Chapter 3

Auvinen lähti heti vierasten mentyä viemään kauroja Salinille ja oli päässyt siellä mitä oivallisimmalle tuulelle. Siellä oli syötetty ja juotettu kuin parhaissa pidoissa ja tehty sopimus, että Aliina on kouluaikansa talon ruuassa. Hän ei vähääkään antanut perään Aliinan esitykseen suntioon menosta. Mitä varten, kun on kerran tarjona niin mainio kortteeri! Häneen oli tällä tiellä tarttunut kunnianhimoinen ajatus saada tyttärensä oppineeksi. Ei se saanut mieltä muutetuksi erittäin ystävälliseksi omaa koulua kohtaan, mutta saihan tuo olla olemassa paremman puutteessa. Enemmän ihaili hän kortteeripaikan hyvyyttä, vilahtelipa jo ajatuksia korkeammista kaupungin tyttökouluistakin, joissa leipurinkin vanhin tytär oli käynyt ja joissa oppii kieliä ja kaikkia. Leipuri itse oli kehuen kertonut tyttärestään, kun oli vähän ryyppinyt Auvisen kanssa, ja sanonut että jos se koulutus tuleekin maksamaan, niin on se sitten jotain. Siitä oli innostus tarttunut Auviseenkin, mutta tämä oli kuitenkin malttanut pitää ajatuksensa salassa ja noin vain sivumennen kysellyt, miten paljon oppia sinne tyttökouluun pyrkijällä pitäisi olla. Ja kyllähän sinne kuului pitävän olla. Täytyi siis heittää tuo ajatus oman mielensä hyvikkeeksi.

Lukukauden alkaessa kyyditsi Auvinen tyttärensä kansakouluun. Aliina pääsi toiselle osastolle, kun osasi selvään lukea sisästä ja muisti katekismuksen ja raamatunhistorian ulkoa, sekä oli vähän kirjoituksenkin alulla. Iida tarjoutui vielä loma-ajoilla opastamaan laskennossa.

Heti ensimmäisestä päivästä alkaen ryhtyi Aliina ahkerasti lukemaan. Häntä peloitti kovasti, kun monesta ennen tuntemattomasta kirjasta määrättiin läksyjä. Nyt ei uskaltanut olla jouten tuntien väliaikaakaan. Ennen olleet liikkuivat kuin kotonaan, eikä niillä näkynyt olevan mitään kiirettä. Varsinkin pojat haastelivat ja heittelivät pöytiensä kansia, niin että Aliinan oli melko vaikea kuulla omaa supattavaa ääntänsä. Muutamat niistä näkyivät naurahdellen katselevan tuon vasta tulleen tavatonta ahkeruutta, ja joku jo ohikulkiessaan pilkallisesti kysyi:

--Hammassuolojakos tämä tyttö loihtii?

Aliina ei vastannut mitään, koetti olla kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Pilkanteko koski ikävästi mieleen. Hyvähän niiden on olla lukematta, kun ovat ennen olleet. Hän ajatteli pojista aivan samaa, mitä oli kuullut isänsäkin sanovan, ettei niitä tarvitsisi olla samalla luokalla. Vastaisuudessa hän vältti luokalla lukemista, harjoitteli ennemmin laskentoa ja luki yön seutuna sitä ahkerammin. Ja kyllä olivatkin aina iltamyöhällä kieli ja leukasaranat raukeina, kun hän kotona opittuun tapaansa ammensi ääneen kymmeniä kertoja kaikki läksyt päästä päähän. Ja kun läksyistä oli joka sana muistissa, niin sitten lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan kannesta kanteen.

