Part 7

Minulla on tavallani samat edut, kuin ylioppilaalla vanhassa hispanialaisessa sadussa, jonka silmissä kaikki Madridin huoneukset näkyivät katottomina; ja minun puhelias aseenkantajani, Mateo Ximenes, palvelee minua toisinaan Asmodeuksena, ja kertoo pikku juttuja monesta talosta ja sen asukkaista.

Paremmaksi kumminkin katson että itse sepitsen satuja, ja niin saatan useinkin istua monta tuntia ja erinäisistä viivoista ja satunnaisista tapauksista, jotka käyvät juuri silmäini editse, kutoa hankkeita, juonia ja askaroimisia, joissa useat noista toimekkaista ihmisistä allani häärivät. Tuskin on yhtään kaunista muotoa eli ihanaa vartta, jonkalaisia joka päivä näen, joista en vähitellen ole tehnyt dramallista kaavausta, vaikka useat luonteistani sittemmin toimivat juuri päinvastoin sitä rollia, jonka olen heille antanut, ja näin häiritsevät koko näytelmäni. Muutamia päiviä tätä ennen kiikarillani katsellessani Albaycian katuja, näin minä saattokunnan erään nuoren nunnan muassa, joka aikoi ruveta huntua kantamaan, ja huomasin monta asianhaaraa, jotka panivat minut säälimään tätä nuorta ihmistä, joka nyt oli valmis antamaan salvata hänensä elävään hautaan. Hyväksi mielekseni näin minä, että hän oli kaunis; ja hänen kasvoinsa kalpeudesta päätin minä, että hän enemmin pakosta kuin jumalisuudesta ja vapaasta tahdosta antausi taivaan palvelukseen. Hän oli morsiameksi puettu ja hänellä oli valkoinen kukkaiskiehkura tukassa; mutta varmaan hänen sydämensä inhostui tuota hengellistä yhdistystä ja huokasi maallista rakkautta. Eräs hoikka, vakaisen näköinen mies kävi hänen vierellään saattokunnassa; minä näin selvästi, että tuo hänen hirmuvaltainen isänsä oli juuri se, joka taikauskoisuudesta tahi jostain muusta halvasta yllykkeestä oli kiristänyt häneltä tämän uhrin. Lukuisissa saattelijoista oli niinikään eräs ruskeaverinen, kaunis nuorukainen, Andalusian puvussa, joka näytti katselevan tyttöä haikeimmalla mielikarvaudella. Hän oli epäilemättä se salainen rakastaja, josta tytön täytyi iäti eritä. Närkästykseni eneni nähdessäni tuon ilkikurisuuden, mikä ilmaantui saattokunnassa olevain munkkien ja luostariveljesten kasvoissa. Saattokunta saapui luostarin kirkolle, aurinko paistoi viimeisen kerran alokas-raukan seppeleelle kun tämä astui tuon salaperäisen kynnyksen yli ja katosi kirkkoon. Väkijoukko hyökkäsi sisään, tehden ristinmerkkiä ja veisaten; rakastaja viipyi vähän aikaa portilla. Minä arvasin hänen kuohuiset tunteensa, mutta hän voitti ne ja meni sisään. Nyt seurasi pitkällinen hiljaisuus -- koko kohtaus tuolla kirkossa kuvastui mieleeni: alokas-raukka katoovaisen pukunsa menettäneenä, luostaripukuun puettuna, morsius-seppele tukasta otettuna, pitkät silkkikiharat hänen kauniista päästään leikattuina -- minä kuulin hänen kuiskivan tuon peruuttamattoman lupauksen. Minä näin hänet paarilla pitkänään; kuolon kalpeuden hänen kasvoillaan; hautausmenot olivat päätetyt; minä kuulin urkuin juminan ja nunnain vaikertelevan sielumessun; isä katseli kaikkea tätä kylmällä, tunnottomalla katsannolla. Rakastaja -- mutta eipä, mielikuvatukseni ei voinutkaan kuvata tytön rakastajaa; tässä kohden puuttuu taulussani jotain.

