Part 2

"Ötmuukkaste seenare", sanoi hän, nöyrästi kumartaen lähtiessään, esimiehensä luota.

"Adjö, adjö", vastasi kuvernööri.

Kotiin tultuaan laittoi Aatami piikansa "postitallista" tilaamaan kaksi hevoista yhden reen eteen. Sillä aikaa otti hän itse "pitkän naukun", haukkasi leipää ja paistettua suolakalaa. Sitte pisti hän jalkaansa koirannahkaiset päällyssaappaansa ja puki yllensä "rakkalin unihvormun" -- niinkuin tuolla lystikkäällä miehellä oli tapana kutsua kiiltonappista virkapukuansa, -- sekä sen päälle lammasnahkaisen, sarkapäällyksisen turkin, joka vyötettiin punaisella vyöllä. Näissä tamineissa oli mies valmis matkalle.

Jo ennen pidetyn puheen mukaan läksi Aatamin keralla eräs "kimnasisti", sekä "puotipuukhollari." Viime mainitut herrat istausivat reen perään, vaan Aatami kävi ajajan viereen kuskilaudalle.

Niinkuin jo mainitsin, oli keli mainion hyvä ja "tie kierä niinkuin tiaisen pääluu", joten matka sujui sangen hyvin. Ja aika vauhtia sitä kulettiinkin, niin ett'ei yksi puu kahdesti näkynyt, sillä

"hepo juoksi, tie helisi, reki rautainen rämisi, vemmel piukkui pihlajainen."

Pian sitä jouduttiinkin Jäppisen majataloon, jossa tuttu, lihava isäntä antoi "valtakunnan virkamiehelle" kylmästä tultua ryypyn paloviinaa, oikein omaa keittoa. Tarjosipa hän sitä vielä toisille herroillekin, mutta nämä "nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat" eivät ottaneet, vaan kiittivät isäntää hyväntahtoisesta tarjouksesta.

"Nyt, velikulta, laita pari parasta hevosta, mitä tallissa löytyy", sanoi Aatami. "Kiiru on kuin jeekkuri, saattaissa tärkeitä kuulutuksia nimismiehille. Ne pitää olla ennen uutta vuotta saarnastuolissa kuulutettu ja uudelta vuodelta pitää niitä ruveta seuraamaan. Ne ovat uudet viina-asetukset, jotka tuiskussa pitää saatettaman kansalle tiedoksi."

Pian antoi isäntä käskyn hollitupaan, ja tultuansa jälleen vieraiden luo, kysäsi hän:

"Mitkä uudet viina-asetukset nyt ovat tulossa? Pidennetäänkö polttolupa-aikaa, vai mitä?"

"Ei velikulta sinnepäinkään, vaan talonpojilta otetaan koko viinanpoltto-oikeus pois ja annetaan se vaaprikoille", selitti Aatami. "Niin, velikulta, kuuluivat herrat päättäneen viime valtiopäivillä. Tästä puoleen saamme siis ryypätä vaaprikan leroa, niinkuin Venäläiset. Ja kas, se ei päätä pyörrytä eikä miestä visko, vaikka häntä latkisi niinkuin 'vaarin kaljaa' tahi tavallista taaria."

-- "Hyvähän herrojen on talonpojilta viinanpoltto-oikeus kieltää, kun he itse tuottavat ulkomailta rommia, konjakkia ja jos jotain likööriä ja lökööriä, jota sitte juovat kuin porsaat ja ovat humalassa kuin siat. Mutta menepäs heille sanomaan, että he ovat humalassa, niin saat kuulla nimesi. Jos he ovat humalassa hyvällä päällä niin sanovat he olevansa 'iloisella tuulella.' Jos taas ovat kiukkuisat, niin ovat he 'toisella päällä.' Kun ei kieli enää tahdo kääntyä suussa, niin ovat he 'hieman rahteerattuja', ja vihdoin kun eivät jalat enää kannata, niin ovat he 'väsyneitä', vaan humalaisia eivät he milloinkaan sano olevansa. Mutta kyllä he meitä talonpoikia osaavat haukkua, jos me vaan hiukan olemme 'toisilla kymmenillä'."

-- "Mutta eikös talonpoikia valtiopäivillä ollutkaan ja eivätkö he vastustaneet moista päätöstä?"