Hiljan neuvoa seuraten karttoi Aliina aikaisempien seuraa ja vetäytyi aina Iidalle ja hänelle määrättyyn pieneen kamariin lukemaan. Siellä oli aina niin rauhallista. Iidakin viipyi usein pitkät ajat poissa, ja kun Aliina ikävöiden toveriaan meni häntä etsimään, oli hän monasti toisessa huoneessa lukemassa. Tätä ei Aliina ymmärtänyt. Olisi tehnyt mieli luulla, että se tapahtuu tylyydestä, mutta sitä ei voinut uskoa. Hän jo kerran kysyi: »Miksikä sinä erilleen menet», johon Iida vastasi: »Tuossa kun sattui olemaan valkea». Aliina uskoi selityksen sillä kertaa, mutta kun hän yhä edelleen huomasi, että Iida vetäytyi salaisesti erilleen, alkoi se vaivata niin, ettei voinut olla ottamatta siitä selkoa.

--Minä vaan luulen, sanoi hän kahden ollessa,--että sinä minun takiani et lue täällä omassa kamarissasi.

--Elä siitä huolehdi, rauhoitteli Iida.--Se on aivan oma syyni, kun minä en osaa ääneen lukea läksyjäni.

Aliina punastui ja kävi aivan äänettömäksi, niin kovasti hävetti häntä oma typeryytensä. Nyt hänelle vasta selvisi, ettei Iidan huulet edes liikkuneetkaan lukiessa ja miten hän itse supatti ja parpatti.

--Minäpä opettelen myös sillä lailla lukemaan, sanoi Aliina peittäen nolostumistaan.

--Vaan jos et opi? arveli Iida.

--Kyllä minä opin, päätti Aliina.--Ja miksikä sinä et jo ennen sitä sanonut?

--Pelkäsin että jos sinulle on vaikeata oppia läksyjäsi muuten.

Aliina muutti paikalla lukutapansa. Eivät enää pojatkaan pääse hänen lukemiselleen nauramaan.

Mutta eipä uusi tapa ollut niinkään helppo oppia. Sanat eivät katsomalla iskeytyneetkään niin helposti muistiin. Täytyi vaikeiden läksyjen ollessa turvautua samaan keinoon, jota Iida oli käyttänyt, ja mennä erilleen, jossa sopi edes puolikuuluvasti antaa äänen tulla muistin avuksi.

* * * * *

Talvi oli jo keväiseen päin kallistumassa. Iloisina palasivat oppilaat koulusta, sillä nyt oli annettu laskiaislupa. Aliina oli saanut opettajattarelta, joka johti tyttöjen käsitöitä, oman työnsä lupapäiväksi mukaansa, siellä jouduttaakseen. Hän tunsi itsensä ylpeäksi työstään, sillä eipä moni ollut oppinut niinkään vähällä neuvokilla virkkaamaan ja ompelemaan. Tämän ajatuksen yhteydessä tulivat muutkin edistymiset mieleen. Monessa aineessa hän jo voi ajatella olevansa muiden tasalla, mutta vastaamistavassa oli jotain vikaa, sen hän oli tullut viimeiseltä huomaamaan. Opettaja nimittäin antoi usein muiden korjata hänen vastauksensa, vaikka ensin myönsi, että »niinhän se on kirjassa». Hän päätti saada neuvoa Iidalta ja kysyi:

--Mikähän siinä on, kun minä en osaa oikein hyvästi vastata, vaikka muistan läksyt ihan ulkoa?

--Osaathan sinä vastata, vakuutti Iida.

--Ei se mene aina oikein, väitti Aliina.--Moni osaa paljon paremmin, vaikka eivät muuten muista läksyjään niin hyvästi.

--Mutta jos siinä on se esteenä, että sinä liika tarkasti seuraat läksyn sanoja, arveli Iida.

--Sittenhän en osaisi mitään vastata, jos en sanoja muistaisi, epäili Aliina.

--Eipä sitä tiedä, sanoi Iida. Heitäpäs kerran vähän vähemmälle luvulle ja ajattele enemmän sitä asiata, josta luet.

--Mutta minäpä en malta heittää vähälle, jos vaan on aikaa.

