Part 6

Tämä lyhyt hairaus on loppunut -- komu ja loisto katoaa mielikuvatuksesta -- yksinvaltiaat, papit ja soturit joutuvat unhotuksiin, samoin kuin onnettomat Maurilaiset, joiden voittamisesta he riemuitsivat. Sali, jossa voitosta riemuittiin, on tyhjä ja asumaton. Yölipakko räpistelee sen puolihämärissä holveissa, ja pöllö lähettää kamalaa huutoansa Comares'in läheisestä tornista.

Tullessani muutamia iltoja tätä ennen Leijonain kartanolle, näin minä hämmästyksekseni erään Maurilaisen ihan huoleti istuvan suihkukaivon luona. Minusta ensin tuntui niinkuin nuot taikauskoiset sadut tästä paikasta olisivat toteutuneet, ja että joku Alhambran muinaisista asukkaista olis murtanut vuosisatain taikauksen ja jälleen tullut näkyviin. Ei hän kuitenkaan ollut muu kuin tavallinen ihminen, Tetuanilainen Barbariasta, jolla oli kauppapuoti Zacatinissa Granadassa, jossa hän kaupitsi rabarberia, leikkikaluja ja haju-aineita. Koska hän puhui hyvin sujuvasti Hispanian kieltä, taisin minä puhella hänen kanssansa, ja minä huomasin hänen mieleväksi ja ymmärtäväiseksi mieheksi. Hän sanoi käyvänsä välistä kesällä tällä kukkulalla, viettämässä jotain osaa päivästä Alhambrassa, joka muistutti hänelle Barbarian vanhoja hovilinnoja, jotka olivat samaan laatuun rakettuja ja koristettuja, vaikka ei näin loistoisasti.

Kävellessämme siellä täällä palatsissa, näytti hän minulle muutamia arabialaisia päällekirjoituksia, ylevästä runoudellisesta kauneudesta merkillisiä.

"Ah, sennor," sanoi hän, "Maurilaiset, hallitessaan Granadaa, olivat iloisempi kansa kuin ovat tätä nykyä. He vaan ajattelivat rakkautta, musiikia ja runoutta. He panivat kokoon säijejaksoja joka tilassa ja laativat nuotinkin niihin kaikkiin. Mies, joka osasi tehdä kauniimpia värsyjä, ja nainen, jolla oli ihanin ääni, oli varma suosiosta ja erismerkityksestä. Siihen aikaan, jos joku anoi leipää, hän sai vastaukseksi: sepitse minulle laulu; ja köyhin kerjäläinen palkittiin monasti kultarahalla, jos oli esittänyt anomuksensa värsyllä."

"Ja onko tämä yleinen runouden tunto," sanoin minä, "nyt kokonansa kadonnut teistä?"

"Ei millään muotoa, sennor; kansa Barbariassa, yksin alhaisimmatkin luokat, sepitsee vielä lauluja, niinkuin muinaisinakin aikoina, mutta tätä ei palkita enää niinkuin silloin; rikas pitää kullan helinän kauniimpaan kuin runouden ja musiikin soinnollisuuden."

Hänen puhuessaan tarkistui hänen silmänsä erääsen päällekirjoitukseen, joka ennusti tämän linnan omistajille, Maurilaisille kuninkaille, että heidän valtansa ja kunniansa oli kestävä iäti. Lukiessaan tätä hän pudisti päätänsä ja nykäytti hartioitansa. "Näin olis kaikki käynyt," sanoi hän, "Maurilaiset vallitsisivat vieläkin Alhambrassa, ellei Boabdil olis ollut petturi ja luovuttanut pääkaupunkiansa kristityille. Hispanian kuninkaat eivät olis ikänä voineet suoralla väkivallalla ottaa sitä."