-- "Kyllähän siellä oli talonpojan nimellisiä hovin herroja ja rusthollareita, mutta varsinaisia talonpoikia lienee siellä ollut tuskin nimeksikään. Ja arvaahan sen, mitä suuntaa he kulkivat."

-- "Voi tulen korvennettava, kun en minä päässyt valtiopäiville, niin minä olisin siellä näyttänyt herroille oikian talonpojan kurassin ja opettanut heitä tietämään kuka on mikä ja kumpainen on toinen. Ei silloin olisi teidän tarvinnut mokomia asetuksia ympäri Karjalaa kiidätellä ja ruunun rahoja kylvää pitkin maantietä, niinkuin nyt saatte tehdä."

Aatami katsahti akkunasta ulos ja sanoi:

"Kas niin, hevoset ovat rappujen edessä ja nyt ei muuta, kun suti, puti matkaan. Hyvästi nyt hyvä isäntä."

"Piiskaryyppy vielä ja sitte Herran rauhaan", pyysi isäntä.

Sen saatua sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Rappusille tultua vastasi Aatami hollimiehen tervehdykseen:

"Raisalai." [Jonkunlainen venäjänkielinen tervehdyssana.]

"Räisälastä ollaan, hyvät herrat, Räisälästä", vastasi hollimies, nosti hattuansa ja kumarsi.

Rekeen istuttua sanoi Aatami:

"Anna luistaa Rautaselle, minkä vaan hevoiset kerkeävät laputtaa. Kiiru on kuin tuli."

"Kyllä, kyllä, hyvät herrat, minä annan teille Könösen kyytiä", vastasi hollimies.

Hyvää vauhtia sitä kiidettiinkin aina Telasillan torpalle saakka. Siinä käski Aatami pysäyttää hevoset ja sanoi kyytimiehelle:

"Tules ukko minun perästäni tänne mökkiin, niin minä annan sinulle tilkan huuleen, jotta on rattosampi kulkea."

Mitään virkkaamatta seurasi kyytimies kyydittävää torppaan, josta he vähän ajan kuluttua palasivat jälleen rekeen. Hevoiset saivat sillä aikaa puhaltaa ja sitte jatkettiin matkaa uudella vauhdilla Rautasen majataloon.

Rautasessa ei näkynyt ketään ihmistä olevan saapuvilla. Vihdoin tuli emäntä, jota herrat pyysivät toimittamaan ruokaa ja sen jälkeen hevoisia. Kotvasen odotettua joutui ruoka, jota matkalaiset söivät hyvällä halulla. Lyhyt päivä oli jo loppumaisillaan ja ilta alkoi hämärtää. Sitte tuli emäntä, jolle matkustajat maksoivat syönnöksensä ja kysyivät, olivatko hevoiset jo valjaissa. Emäntä ei sanonut mitään tietävänsä siitä asiasta, vaan lupasi laittaa isännän herrojen puheille.

Vähän ajan perästä tulikin isäntä, vanha ukko, ja näytti olevan "täydessä seilissä."

"Moron, moron", sanoi isäntä möräkällä äänellä ja piteli oviraudasta kiinni, pysyäkseen tasapainossa.

"Me tahdomme pari hevoista ja ne pitää valjastaa joutuin; sillä meillä on sangen kiiru."

"Mutta jos minulla ei ole antaa kun yksi hevonen, niin mitäs siihen sanotte, hyvät herrat? Täytyy kai matkustaa silläkin", vastasi ukko ja irvisteli ikeniään pilkallisesti.

Aatami otti päiväkirjan, katsoi siihen ja sanoi:

"Päiväkirjan mukaan pitää olla kaksi hevoista ja molemmat täytyy valjastaa yhden reen eteen. Ymmärrätkös, moukka?"

"Ymmärrän tahi olen ymmärtämättä, mutta te ette saa kahta hevoista, kun minulla ei ole antaa kuin yksi. Toisen hevoisen on meidän armollinen vallesmanni käskenyt pitää häntä varten, kun hän tämän yön seudussa tulee kreisuumaan Viipuriin. Siinä on selitys ja te saatte ajaa nyt yhdellä hevoisella", vastasi ukko pönäkästi.