--Minä heittäisin halulla, nauroi Iida,--ja lukisin mieluummin muita kirjoja. Ja sinä hyvin kyllä saatat läksyjesi lomassa lukea, kun on niin hyvä muisti, eikä ole muuta työtä. Minä haen yhden sisareni kirjan sinulle.

Aliina ei osannut käskeä eikä kieltää, jäi vain uteliaana odottamaan. Ja kohtapa hänellä oli kädessä paksu kirja.

--Eihän tämä tule tänä talvena luetuksi, epäili hän.

--Ei siinä monta päivääkään mene, kun alkuun pääsee, sanoi Iida.

--Mistä »Helenan perheestä» tässä kerrotaan? kysyi Aliina.

--Se on vaan kertomus niiltä ajoilta, kun ristinuskoa vainottiin.

Aliina alkoi selailla kirjaa, sillä raamatunhistoriasta tutuksi tullut aine alkoi miellyttää. Keskempää kirjaa sattui silmään kirjeen muotoisia kappaleita, joihin huomio ensiksi kiintyi.

--Aloita alusta, et siitä muuten ymmärrä mitään, huomautti Iida.

Aliina aloitti alusta ja huomasi pian, että neuvo oli hyvä. Nyt hän pääsi tapahtumain perille alusta alkaen ja kiihtyvä uteliaisuus veti eteenpäin, jotta näkisi, mitähän sitten tapahtui. Mäenlasku, samoin kuin käsityöt ja läksyt, unehtuivat kaikki mielestä. Koko sielullaan seurasi hän Helenan perhettä. Lupapäivän iltana oli kirja puolivälissä menossa, eikä siltä olisi hennonut nukkumaankaan ruveta. Aamusilla petti uni niin että ylösnousu meni lähelle aamiaista.

--... Ja nyt minä en osaa mitään, hätäili hän ja luki syödessään ja kävellessäänkin minkä ennätti.

Tunnilla ei kumminkaan tullut suuria erehdyksiä. Pari vastausta vain meni väärin, kun ajatukset sattuivat hairahtumaan Helenan perheen tapahtumiin. Nyt jäivät väkisinkin kirjan sanat pois ja täytyi keksiä omasanaisia vastauksia ja ottaa niille vauhtia kysymyksestä, kuten muutkin tekivät.

--Osasitpahan vastata, vaikka et muistanut sanoja ulkoa, kehui Iida koulusta palatessa.

--Täytyihän minun osata, kun en malttanut enkä muistanut lukea läksyjäni, kun se kirja oli niin hupainen. Minkä tähden sinä et ole sitä ennen antanut?

--Sisareni kielsi, kertoi Iida.--Ei olisi nytkään oikein mielellään antanut, Sanoi minun turmelevan sinun koulunkäyntisi, kun opetan tarpeettomia lukemaan.

Aliina ei ensin oikein ymmärtänyt kiellon tarkoitusta ja yritti tulla ikävälle mielelle. Sitten hän vasta pääsi rauhaan, kun Iida selitti, että muutamat kuuluvat niin kiintyvän tämänlaisiin kertomuksiin, etteivät malta mitenkään lukea läksyjään.

--Ensin minä toki läksyni opettelen, sanoi Aliina hiukan häpeissään, sillä vähää ennen oli ollut mielessä joutua Helenan perhettä lukemaan.

* * * * *

Kertomuskirjain lukemiseen päästyä avautui Aliinalle ikäänkuin uusi maailma. Niihin kiintyi hän kuin parhaisiin, uskollisiin ystäviin. Koti-ikävät muistuivat harvoin mieleen, selvimmin silloin, kun isä liikkui kirkolla päin ja kävi katsomassa. Isän käyntejä ei hän ensinkään kaivannut. Äidin tulo ilahutti aivan toisella tavalla, mutta ei tämänkään kehoituksista haluttanut lähteä pyhän aikoina kotona käymään. Aliina sanoi säälivänsä hevosia, kun täytyisi asian alkaen kyyditä kouluun, vaikka todellisuudessa säälitti jättää kesken jotain alulla olevaa kertomuskirjaa. Hänellä olikin jo kortteeritalonsa kirjastosta kaikki hupaisimmat kirjat luettuina ja hauskimmat paikat kahdestikin.