Minä koetin puolustaa onnettoman Boabdilin muistoa tätä panetusta vastaan ja näyttää, että riitaisuudet, jotka vaikuttivat Maurilaisen vallan kukistumisen, juontuivat hänen tiikerimaisen isänsä julmuudesta; mutta Maurilainen ei tahtonut hyväksyä minkäänlaisia puolustuksia.

"Muley Hassan," sanoi hän, "lienee ollut julma; mutta hän oli urhoollinen, huolellinen ja isänmaallinen. Jos häntä olis tarpeeksi asti autettu, Granada vielä olis meidän; mutta hänen poikansa esti hänen aikeitaan, rampautti hänen voimaansa, levitti kavallusta hänen palatsiinsa ja eripuraisuutta hänen leiriinsä. Kohdatkoon häntä Jumalan kirous hänen kavaluudestaan!" Näin sanoen lähti Maurilainen Alhambrasta.

Tämän käärelakilla koristetun Maurilaisen vihastus sopii yhteen erään kertomuksen kanssa, jonka olen kuullut muutamalta ystävältä, joka matkustaissaan Barbariassa oli puheilla Tetuanin pashan kanssa. Tämä Maurilainen kuvernööri kyseli erittäinkin Andalusian onnellisia tienoita, ihanaa Granadaa ja sen kuninkaallisen hovilinnan jäännöksiä. Vastaukset, jotka hän sai, herättivät kaikki nuot suloiset muistot heidän muinaisesta voimastaan ja loistoisesta vallastaan Hispaniassa, joita Maurilaiset niin suuresti rakastavat. Kääntyen Maurilaisen seurueensa puoleen pyyhkäsi pasha partaansa ja surkutteli katkerasti, että moinen valta oli ryöstetty oikea-uskoisten käsistä. Hän lohdutti kumminkin mieltänsä sillä lujalla uskolla, että Hispanian kansan voima ja onni oli kukistumaan päin; että aika oli tuleva, jolloin Maurilaiset jälleen valtaisivat oikeudenmukaiset omaisuutensa, ja että se päivä ehkä ei olis kaukana, jona Allahta jälleen palveltaisiin Cordovan moskeassa ja Mahomettilainen prinssi taas istuis Alhambran valtaistuimella.

Tällainen on yleinen toivo ja usko Barbarian Maurilaisissa, jotka katsovat Hispanian ja erittäinkin Andalusian oikeaksi perinnökseen, joka on heiltä kavaluudella ja väkivallalla ryöstetty. Näitä aatteita suosivat ja kannattavat Granadasta karkoitettuin Maurilaisten jälkeiset, joita on yleensä Barbarian kaupungeissa. Muutamat näistä asuvat Tetuniassa, ovat vieläkin muinaisilla nimillään, esimerkiksi Paez ja Medina, eivätkä antaudu naimisiin muiden sukujen kanssa, jotka eivät saata väittää olevansa samaa korkeata sukuperää. Heidän itsensä näin korkealle arvaamaa sukujohtoa kansa pitää jonkunlaisessa kunniassa, jota muuten harvoin missään Mahomettilaisessa yhteiskunnassa osoitetaan millekään perimöiselle etevyydelle, paitse kuninkaallisessa polvikunnassa.

Nämät suvut ikävöitsevät, kuten kerrotaan, vieläkin heidän esi-isäinsä maallista paratiisia, ja lähettävät moskeoissaan yhä edelleen rukouksia Allahlle, että hän jouduttaisi sitä aikaa, jolloin Granada jälleen annetaan oikea-uskoisille: rukous, jonka kuulemista he yhtä hartaasti ja yhtä suurella luottamuksella odottavat, kuin ennen muinoin kristityt ristiretkeläiset toivoivat pyhän haudan valloitusta. Sanotaanpa muutamain heistä vieläkin säilyttävän karttoja ja asiakirjoja, jotka koskevat heidän esi-isäinsä omaisuuksia ja puutarhoja Granadassa, vieläpä huoneiden avaimiakin, joita he säilyttävät todisteina perimöisiin vaatimuksiinsa, ja näytettäviksi sinä suuresti ikävöittynä päivänä, jolloin saavat isänmaahansa palata.