Nyt loppui Aatamilta kärsivällisyys. Hän riisui turkkinsa ja näytti ukolle virkapukunsa kiiltävine nappeineen, polkasi jalkaa ja sanoi kiivaasti:

"Tunnetkos minua, kurja, kuka minä olen? Minä olen hänen Majesteettinsä, meidän armollisen keisarimme kuriiri ja minulla on valta ottaa hevonen mistä tahansa ja minun täytyy ajaa kovasti. Jos hevonen kaatuu ja kuolee, niin ruunu sen maksaa. Ja ensimäinen talonpoika, joka vastaan sattuu, on velvollinen antamaan minulle hevosensa ajettavaksi. Ymmärrätkös nyt, mikä mies minä olen. Jos et sinä anna minulle kahta hevoista paikalla, niin uudelta vuodelta et sinä enää ole kestikievari Rautasessa. Ja paitsi sitä, tulet sinä saamaan humaluussakon ensi käräjissä sekä edesvastaukseen minun viivytyksestäni. Ymmärrätkös nyt?"

Tämän kuultuansa kumarsi ukko syvään ja sanoi rukoilevalla äänellä:

"Vorloot, armolliset vapaasukulaiset! En minä tiennyt, että te olette niin mahtavia herroja. Kyllä hevoset joutuvat pian. Suokaa anteiksi minun tuhmuuteni!"

Samassa läksi hän hevosia laittamaan. Pian oli kolme miestä hevosia valjastamassa ja heidän kiireellistä häärintäänsä katselivat matkustajat jonkunmoisella huvilla.

Kun kaikki oli reilassa, istautui eräs vanhanpuoleinen mies kuskilaudalle herroja odottamaan. Hänellä oli iso lammasnahkainen turkki päällä, iso "kilapanhäntäinen" (ilveksennahkainen) hattu päässä ja koirannahkaiset rukkaset kädessä.

Kohta tulivat herrat ja istausivat rekeen: toiset reen perään, vaan Aatami kävi entiselle paikalleen, ajajan viereen.

"Anna hevosten polkea lujasti", käski Aatami.

Kyytimies otti ohjakset tiukalle, lyödä roikkasi hevosia ja sanoi:

"Heh huijaa, kyyti luijaa nyt täytyy antaa, minkä kavio kantaa."

"Kah, osaathan sinä runoillakin! mitenhän osannet ajaa paria hevosta?" virkkoi Aatami kyytimiehelle.

"Kyllähän minä osaan ajaa vaikka roikkaa (kolmea hevosta), jos niikseen sattuu. Olenhan minä ollut kahdesti kupernyörin hollissakin", vastasi kyytimies.

"Kyllä minäkin suurilla teillä osaan ajaa, vaan näin pienillä ja äkkinäisillä teillä en minä mielelläni ottaisi ajaakseni pariakaan hevosta, varsinkin näin pimeään aikaan", sanoi Aatami.

"Minulle taas ovat nämä tiet niin tutut, että minä muistan jokaisen suuremman kivenkin, mikä tiepuolessa on, saatikka sitte mäet, polvekkeet, notkot, ja muut kumpareet", vastasi kyytimies.

Näin kulettiin hyvää vauhtia eteenpäin. Eevalammilta kun alkavat korkeat mäet, niin kysyi Aatami niiden mäkien nimeä kyytimieheltä, johon tämä vastasi:

"Nämä ovat Syvienhautojen mäet ja ulottuvat Vuokselle saakka."

"Nämä ovat oikeastaan Äyräpäänselännemäkiä", selitti kimnasisti.

"Vai Käyräpään mäet nämä ovat kartoissa ja kirjoissa. Olkoot vaan Käyräpään mäet minunkin puolestani, mutta jyrkät nämä ryötykset ovat", vastasi kyytimies ja antoi hevosten kävellä vastamäessä.

Mäen päälle päästyä, ei kyytimiehellä näyttänyt olevan halua ajaa juosten, vaan antoi hevosten kävellä.

"Anna, veikkonen, hevosten juosta, meillä on kiiru", käski Aatami.

"Ei kiireellä hätää ole", vastasi kyytimies, eikä kiiruhtanut hevosia.

"Jos sinä ukko paha tietäisit, keitä sinulla on kunnia kyyditä, niin et noin hiljaa ajaisi", virkkoi Aatami.

"Keitä nämä sitte ovat?" kysyi kyytimies.