Aika oli jo kulunut huhtikuun loppuun. Koululaiset odottivat vapunpäivän lupaa ja iloitsivat sen lähestymisestä. Samaan aikaan oli Aliinalla toinenkin odotus. Iida oli aina iltasilla jutellut tapahtumia »Välskärin kertomuksista», jotka oli lainakirjastosta lukenut, ja näihin ihastui Aliina niin, että olisi tahtonut saada paikalla lukeakseen. Mutta ne olivat jossain pitäjällä lainassa, eivätkä tuoneet niitä takaisin, vaikka jo aikoja oli lainassaoloaika loppunut. Usein Aliina muisti käydä kysymässä opettajalta, joko on tuotu.--»Ei ole tuotu, mutta kyllä se kuukauden lopulla tuopi, muuten haetaan hakemalla», lohdutteli aina opettaja. Ja niinpäs kävikin. Vapunpäivän aattona meni opettaja kaapilleen ja kutsui Aliinaa ottamaan Välskärin kertomuksia. Ilmestyi siihen muitakin halukkaita ja varsinkin Markkalan Ristjaan katsoi olevansa kokonsa ja ikänsä puolesta oikeutettu.

--Annetaan Aliinalle, tämä on niin monesti kysynyt, sanoi opettaja ratkaisten asian.

Syvään niiaten lähti Aliina kiirehtimään kirjoineen tyttöjen joukkoon, jotka olivat kokoontuneet maantielle vievän veräjän luo, siitä erotakseen itsekukin omalle haaralleen. Poikien ryhmät pysyttelivät vähän jälempänä, he olivat saaneet semmoisen määräyksen opettajilta.

Maantie kun oli sulana, kuivalla hiekalla, eikä ollut näkyvissä sellaisia kulkijoita, joista olisi tarvinnut välittää, tempasi iloinen mieli jalatkin palvelukseensa. Tuontuostakin pelmahtivat parit kilvan juoksuun, toiset tarttuivat käsikkäin ja pyörivät ympäriinsä niin huimasti, että pahoin huivinnurkat ja hameenhelmat liehuivat mennessä. Iloisimpien rinnalla heilui siellä Aliinakin, vaikka hän opettajien varoituksia seuraten kulki tavallisesti hyvin vakavana.

Joku vaimonpuoli tuli hitaasti vastasta päin, mutta sen he jo ulompaa näkivät niin vähäarvoiseksi, ettei kannattanut iloista kulkua muuttaa vakavammaksi.

--Elä nyt ole niin hyvilläsi, ettet malta äitiäsikään tervehtiä, huusi Markkalan Ristjaan jäleltäpäin tyttöjen joukkoon.

Kaikki pysähtyivät kuulostamaan, ketä se huuto tarkoitti.

--Mitäs se niin »ristikkäinen» viisaus on, huusi joku rohkein tyttö vastaan.

Ristjaan oli sanomastaan sanasta niin mielissään, ettei antanut tyttöjen paneman pilkkanimenkään itseänsä häiritä, näkyi vaan hyvin hartaasti selittävän jotain uteliaille tovereilleen.

Aliinan oli huuto havauttanut pian. Nyt hän vasta tarkkasi, että vastaantulija oli heidän entinen palvelijansa, Kovatar, joka kantoi lasta käsivarrellaan pappilaan päin.

Ei salaman isku olisi tehnyt niin pahaa vaikutusta. Hän olisi toivonut olevansa ennen vaikka maan alla kuin siinä. Koko maailma kirjoineen ja kouluineen olisi saanut mennä, jos vaan olisi päässyt tuntemasta sitä, mitä nyt tunsi.

