Part 18

"Lohduta mieltäsi, surulles on loppu tuleva. Sinä näet minussa Maurilaisen prinsessan, joka, niinkuin sinäkin, on ollut onneton rakkaudessaan. Eräs kristitty ritari, sinun kantaisäsi, voitti sydämeni ja olis tahtonut viedä minut syntymäseudullen ja kirkon helmaan. Sydämessäni olin minä kristin-uskoon kääntynyt; mutta minulta puuttui rohkeutta yhtä lujaa kuin uskoni oli, ja minä olen tuomittu olemaan noiduttuna tässä tornissa, kunnes puhdas kristitty purkaa noituuksen. Rohkenetko koettaa sitä?"

"Rohkenen," vastasi tyttö vapisten.

"Niin tule tänne äläkä pelkää; pistä kätesi lähteesen, ripsuttele vettä päälleni ja kasta minut, uskosi säännön mukaan; silloin noituus lakkaa ja rauhaton sieluni saa levon."

Tyttö läheni horjuvin askelin, pisti kätensä lähteesen, otti vettä kouraansa ja ripsutteli sitä haamun kalpeille kasvoille.

Tämä hymyili sanomattoman lempeästi. Hän laski hopeakantelensa Jacintan jalkain eteen, pani kädet kainaloihinsa ja hupeni vähitellen näkymättömäksi, niin että näytti niinkuin vaan utua olis lähteesen satanut.

Jacinta lähti salista kamalalla ja kummallisella mielellä. Hän tuskin sai silmiään umpeen sinä yönä; mutta kun hän, levottomasti torkuttuaan, heräsi päivän koitteella, näytti hänestä kaikkityyni vaan sekavalta unennäöltä. Hänen mentyään saliin, näyn todellisuus kumminkin vahvistui, sillä lähteen vierellä tapasi hän hopeakantelen auringon paisteessa hohtamassa.

Hän riensi tätinsä luoksi, kertomaan kaikkea mitä oli tapahtunut, ja pyysi häntä katsomaan kannelta, todistaakseen kertomuksensa todenmukaisuutta. Jos kunnon naisella vielä oli epäilyksiä, nämät kohta haihtuivat, kun Jacinta kosketteli soitinta; sillä hän otti siitä ääniä niin viehättäviä, että yksin saastumattoman Fredegondankin jäittynyt sydän, tämä iäisen talven pesä, sulautui kyynelten lauhkeaksi sateeksi. Ainoastaan yliluonnollinen soitanto voi tehdä moisen vaikutuksen.

Kantelen erinomainen teho ilmaantui päivä päivältä. Vaeltaja, joka kulki tornin sivu, seisahtui kuin sanomattomasta ihastuksesta hurmahtuneena. Yksin lintusetkin parveilivat läheisissä puissa, unhottivat omat laulunsa ja kuuntelivat, ihastuksesta äänettöminä.

Maine tästä levisi kohta edemmä. Granadan asukkaat riensivät Alhambraan, kuullakseen muutamiakaan säveliä tuosta taivaallisesta soitannosta, joka nyt helisi prinsessain tornista.

Armas pieni soittajatar pelastui viimein yksinäisyydestään. Rikkaat ja mahtavat maassa kilpailivat saadakseen osoittaa hänelle kaikenmoista kunnioitusta, eli pikemmin, tullakseen visseytetyiksi hänen lumoavan kantelensa omistuksesta, että täten saisivat ylhäiset seurat saleihinsa houkutelluiksi. Minne ikänä hän lähti, piti hänen valpas tätinsä, joka aina oli hänen vierellään, häntä tarkalla vaarilla ja niin peljästytti pois ne monet viehtyneet ihastelijat, jotka hurmoksissaan kuuntelivat hänen säveliään. Maine hänen ihmeellisistä lahjoistaan levisi kaupungista kaupunkiin. Malaga, Sevilla, Cordova, kaikki tulivat yksi toisensa perään ihastuksesta hulluksi; koko Andalusiassa ei muusta puhuttukaan kuin Alhambran ihanasta soittajattaresta. Ja kuinkapa toisin taisi ollakaan niin soitonhaluisessa ja herkkätunteisessa väestössä, kuin Andalusialaiset ovat, kun kantelessa oli lumousvoima ja soittajatarta itseään rakkaus innostutti?

