Part 17

"Ja minä," sanoi vedenkantaja, "en rupea enää takkaa sieltä kantamaan ja aasiparkani selkää taittamaan."

Nähtyään käskyin, uhkausten ja rukousten yhtä vähän auttavan, kääntyi Alkaldi kahden uskollisen ystävänsä puoleen. "Auttakaa minua," sanoi hän, "kantamassa arkkua ylös, niin jaamme keskenämme mitä siinä on." Näin sanoen meni hän portaita alas, Alguazilin ja parran-ajajan vapisten ja vastahakoisesti häntä seuratessa.

Tuskin oli Maurilainen nähnyt heidän alas ennättäneen kun sammutti tuon keltaisen vahakynttilän palasen; lattia meni tavallisella ryskeellä umpeen ja nuot kolme kunnon herra jäivät holviin.

Sitten riensi hän noita kolmia portaita ylös eikä ennen seisahtunut kuin oli ulkoilmassa. Pieni vedenkantaja seurasi häntä minkä verran hänen lyhyet säärensä sallivat.

"Mitä olet tehnyt?" huusi Peregil, vähän hengähdettyään, "Alkaldi ja ne kaksi muuta miestä ovat holviin haudatut."

"Se on Allahn tahto!" vastasi Maurilainen, partaansa pyyhkäisten. "Sallimuksen kirjassa on kirjoitettuna, että he pysyvät tenhottuina, siksi kunnes joku seikkailija tulevaisuudessa purkaa noituuksen. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Näin sanoen nakkasi hän vahakynttilän pätkän kauas lakson pensaikkoon.

Nyt el ollut yhtään mahdollisuutta auttaa, jonkatähden Maurilainen ja vedenkantaja riensivät kallista kuormaa kantavan aasin kanssa kaupunkiin, ja kunnon Peregil ei malttanut olla suutelematta ja hyväilemättä pitkäkorvaista työkumppaniaan, joka nyt oli annettu hänelle takaisin ja lain kourista pelastettu, ja vaikeata todellakin on tietää mikä tällä hetkellä enemmin iloitti tätä siivoa pikkumiestä: vallattu aarre vaiko hänen jälleen saatu aasinsa.

Maurilainen ja vedenkantaja jakoivat saaliinsa ystävällisesti ja tunnollisesti, se vaan että edellinen, joka oli kiiltokaluihin hieman mielistynyt, laitti niin, että hän kasaansa sai useimmat helmet, hohtokivet ja muut pikkukalut, jota vastoin hän aina, juveelien sijaan, antoi vedenkantajalle pelkkää kultaa, viisi kertaa sen enemmän, johon toinen oikein hyvästi tyytyikin. Myös olivat he niin viisaat, etteivät enää antauneet sen enempiin rettelöihin, vaan siirtyivät pois, muissa maissa rauhassa rikkauttaan nauttimaan. Maurilainen palasi Afrikaan, syntymäkaupunkiinsa Tetuaniin, ja Galicialainen vaimoineen ja lapsineen muutti Portugaliin. Täällä tuli hänestä, vaimonsa vaarinpidon ja varoitusten kautta, jokseenkin mahtava mies; sillä vaimo sai tämän siivon pikkumiehen pukemaan pitkän runkonsa ja lyhyet reitensä jakkuun ja housuihin, asettamaan sulkatöyhdöllä koristetun hatun päähänsä ja miekan vyölleen, panemaan sukunimensä, Peregil, pois, ja sen sijaan ottamaan tuon kauniimmalta kuuluvan Don Pedro Gil. Hänen lapsensa kasvoivat ja vaurastuivat hupaisiksi, iloisiksi, vaikka pieniksi ja länkisäärisiksi, ja Sennora Gil'istä, kantapäästä kiireesen asti hipsutetusta, pitsitetystä ja tupsutetusta, kimeltelevillä sormuksilla jokaisessa sormessaan koristetusta, tuli huolettoman vaatteuksen ja laaduttomain koristusten malli.