"Kyllä se on Kuopion kupernyöri, tuo isompi herra, joka reenperässä istuu, ja tuo toinen on Kuopion lanssihteeri hänen vieressään; minä olen heidän kuskinsa", vastasi Aatami.

"Ole hitolla", virkkoi kyytimies ja roikkasi hevosia selkään.

"Niin kyllä se on, ystäväiseni", selitti Aatami. "Ja siksi tulee sinun olla varallasi. Jos et sinä aja hyvästi, tahi olet epäkohtelias, niin se kaipaa Viipurin kupernyörille ja silloin sinä, jos olet ruunun talonpoika, saat jättää tilasi ja laputtaa perheinesi avaraan maailmaan. Jos taas olet perintö-talonpoika, niin saat suuren sakon ja joudut esivallan vihoihin, ja silloin ei sinun ole hyvä elääksesi, sen sinä hyvin ymmärrät. Kyllä hollikirjoista saadaan tietää, kuka tällä viikolla on ollut hollia seisomassa Rautasessa ja kuka tänään on kyydinnyt näitä herroja Pieppolaan."

"Armahtakaa minua miesparkaa, jos lienen mitä tyhmyyksiä haastellut, tahi en ole ajanut herrojen mieltä myöten. Minä olen ruunun talonpoika Antrean pitäjästä", virkkoi kyytimies hätäisellä äänellä.

"Ei tähän asti ole vielä mitään tyhmyyttä tapahtunut, jota sopisi moittia. Ja paitsi sitä, niin on meidän herra kupernyöri niin helkkarin hyvä mies, ett'ei hän juuri aivan vähästä otakaan onkeensa, vaan katsoo läpi sormien yksinkertaisen talonpojan typeryyden, kun ei se vaan ole tahallista ilkeyttä", sanoi Aatami, lohdutellen säikähtänyttä kyytimiestä.

Kyytimies kohennaisin istualleen ja ajoi aika vauhtia. Eikä matkalla mitään erinomaista tapahtunutkaan. Mutta Haukan mäestä laskettaessa laukesivat hilohevosen valjaat ja hevonen tipsahti tiepuoleen; tätä ei kyytimies heti huomannut, mutta Aatami sen pian hoksasi ja sanoi:

"Kah, eihän meillä olekaan kun yksi hevonen, toinen on jo pudonnut tiepuoleen. Pidätäpäs ukko ja käy hakemassa toinen hevonen jäleltä, ei se vielä etäällä ole."

"Ai lempo, nyt tuli lujat, kun niin hullusti kävi. Ne pojat vekarat kestikievarissa valjastivat hevoset niin löysästi, että valjaat laukesivat. Täytynee minun mennä kadonnutta etsimään. Olkaa te niin hyvä ja ajakaa tällä hevosella Vuoksen kestikievariin, tahi odottakaa minua tässä", pakisi hämmästynyt kyytimies, pidätti hevosen, nousi reestä ja läksi hakemaan kadonnutta hevosta.

"Kuules ukko", sanoi Aatami kyytimiehelle. "Sinä kun menet etsimään kadonnutta hevosta ja löydät sen, niin kavahda hevoselle selkään ja aja kievariin. Me vähän viivähdämme tiellä; sillä minun pitää antaa muutamia tärkeitä papereita Jääsken nimismiehelle. Nämä herrat istuvat niin kauan reessä tuossa kujaistensuussa, kunnes minä ehdin asiani toimittaa; kun se ei sovellu mitenkään heidän arvollensa että he menisivät nimismiehen kotiin, siksi he ennen istuvat reessä ja odottavat minua. Jos siis sinä ennen ennätät, niin aja vaan sivuitse ja sano Pieppolan isännälle, että hän laittaa kaikki reilaan ja varustaa pari hyvää hevosta meitä varten."

Nämä neuvot saatuaan läksi ukko etsimään kadonnutta hevosta, jonka hän pian löysikin, kavahti sille selkään ja ajoi täyttä laukkaa herrojen sivu Pieppolan majataloon, jossa hän sanoi isännälle:

"Kuopion kupernyöri tulee erään toisen korkean herran kanssa. Minä kyyditsin heitä Haukan mäkeen asti, mutta siinä valjaat laukesivat, ja minä kävin hilohevosen selkään ja ajoin tänne, heidän tuloansa ilmoittamaan. He laittoivat kuskinsa herra vallesmannin luokse jollekin asialle ja istuvat nyt itse reessä vallesmannin solaisten suussa niin kauan kunnes kuski palajaa. Kohtasillään suittavat he olla täällä. Heille pitää varustaa kaksi hyvää hevosta ja en tiedä sanoa, mitä muuta he tarvitsevat."

