Part 3

Se tuhansien elinvoimat vaatii, se kesken kuopataan, ken sitä laatii.

Sen rakentajat ratkeavat työssään. Mut heitäkin se elähyttää yössään

ja viittaa alhost' ylös aamunkoittoon: työnorja-mailman voittoon.

VUOSIORJA

Taas taakkasi heitit sa hetkeksi pois. Tovi hengähtää sun suotiin. Tovi lyhkäinen, ah, pian vierivä pois. Pian saa elos entismuotiin.

Sama harmaus, henkes mi ammoin hyys, sama painava pakkovuosi on eessäsi taas: työläisyys. Aik' ankara ei sua suosi.

Sama tolkuttomuus, sama toivottomuus ja tuskainen tuijotus turha taas alkaa entinen, alkaa uus minän parhaimman raiskaus, murha.

Taas vitkat, viipyvät viikot saa ja kuut ikipitkät ja ankeet; saat uurastaa, yhä uurastaa, kunis kurjana kuoppahas lankeet.

Ilo ansion ei, ei tyydytys työn sykähyttävä syöntäsi täytä. Sama ain' olet astuja arjen ja yön, sääs synkk' ei seestyvän näytä.

Kuva karmivin, karkein ja runnelluin olet vain sa nyt luomisen herran: tapat juhtana riihtä sa suitsissa suin joskoht' olit ihminen kerran.

Tapat rikkaan riihtä, mut itse sä jäät yhä köyhää köyhemmäksi. Näkörannassa raihnaan mierosi näät; siin' on mitä työstäsi läksi.

Tai kenties kukkuratäysi jo on viho viimein malja sun malttis, osans' ottaa luonto jo lahjomaton, lyöt, lyöty, jo viimein valttis.

Ja vuossatakahlees katkaiset, elon tartut jo runsaussarveen, käden käänteessä kohtalos ratkaiset, käyt päivänlapsien parveen.

Tai -- taas nuo viipyvät viikot saa ja kuut ikipitkät ja ankeet, saat uurastaa, yhä uurastaa, kunis kurjana kuoppahas lankeet.

NÄLKÄISTEN KATSEET

Sitä ei ole tarvis niin tarkkaan nähdä, voi johtopäätöksen muutenkin tehdä, isän nälkäisen yks' ilme ramee, yks' äidin ja lapsen silmäys samee, ne enemmän kuin puhe pitkäkin haastaa, ne sydäntä raastaa.

Ne kertovat vaivoista vaikeimmista, ne haastavat herjasta, loukkauksista ja tuskasta, jonka jo lapsi peri, jota suoniinsa istutti äitinsä veri, joka polvesta polveen kuin sairaus siirtyi, löi leiman ja muotoon syöpyen piirtyi;

ne piinasta puhuu, ne syytöstä syytää isän ilmeistä, katseista kalvaista perheen. Sato kaunainen, katkera aikamme erheen: viha, vimma, ne niiss' ulospääsyä pyytää!

MIEROON

Ens kertaa kerjuulle suori emo lapsostaan. Mikä haikeus näin häätää mierohon nuori! Mut ankara, ah, elon vaikeus.

Mitä auttaa uuraus sitkee ja lempi ja hellyys ja armaus, kodin köyhän kun kylmille kitkee kovan kohtalon hyytävä harmaus.

Aja mieroon vain ketä lemmit, side kaunein katkaise, rukka! Poves vaijenna ääni! Jos emmit, viho viimeinen vie kotis hukka.

TAPATURMA

Kohtalon nyrkkiin raakaan ratkesi raskas tiesi, harmaahapsinen miesi. Toit osas elämän vaakaan: juhtana uursit ja puursit kehdosta hautaan saakka; tuttuhan sulle taakka. Mutta jos kuinkakin uursit, ain yht' ankara retkes: turvaa taannut ei työsi, vaikk' oli eessä jo yösi. Ankeat iltahetkes, rauhaa suoneet ne eivät: känsäkättesi teelmät, vuosikymmenten heelmät -- kaiken riistäjät veivät.

Hoipersit halk' okahiston turhaan tuskien yöstä. Palkaksi paljosta työstä sait vain armopiston.

Toit osas elämän vaakaan, harmaahapsinen miesi. Ratkesi raihnas tiesi kohtalon nyrkkiin raakaan.

TAKSVÄRKISTÄ KOTIIN

On miehen hartiat lysyssä kuin oisi hän ollut käsirysyssä ja selkäänsä saanut.