Leijonain kartanollakin on osansa yliluonnollisia satuja. Olenpa jo maininnut alhaisemman väestön uskosta äänten hälinän ja kahleiden kalinan suhteen, jonka murhattuin Abencerragien hahmut öisin ajoin aikaansaattavat. Mateo Ximenes kertoi minulle tapauksen, joka oli ollut hänen isän-isänsä, tuon niin saturikkaan räätälin elinajalla.

Alhambrassa oli eräs invaliiti, jonka toimena oli näytellä linnaa muukalaisille. Astuessaan eräänä iltana hämärissä Leijonain pihan yli, kuuli hän askelten kapsetta Abencerragien salista. Luullen linnassa kävijöitä vielä viipyvän siellä, meni hän sinne katsomaan, kun hämmästyksekseen näki neljä Maurilaista komeassa puvussa, kullatuissa haarniskoissa, kalliista kivistä välkkyvät sapelit vyöllä. He kävelivät edes takaisin juhlallisilla askelilla, mutta seisahtuivat ja viittasivat häntä luoksensa tulemaan. Vanhus pötki pakoon, eikä saatu häntä sittemmin enää Alhambran muurien sisälle astumaan. Näin tapahtuu toisinaan, että ihminen kääntää selkänsä onnelleen, sillä Mateo oli täyttä uskoa, että Maurilaiset aikoivat sotamiehelle ilmoittaa missä heidän aarteensa olivat kätkettyinä. Eräs tämän vanhan invaliitin jälkeinen oli viekkaampi; hän tuli köyhänä Alhambraan, mutta meni ennen vuoden kuluttua Malagaan, osti kartanon, laitatti kuormarattaat ja elää nyt siellä kaupungin rikkahimpana ja vanhimpana miehenä; ja oli tämä kaikkityyni, miten Mateo viisaasti päätti, seuraus siitä, että hän löysi noiden kummittelevain Maurilaisten salaisuuden.

Boabdil el Chico.

(Boabdil Vähäinen.)

Haasteluni Maurilaisen kanssa Leijonain kartanolla johti ajatukseni Boabdilin merkillisiin elämänvaiheisin; liikanimeä sopivampaa kuin minkä hänen alamaisensa hänelle antoivat ei ole ollut; he kutsuivat häntä: _el Zogoybi_, eli _Onnettomaksi_. Hänen kova onnensa alkoi miltei jo kehdosta. Jo piennä lasna suljettiin hän telkien taa; julma isä uhkasi häntä kuolemalla, ja ainoastaan hänen äitinsä kekseliäisyys sai hänet pelastetuksi; vaurastuneemmalla iällä karvastuttivat kunnianhimoisen sedän vihollisuudet hänen elämäänsä ja saattivat sitä alinomaa uusien vaarain alaiseksi; hänen hallintonsa oli häirittynä ulkonaisten vihollisten hyökkäyksillä ja sisällisillä levottomuuksilla. Hän oli vuorottain Ferdinandin vihollinen, vanki ja ystävä, mutta aina hänen leikiteltävänsä, kunnes hän viimein voitettiin ja tuo uskoton yksinvaltias otti häneltä valtaistuimen. Pakolaisena syntymäseudultaan pakeni hän erään Afrikalaisen ruhtinaan luokse ja kaatui kenenkään huomaamatta eräässä tappelussa, muukalaisen puolesta taistellen. Mutta eipä hänen kuoltuansakaan hänen onnettomuutensa loppuneet. Jos Boabdil halusi jättää kunnioitetun nimen historiaan, kuinka julmasti hän tässä toiveessa pettyi! Kuka on vähimmälläkään tarkallisuudella lukenut tuota romantilaista historiaa Maurilaisten vallasta Hispaniassa eikä kovinkin harmistuisi niistä julmuuksista, joista Boabdilia syytetään? Kuka ei ole säälinyt hänen hellän ja herttaisen kuningattarensa onnettomuuksia, jota hän, väärän kanteen nojalla uskottomuudesta, syytti hengeltä tuomittavaksi? Kuka ei ole kauhistunut kertomusta siitä murhasta jonka hänen, vihan vimmassa, sanotaan tehneen tappamalla sisarensa ja tämän pienet lapset? Kuka, lopuksi, ei ole tuntenut verensä kuohuvan lukiessaan kertomusta tuosta julmasta verilöylystä, kun kuusineljättä ritarillista Abencerragia, kertomuksen mukaan, hänen käskystään mestattiin Leijonain pihalla. Kaikkia näitä syytöksiä on, erimuotoisina, usein uudistettu; niistä on tullut balladeja, näytelmiä ja romanseja, ja ne ovat kovin syvälle kansan mieleen juurtuneet taitaakseen siitä haihtua. Ei löydy yhtään Alhambrassa käypää muukalaista, joka ei kohta kysy sitä suihkukaivoa, jonka vierellä Abencerragit mestattiin, ja joka ei kauhistuksella katsele tuota rautaristikolla varustettua vankeutta, jossa kuningattaren sanotaan olleen suljettuna; jokainen talonpoika Vegalla tahi Sierralla laulaa kaikkia näitä juttuja törkeissä balladeissa, kitarrilla lauluaan saatellen, josta hänen kuulijansa oppivat kiroamaan paljasta Boabdilin nimeä.

