Part 13

Paitse näitä oli siellä myös pääskynen, johonka prinssi alussa hyvin ihastui. Tämä oli liukas kieleltään, mutta ei pysynyt koskaan yhdessä kohti, vaan oli levoton, ja harvoin niin kauan kotona, että olis tainnut oikeasta kanssapuheesta tulla mitään. Kohtapa näkyikin, ettei hän ollut muu kuin puolioppinut pintapuolinen loruaja, joka vaan uiskenteli asiain pinnalla, ollen kuitenkin kaikki tietävinään, vaikka oikeastaan ei ollut juurtajaksainen missään.

Nämät olivat ainoat höyheniset ystävät, joiden kanssa prinssi oli tilaisuudessa opetella tuota uutta kieltä; torni oli kovin korkea muiden lintuin käydä siellä. Hän kyllästyi kohta uusiin tuttaviinsa, joiden kanssapuheesta oli päälle niin vähän hyötyä eikä sydämelle ensinkään, ja vaipui jälleen entisiin, syviin ajatuksiinsa. Talvi kului, kevät kukkineen, nurmineen, hyvänhajuisille lemuineen oli käsissä, ja se onnellinen aika tuli, jolloin linnut parittelevat ja pesiään laittavat. Ennen pitkää kaikui yleinen laulu ja soinnollisuus Generalifen lehdoissa ja puutarhoissa, ja kuului prinssillekin hänen yksinäisessä tornissaan. Yleensä kuultiin samaa pääainetta: rakkautta! rakkautta! rakkautta! laulettavan ja vastattavan kaikilla sanain ja sävelten muutoksilla mitkä ovat mahdollisia. Prinssi kuunteli hiljaa ja hämmästyneenä. "Mitä tarkoitetaan tuolla rakkaudella," ajatteli hän, "jolla koko maailma näyttää olevan täytettynä, ja josta minä en tiedä mitään?" Hän kääntyi ystävänsä haukan puoleen, saadakseen häneltä tietoa tästä. Tämä riiviö linnukseen vastasi ylenkatseellisella äänellä: "Teidän täytyy," sanoi hän, "kysyä noilta aikaisemmilta rauhallisilta linnuilta maan päällä, jotka ovat luodut saaliiksi meille, ilman ruhtinaille. Ammattini on sota, ja tappelu korkein huvitukseni. Sanalla sanoen, minä olen soturi, enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi kääntyi inholla hänestä pois, ja haki tarhapöllön hänen kolostaan. "Hän on," sanoi hän, "rauhallinen lintu, ja varmaan osaa vastata kysymykseeni." Niin pyysi hän nyt pöllöä sanomaan hänelle mitä tuo rakkaus oli, josta kaikki linnut lehdoissa heidän allansa lakkaamatta lauloivat.

Tämän kysymyksen kuultuaan yrehtyi tarhapöllö loukatusta arvoisuudestaan nähtävästi. "Minun yöni," sanoi hän, "kuluvat opinnossa ja tutkimuksissa, ja päiväni niinikään ajatellessani kaikkea mitä olen oppinut. Mitä noihin laululintuihin tulee, joista puhutte, niin heitä en koskaan kuuntele, minä halveksin heitä ja heidän satujaan. Allah olkoon kiitetty, minä en osaa laulaa; minä olen tietoviisas enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi meni holviin, jossa hänen ystävänsä yölipakko rippui jaloistaan, ja teki saman kysymyksen. Yölipakko nyrpisti suutansa, kovin niipastuneen näköisenä. "Miksi häiritsette minua aamu-unessani noin mitättömällä kysymyksellä?" sanoi hän vihaisesti. "Minä lennän vaan hämärissä ulos, muiden lintuin nukkuissa, enkä milloinkaan huoli heidän asioistaan. En ole lintu enkä kala, ja siitä kiitän luojaani. Minä tunnen ne konniksi kaikkityyni ja kauhistun heitä kaikkia. Sanalla sanoen, minä olen lintuin vihaaja -- enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi seisoi pettyneenä toivossaan ja epäileväisenä, mutta hänen uteliaisuutensa yltyi vielä enemmin tästä vaikeudesta saada se tyydytetyksi. Hänen tällä mielellä ollessaan astui hänen vanha opettajansa, torniin. Prinssi astui kiihkeästi häntä kohti. "Oi viisas Eben Bonabben," huudahti hän, "sinä olet ilmoittanut minulle paljon maapiirin viisaudesta; mutta vielä on yksi asia, josta en tiedä mitikään, ja josta mielelläni tahtoisin saada jotain tietoa."