Sitä vastoin että kaikki Andalusiassa näin olivat soitantoon hullustuneet, vallitsi perin toisenlainen mieliala Hispanian hovissa. Filippi Viides oli, niinkuin yleisesti tietään, vaivattu synkkämielisyydellä mitä hirveimmällä ja kaikenlaisilla houreilla. Välistä makasi hän vuoteella viikottain yhtä menoa, tuhonsa luultuja kipuja kärsien. Välistä päätti hän luopua valtaistuimelta, suureksi suruksi hänen kuninkaalliselle puolisolleen, joka oli kovin viehtynyt hovin komeuteen ja kruunun loistoon, ja kokeneella ja vakavalla kädellä piti heikon ja kivuloisen puolisonsa valtikkaa.

Ei mitään havaittu niin tehokkaaksi haihduttamaan kuninkaan haaveita, kuin musiiki; kuningatar koki siis houkutella hoviin paraita soittoniekkoja ja laulajia, ja piti mainiota Italialaista laulajaa Farinellia, jonkunlaisena kuninkaallisena lääkärinä, hovissa.

Siihen aikaan, josta nyt puhumme, oli kuitenkin tämä viisas ja kuuluisa Bourboni saanut houreen, joka kävi yli kaikista hänen entisistä haaveistansa. Pitkällisen luulotaudin perästä, joka ei huolinut minkäänlaisista Farinellin sävelistä eikä koko hovisoittokunnan neuvoitteluista, tämä yksinvaltias sai sen houreen että hän oli henkensä heittänyt ja piti hänensä toden totta kuolleena.

Tämä ei juuri olis ollut mitään vaarallista, olisipa ollut kuningattaresta ja hoviväestä hyväkin, jos hän olis tyytynyt pysymään siinä hiljaisuudessa ja levollisuudessa mikä kuolleelle sopii; mutta heidän kauhistuksekseen vaati hän yksipintaisesti hautausmenoja toimitettaviksi, ja rupesi, heille vielä enemmäksi kiusaksi, kärsimättömäksi ja kovin hirmuisesti kohtelemaan heitä heidän epäkunnioituksestaan ja huolettomuudestaan, kun antoivat hänen maata hautaamattomana. Mitä oli tehtävä? Tehdä kuninkaan selvästi antamia käskyjä vastaan oli kauheata kuuliaisten hoviherrain mielestä, hovissa, jossa seremoniat niin tarkasti vaarinotettiin -- totella taas ja elävänä haudata hänet olis ollut julkinen kuninkaanmurha.

Hoviväen ollessa näin hirmuisessa pulassa, maine kulki sinnekin tuosta naisellisesta taideniekasta, joka oli ihastuttanut koko Andalusian. Kuningatar lähetti niin kiireesti kuin mahdollista lentoviestin viemään käskyä että sen piti tulla Sanct Ildefonseen, jossa hovi silloin oli.

Muutamia päiviä sen perästä, kun kuningatar hovineitineen käveli lystiä noissa komeissa puutarhoissa, jotka lehtokujineen, palttoineen ja suihkulähteineen tulivat jättämään loistoisan Versailles'inkin takavarjoon, astui pieni kuuluisa soittajatar hänen eteensä. Kuninkaallinen Elisabetta hämmästyi nähdessään tämän pienen, nuoren, nöyrän olennon, joka oli saattanut puolen Hispaniata houruksi. Tyttö oli kuvan-ihanassa Andalusialaisessa puvussaan, hopeakannel kädessä, ja seisoi silmiään kainosti maahan luoden, mutta yksinkertaisessa ja kukoistavassa kauneudessa, joka vieläkin osoitti että hän oli "Alhambran Ruusu."