Taakseen katsomatta alkoi hän kiirehtiä kortteerilleen, mutta kuuli vielä mennessään, kun Ristjaan sanoi:

--Taisipa siivet palaa muutamalta, koska lähti jaloilleen.

Toistenkin tyttöjen iloinen huiske taukosi, ja se lisäsi Aliinan häpeää. Nyt ne kaikki pääsevät tietämään... Hän olisi toivonut joutuvansa yhdellä harppauksella suojaan, jottei ennättäisi ketään tulla vastaan.

Asunnolle päästyä ei lukeminen muistunut ensinkään mieleen. Koneen tapaisesti heitti hän nuo kauan halutut »Välskärin kertomukset» kädestään ja painautui nurkkaan itkemään.

Iida oli kummastellen katsonut toverinsa äänetöntä ja pikaista poistumista toisten seurasta ja joutui vähäksi aikaa aivan neuvottomaksi, kun näki miten kovasti tämä tapaus koski Aliinaan. Mitähän se mahtoikaan merkitä, ajatteli Iida ja koetti keksiä keinon, millä aloittaisi.

--Tulitko sinä kipeäksi? kysyi hän.

--En, vastasi Aliina ja koetti peittää pahaa mieltään, mutta ei jaksanut.

--Tuokos Ristjaanin retostaminen sinuun niin koski. Elä toki välitä siitä yhtään. Kaikillehan se sitä viisauttaan näyttää. Suuttuihan se minuunkin mennä talvena ja koetti herjata jos vaikka miksi. Nyt sen kävi arvolle, kun ei opettaja antanut sille sitä kirjaa. Ei siitä opettajakaan pidä, tuntee se sen. Ja nyt jos me mennään sanomaan sen räähkyydet opettajalle, niin saapi varmaan toria ja ehkä arestiakin.

Iida aivan innostui toverinsa puolesta. Aliinassakin se herätti uhkamieltä, mutta aivan toisessa muodossa.

--En mene ilmoittamaan, olkoonpa minkälainen hyvänsä, sanoi hän.--Tuon kirjan saapi vaikka paikalla. Ja kun tulisivat kotoa käymään, niin pääsisivät minusta.

--Ettäkö eroisit pois kesken lukukauden? kysyi Iida ihmetellen.

--Niin, vahvisti Aliina, ja piti jonkinmoisena kostona tätä uhkamielistä päätöstään.

--Elä nyt semmoista typeryyttä tee tuon riekailijan tautta, rupesi Iida nuhdellen neuvomaan. Täytyyhän täällä maailmassa kärsiä pahojakin ihmisiä. Sattuuhan niitä kaikissa kouluissa häijyjä oppilaita, vaan ei niiden takia auta koulua hylkääminen.

Aliina oli tottunut luottamaan Iidan antamiin neuvoihin, eikä nytkään voinut niitä hylätä. Oma uhkaus alkoi todellakin tuntua typerältä, vaikka kovin katkeraksi kuvastui koulussakin olo, jos siellä jokainen saa tietoonsa nuo ikävät asiat ja Ristjaan yhä edelleen herjailee syrjä-äideillä.

Hän otti jo »Välskärin kertomukset» lukeakseen, mutta se meni aivan hukkaan, kun ei muistanut pitkiin aikoihin ajatella, mitä niissä sanottiin.

Tapahtuman jälkipäivinä vaivasi Aliinaa tavaton arkuus. Hän luuli toisista koululaisista samaa, kuin oli ennen luullut kotikylänsä ihmisistä, että ne kaikki kuiskuttelevat hänestä. Luulossa oli kumminkin paljon liikaa. Häijyimmät pojat näkyivät kyllä jonkun aikaa muistavan, millä Aliinaa voisi herjata, mutta näille vastapainoksi tekeytyi moni tyttö yhä ystävällisemmäksi.