Vähän ajan perästä virtasi väkijoukko takaisin ja hajausi eri suunnille, riemuitsemaan päivänpaisteessa ja käymään elämän vilkkaampiin tapauksiin osalliseksi; mutta uhri jäi sinne sisälle. Viimeisten ulosastuvain joukossa oli isä ja rakastaja, jotka näyttivät vakaisesti keskenään haastelevan. Rakastaja puheli kiivaasti liikehtien; minä odotin väkivaltaista kehkeämistä näytelmälleni, mutta erään kartanon kulma tuli väliin ja teki kohtauksesta lopun. Aina olen sittemmin karvain mielin luonut silmäni luostarille. Hiljan muuanna iltana näin minä kynttilän palavan muutaman luostarintornin kaukaisessa akkunassa. "Tuolla," sanoin minä, "istuu se onneton nunna kammiossaan ja itkee, samalla kun hänen rakastajansa, turhaan mieltänsä vaivaten, kenties vaeltelee hänen allansa kadulla."

Häärivä Mateo häiritsi unelmani ja raasti silmänräpäyksessä kuvas-aistini luoman hämähäkinverkon rikki. Tavallisella huolellisuudellaan oli hän tiedustanut kaikki tähän asiaan kuuluvat seikat, jotka puhalsivat kaikki unelmani pois. Romaanini sankaritar ei ollut nuori eikä kaunis; hänellä ei ollutkaan rakastajaa -- ja hän oli omasta ehdostaan mennyt luostariin, jonka hän katsoi kunnia-arvoiseksi turvapaikaksi, ja hän oli iloisimpia nunnia sen muurien sisällä.

Kotvan aikaa kului ennenkuin taisin suoda tälle nunnalle anteeksi, että hän, päinvastoin kaikkia romaanin sääntöjä, tunsi hänensä onnelliseksi kammiossaan, mutta minä haihdutin kuitenkin pahan tuuleni sillä, että päivänä parina pidin silmällä erään mustasilmäisen ja mustaverisen kaunottaren sievisteleviä kiekailuksia, joka erään kukkapensaiden peittämän balkongin suojassa ja silkkiteltissä salaa puhutteli erästä kaunista, mustaveristä ja vahvapartaista ritaria, joka usein näkyi kedolla hänen akkunansa alla. Välistä näin hänen, kaapu korvilla, varhain aamusilla loikkivan tiehensä. Välistä taas odotti hän jossain kulmassa, missä valepuvussa milloinkin, ja minä näin selvästi, että hän odotti jotain salaista merkkiä, huoneesen puikahtaakseen. Sitten kuului yöllä kitarrin näpsäyksiä ja lyhty liikkui edes takaisin balkongilla. Minä ajattelin nyt rakkauden seikkaa, semmoista koin kreivi Almavivan, mutta taaskin petyin arvauksissani; sillä minulle sanottiin, että se jota minä luulin rakastajaksi, oli nainut mies ja salakauppiaaksi yleisesti tunnettu, ja että kaikki hänen salaiset merkkinsä ja liikkeensä epälemättä tarkoittivat jotain salakuljetuksen yritystä.

Monta kertaa katselin minä balkongilta huvikseni niitä muutoksia, joita, vuorokauden eri aikain vaikutuksesta, vähitellen tapahtui ympärillä olevissa luonnon kohtauksissa.

Tuskin oli ensimmäinen koitto levittänyt harmaata sarastustaan taivaalle ja ensiksi herännyt kukko tämän kukkulan rinteen majoissa antanut äänensä kuulua, niin alkoi, esikaupungeissakin uusi elämä, sillä ensimmäiset aamutunnit lämpimässä ilman-alassa ovat ihastuttavia. Kaikki pyysivät innolla päivän askareissa ennättää edelle aurinkoa. Hevosaasin-ajaja kuormatun aasinsa kanssa lähtee matkalle; matkustaja kiinittää ratsupyssynsä satulan taa ja nousee ratsaille ravintolan oven ulkopuolella; ahvettunut talonpoika häätelee hitaita juhtiaan, joiden kuormana on hedelmillä ja yökasteessaan vielä olevilla ruokakasveilla täytettyjä vasuja, sillä nyt jo rientävät toimekkaat emännät torille.