Alkaldi ja hänen molemmat apumiehensä pysyivät Seitsemän Huonekerran Tornin alla suljettuina, ja ovat siellä noituukseen jääneinä vielä tänäkin päivänä. Jos Hispanialta joskus tulee puuttumaan parittavia parran-ajajia, toisen omaa raappovia Alguazileja ja lahjoja ottavia Alkaldeja, silloin heitä haettakoon; mutta jos heidän täytyy odottaa kunnes se aika tulee, on peljättävä, että heidän tenhouksensa kestää tuomiopäivään asti.

Satu Alhambran ruususta.

Joku aika sen jälkeen kun Maurilaiset olivat luovuttaneet Granadan, oli tämä ihana kaupunki usein Hispanialaisten kuninkaiden mielipaikkana, kunnes useat peräksyttäin seuraavat maanjäristykset, jotka kukistivat paljon kartanoita ja täryyttivät Maurilaisia tornia pilalle asti, säikyttivät heidät pois siirtymään.

Monta monituista vuotta kului sitten, joiden kuluessa Granadaa harvoin kunnioitettiin kuninkaallisten vieraiden läsnäololla. Aateliston hovilinnat olivat äänettöminä ja suljettuina, ja Alhambra seisoi, kuin halveksittu kaunotar, surullisessa yksinäisyydessä, huonosti hoidettuin puutarhainsa keskellä. Prinsessain torni, ennen muinoin noiden kolmen ihanan Maurilaisen prinsessan asunto, oli, kuin muutkin paikat, autiona, ja hämähäkki kutoi verkkoansa kullattuin kattoin poikki, ja yölipakot ja tarhapöllöt tekivät pesiään sen kammioihin, joita Zaydan, Zoraydan ja Zorahaydan läsnäolo oli kaunistanut. Tämän tornin huonoon hoitoon lienee osaksi ollut syynä läheisten asukkaiden taikauskoisuus. Kulkupuheena oli, että kaunis Zorahayda, joka oli kuollut tähän torniin, liikkui siinä jälleen ja että hänen hahmunsa usein kuutamolla istui suihkukaivon vierellä salissa, taikka vaikeroiden vaelteli katolla, ja että hänen hopeakantelensa helinä sydän-yön aikana kuului niille jotka kulkivat alapuolella olevan lakson kautta.

Jo viimein kunnioitettiin Granadaa vielä hoviväen läsnäololla. Koko maailma tietää, että Filippi V oli ensimmäinen Bourboni, joka piti Hispanialaista valtikkaa; koko maailma tietää niinikään että hän, toisen kerran naidessaan, otti puolisokseen Parman ihanan prinsessan Elisabetan eli Isabellan, ja että, näiden tapausten johdosta, eräs Ranskalainen prinssi ja eräs Italialainen prinsessa yhdessä istuivat Hispanian valtaistuimella. Tämän loistavan parikunnan vastaanottamista varten korjattiin ja sisustettiin Alhambra kaikella innolla ja kiireellisyydellä. Hovilaisten tulo muutti kokonansa sitä ennen aution hovilinnan näön. Torvien räikkinä ja rumpuin räminä, oriiden kavionkapse ja korskunta poluilla ja ulkopihoilla, välkkyvät aseet ja liehuvat liput katonharjoilla ja tornien huipuilla, kaikki muistutti tämän linnan muinaisia sotaisia ja kunniarikkaita aikoja. Lauhkeampi henki vallitsi kumminkin tämän kuninkaallisen hovilinnan sisällä. Siellä kuului silkkileninkien kahina ja kunnioittavain hoviherrain varuisa astunto ja kuiskivia ääniä vierashuoneista; hovipalvelijoita ja hovineitiä käveli puutarhoissa ja musiikin helinä kuului avointen akkunain kautta.