Yhtäkaikki ei ole milloinkaan yhtään nimeä suuremmalla hävyttömyydellä ja vääryydellä paneteltu. Minä olen lukenut kaikki oikeat aikakirjat ja niiden hispanialaisten kirjantekijäin kirjoitelmat, jotka olivat Boabdilin aikaisia, ja joista muutamat olivat likeisessä tuttavuudessa tuon katholisen kuninkaan ja kuningattaren kanssa ja todellakin olivat leirissä kaiken sodan ajan. Minä olen tutkinut kaikki Arabialaiset kirjantekijät, jotka olen voinut käännöksinä käsiini saada, enkä ole löytänyt mitikään, mikä oikeaksi todistaisi nuot julmat ja iljettävät syytökset. Kaikki nuot kertomukset ovat saaneet alkunsa eräästä teoksesta, jolla tavallisesti on nimityksenä: _Historia de las guerras civiles de Granada_ (historia Granadan keskinäisistä sodista), ja joka, sen mukaan kuin sanotaan, sisältää historian Zegrien ja Abencerragien taistelusta, Maurilaisen vallan viimeisen kamppauksen aikana. Tämä teos tuli alkuaan Hispanian kielellä ulos ja sen sanottiin olevan erään Murcialaisen _Gines Peres de Hilan_ Arabian kielestä kääntämän. Se on sittemmin käännetty useaan kieleen; Florian on siitä ottanut paljon tarumaiseen kertomukseensa Cordovan Gonsalvosta; ja se on kauan ollut suuressa arvossa todenperäisenä historiana, ja kansa, erittäinkin Granadan rahvas, uskoo sitä yleisesti. Koko kirja ei kumminkaan ole muu, kuin joukko juttuja, sekaisin muutamain harvain rumistettuin todellisten tapausten kanssa, jotka tekevät sen toden-näköiseksi. Siinä on sisällinen todistus epäluotettavuudestaan; Maurilaisten olot ja tavat ovat ylenmääräisesti rumistetut, ja kohtauksia kerrotaan, jotka eivät ensinkään sovi heidän tapoihinsa ja uskontoonsa ja joita ei mikään Maurilainen kirjantekijä ole kertoa saattanut.