Aurinko on noussut ja heittää säteitään pitkin laksoa, puiden harvain lehtien välitse. Aamukellot soivat soinnullisesti puhtaassa kirkkaassa ilmassa, ja julistavat hartauden hetkeä tulleeksi, Hevosaasin-ajaja seisahtuu kuormattuin aasiensa kanssa kapellin ulkopuolelle, pistää sauvansa vyöhön selkänsä taa, järjestää pikimustan tukkansa, ja astuu, hattu kädessä, sisään, kuulemaan messua ja rukoilemaan onnellista matkustusta Sierran (vuorijakson) kautta. Nyt hiipii, keijuisen-tapaisilla askelilla, armas sennora esiin, sievään basquinnaan puettuna, heiluva viuhka kädessä, ja hänen mustat silmänsä heloittavat somille laskoksille pannun manttiljan alla; mutta tuo luonnikas puku, tuo naasti kenkä, sukkain hämähäkinverkko, tuo äskenpoimittu ruusu, joka niinkuin hohtokivi kimeltää kauniisti palmikoittuin pikimustain hiuskiharain välitse, osoittavat, että maa on taivaan kanssa osallisena ylivallassa hänen ajatuksiinsa. Älä päästä häntä silmistäsi, huolellinen äiti, naimaton täti tahi valpas duenna, lienet kuka hyvänsä, joka seuraat hänen askeliansa.

Aamun kuluessa työn kohu joka haaralla enenee; kaduilla vilisee ihmisiä, hevosia ja juhtia, ja humina ja kohina kuuluu kuin meren aalloilta. Auringon lähetessä keskipäivän korkeuttaan, melu ja hälinä vähitellen vaikenee; sen ollessaan korkeimmallaan syntyy seisahus. Puskuva kaupunki raukenee, ja useita tuntia vallitsee yleinen hiljaisuus. Akkunat ovat suljetut, kartiinit alaslasketut; asukkaat ovat peräytyneet kartanoiden viileimmille paikoille; lihava munkki kuorsaa makuuhuoneessaan; vahva, roteva kantaja makaa takkansa vierellä pitkänään kivikadulla; talonpoika ja päiväpalkkalainen lepäävät Alamedan puiden suojassa, uneen tuuditettuina heinäsirkkain tirskunnalla. Kadut ovat väestä tyhjät, paitse muuatta vedenkantajaa, joka ylistää ja tarjoilee kristallikukasta juomaansa, "kylmempää kuin vuoren lumi."

Auringon mailleen mennessä kaikki vähitellen virkistyvät jälleen, ja kun iltarukouskello antaa kuminansa kuulua, on kuin koko luonto riemuitsisi, että päivän hirmuvaltias on vallastaan kukistettu. Nyt käy ilo yleiseksi, sillä kaupunkilaiset virtaavat nyt ulos iltailmaa hengittämään ja parveilevat tässä lyhyensä hämärässä siellä täällä Darron ja Xenilin lehtokujilla ja puutarhoissa.

Yön tullessa muuttuu tämä vaihtelehtava näytelmä toisenluontoiseksi. Valkeita sytytetään vähitellen missä milloinkin, täällä vahakynttilä balkongin akkunaan, tuolla lamppu pyhimyksen kuvan eteen. Näin esiintyy kaupunki vähitellen tästä peittävästä pimeydestä ja kiiluu hajallisista valoista, kuin tähditetty taivaankansi. Nyt kuulan pihoista ja puutarhoista, kujilta ja kaduilta, lukemattomain kitarrien ja kastanjien ääniä, jotka tällä melkeällä korkeudella sulavat yhteen lauhkeaksi ja suloiseksi konsertiksi. Iloita hetkestä on iloisen ja rakastuneen Andalusialaisen uskontunnustus, eikä harjoita hän tätä milloinkaan innokkaammin kuin sulohajuisina kesä-öinä, jolloin hänen hartahin ahkerointinsa on hänen sydämensä valitun voittaminen tanssilla, rakkauden lauluilla ja hellyttävällä serenaadilla.

Minä istuin eräänä iltana balkongilla, nauttien noita viilistyttäviä tuulenlöyhäyksiä, jotka pitkin kukkulaa puissa humisivat, kun siivo Mateoni, joka seisoi vierelläni, osoitti erästä avaraa kartanoa erään Albaycian tuntemattoman kadun varrella, ja siitä, muistaakseni, kertoi seuraavan historian.

Muurarin seikkailus.

Oli kerran köyhä muurari Granadassa, joka vaarinotti kaikki pyhä- ja juhlapäivät, vieläpä työttömät maanantaitkin, ja joka, vaikka oli näin hurskas, yhtäkaikki köyhtyi köyhtymistään, niin että tuskin sai jokapäiväistä leipää talouteensa hankituksi. Eräänä yönä heräsi hän unestaan kiivaasta koputuksesta ovelle. Hän avasi ja näki pitkän ja laihan papin, melkein kuin luurangon, seisovan edessään.