Niinkuin tavallista, oli hänen muassaan nytkin tuo valpas Fredegonda, joka kertoi koko historian hänen suvustaan ja syntyperästään uteliaalle kuningattarelle. Jos kuninkaallinen Elisabetta oli mieltynyt Jacintan ulkonäköön, vaikutti hänessä vielä enempää osanottavaisuutta se seikka, että hän kuuli hänen olevan ansiollista, vaikka köyhää sukua, ja hänen isänsä urhoollisena kaatuneen kruunun palveluksessa. "Jos kykysi vastaa mainettasi," sanoi hän, "ja sinä voit karkoittaa sen pahan hengen, joka kuninkaassa vallitsee, niin on onnesi tästälähtiin oleva minun suotuisin esineeni, ja kunnian-osoitukset ja rikkaus odottavat sinua."

Malttamatonna saada koetella hänen taitoansa, vei hän hänet hetikohta houreellisen kuninkaan luokse.

Jacinta seurasi häntä, silmät alaspäin luotuina, vartijain rivien ja tungeksivain hoviherrain välitse. He tulivat viimein suureen, mustiin verhottuun kamariin. Akkunain edessä oli luukut päivänvalon poistamiseksi; koko joukko vahakynttilöitä hopeajaloilla levitti kamalaa valoa, jonka synkissä säteissä voi eroittaa useampia murhepuvussa olevia palvelijoita ja hoviherroja, jotka hiljaisin askelin ja tuskallisen näköisenä astuivat edes takaisin huoneessa. Murhe- eli paraatti-vuoteella makasi, kädet rinnan päällä yhteen näpistettyinä, ja vaan nenänpää näkyvissä, hautaustaan ikävöitsevä yksinvaltias pitkänään.

Kuningatar astui hiljaa kamariin, osoitti eräässä pimeässä nurkassa olevaa jakkaraa ja antoi Jacintalle käskyn istua ja aloittaa.

Alussa näppi hän kannelta epävakaisella kädellä; mutta vähitellen rohkasi hän mielensä, kiihkeni kiihkenemistään, ja otti niin suloisia, taivaallisia ääniä, että kaikki läsnäolevat tuskin uskoivatkaan häntä kuolevaiseksi. Kuningas sitä vastoin, joka jo luuli olevansa hengellisessä maailmassa, luuli kuulevansa enkelien ääniä. Vähitellen muuttui pääjuonne ja soittajan ääni mukautui soittimeen. Hän lauloi erään vanhan kertomalaulun Alhambran muinaisesta kunniasta ja Maurilaisten uroteoista. Koko hänen sielunsa ilmestyi laulussa, sillä Alhambran muistoon yhdistyi myöskin muisto hänen rakkaudestaan. Hautauskamari kaikui noita elähyttäviä säveliä. Ne tunkivat synkkämielisen kuninkaan murheelliseen sydämeen. Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen: hän nousi vuoteelleen istumaan, hänen silmänsä kirkastuivat -- jo viimein kavahti hän lattialle ja pyysi kilpeä ja miekkaa.

Musiikin, eli pikemmin tuon tenhotun kanteleen voitto oli täydellinen; raskasmielisyyden paha henki oli karkoitettuna, ja kuollut ihminen tavallaan henkiin saatettu. Haudankaltaisen kamarin akkunat sysättiin seljälleen; ihana, loistoisa, Hispanialainen päivänvalo virtasi entiseen kuolonkammioon. Kaikkein silmät etsivät armasta lumoajatarta; mutta kannel oli pudonnut hänen käsistään, hän oli maahan lauennut ja likistettiin heti sen jälkeen Ruyz de Alarçon rintaa vasten.