Majatalon isäntä, joka kuleksivana suutarin sällinä oli oppinut useampia kieliä puhumaan, juoksi sisään huoneeseen, huusi palvelijoitansa ja määräsi kullekin tehtävänsä. Kynttilät laitettiin palamaan etehiseen, saliin, vierastenkamariin, ja kaikki koetettiin laittaa reilaan, kuin vaan suinkin näin vähässä ajassa ennätettiin. Isäntä sytytti lyhdyn kynttilän ja meni portille lyhty kädessä, hatuttapäin vieraita vastaanottamaan.

Kohta tulivatkin matkustavaiset majataloon, ja heille sanoi isäntä ruotsin kielellä:

"Terve tuloa, korkea-arvoisat herrat!"

Mutta huomattuaan, ett'eivät tulijat olleetkaan ne odotetut korkeat herrat, sanoi isäntä naispalvelijalleen, joka seisoi rappusilla:

"Johdata nämä herrat kulmakamariin."

Päästyä sisään, kysäsi Aatami palvelijalta:

"Sanopas piijuseni, mitä merkitsee kaikki tämä erinomainen loisto, kun joka huoneessa valkea palaa ja isäntä itse on hattuttapäin portilla lyhty kädessä. Ketä te oikeastaan odotatte tänne tulevaksi?"

"Me odotamme Kuopion kupernyöriä, ynnä muita korkeita herroja, jotka hänen seurassaan ovat. Rautaselta tullut hollimies sanoi niitä kyydinneensä Haukalle asti ja heidän tulevan pian tänne."

Nyt vasta juohtui Aatamille mieleen, kuinka hän oli narrannut kyytimiestä, saadakseen häntä ajamaan kovemmasti. Kyytimies oli kaiken tämän kertonut viattomassa yksinkertaisuudessaan majatalon isännälle ja siten saattanut suuren kiireen ja hälinän rauhalliseen taloon. Häntä, vanhaa tuttavaa, säälitti talolaisten moinen puuha ja touhu. Hän käski piian kutsumaan isännän puheillensa.

Kun isäntä saapui kamariin, kysäsi Aatami häneltä:

"Ketä sinä, Rocklin veikkonen, oikeastaan odotat, kun lyhty kädessä ja hattu kourassa portilla seisot?"

"Kuopion kupernyöriähän minä odotan. Hänen pitäisi saapua tänne pian", vastasi isäntä.

"Tässähän ne hyvät herrat ovatkin, eikä niitä tarvitse enää odottaa", sanoi Aatami nauraen.

Isäntä katseli hyvin pitkään jokaista vierasta ja sanoi vihdoin:

"Mitä narrinpeliä tämä oikeastaan on? Etkös sinä ole vanha veli Aatami H., ja nuo toisetkin minä hyvin tunnen? Minä pyydän selitystä asiassa."

"Sen kyllä tulet saamaan, vanha hyvä veikko. Anna vaan sammuttaa liiat tulet ja toimita tänne kolme pottua olutta ja käske keittämään iso pannu kahvia, niin minä kerron sinulle koko seikan, ja luulen, että sinä olet tyytyväinen meidän, tahi oikeastaan minun kujeeseeni. Ainakin sen kuuleminen sinua huvittaa", vastasi Aatami.

Nämä kaikki toimitti isäntä pian ja Aatami kertoi olutlasin ääressä koko jutun niin hauskalla tavalla, että isäntää nauratti aika lailla. Kyytimiehelle ei luvattu hiiskua koko asiasta mitään. Hän sai palvelijan kautta kyytipalkan ja ajoi matkaansa. Kauan aikaa jälkeenpäin, kun vaan Aatami sattui Pieppolan keskievarissa käymään, muistelivat ystävykset Kuopion _kupernyöriä_.

LAUTAMIES.