Minä tunnustan että tässä teoksessa tavattavat aikomuksesta tehdyt rumistukset näyttävät minusta miltei todellisilta rikoksilta; romantilaisella sepityksellä tulee epäilemättä olla avara liikkuma-ala, mutta ompa kumminkin rajoja, joiden yli ei saa mennä, ja oivallisten vainajain nimiä, jotka kuuluvat historiaan, ei saa häväistä enemmin kuin mainioiden vielä elossa olevain. Muutenkin näyttänee siltä että onneton Boabdil jo on kärsinyt kyllin anteeksi suotavasta vihollisuudestaan Hispanialaisiin, kun häneltä ryöstettiin hänen kuningaskuntansa, ja että hänen sentähden olis pitänyt päästä näkemästä nimeänsä noin kevytmielisesti häväistävän ja ikään kuin häpeän esimerkkinä syntymäseudullaan ja vieläpä esi-isäinsä asunnossa esitettävän.

Tällä ei ole tarkoitukseni väittää että kaikki teot, jotka Boabdilista kerrotaan, ovat kokonansa ilman historiallista pohjaa; mutta niin pitkältä kuin niiden jäljille voi päästä, ne näyttävät olevan hänen isässä, Aben Hassan'in, tekemiä, jonka sekä kristityt että arabialaiset historioitsijat kuvaavat julmaksi ja hurjaksi luonteeksi. Hänpä se oli joka mestautti ritarit Abencerragien kuuluisasta suvusta, sentähden että piti heihin epäluuloa salaliitosta, joka muka tarkoitti hänen kukistamistaan valtaistuimelta.

Syynä kertomukseen syytöksestä Boabdilin puolisoa vastaan ja tämän torniin salpaamisesta, lienee niinikään hänen julmasydäminen isänsä pidettävä. Aben Hassan nai, loppupuolella ikäänsä, erään kauniin vangiksi otetun, jalosukuisen kristityn naisen, joka otti nimekseen Maurilaisen nimen Zorayda, ja jonka kanssa hänellä oli kaksi poikaa. Zorayda oli kunnianhimoinen luonnoltaan ja erinomaisen huolellinen siitä että hänen poikansa pääsisivät valtaistuimelle. Tätä tarkoittaen vaikutti hän kuninkaan epäluuloiseen luonteesen, härsytti häntä niitä poikia vastaan jotka kuninkaalla oli muiden vaimoinsa ja jalkavaimoin kanssa, ja syytti heitä salaliitoista valtaistuinta ja henkeä vastaan. Muutamat heistä hurja isä surmasi. _Ayxa la Horra_, tämä Boabdilin siveä äiti, joka muinoin oli ollut Aben Hassanin rakastettu lemmetyinen, joutui niinikään hänen epäluuloinsa esineeksi. Aben Hassan salpasi hänet ja hänen poikansa Comares'in torniin, ja olis uhrannut Boabdilin raivolleen, ellei tämän äiti yöllä olis laskenut häntä tornista omilla ja palvelijanaistensa hunnuilla, joten Boabdil pääsi Cadix'een pakenemaan.

Tämä on ainoa perustettu aihe jonka minä olen voinut löytää kertomukseen kuningattaren syytöksestä ja vangitsemisesta, josta näkyy että Boabdil oli vainottu puoli eikä vainoaja.

Koko lyhyen, levottoman ja onnettoman hallintonsa aikana osoitti Boabdil lempeätä ja armasta luonnetta. Hän saavutti hetikohta kansansa rakkauden ystävällisyydellään ja lauhkeilla tavoillaan; hän oli aina rauhallinen menoissaan, eikä koskaan käyttänyt kovuutta niitä vastaan, jotka monta kertaa tekivät kapinan häntä vastaan. Hän oli itsekohdastaan urhoollinen, mutta häneltä puuttui siveellistä voimaa, ja hän osoitti hänensä vaikeissa ja arveluttavissa tiloissa epäileväksi ja hätäiseksi. Tämä mielen heikkous joudutti hänen kukistumistaan ja vei häneltä tuon sankarillisen viehättäväisyyden, joka olis antanut hänen onnettomuudelleen suuruutta ja arvoisuutta, ja tehnyt hänet ansainneeksi lopettaa Maurilaisen vallan loistoisan näytelmän Hispaniassa.