Onnellisen parikunnan häät vietettiin kohta sen jälkeen suurella komulla; mutta seis -- minä kuulen lukijan kysyvän: kuinka Ruyz de Alarçon selitti pitkällisen poissa-olonsa? Oih, kaikesta tällaisesta syytettiin vanhaa, kopeata ja itsepäistä isää; ilmankin nuoret ihmiset, jotka todella rakastavat toisiaan, pian sopivat jälleen ja peittävät, kun kerta toisensa tapaavat, kaikki entiset eripuraisuudet iäiseen unhotukseen.

Mutta kuinka vanha itsepintainen isä saatiin tähän naimiseen tyytymään?

Oh, hänen vastaväitöksensä voitettiin pian parilla kuningattaren sanalla, olletikin kun virkoja ja palkintoja syytämällä annettiin kuningattaren kukoistavalle lemmikille. Olihan muutenkin, niinkuin tietään, Jacintan kantelessa lumoava voima, joka voitti yksipintaisimmankin pään ja kovimmankin sydämen.

Ja minne joutui tenhottu kannel?

Sepä asiassa onkin kummallisinta ja näyttää selvästi koko tämän historian todeksi. Kannel pysyi jonkun ajan suvun hallussa, mutta varastettiin ja vietiin pois, ja tuon suuren laulajan Farinellin luultiin sulasta kateudesta sen varastaneen. Hänen kuoltuaan joutui se toisiin käsiin Italiassa, jotka eivät tienneet sen lumoavaa voimaa, sulattivat hopean ja panivat kielet erääsen vanhaan Cremonalaiseen. Kielissä on vieläkin vähä niiden lumoavia omaisuuksia. Vielä sananen lukijan korvaan, matta älköön se sen edemmä menkö: tämä Cremonalainen ihastuttaa nyt koko maailmaa -- se on Paganinin viulu!

Sotavanhus.

Tuttavissani, joita olen saanut linnassa kuljeksiessani, on myöskin eräs urhoollinen, rikkiammuttu, vanha invaliiti-översti, joka, kuin haukka, on pesiytynyt muutamaan Maurilaiseen torniin. Hänen historiansa, jonka hän hyvin mielellään kertoo, on täynnä seikkailuksia, onnettomuuksia ja vastuksia semmoisia, jotka tekevät pian jokaisen mahtavan Hispanialaisen elämän yhtä kirjavaksi ja ihmeelliseksi, kuin Gil Blas'in romaani on.

Hän oli jo kahdentoista vuoden ikäisenä Amerikassa, ja hän arvaa elämänsä merkillisimpiä ja onnellisimpia tapauksia olevan sen, että hän on nähnyt kenraali Washingtonin. Sitten on hän käynyt kaikkiin isänmaansa sotiin osalliseksi; hän tietää oman kokemuksen nojalla puhua useimmista tyrmistä ja vankihuoneista tällä niemimaalla. Hän rampautui toiselta jalaltaan, typistettiin käsiltään ja niin hakattiin ja haavoitettiin, että hän tavallaan on vaelteleva muistomerkki kaikista Hispanian levottomuuksista, jossa jokaisen tappelun ja taistelun osaksi voi lukea yhden koron, niinkuin Robinson Crusoen puussa oli koro joka vuodelle. Tämän urhoollisen vanhan soturin suurin onnettomuus näyttää kuitenkin olleen, että hänellä, vaarallisella ja levottomalla ajalla, oli komento Malagassa ja että asukkaat valitsivat hänet kenraalikseen, suojelemaan heitä Ranskalaisten päällekarkausta vastaan. Tämä asia on sekoittanut hänet useihin laillisiin vaatimuksiin hallitukselta, joiden tähden hänellä, niinkuin pengon, aina kuolemaansa asti tulee olemaan tekemistä anomuskirjain ja memoriaalien kokoonpanemisesta ja painattamisesta, mitkä vaan tuottavat levottomuutta hänen ystävilleen, joista ei yksikään taida käydä hänen luonansa olematta pakoitettu kuuntelemaan jonkun kiivaan vetokirjan hyvän tunnin ajan kestävää lukemista ja lakkareihinsa ottamaan puolta tusinallista lentokirjoja. Mutta tämä kohta on Hispaniassa yleensä samanlainen: joka paikassa yhdyt johonkin ansiolliseen raukkaan, joka olostelee jossain sopessa ja miettii jotain mielilaulua tahi suurta vääryyttä. Ilmankin on varma, että jolla Hispaniassa on oikeuden-käynti hallituksen kanssa taikka joku saaminen siltä, se ei tarvitse valittaa työn puutetta koko elinaikanaan.

