja kihlakunnan lautamiehiksi: kas se, se maa on onnellinen."

Muutama aika sen jälkeen, kun nimismies kulki virkamatkoillaan, poikkesi hän Kanalaan ja sanoi isännälle:

"Huomenna, kun minä palajan, niin varusta minulle orit ja sata ruplaa rahaa."

"Hyvä on", virkkoi isäntä, mutta säpsähti nyt kumman tulleen, kun mokomasta virasta, kuin lautamiehen ammatista, pitää antaa orit ja sata ruplaa rahaa. Kuitenkaan ei hän hiiskunut kenellekään koko asiasta.

Huomenna tuli nimismies takaisin ja sanoi Kanalan isännälle:

"Annatko nyt oriin minulle, niinkuin puheemme oli?"

"Sanasta miestä ja sarvesta härkää", vastasi isäntä.

"Hyvä on, jos niin on", virkkoi nimismies. "Mutta meidän tulee kaikissa asioissa olla varovaiset, jos tahdomme maineemme säilyttää. Laita sinä nyt kutsumaan pari ystävätäsi hevoisharjakaisille. Sillä aikaa sinä annat minulle sata ruplaa. Me sitte vierasten miesten läsnäollessa hieromme hevoskauppoja ja sovimme vihdoin sataan ruplaan. Minä annan sinulle rahasi takaisin ja vien oriin mennessäni. Sitte ei kenkään voi sanoa, että sinä ostit vävyllesi lautamiehen viran oriillasi, eikä myöskään, että minä otin oriin lahjaksi, vaan kaikki käypi niinkuin tavallinen hevoskauppa."

Isäntä teki neuvon mukaan. Vierasten miesten nähden antoi nimismies isännälle sata ruplaa oriin hintaa ja niin oli hevoskauppa päätetty. Harjakaisia juotiin aikalailla. Lähteissään vei nimismies oriin kerallaan ja niin se juttu päättyi.

Lautamieheksi päästyään ei Heikki enää pitänyt talon töistä niin suurta lukua kuin ennen. Hän kulki kylillä "virkamatkoillaan". Isäntä renkien kanssa toimitti talon tehtävät. Ensi alussa antoi lautamies apellensa kaikki rahat, mitä hän sai ansaituksi. Tämä oli isännästä hyvä ja pian hän unohutti sadan ruplan maksavan oriin, jonka oli nimismiehelle antanut.

Kylillä kulkiessaan, kun yksi ja toinen tarjosi lautamiehelle ryyppyjä, oppi hän vähitellen maistelemaan vihovaa. Hän koetteli sitä tehdä niin salaisesti, ett'ei kotoperhe siitä mitään tiennyt. Isäntä tosin oudostui Heikin lihomista, mutta Heikki selitti sen tulevan siitä, että oli helpommalla työnteolla, ja siis jouti paremmin lihomaan.

Nimismiehen neuvosta ei Heikki ensimmäisissä käräjissä paljon puhunut oikeuden istunnossa. Vastasi vaan silloin kun kysyttiin. Muuten oli hän ääneti ja kuunteli asiain menoa. Tästä syystä piti käräjäkirjuri Mellin uutta lautamiestä typeränä ja haukkui häntä seläntakana pölkkypääksi.

Olipa Hermelinillä, kuten lautamiehet häntä kutsuivat, toinenkin syy, jonka tähden hän Hilkkosta hammasti. Mellin nim. tahtoi lautamieheksi pitäjän pääpohattaa Huikkolan Heikkiä, joka puolestaan lupasi Mellinille antaa vaimoksi ainoan tyttärensä. Mutta kun asia kävi toisin, niin suuttui Mellin siitä, ja oli, vaikka syyttä, vihainen Hilkkoselle, joka viran sai.

Kun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille loppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä meni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun herrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies olivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä omalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:

"Kas tuota jäkkäniskaa, pölkkypäistä, sen vatsaa paksua ja ympyräistä."

Tämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja sanoi ainoastaan:

"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen enempää, sanonhan vaan:

"Sä olet köyhä kirjuri, ja halpa ompi säätysi; vaan ihminenhän siekin oisit, jos vähemmän vaan viinaa joisit."

Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.

Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle, mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.

Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän, että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi, eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä. Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä uskaltanut katsoa taaksensa.

Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon vaimonsa sanoi:

"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja sitte sinä olet hukassa."

Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:

"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan. Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus kumartelee."

Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli. Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi olleen pehkon juurella, seipään luona.

Nyt selveni asia kummituksesta sekä Heikille että muille. Tämä harmitti ja hävetti Heikkiä niin, että hän päätti vast'edes olla maistamatta tippaakaan väkijuomia.

Kerran kun nimismies liikkui sielläpäin, kutsutti hän lautamies Heikki Hilkkosen luoksensa kievariin ja sanoi hänelle:

"Minä olen kuullut, että sinä olet ruvennut juomaan ja kirjuri Mellin sanoi minulle että hän saattaa sinut humalasakkoon. Sitte tietysti sinä menetät virkasi. Mutta minä koettelin ylipuhutella Melliniä, ett'ei hän sitä tekisi. Jos nyt sinussa on vielä yhtään miehuutta, niin heitä hitolle koko ryyppiminen. Muutoin minäkin saan häpeät hattuuni sinun tähtesi, kun minä sinut saatoin lautamieheksi."

Heikki ei yrittänytkään puolustamaan itseään, vaan sanoi vakaasti päättäneensä heittää juomisen. Ja sen hän tekikin, eikä kukaan sen päiväsen perään ole sanonut, että lautamies Heikki Hilkkonen olisi ollut humalassa.

Kun Heikki jätti juomisen, ryhtyi hän innolla työn tekoon, mikäli vaan suinkin virkatoimiltaan jouti. Hänen kotonsa, Kanala, rikastui rikastumistaan. Hän laittoi poikansa Kallen kaupunkiin kouluun; mutta kun koulut siihen aikaan olivat ruotsalaisia, täytyi Kallen ensin yksityisesti lukea ruotsia vuoden ajan, ennenkuin pääsi "suureen kouluun."

Jo seuraavan lukukauden alussa kirjoitti Kalle kotiinsa, että koulun rehtoori oli muuttanut hänen nimensä, niin ett'ei hän nyt enää ole Kalle Hilkkonen, vaan Carl Hillkopp. Lautamiehestä oli tämä nimenmuutos mieluinen, mutta hänen appensa pudisti päätään ja sanoi:

"Sillä tavallahan meidän suomalaiset vieroitetaan kansasta, kun kieli, mieli ja nimikin muutetaan. Virkaan päästyään eivät he enää tunne olevansa kansan lihaa ja verta, vaan jotain suurempaa sukua. Siksi alkavat he halveksia kansaa ja pitää sitä ala-arvoisena, joka on luotu vaan virkamiehiä elättämään."

TURHA PELKO.

Tunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen aikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko talon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita kummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä kuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne itkevät:

"Jos itket, niin surma (tahi mörkö) tulee ottamaan."

Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat pelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos, vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla "surman palana". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla, varsinkin "heikommalla" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure, eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.

Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa. [Katso Johannes Häyhän "Maahanpaniaiset" sivu 22.] Elävä ihminen, olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen huoneeseen, jossa ruumis on.

Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se vaan. Monella raukalla ovat "sydänmunat selkäpiissä", jos täytyy jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen, ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika kahta kauheampi.

Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.

Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen sai itsestään pelon katoamaan.

V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa, jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän, pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.

Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, "arkalasta kotoisin", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.

Tuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:

"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan."

"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla", vastasi Juhanaksi puhuteltu nuorukainen ja läksi samassa.

Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen, mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.

Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.

"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni", sanoi kamreeri ja purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.

"Ei tässä auta itku eikä parkuminen", sanoi kamreeri. "Nostetaan vaan vainaja omaan kammariinsa."

Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi Juhana pois.