"Kuulesta, ystäväiseni," sanoi vieras, "minä olen havainnut että olette hyvä kristitty ja että teihin käy luottaminen; tahdotteko nyt juuri, tänä yönä, ottaa erään työn tehtäväksenne?"

"Oikein mielelläni, Sennor Padre, kuitenkin sillä ehdolla että saan säännöllisen palkkani."

"Se on tietty; mutta teidän täytyy antaa sitoa peite silmäinne eteen."

Muurarilla ei ollut mitään tätä vastaan muistuttamista ja pappi kääräsi huivin hänen päänsä ympärille ja vei häntä monia kuoppaisia katuja, mutkateitä ja solia myöten, kunnes he seisahtuivat erään portin ulkopuolelle. Pappi otti avaimen, väänsi sitä tuossa kitisevässä lukossa ja avasi jonkun esineen, joka kuului kuin raskas ovi olis auvennut. He menivät sisään, portti suljettiin ja pantiin salpaan, ja muuraria vietiin kaikuvaa käytävää pitkin ja suurten salien kautta rakennuksen sisempään osaan. Täällä otettiin side hänen silmiltään ja hän oli nyt patiolla eli pihalla, joka oli yhdellä ainoalla lampulla kimeästi valaistuna. Keskellä pihaa oli vanhaan Maurilaiseen kaivoon kuuluva kuivanut vesisäiliö, jonka alle pappi käski hänen rakentaa vähäisen holvin; kiviä ja savea oli sitä varten varalla. Muurari teki sitten työtä kaiken yön, saamatta kumminkaan alkamaansa työtä. valmiiksi. Juuri ennen päivänkoittoa laski pappi kultarahan hänen käteensä, sitoi taas peitteen hänen silmilleen ja vei hänet jälleen kotiinsa.

"Haluatteko," sanoi hän, "tulla takaisin ja lopettaa työnne?"

"Oikein kernaasti, Sennor Padre, sillä ehdolla että minulle taas yhtä kunniallisesti maksetaan."

"Hyvä; ensi sydän-yön aikana tulen taas teitä noutamaan."

Näin tapahtuikin, ja holvi tuli valmiiksi.

"Nyt," sanoi munkki, "täytyy teidän auttaa minua hankkimassa tänne niitä ruumiita, jotka ovat tähän holviin haudattavat."

Nämät sanat panivat karvat köyhän muurarin päässä pöyristymään; hän seurasi pappia horjuvin askelin erääsen syrjäiseen huoneesen kartanossa, luullen tulevansa näkemään jonkun hirveän kuolonkohtauksen, mutta tointui pelvostaan, nähtyänsä kolme tahi neljä astiata eräässä loukossa. Selvästi näkyi että ne olivat kultaa täynnä, ja suurella vaivalla vaan sai hän ja pappi ne uloskannetuksi ja niille määrättyyn hautaan lasketuksi. Holvi pantiin nyt umpeen, kivitys laitettiin entiselleen ja kaikki merkit siihen mitä oli tehty poistettiin. Pappi sitoi taas peitteen muurarin silmille ja vei hänet jälleen kotiin, toista tietä kuin sitä ennen. Vaellettuansa mutkistelevia katuja ja kujia, he seisahtuivat, ja pappi laski kaksi kultarahaa hänen käteensä. "Odottakaa tässä," sanoi hän, "kunnes kuulette tuomiokirkon kelloin aamukirkoksi soivan. Jos rohkenette sitä ennen ottaa sidettä silmiltänne, niin teille onnettomuus tapahtuu." Näin sanottuaan meni hän tiehensä. Muurari odotti tunnollisesti, noita kultarahoja kädessään punniten huvikseen ja toisiansa vasten helähytellen. Juuri samassa kun tuomiokirkon kello soi aamukirkoksi, otti hän siteen silmiltään ja oli nyt Xenilin rannalla, josta hän hopusti riensi kotiinsa ja kokonaiset kaksi viikkokautta eli perheensä kanssa hyvästi tuon kaksi-öisen työn maksulla; niiden kuluttua, oli hän yhtä köyhä kuin ennenkin.