Hovin seurueessa oli myöskin eräs kuningattaren mielipalvelija nimeltä Ruyz de Alarçon. Kun sanomme häntä kuningattaren mielipalvelijaksi, me vaan harvoilla sanoilla lausumme hänen kiitostansa; sillä joka henki ihanan Elisabettan seurueessa oli erinomainen sulostaan, ihanuudestaan ja taitolahjoistaan. Hän oli äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta, oli keveä ja notkea varreltaan ja ihana kuin nuori Antonio. Kuningattaren edessä oli hän pelkkä alamaisuus ja kunnioitus, mutta sydämessään huikenteleva ja kevytmielinen poika, hovinaisten hyväilemä ja pilaama, ja ikäisekseen kovin tavastunut naisten kanssa seurustelemaan.

Tämä kevytmielinen hovipalvelija kuljeskeli eräänä aamuna lehdoissa Generalife-linnan vierellä, josta taisi nähdä Alhambran tiluksille. Hän oli huvikseen ottanut mukaansa kuningattaren mieluisimman haukan. Tällä huvikävelyllään näki hän linnun lentävän eräästä pensaasta ulos; hän sieppasi haukalta päänpeiton pois ja laski sen lentämään. Haukka kohosi korkealle ilmaan, iski saaliisensa, mutta laukuili pois jälleen, kun ei saanutkaan sitä kiini, huolimatta hovipalvelijan kutsumisista. Tämä seuraili liitelevää lintua silmillään, sen oikullisella lennolla, kunnes näki sen lentävän istumaan erään kaukaisen ja yksinäisen tornin sakaroille, Alhambran ulkomuurilla, joka torni oli rakettu erään notkelman partaalle, mikä eroitti kuninkaallisen linnan Generalifen tiluksista. Tämä juuri oli Kolmen Prinsessan Torni.

Hovipalvelija meni notkelmaan ja läheni tornia, mutta lakson puolelta ei ollut torniin yhtään porttia. Hän teki sentähden pitkän kaarron sille puolen porttia, joka oli muurien sisäpuolella.

Vähäinen, ruoko-aidalla ympäröitty, myrttipensaiden varjoama, puutarha oli tornin edustalla. Hovipalvelija avasi veräjän, ja meni kukkapenkereiden ja ruusupensaiden välitse portille. Se oli kiini ja salvattu. Portin raosta silmäsi hän sisäpuolelle. Siellä oli vähäinen Maurilainen sali, seinät koristetut stukkiteoksilla, ja sali muuten kaunistettu hoikilla marmoripylväillä ja kukilla ympäröityllä alabasterilähteellä. Keskellä huonetta rippui kullattu häkki, jossa oli lintu, ja häkin alla tuolilla makasi kirjava kissa silkkikääryin ja ompelukaluin keskellä, ja silkkinauhalla varustettu kitarri seisoi lähdettä vasten pystytettynä.

Ruyz de Alarçon hämmästyi näitä naisellisen sulon ja koristeiden jälkiä näin yksinäisessä ja, niinkuin hän luuli, autiossa tornissa. Ne muistuttivat hänelle Alhambrassa kulkevia satuja tenhotuista saleista, ja tuo kirjava kissa oli luultavasti joku noiduttu prinsessa.

Hän naputti hiljaa ovea. Kauniit kasvot kurkistivat ulos oven päällä olevasta vähäisestä akkunasta, ja peräysivät samassa. Hän odotteli, toivoen ovea avattavan, mutta hän odotti turhaan; ei yhtään askelta kuulunut sisään -- kaikki oli hiljaa. Olivatko hänen aistinsa pettäneet hänet, vai oliko tuo kaunis näky tornin haltijatar? Hän koputti uudestaan ja kovemmasti. Vähän ajan perästä nuot heloiset kasvot vielä kerran kurkistivat ulos; ne olivat kukoistavan viisitoista-vuotiaan tytön.

Hovipalvelija otti hetikohta sulitetun lakkinsa päästään ja anoi sanoilla mitä nöyrimmillä saadakseen mennä torniin, haukkaansa hakemaan.