Ja hevonen perässä laahustaa kuin oisi sen työnä raahustaa koko kulmakuntaa.

Taksvärkistä kumpikin palajaa. On myöhäinen ilta. Ne halajaa yöpuulleen päästä.

Ja kumpikin vaiti nurisee: sais syödä ja maata. Maha kurisee ja raihnas on ruumis.

Mut virstoja vielä matkaa on, ja työläs tietä nyt jatkaa on, kun voimat on menneet.

MESTARITUOTTEITA

Joka päivä ne nään, joka päivä ne nään, nään lesken ja neljä lasta, nään kalpean, kelmeän perheen tuon. Sepä katseltavaa on vasta.

Tuo suuri taituri, Nälkä, on nuo taidetuotteet luonut ja syvintä, sisintä itseään tosi-innoin ilmituonut.

Ah, yleisvaikutus ehjä tuo on vähillä keinoilla saatu. Ei koskaan konstikas, mutkainen ole suuren taiteen laatu.

Ja väriä vaikka yhtä vain se lauluihinsa käyttää, -- on aina se lempinyt harmaata -- niin ihmeitä ihan se näyttää.

Ei Michelangelo, Velazquez, ei Meunier, eikä kukaan lie sivellintä, ei talttaakaan niin käyttänyt suorasukaan.

On äidin ja lasten piirteissä koko ihmiskunnan kurjuus, epätoivo ja tuska ja kärsimys: koko aikakauden nurjuus.

Nälän leimaa kantava perhe tuo ihan silmissä kasvaa ja karttuu elon symbooliksi synkäksi, perikuvaksi kolkoksi varttuu.

Repaleissaan kalvas äiti se tuo ja nälkäiset nuo nulkit ajan totuutta julmaa julistavat kuin lahjomattomat tulkit.

OLKOSI KALPA

"Oma vankihuoneensa ihminen on." Pian päästä siis sinä salpa, ovi aukaise, ah, ulos, onneton, käy. Olet kahle, olkosi kalpa!

KYLÄN VANHUSVAINAJILLE

Kesken kaatanut teit' ei tuonen sirppi, vaalenneen vei viljan vain mi vartos, laihon kellastuneen, täys' kypsän niitti hankien helmaan.

Uurtaen puurtaen halk' elon hyökypäiden, otsa hiessä ja harteill' ankara taakka, taivalsitte te kaukomaalia kohti hankien helmaan.

Riemun raihnaan koitte, mut murheen runsaan, kyynelein' ilon ostitte, ohdakkeinen, työläs, tuskainen oli kaita polku hankien helmaan.

Koht' on ummessa taas ura uurtamanne, kautta korven kulkeva, koht' ei kukaan tunne tietä, mi johti teidät unhoon hankien helmaan.

Julki kuuluta ei näät mainettanne hautakummulla patsaat, -- sammalmättään muistomerkiksi saatte matkastanne hankien helmaan.

LUONNON ESTEITÄ

Eläessään Erkki-vainaa katkeruutta vieroi. Pirtissänsä palellessaan kämmeniään hieroi, Virkki, että isäntä se kyllä puita antaa, jahka sataa lunta vain ja lahden kansi kantaa.

Mutta vieri viikkoja ja vieri vielä kuita, vaelteli vuosiakin, mut ei tullut puita. Pihtipielten puhki pohti itäpohja sisään. Keuhkotauti tuima tarras köyhän perheen isään.

Yski päivän, yski toisen, kolmantena kaatui. Takamaalla talon pinot mätäni ja maatui; hevoset ei kerinneet tai rekikeli puuttui. Erkin yskä itsepäinen jälkeläisiin juuttui.

NIINKUIN TUONEN JOUTSEN

Liukui niinkuin joutsen vanan velloin vesiin sinilaita venho kaislarannast' esiin.

Niinkuin tuonen joutsen riens' se aavaa kohti. Valkee ruumisarkku venosesta hohti.

Arkuss' ikiuntaan uinui tyttö nuori, varhain valmihina manan maille suori.

Järvi peilityyni, sorja soutokeli, paitahihasillaan airoill' istui veli.

Silmää hivelevä, kaunis, kaunis taulu, luonto ympärillä helkkyvä kuin laulu.

Mietteissäni silmään matkuetta manan, tytön kuolemasta sain jo taannoin sanan:

Perheen liikalapsi toisten tieltä kuoli; syntymästään saakka seuranansa huoli.