Minä olen käynyt tämän sotavanhuksen luona hänen asunnossaan _Torre del vino'n_ (Viinitornin) yläkerrassa. Hänen kamarinsa oli pieni mutta sievä, ja siitä oli kaunis näkyala Vegalle. Huonekalut olivat niin kohtalaiset kuin sotamiehellä voi olla. Kolme pyssyä ja kaksi pistoolia, kaikki kirkkaat ja kiiltävät, rippui sapelin ja kepin kanssa seinällä, ja niiden päällä kaksi kolmikulmaista hattua, toinen paraattia, toinen jokapäiväistä tarvetta varten. Vähäinen, puolen tusinaa kirjoja sisältävä hylly oli hänen kirjastonsa. Yksi näistä, vanha ja pahoin kulunut nide viisaustieteellisiä periaatteita, oli hänen mieluisin luettavansa. Sitä tutki hän yötä ja päivää, sovelluttaen jokaisen periaatteen itseensä, sillä ehdolla nimittäin, että se oli höystetty mielenkatkeruudella ja koski maailman vääryyttä.

Kuitenkin on hän seuramielinen ja hyväluontoinen ja, kun vaan saa hänet kärsimisiään, vääryyksiään ja viisaustiedettään ajattelemasta, varsin hupainen seuramies. Minusta ovat mieleen nuot sallimuksen vanhat ahvettuneet pojat, ja minun on oikein hupaista kuunnella heidän kaunistelemattomia sodankertomuksiaan. Käydessäni tuotuostakin tämän vanhuksen luona, hän kertoi minulle muutamia omituisuuksia eräästä vanhasta linnanpäälliköstä, joka monessa kohden näyttää olleen hyvin häneen itseensä ja sodassa kokeneen melkein yhtäläisiä kohtaloita. Nämät kertomukset ovat saaneet lisää kuulustelemisista muutamilta paikan vanhoilta asukkailta, erittäinkin Mateo Ximenes'in isältä, jonka saduissa se kunnon linnanherra, johonka nyt tahdon lukijaa tutustuttaa, juuri pää-osan toimittaa.

Linnanherra ja notario.

Muinaisina aikoina vallitsi kuvernöörinä Alhambrassa eräs vanha miehuullinen herra, jota, koska oli menettänyt toisen käsivartensa sodassa, yleisesti kutsuttiin _el Gobernador Manco'ksi_, eli "yksikätiseksi kuvernööriksi." Hän kopeilikin suuresti olemastaan vanha soturi, piti viiksiään väännettyinä aina korviin asti, ordonanssi-saappaita ja toledo'a (sapelia) keihäänpituista, ja nenäliinaa sapelin kahvassa.