"En tohdi avata ovea, Sennor," vastasi pieni neito punastuen, "tätini on sen kieltänyt."

"Minä rukoilen sinua, ihana tyttö; se on kuningattaren mielihaukka: minä en tohdi palata linnaan ilman häntä."

"Te olette siis hoviväkeä?"

"Niin olen, ihana impi, mutta minä menetän kuningattaren armot ja palvelukseni, jos en voi hankkia haukkaa takaisin."

"Santa Maria! Juuri teille, te hovikavaljeerit, on tätini erittäin käskenyt minun sulkea oven."

"Häjyille kavaljeereille, tietenkin; mutta minäpä en olekaan semmoinen, vaan ainoastaan palvelija-parka, joka en tarkoita mitään pahaa, mutta joudun häviöön ja onnettomuuteen, jos hylkäätte tämän vähäisen rukoukseni."

Pienen neidon sydän liikkui hovipalvelijan onnettomuudesta. Olisipa suuri synti tehdä häntä onnettomaksi, kun hän taisi täyttää hänen vähäisen pyyntönsä. Ei millään muotoa tuo saattanut olla noita vaarallisia veitikoita, jotka hänen tätinsä oli selittänyt jonkunlaisiksi ihmistensyöjiksi, jotka alinomaa kulkivat ryöstöllä, varomattomia tyttöjä pyytelemässä; Hän oli nöyrä ja kohtelias, seisoi niin rukoilevaisena lakki kädessä ja oli niin kaunis.

Viekas hovipalvelija näki linnueen alkavan epäillä, ja uudisti rukouksensa niin liikuttavilla sanoilla, ettei mikään tyttö maailmassa olis voinut kieltää; niinpä tulikin tornin pieni punastuva vartijatar ja vapisevalla kädellä aukasi oven; ja jos hovipalvelija oli ihastunut hänen kasvoinsa paljaasta vilahuksesta akkunassa, hurmahtui hän nyt kokonansa, kun tytön koko hahmu ilmestyi hänelle.

Tytön Andalusialaiset kureliivit ja sievä basquinna ilmaisivat noita täyteläisiä, mutta tarkkoja sopusuhtaisuuksia hänen varressaan, jotka tuskin vielä olivat täysin muodostaneet. Hänen kiiltävä tukkansa oli hyvin huolellisesti jaettuna otsan kohdalla ja, maan tavan mukaan, ruusulla kaunistettuna. Tosin oli hänen ihonsa vähän tumma eteläisestä paahtavasta auringosta, mutta tämä vaan sitä enemmin kaunisti hänen ihanoita, kukoistavia kasvojansa ja antoi vaan lisää heloa hänen raukeille silmillensä.

Ruyz de Alarçon näki kaiken tämän yhdessä silmänräpäyksessä, sillä hän ei joutanut viipymään; hän lausui vaan muutamilla sanoilla kiitollisuutensa, ja juoksi keveästi kiertoportaita ylös, haukkaansa hakemaan.

Kohta palasi hän tuo karannut lintu käsissä. Tyttö oli sillä aikaa istunut lähteen vierelle salissa ja keri nyt silkkilankaa, mutta hämmästyksissään pudotti hän kerän lattialle. Hovipalvelija juoksi ja otti sen ylös, mutta tarttui käteen, joka oikesi sitä ottamaan, ja likisti siihen suukkosen, hehkuvamman ja hartaamman, kuin hän koskaan oli likistänyt kuningattarensa kauniille kädelle.

"Ave Maria, Sennor!" huudahti tyttö, ja punastui aina korviin asti hämmästyksestä, sillä ei vielä eläissään ollut häntä näin tervehditty.

Ujosteleva hovipalvelija pyysi kaiken mokomin anteeksi, ja vakuutti tyttöä että tapa oli hovissa tämmöinen kun syvintä kunnioitusta ja ihastusta osoitettiin.