Oppilasten huomiota veti jo puoleensa lähenevä koulututkintokin. Useat odottelivat kotoaan uusia tutkintovaatteita, ja ne, joilla ei sitä iloa ollut, hyvittivät mieltään kesäluvalla.

Aliina sai vaatteet, jotka vetivät paraimmille vertoja. Isä oli ostanut kankaan, ja Aliina itse sai teettää kirkonkylän kuuluisimmalla ompelijalla. Hyvät niistä tulikin, mutta näin pikainen muutos tavallisesta kotikutoisesta vaikutti häiritsevästi. Peloitti että kaikki sen huomaavat ja osoittelevat.

Tutkintopäivänä tahtoi jokainen näyttää parhaan taitonsa, ettei olisi häpeäksi omaisilleen, joita kertyi kuuntelemaan. Se oli lapsille juhlahetki ja vaikutti mahtavammin kuin tavalliset koulutunnit.

Kun opettaja oli muun toimituksen loputtua lempein sanoin lausunut hyvästit lapsille ja toivottanut heidät syksyllä tervetulleiksi, valtasi monen tavaton ikävä erota tästä rakkaaksi tulleesta huoneesta. Nekin, jotka edellisinä päivinä olivat hypähdelleet poispääsemisen ilosta, tunsivat viime hetkellä tämän vetovoiman.

Aliina ei voinut pidättää kyyneleitään, hänellä kun oli melkein varmana, ettei ole enää toivoa päästä tänne. Toisten poistuessa kävi hän vielä istahtamassa tuon tutun koulupöydän ääressä, josta oli erottava.

Suurena lohdutuksena oli se, että tiesi viikon päästä pääsevänsä rippikouluun, jolloin sai vielä vähän aikaa asua hyvän ystävänsä Iidan seurassa.

VIII.

Juhannuspäivänä pidettiin rippikoulutytöille viimeinen toimitus alttarin edessä. Siinä he vannoivat uskollisuutensa kirkon opille ja saivat sitten astua ehtoolliselle.

Vanhempiensa mukana palasi Aliina kotiinsa. Hän oli alakuloisen iloinen. Koko tulomatkan liikkuivat ajatukset niissä vakavissa asioissa, joista viime viikoilla oli puhuttu. Mutta kotirantaan tultua sai parhaassa vihannuudessaan loistava kotoinen luonto sydämen sykähtelemään. Lapsellisella ilolla riensi hän samana iltana nuorempien sisarten kanssa katselemaan entisiä leikkipaikkoja.

--Kuoppa-aholla on paljon mansikankukkia ja on siellä jo muutamia raakojakin, kertoi Mari innostuneena kotiin tulleelle sisarelleen.

--Onko? Mennään katsomaan!

Pienimmät alkoivat juosta piristää edeltä.

--Jo löysin, jo löysin, täällä on paljon, huutelivat lapset kilvan.

--Ensi viikolla täällä on jo kypsiä, puhui Mari hyvillään. Sitten tullaan astioiden kanssa... Ethän sinäkään mene enää kouluun?

Aliina tiesi hyvin, ettei ollut enää kouluun menoa, mutta kumminkin oli ympäristöä katsellessa seurannut sellainen tunne, kuin jos ei sitä taas vähään aikaan näkisikään. Sisaren kysyessä hän vasta kavahti erehdyksestään. Koulunkäynnit olivat todellakin loppuneet. Alakuloisena myönsi Aliina sisarensa kysymykseen, ettei ole enää kouluun menoa.

Ensimmäisiä päiviä kotona ollessa muistuivat kouluajat usein mieleen. Jospa olisi edes rippikoulu jäänyt toiseen vuoteen.

Jo ensi sunnuntaina piti Aliinan päästä kirkkoon, että sai sillä tiellä käydä Iidan luona. Kirkosta palatessaan kävivät he koulullakin, josta Aliina sai pari kirjaakin kotiinsa luettavaksi.