Peri taaton taudin, koko suvun surun, osaans' ootti, isos, sai kuin lintu murun.

Köyhyys kielsi hoivan, tauti riisti tarmon, kunnes kutsutulleen kuolo antoi armon.

Liian tuttu juttu, joka päivän satu. Samanlainen aina osatonten latu. --

Niinkuin tuonen joutsen halkoi vettä haaksi haihtuin etäisyyteen -- vana jäi vain taaksi.

HAUTAPUHE

Sydäntalven sylin harmaan viime valkamakses sait sa, koirankurillasi varmaan kortteerin näin kylmän hait sa.

Tuumit, että koska elon säät sä kolkoimmatkin koit jo, voitit pahimmankin pelon, näinkin loikoa nyt voit jo,

ilman että karsaat kielet kadehtien soimaa syytää, saavat rauhan ilkimielet, karu lähtös herjan hyytää.

Meille viime koiranjuonen myös sä teit, kun viiman purren saamme nyt sua tielle tuonen pakkasessa saattaa surren.

Kaunaa emme kanna tästä, kevyt tulkoon päälles hanki päästyäsi pälkähästä, pässinpäitten valpas vanki.

Uinuos vain siellä hyvin alla valkovaipan välkeen, olkoon nyt jo rauhas syvin levottoman juoksus jälkeen.

Pahan palkan mailma antoi, parempaa et saada voinut: kiven kiven päälle kantoi, mut et liioin liehakoinnut.

Kirventeli suola sanas, ilkkus niinkuin puukko pisti, olit pässinpäitten risti, kummakos jos mailma manas.

Kärsinyt et elon iestä, rakas sulle oma rata, vaali tuo se koitti miestä, tielläs salpaa kohta sata.

Viuhui pakon ruoska roima, säälitön sua mailma suki, kulki kintereilläs soima, jätti turva, petti tuki.

Näit sä kuinka kahden puolen taltutettuin petti tarmo eessä raskaan elonhuolen. Sulle vieras aina armo.

Pystynpään vain nostit pääsi, hymyn taakse tuskan suljit, tuomioitaan mailma sääsi, ohi kuurona sa kuljit.

Mutta karttui kaunataakka, varkain myrtyi mieles valpas, työntyi poves pohjaan saakka kiukun kyy, mi kuntos halpas.

Alkoi ahdistaa sun rintaas, iskuvalmis ilkkus kuoli, vaikka vielä näytit pintaas, kalvoi sisimpääsi huoli.

Ennenkuin sa aavistitkaan, roikuit ristinpuussa, rukka, varmasti, joskohta vitkaan, Sunkin uhmio vei hukka.

Mut ei meitä moite aja kumpus ääreen, kuolevalla kullakin jo tääll' on raja ennenkuin on mullan alla.

Taltuit kun et muuta tainnut, huoahtaa vain surren saamme. Taivas tietäsi ei kainnut, kaitkohon nyt kalma. Aammen.

LAUPEUDENSISAR

Lasin takaa porraspuilta katsahtaa sain potilasta: huokui kuolo kulmaluilta, kevätkukkehilta vasta.

Kuumeisina silmät hohti, sinikirkkaat äsken aivan, polte poskipäillä pohti, otsa huurtui hiestä vaivan.

Nuori neito tuskan yössä hauraana kuin haavanlehti. Ratkes rakkaudentyössä, alkuun kun hän vasta ehti.

Kutsumustaan kuullen riensi minne viittas raskas maali: vaikeroivain vaivat liensi, sairast' ihmiskuntaa vaali.

Hirvittävän taudin tiellä liikkui niinkuin henki harras, askel askeleelta siellä vaani tuonen tumma parras.

Nöyränä näin uhriks antoi nuoruutensa aarteet armaat. Kärsivien kuormaa kantoi, haihdutteli huolet harmaat.

Riensi kilpaa kalman kanssa, saalistaan mi valvoi, vuotti. Uskallikko! Innoissansa liiaks' ihmisvoimaan luotti.

Ihmett' elämältään pyysi. Todellisuus tiukka kosti, nuoren elinvoiman hyysi, päätään kolkko kuolo nosti.

Niinkuin lintu siipirikko niinkuin vilun viemä kukka lepäs lyöty uskalikko, virui vuoteellaan nyt rukka.

Mutta vaikka huolenhuntu samertuneet silmät saarsi, vaikka tuiman tuskan tunto kalpeit' ohimoita kaarsi;

vaikka vaiheill' elon rajan väsähtänyt henki häilyi -- yllä raihnaan tomumajan niinkuin sädekehä päilyi.