Myös oli hän sangen ylpeä ja tiukka pikku asioissa ja suuresti huolellinen etuoikeuksistaan ja arvoisuudestaan. Hänen hallituksensa aikana otettiin sentähden hyvin tarkka vaari niistä vapauksista ja oikeuksista, jotka Alhambralla, kuninkaallisena asuntona ja tiluksena, oli. Ei kukaan saanut ampuaseella, eikä edes sapelilla eli kepilläkään varustettuna tulla linnaan, ellei hänellä ollut määrätty arvo, ja jokaisen ratsastajan piti portilla nousta maahan ja taluttaa hevostansa ohjista. Koska nyt Alhambran kukkula on keskellä Granadan kaupunkia ja tavallaan on sen kasvannainen, niin tottapa sille kenraali-kapteinille, joka on maakunnan korkein hallitusmies, on vähän työlästä että hänellä on valtio valtiossa, vähäinen omavaltainen paikka keskellä aluettaan. Tässä tapauksessa tuli tämä seikka olemaan vielä ikävämpi vanhan kuvernöörin kärtyisen kateuden tähden, joka, kun korkeampi arvo ja tuomio-oikeus tuli vähänkin kysymykseen, syttyi tuleen, ja niinikään niiden maankulkijain ja irtolaisten tähden, jotka vähitellen olivat linnaan pesiytyneet, juurikuin pyhäkköön, ja kaupunkilaisten vahingoksi asettivat koko tienoosen varsinaisen varkaus- ja rosvous-järjestön.

Tämän tähden oli kenraalin ja linnan kuvernöörin välillä alituisia riitoja ja jukkia, jotka jälkimäisen puolelta olivat sitä kiivaammat, kuin kahdesta läheisestä vallitsijasta vähempi aina enemmällä uppiniskaisuudella puolustaa arvoaan. Kenraalin komea palatsi oli Plaza Nueva'lla, heti Alhambran kukkulan juurella, ja täällä oli aina ikäänkuin paraatti-paikka rähisevillä vahdeilla, palvelijoilla ja kaupungin virkamiehillä. Eräältä linnasta ulkonevalta vallinsarvelta taisi nähdä koko palatsin ja torin, ja tällä vallinsarvella käveli kuvernööri tavallisesti mahtavin askelin edes takaisin, sapeli vyöllä, terävästi ja valppaasti katsellen kilpailijaansa, niinkuin haukka pesästään kuivettuneessa puussa vaanii saalistansa.

Aina kun hän tuli alas kaupunkiin, hän teki sen suurella komulla ja ratsastamalla, vartijaväen kanssa, taikka juhlavaunuissaan, noissa vanhoissa raskaissa Hispanialaisissa ajoneuvoissa, jotka olivat kultanahalla sisustetut, kahdeksan hevosaasia valjaissa, ja juoksijoilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla ympäröityt. Tällaisissa tiloissa hyvitteli hän aina mieltänsä sillä, että hän kuninkaan edustajana saatti jokaisen vastaantulijan peljästymään ja ihmettelemään, vaikka kaupungin pilkkakirveet, etenkin ne jotka liikkuivat Generalifen palatsin ympärillä, ilvehtivät hänen turhanpäiväisen ylpeälle komulleen, ja tähtäillen niitä monia maankulkureita ja irtolaisia, joita hänen alamaisissaan oli, tavallisesti kutsuivat häntä "kerjäläis-kuninkaaksi." Se, mikä saatti enimmän riitoja aikaan näiden kahden miehuullisen kilpailijan välillä, oli se oikeus, jonka kuvernööri oli itselleen anastanut, että hänen ja vartijaväen elintarpeet olivat tullittomina kaupungin läpi kuljetettavat. Tämä etuoikeus oli vähitellen antanut aihetta avaraan salakauppaan. Koko joukko salakauppiaita sijoittui Alhambran hökkeleihin ja lukuisiin vuorenluoliin sen likeisyydessä, ja harjoitti, vartijaväkeen kuuluvain sotamiesten avulla, sangen voitollista ammattia.

Kenraalin huomio heräsi. Hän neuvoitteli asianajajansa ja oikean kätensä, erään kavalan, toimekkaan _Escribanon_ eli notarion kanssa, joka oli mielissään siitä että sai tilaisuuden kiusata tuota Alhambran vanhaa valtikasta ja sekoittaa hänet lainopillisten ongelmoisten pyörteesen. Hän kehoitti kenraalia väittämään, että hänellä oli oikeus katsastaa eli syynätä kaikkea mitä kaupungin kautta kuljetettiin, ja näytti laajassa kirjoituksessa tämän oikeuden toteen. Kuvernööri Manco oli vanha, tuikka soturi, suorasukainen, ja vihasi jokaista Escribanoa enemmän kuin paholaista itseään, ja erittäinkin tätä enemmän kuin kaikkia muita Escribanoja.