Erotessa oli tytöillä toisilleen mitä ystävällisimmät kehoitukset tulla taas kohta käymään, eikä kyllä Aliina pitänytkään pitkiä lomia. Heinänteon edellä sai hän Iidan kotiinsa pitemmäksi aikaa, eikä se ollut mielestä vähän. Jokaisena kauniina päivänä olivat he liikkeellä, milloin järvellä, milloin metsissä, ja kun heinäntekoa aloitettiin, heiluivat he siellä haravoimassa ja laulelivat itselleen ja muille iloksi. Niin työväki kuin talonkin haltijat pitivät näistä iloisista heinämiehistä tuiki paljon. Auvinen itse piti keskellä kiirettäkin huolen tuoreesta kalasta vieraan varalta ja oli kaikin puolin ystävällinen.

Iida oli heti tultuaan varoittanut, ettei pidä hänen takiaan mitään erityisiä ruokia laitella, mutta Aliina katsoi aivan häpeäksi, jos ei ollut muuta kuin joukon yhteistä keittoa ja paistinkaloja. Niinpä hän, kun kotosalla olivat, tuon tuostakin vieraansa tietämättä keittää hyräytti milloin mitäkin soppaa tai muuta höllötystä ostoaineista.

--Jos sinä et lopeta niitä laitoksiasi, niin minä lähden pois, muistutti Iida.

--Elä sinä sitä ajattele, anna minun keittää, että oppisin, puolusteli Aliina.

--Se oppi tulee liika kalliiksi, väitti Iida.--Sinä tuhlaat liika paljon aineita, varsinkin sokeria ja muita imeliä.

--Sen makeampaa, nauroi Aliina.

--Ei se sitä ole. Kaikella on määränsä. Osta ensin keittokirja, tai ota aluksi meiltä lainaan ja opettele sitten. Mutta usko nyt tällä kertaa minua, niin sitten olen enempi aikaa täällä.

Aliina alkoi käsittää, että hän ilmaisee typeryytensä, jos ei tottele. Pilallehan ne keitot todellakin mahtoivat mennä, vaikka hän oli uskonut, että joka on imelää, niin se on hyvääkin. Hän luopui liiallisista laitoksistaan ja saikin siten Iidan olemaan vieraanaan useita viikkoja.

* * * * *

Kotijoukon seuraan jäätyä alkoivat viimevuotiset muistot vähitellen palautua. Mutta nyt hän voi niistä ajoiksi irtautua ja löytää mielelleen kevennystä. Sitä antoivat paraiten kirjat ja toimiminen äidin apuna. Saipa hän jo muutamia kirjoja itselleenkin ostetuksi ja yksi niistä oli keittokirja.

Lopummalla kesää huomasi Aliina yhden aikeistaan olevan menemäisillään myttyyn. Hän sai nimittäin kuulla, että kaikki entiset palvelijat ovat puhutut ensi vuodeksi, siis Vappukin. Nyt tuli kiire aprikoiminen, mitä tehdä. Ennen ajatellut valehtelemiskeinot olivat kumminkin hylättävät. Toista tietä täytyi päästä aikeen perille. Mutta mitä? Ei ollut sen parempaa keinoa, kuin ottaa työt omille hartioille. Ensiksi ilmoitti hän äidille aikeensa. Tämä arveli tulevan liian raskaaksi olla niin nuorena aikaihmisen ammatissa. Aliina taas puolestansa vakuutti jaksavansa hyvin kyllä.

Kun asia tuli Auviselle itselleen tiedoksi, katsoi tämä sitä talolleen häpeäksi ja sanoi:

--Ei mitenkään. Kaikkihan silloin sanoisivat, että meidän talo on niin köyhä, ettei jakseta enää palvelijoita pitää, vaan täytyy talon tyttärien käydä karjalla.

--Se on minusta hyvin vähäinen häpeä, jos ei isompia olisi, sanoi emäntä.--Pahemmin pelkään sitä, että jos terveys turmeltuu.