"Prinssi esittäköön vaan kysymyksensä, ja kaikki mitä on hänen palvelijansa ymmärryksen ahtaalla alalla on hänen palveluksekseen."

"Sanosta siis, sinä syvällisin kaikista viisaista, minkälainen on sen asian luonto, jota sanotaan rakkaudeksi?"

Viisas Eben Bonabben seisoi kuin ukon-nuolen iskemänä. Hän vapisi ja valjehtui, ja hänestä tuntui niinkuin hänen päänsä jo olis aivan löyhässä hänen hartioillaan.

"Mikä on voinut antaa prinssilleni aihetta semmoiseen kysymykseen -- missä mokoma halpa sana on kuultu?"

Prinssi vei hänet tornin akkunaan. "Kuuntele, oi Eben Bonabben," sanoi hän. Tietoviisas kuunteli. Satakieli istui pensas-aidassa tornin alla ja lauloi lemmetyiselleen, orjantappuran ruusulle; jokaiselta kukkivalta oksalta ja jokaisesta lemuavasta lehdosta laukuili yhteensointuvia säveliä, ja rakkaus! rakkaus! rakkaus! oli nyt niinkuin ennenkin se aine, jota kaikki lauloivat.

"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huudahti viisas Bonabben. "Kuka on niin rohkea, että tahtoo kätkeä tätä salaisuutta ihmisten sydämiltä, koska linnutkin ilmassa liittäyvät yhteen sitä ilmoittamaan."

Sitten kääntyi hän Ahmedin puoleen ja sanoi: "Oi prinssi, sulje korvasi noille viekoitteleville sävelille. Älä salli tuon vaarallisen tiedon sieluusi päästä. Tiedä, että tuo rakkaus on syynä puoleen katalan ihmiskunnan onnettomuuksia. Se juuri synnyttää vihaa ja toraa veljesten ja ystäväin välillä, se juuri yllyttää kavaloihin murhatekoihin ja nostaa hävittäviä sotia. Huolet ja murheet, ikävät päivät ja unettomat yöt ovat sen kumppaneja. Se kalvaa nuoruuden kukoistuksen, kuivaa sen huvitusten lähteen ja mättää sen päälle kaikki ennenaikaisen vanhuuden onnettomuudet. Allah pitäköön sinua, prinssiseni, täydellisessä tietämättömyydessä siitä mitä rakkaudeksi sanotaan."

Viisas Eben Bonabben meni kiireesti tiehensä, jättäen prinssin vielä syvempään kahdapäisyyteen. Turhaan koki tämä poistaa tätä ainetta mielestään; se oli aina hänen ajatustensa etevimpänä esineenä, ja kiusasi ja vaivasi häntä hyödyttömillä arvauksilla. "Ah," sanoi hän itsekseen, kuunnellessaan lintuin sulo-äänisiä lauluja, "eipä olekaan surua noissa sävelissä; kaikissa tuntuu hellyys ja ilo. Jos rakkaus tuottaa niin paljon onnettomuuksia ja taisteluja, minkä tähden ei nuot linnut kuihdu yksinäisyydessä, eli miksi he eivät revi palasiksi toisiaan, vaan sen sijaan iloisina lentelevät lehdoissa ja leikitsevät keskenään kukkasten keskellä?"