Tytön vihastus, jos hän semmoista lienee tuntenutkaan, asettui pian, mutta hänen hämiään ja hurmiotaan kesti yhä, ja hän istui yhä enemmin punastuen ja silmiään työhönsä kiinittäen ja sekoitti silkin, jota keri.

Viisas hovipalvelija näki hämmennyksen vihollisen leirissä ja olis mielellään käyttänyt sitä edukseen; mutta kauniit puheet, joita hän aikoi antaa kuulla, kuolivat hänen huulilleen; hänen yrityksensä käyttää tavallista kenstiyttään olivat kömpelöt ja tehottomat, ja kummastuksekseen tunsi tämä osaava hovipalvelija, joka niin luontevasti ja miellyttävästi oli seurustellut hovin viekkaimpain ja kokeneimpain naisten kanssa, hänensä hämäytyneeksi ja ujoksi tämän teeskentelemättömän, viisitoista-vuotiaan tytön edessä.

Tällä nöyrällä immellä olikin omassa kainoudessaan ja viattomuudessaan voimakkaampi vartija, kuin valppaan tädin teljissä ja salvoissa. Kuitenkin kaikitenkin, missäpä löytyy se naisen sydän, joka voi vastustaa rakkauden ensimmäisiä kuiskeita? Pieni neito ymmärsi, niin yksinkertainen kuin olikin, ikäänkuin luontoperäisen tunteen kautta, kaikki mitä hovipalvelijan soperteleva kieli ei kyennyt lausumaan, ja hänen sydämensä sykytti ankarasti, kun hän nyt ensikerran näki rakastajan -- ja rakastajan tämmöisen, jalkainsa juurella.

Hovipalvelijan arkuus, vaikka luonnollinen, ei kestänyt kauan, ja hän alkoi saada luontevuuttansa ja rohkeuttansa jälleen, kun kimeä ääni kuului etäältä.

"Tätini palaa messusta!" huusi säikähtynyt tyttö; "minä pyydän teitä, Sennor, menkää."

"En ennen kuin annatte minulle ruusun tukastanne, muistoksi."

Tyttö irroitti ruusun tuota pikaa sysimustista kiharoistaan. "Tuossa!" huusi hän, hämmästyneenä ja tulipunaisena, "mutta minä rukoilen, menkää."

Hovipalvelija otti ruusun ja samassa suuteli kiihkeästi kättä, joka antoi sen hänelle, pisti ruusun lakkiinsa kiini, otti haukan kädelleen ja riensi pois puutarhan kautta, vieden muassaan armaan Jacintan sydämen.

Täti, tultuaan torniin sisälle, huomasi sisarentyttärensä mielenkuohun ja jonkunlaisen epäjärjestyksen salissa; mutta yhdellä sanalla oli kaikki selitettynä: "Haukka oli ajanut saalistaan aina saliin asti."

"Jumala meitä varjelkoon! Haukka lentää torniin sisälle! Onko kuultu hävyttömämpää haukkaa. Kun ei lintukaan häkissä enää ole turvattu"!

Huolellinen Fredegonda oli varuisimpia vanhoja neitsyjä joita voi ajatellakaan. Hänellä oli kohtuullinen pelko ja epäluulo siihen minkä hän kutsui "toiseksi sukupuoleksi," joka pelko ja epäluulo oli enennyt pitkällisen naimattoman elämän aikana. Ei sentähden että tällä kunnon naisella oli ollut mitään haittaa sen juonista; sillä luonto oli hänen kasvoissaan antanut hänelle suojelusvartijan, joka esti kaiken haitanteon hänen alueellaan; mutta naiset, jotka vähimmin tarvitsevat itsensä vuoksi peljätä, ovat tavallisesti halullisimmat ankarasti pitämään houkuttelevampia kaunottaria silmällä.