Muistelmia Boabdilista.

Onnettoman Boabdilin historian sieluani vielä elähyttäissä, lähdin minä katsomaan niitä muistettavia paikkoja, jotka ovat yhteydessä hänen historiansa kanssa ja vielä ovat olemassa tässä paikassa, hänen valtansa ja onnettomuuksiensa näyttämöllä. Taulukalterissa Generalife-palatsissa rippuu hänen muotokuvansa. Kasvot ovat leppeät, kauniit ja vähän alakuloiset, iho kaunis ja tukka vaalea; jos se tosiaankin on hänen näköisensä, niin hän näyttää olleen horjuva ja epäröitsevä, mutta julmuuden eli kovuuden merkkiä ei ole hänen kasvoissaan ensinkään.

Sitten kävin siinä vankeudessa, jossa hän oli salvattuna lapsuudessaan, kun hänen julma isänsä aikoi surmata hänet. Se on kaaritettu huone Comares'in tornissa Lähettien salin alla, samanlainen, ahtaalla käytävällä eroitettu kamari oli hänen äitinsä, siveän Ayxa la Horran vankeuksena. Seinät ovat kummallisen paksut, ja pienet akkunat varustetut rautaristikoilla. Kapea kivi-alttaani, matalalla rintavastimella varustettu, ulottuu tornin kolmen sivun ympäri, juuri akkunain alatse, mutta melkeän korkealla maasta. Tältä alttaanilta luullaan kuningattaren, yön pimeydessä, omilla ja passarinaistensa hunnuilla, laskeneen poikansa kunnaalle, jonka juurella palvelija odotti nopean oriin kanssa, viedäkseen prinssiä vuorille.

Kävellessäni tällä alttaanilla, ajattelin minä tuota huolestunutta kuningatarta, kuinka hän nojasi rintavastinta vasten ja äitinsydämen kaikella hätäisyydellä kuunteli hevosenkavioiden kopseen viimeistä kajahusta, kun hänen poikansa täyttä nelistä karkuutti pitkin Darron ahdasta laksoa.

Sitten joutui se portti, jonka kautta Boabdil samosi Alhambrasta, luovuttaakseen pääkaupunkiansa minun tiedustukseni esineeksi. Alakuloisena, surumielisenä anoi hän kuninkaalta ja kuningattarelta ettei kenenkään tästälähtiin sallittaisi kulkea tämän portin kautta. Säälivä Isabella myöntyi, vanhain aikakirjain mukaan, hänen rukoukseensa ja portti muurattiin kiini. Turhaan tiedustelin minä kotvan aikaa tätä porttia; viimein sai kuitenkin siivo Mateo linnan vanhoilta asukkailta sen tiedon, että eräs rapistunut porttikäytävä vielä oli olemassa, jonka kantta, tarun mukaan, Maurilainen kuningas, linnasta luopuessaan, oli mennyt, mutta jota, niin pitkältä takaperin kuin vanhimmat voivat muistaa, ei ollut milloinkaan avattu.

Hän opasti minut paikalle. Porttikäytävä on erään ennen muinoin mahdottoman ison tornin keskustassa, ja on nimeltä _Torre de las siete Suelos_ eli Seitsemän Huonekerran Torni. Se on paikka, joka ympäristön taikauskoisista kertomuksista, on tullut kuuluisaksi ihmeellisistä näyistään ja Maurilaisista noituuksista.