Hän makasi eräänä aamuna vuoteellaan, ajatellen tätä pulmallista ainetta. Hänen akkunansa oli auki suloiselle aamutuulelle, joka toi muassaan orangsi-kukkain tuoksuja Darron laksosta. Satakielen ääni kuului hiljaa, yhä vieläkin laulava samaa ainetta. Prinssin kuunnellessa ja huokaillessa, kuului yhtäkkiä suhina ilmasta, kaunis kyyhky, jota haukka ajeli, syöksähti akkunan kautta sisään ja putosi läähättäen lattialle, jolla aikaa sen takaa-ajaja, toivossaan saaliista pettyneenä, laukuili pois vuorten yli.

Prinssi otti läähättävän kyyhkyn ylös, hyväili sitä, siveli hiljaa sen siipiä ja likisti sitä rintaansa vasten. Asetettuaan sen pelvon hyväilyksillään, pani hän sen kultaiseen häkkiin ja antoi sille omasta kädestään nisunjyviä mitä valkoisimpia ja kauniimpia ja vettä mitä kirkkahinta. Lintu ei kumminkaan tahtonut ruokaa vastaanottaa, istui surullisena ja alakuloisena, ja äännähti vaan silloin tällöin vaikeroivasti.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Ahmed. "Eikö ole sinulla kaikkea mitä sydämesi saattaa haluta?"

"Ah, ei!" vastasi kyyhky; "minä olen eroitettuna sydämeni toisesta puolesta, ja eroitettuna juuri kevään onnellisena aikana, juuri rakkauden aikana."

"Rakkauden!" toisti Ahmed; "ole hyvä, kaunis kyyhkyseni, ja sano minulle mikä rakkaus on?"

"Tottapa sanon, prinssi kulta. Se on tuska yhdelle, onni kahdelle ja taistelu ja vihollisuus kolmelle. Se on lumousvoima, joka vetää kahta olentoa toisiinsa, yhdistää heidät suloisella yksimielisyydellä, ja tekee heidän yhdistyksensä onneksi, mutta heidän eronsa onnettomuudeksi. Eikö ole yhtään olentoa, johon tunnet itses vedetyksi näillä hellän uskollisuuden siteillä?"

"Minä rakastan vanhaa opettajaani Eben Bonabbenia enemmän kuin ketään monta olentoa; mutta hän on monasti ikävä, ja välistä tunnen itseni onnellisemmaksi ilman hänen seurattansa."

"Senlaista yksimielisyyttä en tarkoitakaan. Minä puhun rakkaudesta, elämän suuresta salaisuudesta ja perisyystä, nuoruuden hurmaavaisimmasta huvituksesta, vanhuuden maltillisimmasta ilosta. Katso ulos, prinssi, ja näe kuinka tänä onnellisena vuoden-aikana koko luonto on täynnä rakkautta. Jokaisella luodulla olennolla on puolisonsa; vähäisinkin lintu laulaa lemmetyiselleen: yksin hyönteinenkin kosii naarastaan tomussa, ja nuot perhoset, joiden näet tornin päällä liipoittelevan ja ilmassa leikitsevän, ovat keskinäisestä rakkaudestaan onnelliset. Ah, prinssiseni! oletko tuhlannut noin paljon kalliita nuoruuden päiviä, tuntematta mitään rakkaudesta? Eikö ole yhtään toiseen sukupuoleen kuuluvata armasta olentoa, eikö yhtään ihanata prinsessaa eli armahista neitoa, joka on viehättänyt sydämesi ja täyttänyt sielusi suloisilla kivuilla ja hellillä haluilla?"

"Minä alan ymmärtää," sanoi prinssi huoaten: "semmoista levottomuutta olen useammin kuin kerran tuntenut, tietämättä syytä siihen; ja mistä, tässä kamalassa yksinäisyydessäni, etsisin minä esinettä semmoista kuin sinä selität?"