"Mitä?" sanoi hän, vääntäen viikseään ankarasti ylöspäin, "onko kenraalin tarkoituksena että tuo kynämies hankkii rettelöitä niskoilleni? Minäpä näytän hänelle että vanha soturi ei hätäilekään pölytakin edessä."

Hän sieppasi kynän ja töhri tuiman kirjeen, jossa hän, alentumatta minkäänlaisiin toteen-näyttöihin, puolusti oikeuttaan tullittomaan tavaran tuontiin, ilman mitään haitallista katsastusta, ja uhkasi jokaista tullimiestä, joka jumalattomalla kädellään rohkenisi koskea ainoaankaan vartiostoon, jota Alhambran lippu suojeli. Sillä aikaa kun nämät molemmat itsepintaiset valtikkaat tätä asiata käyttelivät, tapahtui muuanna päivänä, että varoilla linnaa varten kuormattu hevosaasi tuli Xenilin portille, josta sen, matkallaan Alhambran, piti kulkea erään esikaupungin kautta. Matkueen etunenässä oli eräs vanha kärtyinen kapraali, joka kauan oli palvellut kuvernöörin alaisena, ja oli mies, hänen mielensä mukaan, niin luja ja jäykkä, kuin vanha toledon terä. Heidän kaupungin porttia lähetessään, pystytti kapraali Alhambran lipun kuormasatulalle, oikasi hänensä suoraksi kuin vahakynttilä ja ajoi sisään pää kymärässä, mutta valppaasti vilkuillen sivuilleen kuin koira, joka kulkee vihoillisella maalla ja on valmis sekä morisemaan että puremaan.

"Wer da (kuka siellä)?" kysyi vahti kaupungin portilla.

"Sotamies Alhambrasta," sanoi kapraali päätään liikauttamatta.

"Mitä kalua teillä on?"

"Ruokakalua vartijaväelle."

"Eteenpäin!"

Kapraali ajoi edelleen matkueensa kanssa, mutta oli juuri ennättänyt muutamia askelia astua, kun joukko tullipalvelijoita syöksähti ulos tullituvasta.

"Seis!" huusi ensimmäinen. "Hevosaasin-ajaja, seis ja avaa tukkusi."

Kapraali pyörähti päin ja rupesi tappelu-asentoon. "Kunnioitusta Alhambran lipulle," sanoi hän; "nämät kalut ovat kuvernööriä varten."

"Mitä kuvernööri meihin koskee? Mitä meillä on hänen lippunsa kanssa tekemistä? Hevosaasin-ajaja seis, sanon minä."

"Pidätäpä vaan, jos tohdit, tämä eläin!" huusi kapraali ja viritti pyssynsä: "hevosaasin-ajaja, eteenpäin!"

Hevosaasin-ajaja antoi aasilleen aika tuustin; tullimies juoksi eteen ja tarttui marhamintaan, jonka perästä kapraali tähtäsi ja ampui hänet kuoliaaksi.

Koko katu oli tuota pikaa kapinassa. Vanha kapraali otettiin kiini ja, saatuaan monta töykkäystä, sivallusta ja sätkäystä, joita Hispanialainen roistoväki heti paikalla antoi hänelle esimauksi häntä odottavasta rangaistuksesta, vangittiin ja vietiin kaupungin vankihuoneesen. Hänen kumppaneilleen annettiin lupa viedä kuorma, joka nyt oli laillisesti syynätty, Alhambraan.