Hänen sisarentyttärensä oli isätön ja äititön tyttö, jonka isä oli sodassa kaatunut. Hän oli luostarissa kasvatettu ja oli äskettäin siirretty pyhästä turvapaikastaan tätinsä välittömän katsannon alle, jonka suojelevassa holhouksessa hän kasvoi yksinäisyydessä, niinkuin puhkeava ruusuteränen, joka rupeaa kukoistamaan orjantappuran suojassa. Tämä vertaus ei ole paljas satunnaisuus; sillä totta puhuen, hänen ihanuutensa oli nostanut huomiota tässä yksinäisyydessäkin, ja läheiset maalaiset, sillä runollisella osaavaisuudella, joka on yleinen Andalusiassa, olivat antaneet hänelle liikanimen: "Alhambran Ruusu."

Varuisa täti hoiti yhä edelleen pientä kaunista sisarentytärtään, niin kauan kuin hovia pidettiin Granadassa, ja oli hyvillään siitä että hänen valppaudestaan oli ollut apua. Tosi on, että tätä kunnon naista toisinaan pisti vihaksi kitarrin helinä ja rakkauden laulut, joita kuului tornin juurelta kuutamoisista lehdoista; mutta hän varoitti silloin sisarentytärtään ummistamaan korvansa mokomalle joutavalle helkkeelle, ja teroitti hänen mieleensä, että se vaan oli kieppiä tuolta toiselta sukupuolelta, joka siten houkutteli yksinkertaisia tyttöjä turmioon. Ah, mitäpä vaikuttaneekaan teeskentelemättömässä tytössä kuivat varoitukset kuutamo-serenaateja vastaan?

Jo vihdoin keskeytti Filippi kuningas taas asumisensa Granadassa ja lähti äkisti kaiken hoviväkensä kanssa pois. Valpas Fredegonda piti vaarilla kuninkaallista komua, sen lähtiessä Oikeuden Portista isolle lehtokujalle kaupunkiin päin. Viimeisen lipun kadottua hänen silmistään, hän palasi suurellisena torniin, sillä kaikista hänen huolistaan oli nyt tullut loppu. Hänen hämmästyksekseen kuopi keveä Arabialainen orit maata puutarhan takaportilla; ja kauhistuksekseen näki hän orjantappura-aitain läpi nuorukaisen, loistavassa kirjaillussa puvussa, sisarentyttärensä jalkain juurella. Kuultuansa hänen askelensa jätti nuorukainen hellän hyvästin, hyppäsi keveästi orjantappura- ja myrttipensaiden yli, heittäysi hevosensa selkään ja oli tuota pikaa kadonneena.

Hellä Jacinta unhotti, haikean murheensa valloissa, tätinsä närkästyksen kokonansa. Hän heittäysi hänen syliinsä ja alkoi nyyhkyttää ja itkeä.

"Voi minua onnetonta," huusi hän; "hän on nyt poissa! hän on poissa! ja minä en saa, koskaan enää nähdä häntä!"

"Poissa! Kuka on poissa? Kuka oli se nuorukainen, jonka näin sinun jalkaisi juurella?"

"Hovipalvelija kuningattarella, tätiseni, joka tuli sanomaan minulle jäähyvästiä."

"Hovipalvelija kuningattarella, lapseni," kertoi valpas Fredegonda hiljaa; "ja milloinka sinä tulit tutuksi kuningattaren hovipalvelijan kanssa?"

"Samana aamuna jona haukka lensi sisään. Se oli kuningattaren haukka, ja hovipalvelija tuli sitä hakemaan."

"Voi typerää tyttöä! Et tiedäkään ettei löydy puoleksikaan niin vaarallisia haukoita, kuin nuot nuoret, koreat hovipalvelijat ovat; ja juuri semmoisia typeriä lintuja, kuin sinä olet, he ajelevat."