Köyhän talollisen poika, Heikki Hilkkonen, ei ollut muita lapsia nerokkaampi, vaikka viekkaampi oli hän, kuin moni muu hänen ikäisensä, josta syystä isänsä piti häntä hyvinkin veiteränä, kun hän osasi tehdä monellaisia kepposia ja kujeita. Näitä isänsä mielellänsä kertoi vieraillensa, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Silloin Heikin äiti tavallisesti huo'aten virkkoi:

"Kavaluus ei ole viisaus ja petollisuus ei ole toimeliaisuus."

Eräänä syksynä, kun Pitkäjärven jää ei ollut vasta kun yhden yön vanha, meni Heikki iltahämärissä liukua laskemaan. Kohta tuli sinne myöskin samassa kylässä asuva loismies Simo, verkkojansa korjaamaan talviteloille, mertalavaan. Heikki, nähtyänsä Simon, jota koko kyläläiset kutsuivat Simosedäksi, päätti narrata häntä.

Kun Heikki huomasi Simosedän aikovan lähteä kotiinsa, alkoi hän huutaa minkä jaksoi:

"Simosetä, älä jätä, mull' on hätä: jää on mätä!"

Simo-ukko, joka luuli Heikin uppoavan heikkoon jäähän, kääntyi takaisin ja huusi Heikille:

"Pitelei, poikaseni, jääkielekkeestä kiinni siksi, kunnes minä haen nuottalavasta nuottasalon ja ojennan toisen pään sinulle. Tartu sitte nuottasalon päähän, niin minä vedän sinut rannalle."

Heikki huusi luikahutti pari kertaa, niinkuin hukkuva ainakin, ja sillä aikaa kun Simo setä nuottasalkoa haki, juosta kipelsi Heikki maalle ja pistäytyi piiloon rannalla olevain pensaiden sekaan. Simosetä tuli salkoineen sille kohdalle, jossa kuuli Heikin viimeisen kerran huutaneen, ja työnsi nuottasalon jäälle, kehoittaen Heikkiä tarttumaan nuottasalon päähän. Mutta jäältä ei enää kuulunut mitään ääntä, vaikka Simosetä olisi kuinka huutanut. Nyt arveli Simosetä Heikin vajonneen ahvenien valtakuntaan ja läksi sitä kylälle ilmoittamaan.

Tiedon saatuaan kokousi kylän väki, ken vaan kynnelle kykeni, rannalle, hukkunutta hakemaan. Kun nyt jo alkoi pimeä päälle pakata ja jää oli heikko, niin haettiin kylältä päreitä ja lautoja. Päreet sytytettiin palamaan, ja niiden valossa laudat työnnettiin jäälle, joten poikamiehet uskalsivat lautoja myöten mennä etsimään kadonnutta. Heikki vaan katseli pensasten välistä miesten kiirua ja naisten hätää sekä nauroi itsekseen, kun oli saattanut koko kyläväen liikkeelle.

Kun etsiminen pimeällä kävi mahdottomaksi, niin päättivät kylänmiehet kokoontua huomenna päivän valetessa uudestaan etsimään hukkunutta. Siksi toivoivat he jäänkin vahvistuvan yön aikana, kun taivas oli pilvetön ja pakkanen tuntui kiihtyvän. He menivät siis jokainen kotiinsa siinä varmassa vakuutuksessa, että Heikki oli hukkunut. Vähän ajan perästä meni Heikkikin muun rahvaan perästä kylään.

Nyt pälkähti Heikille uusi tuuma päähän. "Kun kuolleiden sanotaan kummittelevan, niin minäkin tästä heittäydyn kummitukseksi ja peloittelen kyläläisiä aikalailla", tuumi ja saneli Heikki itsekseen, ja niin hän tekikin.

Likinnä järveä oli se talo, jossa Simosetä oli läksiämenä. Heikki hiipi sen talon tuvan ikkunan luo, pani kasvonsa ikkunan ruutua vasten ja katseli lasin läpi tupaan. Pian huomasi joku tuvassa olija nainen Heikin, vaan ei heti tuntenut kuka se oli. Vihdoin, kun hän tarkemmin katsoi, huomasi hän akkunassa olijan hukkuneeksi Heikiksi ja kirkasi:

"Ai, ai, Hilkkosen Heikki on tuolla akkunassa!"

Kaikki tuvassa olijat kavahtivat katsomaan kummitusta, vaan silloin Heikki läksi livistämään toiseen taloon, niin ett'eivät katsojat ennättäneet kun vilaukselta nähdä häntä.

Toisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja juoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja luulivat kuolleen kummittelevan.

Vielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni tuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan, sytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti siitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt muuta kun vilahdukselta nähdä häntä.

Tupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti perheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos yksinänsä.

"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin", virkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.

"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat", sanoi talon emäntä.

Jokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset kiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat häntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.

"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon miestä tullut", arveli Mikkolan Antti.

"Konnan tavalla hän eli ja koiran tavalla hän kuoli", sanoi Antin vaimo.

Heikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi viimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis vihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin nähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti olevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän narrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta tulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä oli todellisesti aivan elävänä.

"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä tulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät laati ja koko kylää juoksutti ja narrasi", sanoi Heikin äiti miehellensä vakaisesti.

"Moisesta asiasta minun pitäisi piiskata lastani, en ensinkään", vastasi isä. "Joshan kyläläiset juoksivat rannassa, niin tämäpähän on asia. Siinähän heidänkin aikansa meni rattosammasti. Olihan tämä jotakin vaihetta heidän yksitoikkoiselle elämälleen. Kas minäpäs en kuritakaan poikaani näin mitättömästä asiasta."

"Tuo minusta on kumma, että pahuutta ei tunnusteta pahuudeksi, vaan puolustetaan sitä. Tässä käypi toteen raamatun lause: 'Jumalaton tekee pahaa ja kerskaa siitä.' Ehkäpä vielä saat tuta, että se on tosi: joka vitsaansa säästää, hän vihaa lastansa, vaan joka sitä rakastaa, hän aikanansa sitä kurittaa", virkkoi äiti pahoilla mielin.

"Vaikka lue koko raamattu ulkoa, niin en minä sittenkään poikaa rankaise", päätti isä.

Tuntien miehensä luonteen kovuuden, ei äiti enää virkannut mitään, vaikka mielensä oli monen makuinen poikansa tähden.

Seuraavana aamuna saattoi Heikin isä sanan kylälle, ett'ei Heikki hukkunutkaan, vaan on terveenä kotona, kertoen entiseen tapaansa mielihyvällä poikansa kepposista.

Kun kylänvanhin, joka asui toisessa päässä kylää, sai tietää Heikin kujeet, meni hän Hilkkolaan ja sanoi vakavasti Heikin isälle:

"Kuules, hyvä naapuri! Sinun poikasi on monta kertaa valehdellut ihmisiä ja sinä vaan kuulut nauravan hänen kujeillensa, etkä ensinkään rankaise häntä pahoista teoistansa. Ja kun tämä eilinen tepponen on jo julkista petosta, niin minä, kylänvanhimman viran puolesta, vaadin sinua rankaisemaan poikaasi. Tahi jos et sinä sitä tee, niin minä ilmoitan asian rovastille ja hän saa tehdä mitä hän hyväksi näkee. Heikkisi ilkeys käy jo sietämättömäksi."

Tämän uhkauksen kuultuaan lupasi Hilkkonen rangaista poikaansa. Mutta kylänvanhin ei sanonut ennen tyytyvänsä, ennenkuin oli omin silminsä nähnyt pojan saavan selkäänsä, muuten hän sanoi kaipaavansa rovastille.

Kun Hilkkonen näki asian olevan niin kireellä, ett'eivät mitkään verukkeet auttaneet, kutsui hän poikansa, selitti hänelle yhdessä kylänvanhimman kanssa valheen ja petoksen vahingollisuuden, sekä antoi samalla aimo selkäsaunan eilisistä ja muista kujeista. Itkussa silmin lupasi Heikki parantaa itsensä.

Heikki kasvoi ja vauristui vähitellen, eikä hän enää sen perästä mitään suurempaa kepposta tehnyt. Vallaton hän tosin oli, mutta ei pahanilkinen, eikä siis muita nuorukaisia pahempi.

Kahdeksantoista vuotias oli Heikki ijältään, kun hän meni rippikouluun. Siellä ei hän ollut ollenkaan "selvien kirjoissa." Sisältä hän tosin osasi lukea, mutta ulkoluku oli niin ja näin. Jos hän milloin malttoi kuunnella papin selityksiä, niin osasi hän vastailla "ymmärryksen perään", mutta milloin ei kehdannut kuunnella, niin vastaili hän "puita heiniä", jolle toiset rippikoulupojat saivat nauraa.