Kanssapuhetta jatkettiin vähän aikaa, ja prinssin ensimmäinen opetustunti oli päättynyt.

"Ah!" sanoi hän, "jos rakkaus on semmoinen riemu ja sen hukka semmoinen onnettomuus, niin varjelkoon Allah minua häiritsemästä kenenkään sen ihailijan iloa!" Hän avasi häkin, otti kyyhkyn ulos, suuteli ja hyväili häntä hellästi, vei hänet akkunan luoksi ja sanoi: "lennä, onnellinen lintu, iloitse sydämesi ystävän kanssa nuoruuden ja kevään päivinä. Miksi tekisin sinut kanssa-vangikseni tässä hirmuisessa tornissa, johon rakkaus ei ikänä voi päästä?"

Ihastunut kyyhky räpisteli siipiään, lennähti ilmaan ja meni kuin nuolena alas Darron kukoistaviin lehtoihin.

Prinssi noudatti häntä silmillään, ja alkoi sitten katkerasti surra. Lintuin laulu, joka ennen ihastutti häntä, lisäsi nyt hänen kipujaan. Rakkaus! Rakkaus! Rakkaus! Voi poloista nuorukaista! Nyt ymmärsi hän nuot sävelet!

Hänen silmänsä säihkyivät tulta, kun hän näki viisaan Bonabbenin. "Minkä tähden olet pitänyt minua tässä häpeällisessä tietämättömyydessä?" huudahti hän. "Minkä tähden olet salannut minulta elämän suuren salaisuuden ja perisyyn, jonka, niinkuin näen, pieninkin lintu tietää? Katso, koko luonto elää hurmoksissa onnellisuudesta. Jokainen luotu olento iloitsee puolisonsa kanssa. Tuo, tuo on rakkaus, jossa tahdon oppia saada. Minkä tähden olen yksinäni sen nautintoa vailla? Minkä tähden on niin paljo nuoruuttani tuhlattu tietämättömyydessä sen riemuista?"

Viisas Bonabben näki kaiken enemmän varovaisuuden turhaksi työksi; sillä prinssi oli nyt saanut tuon vaarallisen ja kielletyn opin. Hän ilmoitti siis hänelle tähtein selittäjäin ennustukset ja ne varokeinot joihin oli käyty hänen kasvatuksessaan, noiden uhkaavain onnettomuuksien poistamiseksi. "Ja nyt, prinssiseni," sanoi hän, "on henkeni sinun vallassasi. Anna kuninkaan, sinun isäsi, tietää, että sinä minun hoidossani olet saanut oppia mikä rakkaus on, ja minun täytyy hengelläni vastata siitä."

Prinssi oli järjellinen, niinkuin useimmat hänen ikäisensä nuoret miehet ovat, ja kuunteli mielellään johtajansa varoituksia, kun ei niissä mitään moitittavaa ollut. Muutenkin hän paljon pitikin Bonabbenista, ja koska hän vasta tietopuolisesti vaan tunsi rakkauden, lupasi hän kätkeä tämän tiedon omaan poveensa, ennemmin kuin saattaa viisaan miehen päätä vaaraan.

Hänen jalomielisyytensä pantiin kumminkin vielä useammille koetteille. Muutamia aamuja sen jälkeen, hänen tornin harjalla ajatuksissaan istuessaan, tuli sama kyyhky, jonka hän oli irralle laskenut, liidellen ilmassa, ja istui pelkäämättä hänen olkapäälleen.

Prinssi likisti häntä sydäntään vasten. "Onnellinen lintu," sanoi hän, "joka vapailla siivillä saat lentää vaikka maan äärimmäisiin tienoihin! Missä olet ollut, sittenkun erosimme?"