Edelleen teki hän vähin työtä, mutta rukoili vireästi, ja otti joka vuosi vaarin kaikista sunnuntai- ja juhlapäivistä, jonka ohessa hänen lapsensa kasvoivat yhtä ryysyisinä ja nälkäisinä, kuin joku Mustalais-joukko. Hänen muuanna iltana tuvan oven edessä istuissaan, tuli eräs vanha rikas saituri, jolla tiettiin olevan monta kartanoa ja joka tunnettiin tuiki itaraksi isännäksi, hänen luoksensa. Rahamies katseli häntä vähän aikaa, katsoa tihruttaen kahden epäluuloisen, pitkän silmäkulman alta.

"Minulle on sanottu, ystäväni, että olette vallan köyhä."

"Sitä asiata ei käy kieltäminen, Sennor, se kyllä selvästi näkyy."

"Kenties siis otatte erään työn tehdäksenne ja hyvällä palkalla?"

"Niin hyvällä palkalla, herraseni, kuin kukaan muurari Granadassa."

"Sitäpä juuri tahdon. Minulla on vanha kartano, joka on kovin rappioinen ja maksaa minulle, pitääkseni sitä hyvässä voimassa, enemmän rahaa kuin sen arvo onkaan, sillä ei kukaan tahdo siinä asua; minun täytyy sentähden, niin hyvällä kaupalla kuin on mahdollista, koettaa saada se voimaansa, niin että pysyy koossa."

Muurari vietiin hetikohta erääsen isoon, asumattomaan huoneesen, joka oli raunioksi kaatamallaan. Mentyänsä useiden tyhjäin salien ja kamarien läpi, tuli hän erääsen sisäiseen pihaan, jossa eräs vanha Maurilainen kaivo tarkistutti hänen huomiotansa. Hän seisahtui hetkisen ajaksi, sillä muisto paikasta heräsi kuin unelma hänen sielussaan.

"Kuulkaapas," sanoi hän, "kuka on ennen asunut tässä kartanossa?"

"Hän palakoon kiirastulessa," huudahti kartanon isäntä; "se oli eräs vanha saituri pappi, joka vaan huoli itsestänsä. Hänen sanottiin olleen upporikkaan, mutta koska hänellä ei ollut sukulaisia, niin hänen luultiin testamenttaavan kaikki tavaransa kirkolle. Hän kuoli äkisti, ja papit ja munkit kiirehtivät tänne, ottamaan hänen tavaroitaan haltuunsa; mutta ei löydetty muuta kuin moniaita tukaatteja eräässä nahkakukkarossa. Pahin kaikesta on tullut minun osakseni, sillä tuo vanha mammona asuu yhä edelleen hänen kuolemansakin jälkeen minun kartanossani, mitään hyyryä maksamatta, ja kuollutta ei käy oikeuteen haastaminen. Sanotaanpa, että joka yö, samassa kamarissa missä papin oli tapa nukkua, kuuluu kultarahain helinätä, ikäänkuin hän tavaroitaan siellä lukisi, ja välistä pihalla hirmuista puhkamista ja ähkymistä. Nämät puheet olkoot nyt valheita taikka tosia, niin ne kumminkin ovat saattaneet taloni pahaan maineesen eikä kukaan hyyryläinen tahdo tässä asua."

"Hyvä," sanoi muurari karskisti, "antakaapa minun maksutta asua kartanossanne, kunnes rikkaampi hyyryläinen tulee, niin minä lupaan korjata sen ja saattaa sen hengen, joka tässä levottomuutta tekee, lepoonsa. Minä olen hyvä kristitty ja köyhä mies, enkä pelkää piruakaan, vaikka ilmestyisikin ison rahasäkin muodossa."

Tämän rehellisen miehen tarjous hyväksyttiin ilolla; hän muutti perheensä kanssa kartanoon ja täytti kaikki lupauksensa. Hän pani kartanon vähitellen entiseen kuntoonsa; kultarahaan helyä pappivainajan kamarista ei kuulunutkaan enää öillä, vaan alkoi sen sijaan kuulua elävän muurarin lakkareista. Sanalla sanoen, hänestä tuli yhtäkkiä, naapurien hämmästykseksi, varakas mies ja hänen luultiin olevan rikkaimpia miehiä Granadassa; hän lahjoitti kirkolle suuria summia, epäilemättä rauhoittaakseen omaatuntoaan, ja ilmoitti vasta kuolinvuoteellaan, pojalleen ja perillisilleen, tuon holvin jutun.

Huvikävely kukkuloilla.