Tämä ennen vanhaan noin peljätty torni on nyt pelkkänä rauniona, sentähden että Ranskalaiset, linnasta lähtiessään, räjähyttivät sen ruutilla ilmaan. Isoja muureista tulleita kiviruhoja makaa siellä täällä hajallaan, rehevän nurmen alla, tahi viiniköynnösten ja viikunapuiden peitossa. Porttikäytävän holvi, vaikka jäsäyksestä haljennut, on kuitenkin vielä alallaan; mutta onnettoman Boabdilin viimeinen pyyntö on jälleen, vaikka vastoin aikomusta, tullut täytetyksi; sillä portti on jälleen suljetta kivillä, joita siihen on kokounut raunioista, ja pysyy läpipääsemättömänä.

Minä seurasin Maurilaisen kuninkaan tietä, niinkuin se tarun mukaan vielä on, ratsastin _Los Matyros_ kukkulan yli, pitkin sitä puutarhaa, joka kuului samannimellisen luostarin alle, ja sieltä louhiseen rotkoon, jossa kasvoi aloe-pensaita ja viikunapuita ja jonka sivuilla oli luolia ja hökkeliä, Mustalaisten pesäpaikkoja. Juuri tätä tietä Boabdil meni, välttääkseen kaupungin kautta kulkemista. Tie alaspäin oli niin jyrkkä ja kuoppainen, että minun täytyi astua ratsailta ja taluttaa hevostani.

Päästyäni rotkosta ylös ja kuljettuani _Puerta de los Molinos_ nimisen portin (mylly portin) ohitse, tulin minä suunnattoman suurelle, Prado nimiselle kävelimölle, seurasin Xenilin juoksua ja saavuin vähäiselle Maurilaiselle moskealle, joka nyt on muutettu San Sebastianin kapelliksi eli erakkolaksi. Eräästä seinällä olevasta taulusta saa tietää, että Boabdil tällä paikalla Castilian kuninkaalle ja kuningattarelle jätti Granadan avaimet. Täältä ratsastelin verkalleen Vega-lakeutta pitkin erääsen kylään, jossa onnettoman kuninkaan perhe ja seurue odotti häntä, sillä hän oli viime yönä lähettänyt heidät pois Alhambrasta, etteivät hänen äitinsä ja puolisonsa näkisi hänen omaa nöyristymistään, eivätkä joutuisi alttiiksi voittajain uteliaille silmille. Tätä näille kuninkaallisille maanpakolaisille surullista tietä tulin minä hedelmättömiin ja jylhäin kukkulain juurelle, jotka kuuluvat Alpuxarra-vuoriin. Yhdeltä näitä kukkuloita katseli onneton Boabdil viime kerran Granadaa; sillä on hänen suruansa kuvaava nimi: _la Cuesta de las Lagrima_ (kyynelten kukkula). Tämän takana koukertelee hietainen tie erään karhean, aution lakeuden poikki, onnettomalle kuninkaalle kahta vertaa surullisempi, koska se johti maanpakoon.

Minä kannustin hevoseni erään kallion huipulle, jossa Boabdil lausui viimeiset surulliset sanansa, kun hän, viime kerran jäähyvastin sanottuansa, käänsi kasvonsa pois; sillä on vielä nimenä: _el ultimo Suspiro del Moro_ (Maurilaisen viimeinen huokaus). Kukapa kummastelleekaan hänen tuskiaan, kun hän karkoitettiin tällaisesta kuningaskunnasta ja tuollaisesta asunnosta? Alhambran kanssa katsoi hän menettäneensä sukunsa kaiken maineellisuuden, kaiken kunnian ja ilon elämässään.

Täällä niinikään hänen suruansa katkeroitti hänen äitinsä, Ayxa la Horran nuhteet, hänen, joka niin monasti oli auttanut häntä vaaroissa ja turhaan oli koettanut vaikuttaa hänessä samaa uskaliasta mielialaa kuin hänellä itsellään oli. "Sinä teet hyvin," sanoi hän, "itkiessäsi naisen tavoin sitä, jota et ole kyennyt miehen tavoin puolustamaan" -- jotka sanat enemmin ilmaisevat kuningattaren uljuutta, kuin äitin hellyyttä.