Tädin kävi vihaksi ensin, kun hän keksi, että vastoin hänen valppauttaan, josta hän niin paljon oli kehunut, hellää tuttavallisuutta oli pidetty näiden nuorten rakastuneiden kesken, miltei hänen silmäinsä edessä; mutta nähtyänsä, että hänen yksinkertainen sisarentyttärensä, vaikka näin, telkien ja salpain suojatta, alttiina toisen sukupuolen kaikille salahankkeille, kuitenkin oli kärventymättä käynyt tulikoetuksen, lohdutti hän mieltänsä sillä lujalla uskolla, että hän siitä sai kiittää niitä varovaisia ja siveitä älykkyyden-ohjeita, joita tyttö oli kantapäästä kiireesen asti, niin sanoaksemme, täpötäyteen sullottu.

Sillä aikaa kun täti laski tätä lievittävää voidetta loukatulle ylpeydelleen, paluutti sisarentytär muistiinsa kaikki hovipalvelijan monasti uudistamia lupauksia uskollisuudesta. Mutta mikä on huikentelevan, siellä täällä häilehtivän rakastajan uskollisuus? Valuva virta, joka jonkun ajan leikitsee jokaisen kukkasen kanssa rannoillaan, juoksee sitten pois ja jättää ne kaikki katkerasti itkemään.

Päiviä, viikkoja, kuukausia kului, mutta hovipalvelijaa ei kuulunutkaan. Kranaatti-omenat kypsyivät, viiniköynnös antoi hedelmänsä, syys-sateet virtasivat puroissa vuoria alas; Sierra Nevada peittyi lumiseen vaippaansa ja talven tuulet vinkuivat Alhambran saleissa -- mutta ei tullut hän sittenkään. Talvi meni. Suloinen kevät tuli, linnunlaulu, kukat ja lemuiset länsituulet muassaan, kinokset sulivat vuorilla, kunnes ei yhtään enää ollut muualla kuin Nevadan korkealla helteisessä kesäilmassa kimeltelevällä huipulla. Kuitenkaan ei kuulunut muistamattomasta hovipalvelijasta sanaakaan.

Sillä aikaa pieni Jacinta kalpeni ja kävi aateksivaiseksi. Hän luopui entisistä askaroimisistaan ja huvituksistaan: hänen silkkinsä sai olla sekauksissaan, hänen kitarrinsa liikuttamatta, hänen kukkansa hoitamatta; ei hän enää kuunnellut lintunsa viserryksiä, ja hänen silmänsä, sitä ennen niin kirkkaat, himmentyivät salaisista kyynelistä. Jos joku yksinäisyys löytyy, joka on omansa pitämään rakastuneen immen mielihalua vireillä, niin se on semmoinen kuin Alhambra, jossa kaikki näyttää olevan aiottu vaikuttamaan helliä ja romantilaisia tunteita. Se on oikea paratiisi rakastavaisille; kuinka surullista siis olla yksinään paratiisissa semmoisessa -- eikä vaan yksinänsä, mutta hyljättynä!

"Voi sinua yksinkertainen lapsiparka!" sanoi siveä ja tahraton Fredegonda, tavatessaan toisinaan sisarentyttärensä lohduttomalla mielialalla, -- "enkö ole varoittanut sinua miesten kavaluudesta ja viekkaudesta? Ja ilmankin, mitä saatit sinä toivoakaan ylhäisen ja kunnianhimoisen suvun jälkeiseltä? -- Sinä, orpo ja hävinnyttä ja köyhtynyttä sukua oleva tyttö? Usko minua, jos nuorukaisen tarkoitus oliskin ollut vilpitön, niin hänen isänsä, joka on ylpeimpiä aatelismiehiä hovissa, kumminkin olis estänyt hänen yhdistyksensä niin halvan ja köyhän tytön kanssa kuin sinä olet. Rohkaise siis mielesi ja karkoita mokomat turhat ajatukset sydämestäsi."