Usein iltasilla, kun päivän helle on huojennut, käyn minä huvikseni kaukanaki kävelemässä likeisillä kukkuloilla ja noissa syvissä varjoisissa laksoissa, pitäen historiallista aseenkantajaani Mateota muassani, jonka puheliaisuudelle minä näissä tiloissa annan rajattomimman vapauden, ja tuskinpa onkaan yhtään kalliota tahi rauniota, rappioista suihkukaivoa tahi yksinäistä laksoa, josta hänellä ei ole joku kummallinen juttu, ja etenkin joku kultainen legenda, sillä ei suinkaan ole vielä kukaan köyhä miesparka ollut niin auli kätkettyin aarteiden ulosjakamisessa.

Me lähdimme eräänä iltana tällaiselle huvikävelylle, jolla Mateo oli tavallista puheliaampi. Auringon laskun tienoilla me samosimme ulos Oikeuden ison portin kautta, ja mennessämme ylöspäin erästä lehtokujaa, seisahtui Mateo muutamain viikuna- ja kranaatti-puiden alle, erään ison, rapistuneen tornin juurelle, nimeltä Seitsemän Huonekerran Torni (_de los Siete Suelos_). Täällä osoitti hän yhtä matalaa porttikäytävää tornin perustuksessa, ja alkoi jutella eräästä hirmuisesta aaveesta, eli kouvosta, joka, aina Maurilaisten ajasta asti, piti vallattomuuttaan tässä tornissa ja vahtasi erään Maurilaisen kuninkaan aarteita. Välistä ilmaantuu hän pimeässä yössä ja kummittelee Alhambran lehtokujilla ja Granadan kaduilla, päättömän hevosen muotoisena, kuuden koiran ajelemana, jotka hirmuisesti vikisevät ja ulvovat.

"Mutta etkö ole itse koskaan häntä kohdannut, Mateo, kävellessäsi?" kysyin minä.

"En, Sennor, en ole Jumalan kiitos! Mutta isän-isäni, räätäli, tunsi monta, jotka olivat sen nähneet, sillä se tuli muinoin paljoa useammin ulos kuin nyt, milloin minkin muotoisena. Joka ihminen Granadassa on kuullut puhuttavan Belludosta, sillä vanhat ämmät ja imettäjät peloittavat sillä lapsia, kun ne itkevät. Muutamat sanovat sitä erään julman Maurilaisen kuninkaan hahmoksi, joka murhasi kuusi poikaansa ja hautasi heidät näihin holveihin, ja että nämät, kostaaksensa, ajelevat häntä öillä."

En tahdo pitemmältä puhua niistä eriskummaisuuksista, joita siivo Mateo jutteli näistä kummituksista, vaan ainoastaan muistuttaa, että tämän tornin kautta meni se porttikäytävä, josta onneton Boabdil lähti pääkaupunkiaan luovuttamaan.

Me jätämme tämän taruissa ja lauluissa mainion tornin ja jatkamme käyntiämme kauniiden hedelmätarhani ympäri, Generalifen luona, joissa pari kolme satakieltä sävelsi lauluja mitä ihanimpia. Näiden puutarhain takana kuljimme me useampain Maurilaisten vesisäiliöiden sivuitse, joiden ovet olivat hakatut muurin kalliopohjaan, mutta nyt suljetut. Nämät vesisäiliöt, niin kertoi Mateo, olivat hänen ja hänen kumppaniensa lapsuudessa olleet heidän mieluisimmat kylpypaikkansa, kunnes heitä oli kammostuttanut kertomus eräästä hirveän rumasta Maurilaisesta, jonka tapana oli tulla tuon kallioon hakatun oven kautta hätäyttämään varomattomia kylpijöitä.

Me jätimme nämät noidutut vesisäiliöt ja jatkoimme matkaamme erästä yksinäistä hevos-aasien polkua ylös, joka koukerteli kukkulain välitse, ja olimme kohta jylhäin ja oneiden vuorten keskellä, joilla ei ollut puuta merkiksikään, ja jotka vaan siellä täällä olivat niukalla vihannalla peitetyt. Kaikki, niin pitkältä kuin silmä otti, oli jylhää ja kasvamatonta, ja minun oli miltei mahdotonta ajatella todeksi, että Generalife kukoistavine hedelmätarhoilleen, penkereineen ja puutarhoineen, oli meitä niin likellä, ja että me olimme ihanan Granadan läheisyydessä, suihkukaivoineen ja lähteineen. Mutta tämmöistä on Hispanian luonto -- jylhää ja autiota samassa kun ihmisen viljelevä käsi luopuu siitä; erämaa ja puutarha ovat aina toisiaan ihan likitysten.