"Kaukaisessa maassa, prinssiseni, josta nyt, palkinnoksi vapaudestani, tuon sinulle sanomia. Kaukaisilla lennoillani, jotka ulottuivat vuorten ja lakeuksien yli, näin minä, ilmassa laukuillessani, ihanan puutarhan allani kaikenlaisine hedelmineen ja kukkineen. Se oli vihannassa niityssä, erään mutkistelevan virran rannalla, ja keskellä puutarhaa oli komea linna. Minä lensin sen lehtimajaan, levähtääkseni väsyttävästä lennostani. Vihannalla rannalla vähän alempana istui ihana prinsessa heloittavassa nuoruudessa ja kauneudessa. Hänen ympärillään oli naispalvelijoita, jotka niinkuin hänkin olivat nuoruuden kukoistuksessa ja koristelivat häntä kukkakiehkuroilla ja köynnöksillä; mutta ei yhtään kukkasta puutarhassa eikä kedolla sopinut häneen verrata kauneudessa ja ihanuudessa. Täällä hän kumminkin kukoisti salaisuudessa, sillä puutarha oli ympäröitty korkeilla muureilla, eikä kellään kuolevaisella ollut lupaa mennä siihen. Nähdessäni tämän ihanan neidon, noin nuoren ja viattoman, noin maailmasta saastumattoman, ajattelin minä: tuossa on se olento, jonka taivas on luonut, prinssissäni nostattamaan rakkauden tunteita."

Tämä selitys oli tulenkipinä Ahmedin herkästi syttyvässä sydämessä. Koko hänen sielunsa hartahin halu oli nyt äkisti löytänyt esineen, ja hän rakastui mitä kiihkeimmästi tuohon prinsessaan. Hän kirjoitti kirjeen mitä intoisimmilla lauselmilla, joissa tulinen viehtymys hehkui, mutta joissa hän samalla valitti onnetonta vankeuttaan, joka esti hänet etsimästä prinsessaa ja polvistumasta hänen eteensä. Hän liitti kirjeesensä värsyjä, sanoilleen mitä hellimpiä ja liikuttavaisimpia, sillä hän oli runoilija luonnoltaan ja nyt rakkautta hehkuva. Hän kirjoitti kirjeen ulkopuolelle: "Tuntemattomalle Kaunottarelle vangitulta Ahmed prinssiltä," tuoksutti sen myskin ja ruusun hajuilla ja antoi kyyhkylle.

"Lennä, sinä uskollisin sanansaattajista," sanoi hän, "lennä vuorten ja laksoin, virtain ja lakeuksien yli; älä levähdä ensimmäisessä lehdossa, älä laske jalkaasi maahan ennenkuin olet antanut tämän kirjeen sydämeni valtiattarelle."

Kyyhky lennähti korkealle ilmaan, suuntasi kulkunsa, lensi yhtä suoraan ja katosi kaukaisuuteen. Prinssi seurasi häntä silmillään, kunnes se näytti vaan pieneltä pilkulta pilvessä ja vähitellen katosi vuoren taa.

Päivä päivältä odotti nyt prinssi saadakseen nähdä rakkautensa sanansaattajan palaavan, mutta turhaan. Hän alkoi syyttää häntä unhotuksesta, kun auringon laskulla eräänä iltana uskollinen kyyhky tuli räpistellen hänen huoneesensa, putosi hänen jalkainsa vierelle ja kuoli. Jonkun ilkkuisen jousimiehen nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Kuitenkin oli hän pannut jäljellä olevan hengenkipinänsä viimeisen voiman asiansa ajamiseen. Kun prinssi haikealla mielikarvaudella kallistui tämän uskollisuuden hellän marttyyrin puoleen, näki hän sen kaulassa helminauhan, johonka toisen siiven alle vähäinen emailittu (lasitettu) rintakuva oli ripustettu. Se kuvasi armahista prinsessaa hänen ikänsä ensimmäisessä kukoistuksessa. Se oli epäilemättä tuo tuntematon kaunokainen puutarhassa; mutta mikä ja missä oli hän -- ja miten oli hän ottanut prinssin kirjeen vastaan, ja oliko tämä kuva lähetetty merkiksi että hän suosi prinssin rakkautta? Kovaksi onneksi jätti uskollisen kyyhkysen kuolema kaikkityyni eriskummaiseen pimeyteen.