Vanha kuvernööri vimmastui, kuultuansa vanhan kapraalin vangitsemisen ja tuon Alhambran lipulle tehdyn häväistyksen. Useita tuntia hyökäili hän kuin hullu sinne tänne Alhambran saleissa, pursusi vihaa vallinsarvella, ja hänen silmänsä purskuttivat tulta ja liekkiä kenraalin palatsille. Purjettuaan ensimmäisen raivonsa, lähetti hän viestin ja vaati kapraalin irtilaskemista, koska muka hänellä itsellään vaan oli oikeus tuomita hänen komentonsa alla olevain rikoksia.

Kenraali, tuon kavalan notarion hyvästi vuollulla kynällä autettuna, vastasi hyvin laveasti ja näytti että rikos oli tehty kaupungin muurien sisällä ja sivili-virkamiestä vastaan, josta oli selvästi ymmärrettävä, että se kuului hänen tuomiokuntaansa. Kuvernööri uudisti toisessa kirjeessä vaatimuksensa. Kenraali vastasi vielä pitemmässä kirjoituksessa, joka oli täynnä lainopillista mielen terävyyttä; kuvernööri kävi kiivaammaksi ja jyrkemmäksi vaatimuksissaan, ja kenraali ynseämmäksi ja juurtajaksaisemmaksi vastauksissaan, kunnes tuo vanha leijonarintainen soturi oikein kiljui raivoissaan, nähdessään hänensä mokomaan lainopillisten ongelmoisten verkkoon kietoutuneeksi.

Samalla kun kavala Escribano lystikseen näin kiusasi kuvernööriä, johti hän tutkintoa kapraalin asiassa, jolla ahtaassa vankihuoneessaan oli vaan yksi pieni kalteri-akkuna, jonka kautta hän taisi ystävilleen näyttää osan kasvoistaan ja vastaanottaa heidän lohdutuksiaan.

Mahdottoman ison läjän kirjoitettuja todistuksia oli, Hispanialaisen tavan mukaan, väsymätön Escribano saanut kokoon; kapraali oli niillä täydellisesti voitettu. Hän nähtiin murhaan syylliseksi ja tuomittiin hirtettäväksi.

Turhaan lähetti kuvernööri varoituksia ja uhkauksia Alhambrasta. Tuo onneton päivä lähestyi, ja kapraali vietiin _in capella_, se on vankihuoneuksen kapelliin (kirkkoon), jota tapaa aina noudatetaan päivällä ennen heidän teloitustaan, että ajattelisivat poislähtöään ja katuisivat syntejänsä.

Kun vanha kuvernööri kuuli asian tulleen täpärimmälleen, päätti hän itse tiedustaa miten asiat olivat. Tätä varten antoi hän vetää juhlavaununsa esiin ja ajoi, vartiostonsa ympäröimänä, Alhambrasta kaupunkiin. Hän seisahutti Escribanon kartanon eteen ja käsketti hänet ulos.

Kuvernöörin silmät hehkuivat kuin hiilet, kun hän näki lain muhoisen miehen riemullisena astuvan vaunuin luoksi.

"Mitä kuulen," sanoi hän, "te tahdotte hirtättää minun sotamiehiäni?"

"Kaikki lain mukaan -- kaikki ankaran laillisen muodon mukaan," sanoi tekoonsa tyytyväinen Escribano, muhoillen ja kämmeniään hykerrellen. "Minä saatan näyttää teidän ylhäisyydellenne koko todistajain kuulustelemuksen kirjoitettuna."

"Tuokaa se tänne!" sanoi kuvernööri. Escribano riensi huoneesensa, mielissään kun taas sai tilaisuuden tuon uppiniskaisen sotavanhuksen kiusaksi näyttää sukkeluuttaan.

Hän palasi kimppu papereita käsissä ja alkoi, tämmöisten miesten tavallisella liukkaalla kielellä, ääneen lukea pitkää pinollista sanoja. Sillä aikaa oli koko joukko ihmisiä keräytynyt, jotka kaulat kurollaan ja avosuin kuuntelivat mitä luettiin.