Part 4

pakon. Sen vain maailma myönsi, se se taipaleelle työnsi, se se vihdoin tunnon turti.

Nuorukaiseks nulkki varttui, kadullakin ikää karttui, liian ahdast' alkoi olla.

Mankui maha tavan takaa. Syntyi tuosta tuuma vakaa, varsin vakaa: käydä työhön!

Luuli, että mistä piittaa, minne taipumukset viittaa, sinne voi hän mennä mielin.

Mutta kalkin karvaan niellä pohjaan sai hän murhemiellä: astui elonpakko esiin.

Loppui oma valta, vaali, sokkona hän hyöri, haali, sai min toinen salli hälle.

Typistettiin tahto taiten aina askeleita kaiten. Mutta sappi sankka säilyi.

Niinkuin jousi myöten antoi, mutta pinnan alla kantoi katupojan kaunan karvaan.

Koitti, kärsi, kesti, uotti, kauan kantoi kuormaa, luotti elämänsä pääsinpäivään.

Mutta epätoivo ehti. Silloin loppui maltti rehti, rajan rasti lyöty luonto.

Kiukku kiehui, kosto huumas, tihutöihin käydä tuumas, velanmaksuun velkojatta.

Mutta oli mennyt mies jo, selvän tehnyt tuskan ies jo, mieli, mietti, mutta empi.

Lauennut ei enää loukku, raukes kokoon konnankoukku, lyyhistyi myös itse mieskin.

Kyltyi kohtaloonsa karuun, pisti tylsän päänsä naruun, antoi paltun maailmalle.

Mitäs tässä suotta, mietti, hunninkoon kun reitti vietti, ajatella, aprikoida.

Oli kyllin aprikoinut. Yhtä vain ei silti voinut: elon tyhmyyt' ymmärtää hän.

Riisti toinen toista, petti, ovelampi tyhmän ketti, käytiin kiinni kynsin hampain.

Eteenpäin ei askel kanna, kangastaa vain mainen manna päivämatkan päässä aina.

Sortuu siinä sorjempikin. Miettimättä kohta likin murskaa kallon kantapäillään.

III

KÄY KULKUNI KORVEN KAUTTA

Niin hartaana nuokkuu luomakunta, on hämärän herttainen hetki, vain hiljaa huojuu pensas ja puu, on vaiennut äänet jo viimeisetki, ja metsänrannasta kohoo kuu.

Käy kulkuni korven kautta, ja mulla kuun-kultainen on reitti, minä astelen vaiti ja varoen kuin varjo, min kuuhut taakseni heitti, salon halki harmajan, hiljaisen.

Ja sanaton hartaus syömmeni täyttää, on seutu kuin pyhää viitaa, ei tunne nyt poveni tuskia maan, ei murhetta, ristiriitaa, on rintani riemua tulvillaan.

Yhä tahdotonna ma eespäin astun salapolkua niinkuin yöllinen aave, moni syttyy syömessä aatos uus, moni herää herkkä haave, pyhä, suuri kun niin on hiljaisuus.

Minut lumosi yö. En tiedä ma enää mikä jalkani johdatti saloon, elo entinen on kuin loihdittu pois, olen joutunut uuteen valoon. On niinkuin korpi mun kotini ois.

On niinkuin korvessa kasvanut oisin, sen mahlaa juonut ja pyytänyt riistaa, ja katsellut kaukaista maailmaa, sekasortoa sen, sen kiistaa kuin vieras väistäen, loitompaa.

On niinkuin lainkaan kilpasilla en olisi ollut sen sokkeloissa, en erehtynyt, en eksynyt, en, en harhaillut korvesta poissa, vaan aina astunut lapsena sen.

Vain korvessa ollut ja korpea käynyt ja korven kaikuja kuullut, ja korven impeä lempinyt vain ja kauniimmaksi luullut, ja hälle laulanut laulujain. --

Näin unelmoin minä yksin yössä kuin korvenpoika sorja, vaikk' outona astun ma polkuja sen, olen ahnaan maailman orja ja kannan painoa kahlehien.

SONETTEJA

I.

On niinkuin oisi eessä ristirauta ja telki tiukka, sydän sairas on, ei ovelinkaan itsepetos auta, jo määrä täys' on kolkon kohtalon.