Ahdas vuorisola, jota astuimme ylös, on, Mateon mukaan, nimeltä _Barranco de la Finaja_, eli _Ruukun Lakso_, sentähden että siitä muinoin on löydetty iso ruukku täynnä Maurilaista kultaa. Mateo rukka kiusaa alinomaa päätänsä noilla kultaisilla taruilla.

"Mutta mitä merkitsee tuo risti, tuolla kivirauniossa, lakson kapeimmalla paikalla?"

"Oh, mitäpä siitä -- eräs hevosaasin-ajaja murhattiin siinä muutamia vuosia tätä ennen."

"Siispä, Mateo, on rosvoja ja murhamiehiä ihan Alhambran porttienkin vierellä?"

"Ei tätä nykyä, Sennor; niin oli ennen, kun linnassa ja sen lähistössä oli paljo irtanaista väkeä, mutta ne ovat kaikki hävitetyt. Tosin saattais sanoa, että Mustalaiset, jotka asuvat kukkuloiden rommakoissa, juuri linnan ulkopuolella, ovat ihmisiä jotka eivät pidä paljon väliä; mutta ei ole täällä nyt kotvaan aikaan murhaa tapahtunut. Mies, joka tappoi hevosaasin-ajajan, hirtettiin linnassa."

Meidän tiemme kulki edelleen laksoa ylöspäin, jyrkkä, röhmyinen kukkula vasemmalla kädellämme, nimeltä _Silla del Moro_, eli Maurilaisen tuoli, tuon jo ennen mainitun tarun johdosta, että onneton Boabdil otti sinne pakonsa erään kansankapinan aikana, ja jäi koko päiväksi kalliolle istumaan ja murheissaan kapinallista kaupunkiansa katselemaan.

Jo viimein tulimme kukkulan huipulle, jonka nimi on Auringon vuori. Ilta läheni, laskeva aurinko kultasi parastaikaa vuorten korkeimpia kukkuloita. Siellä täällä näimme jonkun yksinäisen paimenen, joka ajoi karjaansa kukkuloilta alas, viedäkseen sitä tarhaan; taikka jonkun hevosaasin-ajajan, joka hitaine hevosaasineen astui jotain vuoripolkua ylös, ennättääkseen ennen yötä kaupungin porteille.

Heti sen jälkeen kuului tuomiokirkon kellon kumina vuorensolaan, ilmoittaen että nyt oli rukoushetki. Tähän ääneen vastattiin kaikista kirkontapuleista ja suloisilla luostarinkelloilla vuorten seasta. Paimen seisahtui kukkulan rinteellä, hevosaasin-ajaja keskelle tietä, itsekukin otti hatun päästään, pysyi liikkumatonna vähän aikaa, ja teki iltarukouksensa. Kaunis juhlallisuus on tässä tavassa, että, sulosointuisten merkkien kuuluessa, kaikki maan asukkaat silmänräpäyksellä yhdistyvät kiittämään Jumalata päivän hyvistä teoista. Se levittää ikäänkuin hetkisen pyhyyden maan ylitse, ja laskeva aurinko kaikessa ihanuudessaan ylensi suuresti tätä juhlallisuutta.

Tällä kertaa enensi vaikutusta paikan jylhä ja onea luonto. Me seisoimme taiotun Auringon-vuoren kaljulla ja röhmyisellä huipulla, jossa rapistuneet vesisäiliöt ja ammeet, ja avarain rakennusten perstauneet perustukset todistivat muinaisista asukkaista, mutta jossa kaikki nyt oli hiljaista ja autiota.

Vaeltaissamme näiden entisten aikain jäännösten seassa, osoitti Mateo minulle erästä syvää kuoppaa, joka näytti menevän syvälle vuoreen. Selvästi näkyi että se oli syvä kaivo, jonka väsymättömät Maurilaiset olivat kaivaneet, saadakseen mieluisimpaa juomaansa oikein puhtaana. Mateolla oli kumminkin kokonaan toisenlainen kertomus, luonteensa kanssa paremmin yhteensopiva. Siitä mentiin, tarun mukaan, niihin maanalaisiin rommakoihin, joihin Boabdil hovinsa kanssa oli taikauksella sidottuna, ja joista he Sisin ajoin tulivat ulos, määrätunteina, entisissä asunnoissaan käymään.