Saastumattoman Fredegondan puhe lisäsi vaan hänen sisarentyttärensä surullisuutta; mutta tämä pyysi yksinäisyydessä antaa sille valtaa. Hyvin myöhään eräänä juhannus-yönä, hänen tätinsä levolle mentyä, jäi hän yksinään tornin saliin, alabasteri-lähteen vierelle istumaan. Täällä oli uskoton hovipalvelija ensi kerran polvistunut hänen eteensä ja suudellut hänen kättänsä; täällä oli hän niin monasti luvannut hänelle iäistä uskollisuutta. Tyttö-raukan sydän oli täytetty surullisilla ja hellillä muistoilla; hänen kyynelensä alkoivat juosta ja valuivat verkasti, pisaroittain lähteesen. Vähitellen rupesi tuo kristalli-kirkas vesi liikkumaan, kuohahti poreille ja kulki pyörteenä ympäri, siksi kunnes eräs naisellinen hahmu, komeassa Maurilaisessa puvussa, verkalleen nousi vedestä ja seisoi hänen silmäinsä edessä.

Jacinta säikähti niin, että pakeni salista eikä tohtinut palata. Aamulla kertoi hän tädilleen mitä oli nähnyt, mutta tämä kunnon nainen katsoi näyn hänen levottoman kuvas-aistinsa siittämäksi, taikka luuli hänen nukkuneen ja nähneen unta lähteen vierellä. "Sinä olet ajatellut juttua noista kolmesta Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin asuivat tässä tornissa," jatkoi hän, "ja se on sitten esiintynyt sinulle unissasi."

"Minkä jutun, tätiseni? Sitä en tunnekaan."

"Olethan kuullut puhuttavan kolmesta prinsessasta, Zaydasta, Zoraydasta ja Zorahaydasta, jotka kuningas, heidän isänsä, salpasi tähän torniin, ja jotka päättivät karata kolmen kristityn ritarin kanssa. Kaksi vanhinta karkasivatkin, mutta kolmannella ei ollut kyllin uskallusta, ja hänen sanotaan kuolleen tähän torniin."

"Nyt muistelen sen kuulleeni," sanoi Jacinta, "ja itkeneeni hellän Zorahaydan kohtaloa."

"Saanetpa itkeäkin hänen kohtaloaan," jatkoi täti, "sillä Zorahaydan rakastaja oli yksi hänen esi-isiään. Tämä suri kauan Maurilaista lemmetyistänsä, mutta aika lääkitsi hänen surunsa ja hän nai erään Hispanialaisen naisen, josta sinä olet syntyperää."

Jacinta mietti näitä sanoja. "Mitä olen nähnyt ei ole mikään aivoini sikiö," sanoi hän itsekseen; "siitä olen varma. Jos se tosiaankin oli hellän Zorahaydan haamu, joka, niinkuin olen kuullut, ilmestyy tässä tornissa, niin minkätähden pelkäisin? Minä aion valvoa lähteen luona tulevan yön, kenties hän tulee jälleen."

Sydän-yön lähetessä, kun kaikki oli ääneti ja hiljaa, meni hän taas saliin istumaan. Kun kello Alhambran kaukaisessa vartijatornissa oli ilmoittanut keski-yön tunnin, alkoi vesi lähteessä jälleen liikkua ja kuohua, kunnes Maurilainen nainen taas tuli näkyviin. Hän oli nuori ja ihana; hänen puvussaan oli runsaasti kalliita kiviä, ja kädessä oli hänellä hopeakannel. Jacinta vapisi ja oli pyörtyä, mutta tointui jälleen kuullessaan haamun lempeän ja vaikeroivan äänen ja nähdessään suloisen mielen-ilmauksen hänen vaaleissa, surullisissa kasvoissaan.

"Kuolevaisen tytär," sanoi hän, "mitä puuttuu sinulta? Minkätähden kyynelesi sameuttavat lähdettäni, ja miksi huokauksesi ja valituksesi häiritsevät yön hiljaista lepoa?"

"Minä itken erään miehen uskottomuutta ja suren yksinäistä ja hyljättyä tilaani."