Yö eessä ammottaa nyt niinkuin hauta, on elontoive turha, tolkuton. Lyö lukkoon. Tuonen mies, siis arkkulauta ja piste piirrä jälkeen hunningon.

Kuin hukkuva ma tartuin oljenkorteen: lie elonvaivaan jokin järkisyy, joskohta viisas punoi nuoran orteen,

kun rintaa ratki kalvoi kauhun kyy. Mut tuiki turhaa työtä tein mä, houkka. On heelmä kypsä. Iske kiinni, toukka!

II.

Joko hukka mun peri? -- tuot' äänettömyydeltä urkin ma vain, kun tulvahti tuska, tuli murhe kuin meri, tukipaikkaa ja turvaa ma turhaan hain;

sydän vavahti, seisahti veri, perus järkähti, pois olin pohjaltain, hajos minuus, ma olin kuin outo ja eri, ja jos hairasin taa, typötyhjän ma sain.

Ei hetkeni lyönyt, olin ehtinyt vain toden äärehen tiukkaan, oli vastassa korpi, mua vartosi työ nyt

ja arki, oli pakko mun tyytyä niukkaan ja unteni purppurat ryysyihin vaihtaa ja menneeltä katseeni kaihtaa.

III.

Oli taistelutanner aava, ylt'ympäri nuolet viuhuen soi, veri ryöppysi niinkuin laava, kun saalista viikatemies lapioi.

Oli kuolleet käsky ja kaava, kukin iski min taisi ja tohti ja voi, rivi riviltä, rinnassa haava, väki kaatui ja vaikeroi.

Kera muiden ma ryntäsin, koitin esimerkkiä seurata sankarin parhaan, sodankannelta kuurona soitin,

mut sorruin ja tuska mun syöntäni raastoi. Ohi astuva ilkkuen haastoi: hyvä mies, mut tähtäsi harhaan!

TUSKAN TUOKIOINA

I.

Taas saapui sairas hetki, käy kuolonkolkko retki nyt kautta tuskan tälleen taas korpeen jälleen.

Päin erämaata kääntyin mies mieron rientää nääntyin taas taakseen katsomatta ja seuraajatta.

Ei kulje kanssaan kukaan, vain elonkammon mukaan sai yöhön yksinäisen hän viiltäväisen.

Se seuraa kintereillään hänt' epätoivon teillään, ei ohi käy, ei jätä, ei kaiko hätä.

II.

Pois heitä sydänrukka liiat haaveet, ne pilkoin pettävät, ne vievät harhaan. On todellisuus tiukka: huolen aaveet pian rauta-anturoin käy untes tarhaan.

Ei unelmista elon arkivaivaan, vie liian vinhaan sadansylensaappaat, ja pilvilinnaa toden toukka kaivaa, se maahan romahtaa kun käsin kaappaat.

III.

Kai luulet, tuskan ilkkunaama peikko, ma että raippaas ratkean ja murrun. Se harhaluulo on: ma olen heikko, mut sortamalla sorru en, ma turrun.

Ma puolta käännän vain kun siimas sinkuu, kuin parkki nahkaan on sun iskus selkään, ma tunnen kyllä kun sun vitsas vinkuu, mut vaikerrusta kuule et, en pelkää.

Ma että sain sun saatokseni, riittää. On toista tunnustaa vaan toista sietää. En aio nöyrtyä, en aio kiittää, vaan minkä kestää mies, ma tahdon tietää.

VALMIINA

Syksyaamu selvä, kuulas, heräjää jo usvan takaa, vait on öinen viima suulas, tyynnä myrskyn mahti makaa.

Soissa huuran huntu häilyy, välkkää maa ja puu ja lehti, koi, mi pilven alla päilyy, huomenruskon eellä ehti.

On kuin päänsä taivuttaisi kohtalolleen luomakunta, että talvi vaivuttaisi uinumaan sen unhon unta.

Katson kauas taivonrantaa yli avovetten aavain, auvon aatos mieltä kantaa, kaikkoo tuska tunnon haavain.

Mielin rinnoin rauhallisin elontalven taakan sietää, tulkoon vaikka yö jo pisin, sainhan päivän riemun tietää.