Prinssi katseli kuvaa, kunnes hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän likisti sitä huulilleen ja sydämelleen, ja istui useita tuntia ja katseli sitä kiihkeällä hätäisyydellä ja rakkaudella. "Sinä kaunis kuva," sanoi hän, "ah, sinä olet vaan kuva! mutta itkuiset silmäsi katsovat minuun hellästi; nämät ruusuhuulet näyttävät kehoittavan minua rohkeuteen ja luottamukseen. Turha mielikuvatus! Kenties ovat ne yhtä sulosti hymyilleet jollekulle toisellekin kilpailijalle! Mutta missä saattanen toivoa löytäväni sinun perikuvasi? Kukapa tietää, mitkä vuoret, mikä valtakunta on meidän välillämme, mitkä kovat onnet kenties estävät minua löytämästä sinua? Kenties tungeksii juuri tällä hetkellä joukko ihastelijoita hänen ympärillään, sillä aikaa kun minä istun vankina täällä tornissa ja menetän aikani maalattua varjoa ihaillessani!"

Prinssi Ahmedin päätös oli tehtynä. "Minä karkaan tästä hovilinnasta," sanoi hän, "josta on tullut ilkeä vankeus, ja tahdon, rakkauden pyhiin-vaeltajana, tuntemattomana etsiä prinsessaa koko maailmasta."

Karata tornista päivän aikana, kaikkein valvoessa, oli vaikea asia; mutta öisin ajoin hovilinnaa ei niin ankarasti vartioittu; sillä ei kukaan peljännyt mokomaa yritystä prinssiltä, joka aina oli ollut niin kärsivällinen vankeudessaan. Mutta mitenkä hän osaisi yöllisellä paollaan kulkea, kun ei ensinkään maata tuntenut? Hänellä johtui mieleen tarhapöllö, joka oli tottunut öillä lentelemään, ja joka tietysti tunsi joka syrjätien ja vuorensolan. Hän haki sen käsiinsä hänen yksinäisyydestään, ja kysyi tunsiko hän maata? Nyt rupesi pöllö oikein itserakkaan näköiseksi. "Tietäkää, oi prinssi," sanoi hän, "että me pöllöt olemme hyvin vanhaa ja laajaa sukua, vaikka se suku on monenkin päiville saattanut, ja että meillä on rapistuneita palatsia ja linnoja kaikissa Hispanian tienoissa. Tuskin on yhtään tornia vuoristossa, tuskin yhtään varustetta lakeuksilla, tuskin yhtään vanhaa linnaa kaupungeissa, jossa ei joku sukuuni kuuluva setä tahi orpana ole asuntoa; matkoillani, käydessäni noita lukuisia heimolaisiani tervehtimässä, olen minä tarkoin tutkinut jokaisen kolkan ja kulman, ja hankkinut tiedon kaikista maan salaisuuksista." Prinssi suuresti ilahtui, kun kuuli pöllön näin hyvästi tuntevan kaikki maanpaikat, ilmoitti hänelle kuin ystävälle ainakin hellän mielensä ja päätöksensä karata, pyytäen häntä kumppanikseen ja neuvon-antajakseen matkalla.

"Onko kuultu kummempia!" sanoi pöllö närkästyneen näköisenä. "Olenko minä lintu, jota sopii sekoittaa rakkauden vehkeisin? Minä, jonka kaikki aika on pyhitetty tutkimuksiin ja kuulle?"