Puhki silmäin kuumekuoren sielu kirkastunut hohti, hyve hehkui poven nuoren, kaikki uskaltaa mi tohti.

Säihkyi säteet sankarkunnon, jot' ei taistotanner tarjoo, jot' ei kaihda moite tunnon, väkivallanteot varjoo.

1916

MUMMON VUOTEEN ÄÄRESSÄ

I.

On mummo väsähtänyt. Vuotehella hän päivätyönsä jälkeen levähtää, ja unelmansa kiitää kaukaisella maall' aavistuksen, jot' ei silmä nää.

Niin raskas, pitkä oli päivätyönsä, mi voimat vei, mut niukan heelmän toi; sai raataa raukka päivät, huolla yönsä ja olla onnellinen minkä voi.

Mut vaiheet kohtalon hän tyynnä kesti: jos selkä köyrtyikin, niin mieli ei; hänt' eloninto auttoi ainaisesti; toi päivä lohdun minkä toinen vei.

Ja kylvö työn jos toikin hälle kadon ja sai hän pettymyksen palkakseen, niin toinen versoi, varttui, kantoi sadon ja hääti huolen, kuivas kyyneleen.

Se lemmen oli. Harmaantuissa hasten ja elonhämyn ehtiessä hän näät sylihinsä sulkea sai lasten ja lastenlasten lauman lempivän.

Se hänet ympäröi kuin ilta ehti. Ja mummon täytti onni autuain, kun ties hän että kasvoi kaunis lehti, jos surkastuikin vanha varsi vain.

II.

Ei totta ole että mummo hourii, joskohta outoja nyt ongelmoita hän pohtii itsekseen ja virkkii noita, kun kuolon kylmä käsi häntä kourii.

On tuhat mielikuvaa sielussansa ja moni entismuisto mieleen palaa ja moni haave nyt, mi hautui salaa, käy päivänvaloon esiin piilostansa.

Hän nuorentuu ja uudellensa elää taas lapsuutensa aikaa armahinta, on silmä sees, on riemuraikas rinta, ja toivonkannel kaunokieli helää.

Ja kohta helmass' on hän lemmenkevään, tuon ajan armaan: kaiken muun hän hylkää ja aatoksissaan jumaloi vain ylkää ja riutuu silmäpariin hymyilevään.

Käy yhä eespäin mummon mieteretki: on morsian hän nyt, hääsoitot soivat Ja laulu kaikaa, vieraat karkeloivat, on hänen haaveittensa harras hetki.

Ja nyt hän on jo puoliso ja vaimo. Ja pian muuttuu jälleen tuttu taulu: jo kehto keinahtaa, soi tuutulaulu ja pienokaista vaalii äiti aimo.

On valoa, mut on myös varjoakin, niin ripeästi mennään myötämäki: pian paareilla hän kalleimpansa näki; ei auta: pohjaan kalkki katkerakin!

On varjoa, mut valkeuspa voittaa. Hän tuskin huomaakaan kun kohtasillään ja uusi polvi astuu ympärillään jo uusi onnenaika armas koittaa. --

Niin uskoon mummo unelmoi. On hoppu häll' uudellensa elää kaikki vielä, kun kuolon kulkuset jo soivat tiellä ja tuossa tuokioss' on kaikki loppu.

KUOLINVUOTEELLA

Ripitettiin Reeti rukka, valmisteltiin kuolon kehtoon, oli tullut heikon hukka, saavuttanut sairas ehtoon.

Katsoi mies, mi tuskaan nääntyi, puolisoon ja lapsijoukkoon, vielä valju katse kääntyi kehdon puoleen pirtin loukkoon.

Katsoi, mietti mielin karvain onnetonta osaa mieron, harmajaa niinkuin vain harvain, pohti valtaa elon kieron.

Kaikki nyt niin päivänselvää: houkan huolta, hukkatyötä, tuskin auvonpäivää kelvää, muuta ei kuin murhe myötä.

Varrotessa vaiva varttui, murtui miehen mieli vankka, pettymysten kuorma karttui, huolenyö kun yltyi sankka.

Astui alla pakon ikeen pyrki turhan tiensä päähän, kunnes turtui tuskanhikeen, eksyi epätoivon säähän.

Eikä noussut jalka enää, vaiva jännervoimat halpas, voittanut ei taudin tenää, joka miehen matkan salpas.