--Onpa siinä sekin, sanoi Auvinen lyhyesti, jääden kuulostamaan.

--Niin, vaan minä jaksan hoitaa toisen puolen, ja antakaahan koettaa, houkutteli Aliina.--Jos en jaksaisi, niin ottakaa sitten tuonnempana aikaa toinen.

--Sitä minäkin tässä ajattelin, että otetaan sitten talvella toinen, jos Aliinalle käypi liian vaikeaksi, yhtyi emäntä esitykseen.

--Se on semmoista retustelemista hakea keskellä vuotta palvelijoita, sanoi Auvinen ja lisäsi varovasti:--Kumpaisenko niistä heittäisi pois?

--Kumpaisenko tahtonet toveriksesi, sanoi emäntä.

Aliina näki pääsevänsä voitolle, kun sai valitsemisvallan. Isän läsnäollessa tuntui vähän vaikealta ilmaista ajatustaan, mutta kun sitä odotettiin, sanoi hän:

--En minä huoli Vapusta, se on niin ... tyly.

Aliina oli hyvillään, kun keksi niin yksinkertaisen syyn.

Emäntä ei puhunut mitään, odotteli vain mitä hänen miehensä sanoisi. Tämä olisi jo ehkä mielellään heittänyt koko jutun muille, mutta näyttääkseen yhteistä etua harrastavalta sanoi:

--Siinä tulee vahinkoa, kun Vapun palkkaotokset nousevat sen turkinpäällisen kanssa yli tämänvuotisen palkan.

Aliinaa tämä turkkimuisto kiihoitti. Itku pyrki ääntä sortamaan, kun hän uhkaili:

--Minä hoidan ennen vaikka yksinäni koko karjan, ennenkuin Vapun kanssa. Menköön vaan ja pitäköön...

--Antaa mennä, antaa mennä, enhän minä sillä, rauhoitteli Auvinen lähtien pois.

Hänelle oli keskustelun aikana selvinnyt syy, miksi Aliina pyrki piian töille, ja hän kiroili mielessään omaa itseään, kun piti tuollaisia juttuja olla, jotka pilaavat kaikki. Hän oli viime aikoina ajatellut ylpeillen tyttärestään. Tosin täytyi luopua tyttökouluajatuksista, mutta olihan sillä arvokkaita tuttavia, niin arvokkaita, ettei kaikilla ollutkaan. Ja sen lisäksi käynyt kouluakin ja luki sellaisia kirjoja, joista eivät monen talon tytöt tiedä mitään. Näiden nojalla oli hän toivonut hyvää onnea, oikein kuuluja sulhasia, mutta mitä siitä nyt tulee, kun karjapiiaksi. Tämä oli aivan harmillista.

Kiireimmän työajan jälestä ryhtyi Auvinen muodostelemaan navetan puolta uuteen kuntoon. Kaikkiin tarvittaviin paikkoihin teetätti hän vesikynät, niin että lehmät saivat juoda edestään eikä tarvinnut kantaa kuten ennen. Heinien ja lannan kuljetukseen tehtiin pienet rattaat. Näillä parannuksilla tahtoi Auvinen laittaa navettapuolen työt niin huokeiksi ja mukaviksi, ettei siellä Aliinan tarvitsisi arvonsa alentamiseksi asti viipyä.

Paikoilleen jäävä palvelija oli näistä mukavuuksista tuiki kiitollinen, mutta Vappua se harmitti. Hän koetti katkeroittaa Aliinan mieltä puhumalla edessä jos takanakin, että kyllä meni tämän talon »ryökkynän» koulunkäynti hukkaan, kun joutui navettaan tarsimaan. Mutta nähtyään ettei navetassa-olo tullut olemaan niinkään »tarsimista», vaihtoi Vappu juonensa sisältöä ivailemalla, että pitää nyt toki laittaa varjostimet navetan ikkunoihin ja maalauttaa lattia, jotteivät »ryökkynän» hameen helmat likaudu.