"Älä suutu, kunnian-arvoisin kaikista pöllöistä," vastasi prinssi; "heitä, ajaksi, nuot tutkimuksesi ja auta minua pakoretkelläni, niin saat mitä sydämesi haluaa."

"Sitä minulla jo on," vastasi pöllö; "muutamissa hiirissä on kyllä minun kohtalaiselle pöydälleni, ja tuossa muurin kolossa mahdun hyvästi oppia harjoittamaan; ja mitäpä tietoviisas, minun-laiseni, saattaa enempää halutakaan?"

"Ajattele, sinä pöllöistä viisahin, että sillä aikaa kun sinä katsella muljuilet kolossasi ja tirkistelet kuuta, kaikki älysi lahjat ovat hukassa maailmalta. Minusta tulee vielä kerta hallitseva ruhtinas, ja minä lupaan ylentää sinut korkeaan arvoon ja kunniaan."

Tarhapöllö, vaikka tietoviisas ja elämän tavallisia tarpeita halveksiva, ei kumminkaan ollut kunnianhimoton; näin taipui hän viimein karkaamaan prinssin kanssa ja rupeamaan hänen oppaakseen ja neuvojakseen hänen vaelluksellaan.

Rakastajan tuumat pannaan tavallisesti äkkipäätä täytäntöön. Prinssi keräsi kaikki hohtokivensä ja kätki ne vaatteisinsa, matkakulunkia varten. Samana yönä laskeusi hän vyötä myöten tornin balkongilta maahan, kiipesi Generalifen ulkomuurin yli ja pääsi, pöllö kumppanina, ennen aamua onnellisesti vuorille.

Nyt neuvoitteli hän oppaansa kanssa, mitä suuntaa heidän oli kuljettava.

"Jos minun olis valta," sanoi pöllö, "niin käskisin teidän mennä Sevillaan. Teidän tulee tietää, että minä useita vuosia tätä ennen olin käymässä erään sedän, erään korkea-arvoisen ja suuressa kunniassa olevan pöllön luona, joka asui eräässä Sevillan Alcazarin rappioisessa kylkirakennuksessa. Öisillä lennoillani kaupungissa näin minä kynttilän palavan muutamassa yksinäisessä tornissa. Jo viimein lennähdin katolle ja nain että valo tuli erään Arabialaisen noidan lampusta; hän istui taikakirjainsa keskellä, ja hänen olallaan istui hänen uskollinen ystävänsä, eräs vanha korppi, joka oli tullut hänen kanssansa Egyptistä. Minä olen tuttu tämän korpin kanssa, ja olen suureksi osaksi häneltä saanut sen opin mikä minulla on. Noita on sittemmin kuollut, mutta korppi asuu vielä samassa tornissa; sillä nämät linnut elävät ihmeellisen kauan. Minä neuvon sinua, prinssi, hakemaan tätä korppia tavataksesi, sillä hän on ennustaja ja velho ja harjoittaa noituutta, josta kaikki korpit, olletikin jotka ovat Egyptistä kotoisin, ovat hyvin mainioita."

Prinssi ymmärsi tämän neuvon viisaaksi ja suuntasi sentähden kulkunsa Sevillaan. Hän kulki vaan öisin ajoin, mukautuakseen matkatoveriinsa, ja nukkui päivällä jossain pimeässä kolossa eli rapistuneessa vartijatornissa, sillä pöllö tiesi kaikki semmoiset lymypaikat ja oli oikein kuin muinaiskalujen korjaaja mielistynyt rakennusten jäännöksiin ja raunioihin.

Jo viimein, eräänä aamuna hämärissä, he saapuivat Sevillaan, jolloin pöllö, joka vihasi komeutta, ahdinkoa ja hälinää kaduilla, seisahtui ulkopuolelle kaupunkia ja rupesi eräässä ontossa puussa majailemaan.