Kun pispa Guevara kertoi tämän tarinan Kaarle V:nnelle, lausui tämäkin keisari ylenkatseensa huikentelevan Boabdilin heikkoudelle. "Jos minä olisin ollut Boabdil, taikka hän Kaarle," sanoi ylimielinen yksinvaltias, "olisin ennen muuttanut tuon Alhambran haudakseni, kun elänyt ilman kuningaskunnatta Alpuxarrassa."

Kuinka helppo on niiden, jotka vielä ovat täydessä vallassa ja onnessa, saarnata sankarillisuutta voitetulle! Kuinka vähän he ymmärtävät että elämän arvo nousee onnettomalle, kun ei mitään muuta enää ole kuin elämä!

Balkongi.

Lähettien salissa on keskimmäisen akkunan kohdalla balkongi, josta jo olen maininnut. Se pistää, kuin linnunhäkki, tornista ulos ilmaan, korkealla puista, joita kasvaa tällä jyrkkäviestoisella kukkulalla. Minä käytän sitä jonkunlaisena observatoriona, ja menen sinne usein niinhyvin taivasta päälläni, kuin maata allani katselemaan. Paitse ihanaa näköalaa vuorille, laksoon ja Vegalle, näkyy tänne heti altani monta pientä vilkasta kohtausta inhimillisestä elämästä. Kukkulan juurella on eräs _Alameda_ (poppelimetsä), yleinen kävelimö, jossa, vaikkei se ole muodissa niinkuin Paseo Xenilin varrella, kuitenkin käypi paljo kuvanihanaa ja moniväristä väkeä. Tänne keräytyy esikaupunkien herrasihmisiä, pappeja ja munkkeja, kävelemällä ruokaa kuluttamaan tahi ruokahalua kiihoittamaan, Majos ja Majas, alhaisempain luokkain keikareita ja kaunottaria, Andalusian puvuissa, pöyhkeitä salakauppiaita, ja välistä, salaisen välipuheen mukaan, ylhäisempäin säätyin kaapuihinsa salamielisesti kääriytyneitä vetelehtijöitä.

Tämä on vilkas ja kirjava taulu hispanialaisesta luonteesta ja elämästä, joiden tutkinto aina on ollut miellyttävimpiä huvituksiani; ja niinkuin luonnontutkija tarkastuksissaan käyttää suurennuslasia, niin on minullakin vähäinen kaukosilmä, joka niin likentää tuon kirjavan väkijoukon kasvot, että monta kertaa luulen kasvonjuonteiden liikkeistä ja eleistä saattavani arvata heidän puheensa. Näin olen minä tavallani näkymätönnä katselijana, ja minun käy, yksinäisyydestäni luopumatta, hetkisen ajaksi tähän seuraan siirtyminen, mikä on harvinainen etu sille joka on hiukan arka ja hiljainen luonteelleen ja haluaa ottaa vaaria elämän näytelmästä, käymättä itse näyttelijäksi näyttämölle.

Alempana Alhambraa on jokseenkin iso esikaupunki joka täyttää ahtaan notkon eräässä laksossa, ja ulottuu Albaycian vastakkaiselle kukkulalle. Useat kartanot ovat Maurilaista rakennuslaatua, _Patio'iden_ (pihain) ympärille rakettuja, jotka suihkukaivoilla viilistytetään ja ovat taivaalle avonaiset, ja koska asukkaat kesällä ovat enimmän aikansa näillä pihoilla ja noilla tasaisilla katoilla, niin seuraa itsestänsä, että niin ylhäinen katselija kuin minä, joka saatan heitä pilvistä tähystellä, olen tilaisuudessa luoda montakin silmäystä heidän kodilliseen elämäänsä.