KOLJONSELKÄ

Kuin talven rinnassa haava yhä auki ammottaa tuo Koljonselkä aava. Kun katsot, niin kammottaa.

Lumivaippaan kietoi tiukkaan jo talvi sen rantamaat, purot puutuivat jäähän piukkaan, suot riittyi ja huurtui haat.

Maall' aisakellot helkkää ja rientää suksimies, jo aikoja talvea pelkkää muu luomakunta ties.

Mut Koljonselkä aava yhä auki ammottaa kuin talven rinnassa haava. Kun katsot, niin kammottaa.

Hile hautautuu sen nieluun, lumen ahmaavat aallot sen, kuin kätketty syvyyden sieluun ois helvetti hehkuinen.

TALVIYÖSSÄ

Kyll' on pimeyttä! Maailma kuin syttä, lunta näkymätön pilvi syytää, hiuteet naamaan sinkuu, viima vonkuu, vinkuu, syöntä kouristaa ja suonta hyytää.

Jälkes tuisku tukki. Pimeys kuin lukki joka pensaasta ja puusta kurkkii. Tuskin eespäin voit sa, harhaan haparoit sa, jalkas uupuneena tietä urkkii.

Silmäs yöhön uraa niinkuin kaira puraa. Umpikuljuss' olet kahdenvaiheen. Epätieto lamaa. Kaikkialla samaa, koko mailma on kuin käynyt kaiheen.

On kuin elos ankeen hautaisit jo hankeen viiman veisatessa viime virttä. Tyhjää käsi kajoo, untes silta hajoo, toukka kaluaa sen viime hirttä.

KEVÄTMYRSKY

Horrosunta. Jähmettynyt luomakunta. Kinos kasvoi kyläin yli, ammollaan on talven syli.

Katsot länteen, katsot itään, mutta et nää muuta mitään: silmänkantamaton hanki, hanki; ihmissielukin kuin vanki, vanki; niinkuin myrkky syöpyy kauhu sisimpääsi Loppu lohdutonko? Viime tuomionko luonnonlaki lahjomaton sääsi?

Mutta niinkuin vastaukseks etäisyys nyt huoahtaa, tummuu loitto taivaanranta, on kuin vavahtaisi maa; äänekkäämmin, äänekkäämmin ähkii nyt jo kaukaisuus, kunnes äkin ääntä täys' on ympärilläs avaruus.

Kevätmyrsky, kevätmyrsky, herranilma ilmeinen! Kaikkialla vinkuu, vonkuu, pauhaavat jo puuskat sen, niinkuin jättiraiti liehuu lumiaava aukea, ääneen vaikeroi jo viita, huokaa korpi raukea.

Luonnonvoimain temmellystä tutkit vaiti tuijottain, kauhus katoo, pelkos poistuu, rintas täyttää riemu vain. Kevätmyrsky, kevätmyrsky! Tuhotöitä teet ken ties. Vähät siitä, kunhan taittuu talven jäykkä, jäinen ies.

Vähät siitä, siellä täällä vaikka kaatuu laho puu. Katso! Kohti korkeutta vesat vehreet kurkoittuu. Muusta viis, kun harmaja vain haihtuu liikkumattomuus. Kun vain henki heräjää ja alkaa aikakausi uus!

KEVÄTSÄDE

Kuin vallaton poika se leikkii, yli pöykkyjen kiipee ja hangilla keikkii, kuperkeikkoja heittää ja huitoo ja huiskii ja nietoksen niskassa muiskii.

Ja raisuna räystäillä hyppii: lunt' ahmivi nyt, jääpuikkoja nyppii ja kaivaa kattosammaleet esiin ja kurkkii pääskysten pesiin.

Mut kyllästyin jo ikkunan puhki yks'kaks pian pirtin puolelle huhki, käy nurkasta nurkkaan, nyt orsilla kiikkuu, taas lattiapalkeilla liikkuu.

Vaan ahdasta sillä on siellä. Pois käy, kuin karkuri kohta on tiellä, yli peltojen puikkii ja piilevi lehtoon, näkörannass' on ruskossa ehtoon.

Ja ihminen ilmiön eessä hymysuisena seisoo, mut silmät on veessä, ja ääneti anoo: Oi, säde sees sä, elo elvytä! Taikojas tee sä!