Prinssi meni kaupungin portista sisään ja löysi hetikohta tuon taikaisen tornin, joka kohosi kaupungin huoneiden keskeltä kuin palmupuu pensaikosta erämaassa; se oli juuri sama torni, joka seisoo siellä vielä tänäkin päivänä, ja on tunnettu nimellä Giralda, Sevillan mainio Maurilainen torni.

Prinssi meni kiertoportaita ylös, tornin huippuun, jossa nyt tapasi tuon salaoppisen korpin, erään vanhan, salamielisen, harmaapäisen linnun, höyhenet pörhöllään, kalvo toisessa silmässä, joka teki hänen katseensa tuijoittavaksi kuin kummituksen. Hän istui yhdellä jalalla, pää kallellaan, tarkoin katsellen toisella silmällään erästä mittaustieteellistä, lattialle piirustettua kuviota.

Prinssi läheni häntä sillä pelvolla ja kunnioituksella, jota hänen kunnian-arvoinen näkönsä ja yliluonnollinen viisautensa tietysti vaikuttivat. "Suo anteeksi, iäkäs ja pimeissä tieteissä oppinut korppi," huusi hän, "jos vähäksi aikaa keskeytän nuot tieteistykset, joita maailma ihmettelee. Sinä näet edessäsi rakkauden oppilaan, joka mielellään ottais sinulta neuvoa, kuinka hän on saapa taipumuksensa esineen."

"Toisin sanoen," vastasi korppi mahtavan näköisenä, "sinä tulet koettelemaan taitoani kädenkatsomisessa. Tule, näytä kätesi, ja anna minun selittää sinulle sallimuksen salatemppuiset viivat."

"Suo anteeksi," sanoi prinssi, "minä en tulekaan urkkimaan sallimuksen salaisuuksia, jotka Allah on kätkenyt kuolevaisten silmiltä; minä olen rakkauden pyhiin-vaeltaja ja etsin vaan johtoa vaellukseni esineen luokse."

"Ja saatatko olla pulassa esineestä rakkaudenhaluisessa Andalusiassa?" sanoi korppi-vanhus, katsoa muljottaen häneen toisella silmällään; "ja olletikin, saatatko olla pulassa siitä vanhassa Sevillassa, jossa mustasilmäisiä tyttöjä tanssii Zambraa jokaisessa pomeranssi-lehdossa?"

Prinssi punastui ja miltei suuttunut kuullessaan vanhan linnun, jonka toinen jalka jo oli haudassa, puhuvan noin kevytmielisesti. "Uskokaa minua," sanoi hän vakaisesti, "en olekaan lähtenyt niin kevytmieliselle ja irstaiselle vaellukselle, kuin näyt luulevan. Mustasilmäiset tytöt Andalusiassa, jotka tanssivat pomeranssi-lehdoissa Guadalquivirin rannoilla, eivät ole mielestäni mitään. Minä haen outoa, saastumatonta kaunotarta, tämän kuvan perikuvaa; ja minä vannotan sinua, valtavin korppi, jos se on sinun tietoisi alalla eli taitosi rajoissa, ilmoita minulle missä hänet löydän."

Harmaapää korppiin pystyi prinssin vakamielisyys.

"Mitäpä minä," vastasi hän, "nuoruudesta ja kauneudesta tietäisin? Minä käyn vanhain ja kuihtuneiden, enkä kukoistavain ja kauniiden luona vieraissa. Minä olen sallimuksen sanansaattaja; ronkkumiseni takkapiipuilta ennustaa kuolemata, ja siipeni räpistelevät sairaiden akkunain edessä. Sinun täytyy muualta etsii tietoa tuntemattomasta kaunokaisestasi."

"Ja mistäpä etsin, ellen viisauden pojilta, jotka tuntevat sallimuksen kirjan. Minä olen kuninkaallinen prinssi, jonka onnenvaiheet tähdet määräsivät, ja lähetetty salamieliselle seikkailukselle, jonka varassa valtakuntain onnenvaiheita on."