Tuonen tummaan majaan käyden riutunut nyt Reeti näki kurjuutensa mitan täyden: eessä köyhä kotiväki,

lapsilauma repaleinen, valju vaimo, puute, huoli, peru taival ohdakkeinen, itse vaikka väistyi, kuoli.

Aina sisimpäänsä saakka karmi häntä tieto haikee, että kantamansa taakka omaisille jäi, tuo vaikee;

ettei kuolossakaan vielä ratkea tuo mieronpulma, vaan on vaimon, lasten tiellä sama elonuhka julma.

Mietti mielin ramein, valvoi, epätoivo kyynä puri, oma soima sorti, kalvoi, elon synkeyttä suri.

TORPAN TÄTI

Lakki päästä! Torpan Karo viime untaan uinahtaa. Pilkoin muistamasta varo harmaahasta vainajaa.

Miesmäinenhän oli kyllä Karoliina tosiaan: miestensaappaat, -- takki yllä, naista sarkahame vaan.

Miesten toimissakin liikkui, kynti, että kivet soi, kuokka kämmenissään kiikkui, ojat oivat lapioi.

Nuotanveto mielitöitään vielä varsin vanhoillaan, tuskin maltti maata öitään kutuaikaan ainakaan.

Marraskuussa, kun jo jäässä kiilui tyynet poukamat, kiskoi nuottaa pakkassäässä, että tauot naukuivat.

Aina asti eloniltaan puolin päällisin kuin mies. Mutta mitä pohjimmiltaan, sitä vieras tuskin ties.

Mitä kätki ulkokuori, mitä piili povessaan, sen ties täysin yksin nuori omaistensa polvi vaan.

Tiesi suuren lemmen saaja, suku armas, omainen, että naisen sydän laaja. sykki alla kuoren sen.

Sydän harras, harvinainen, jolle vieras itsekkyys, suvulleen mi sykki vainen, suvun yksin olla pyys.

Sille, niin, hän uhriks' antoi naisenpiirteet aikoinaan, kun hän miehen kuorman kantoi huoltain, puoltain orpojaan.

Kun ei kättä aurankurkeen, kun ei kouraa kuokkahan, nälkävuotten varjon surkeen näit kuin seinän seisovan.

Katos pitkin pyörtäneitä naisellisuus hento niin raataessaan miesten töitä aina voimiin viimeisiin.

Palkkanansa ainoana vastalempi omaisten, hellä katse, kaunis sana, sopusointu yhteinen.

Lemmen liehtoi lempi julki, kantoi kylvö kasvun tään: hellät kädet silmät sulki vaipuessa vanhan pään.

Sai mit' ei saa rahallakaan moni manan matkamies: lemmen hoivan varman, vakaan. Kaunis vainaja sun ties.

HASSU HANNU

Ison-Peltolan metsässä vahdittiin, ken konnantöihin saikaan; kulovalkea siellä syttyi näät joka viikko samaan aikaan.

Petäjikköä parasta polttanut pahantekijä ain' oli palan, kun sammutustöihin saavuttiin, kyläläiset kun saarsivat alan.

Ei laatuun käynyt se kauempaa: Iso-Peltola raivosta itki, pui nyrkkiä, hihkui ja hyppeli ja haiveniansa kitki.

Nimismiehen haukkui ja poliisin ja lautamiehet vielä. Se auttoi: mies joka talosta pian kykki vahdissa siellä.

Meni päivä ja toinen ja kolmaskin, ei mitään nähty, ei kuultu; kanervikossa maattiin, sen kummempaa kun siit' ei tulevan luultu.

Mut annahan olla, kun neljäs sai nyt vartiopäivä kuuma ja yltyi tuuli, niin toimeen taas tuli turmantuojalle tuuma.

Yhtäkkiä keskeltä korpea savupatsas synkeä nousi, pian toinen ja kohta kolmaskin sinitaivasta kohti sousi.

Oli metsä ilmiliekissä, tuli levisi niinkuin laava; oli päivä polttanut kanervat, kuin ruutia vain oli naava.

Joka suunnalta riensivät vartijat pian myös tuhopaikkaa kohti. Kehä räiskyvä, korven korkuinen tulijoiden silmihin hohti.

Ja keskellä kehää seisoi mies, jota liekit jo nuolivat melkein, -- polo Hassu Hannu; hän kauan jo oli kulkenut oudoin elkein.

Oli kulkenut hullun kirjoissa, ja ehkei aivan suotta, siit' asti kun Peltolasta hän oli lähtenyt kesken vuotta.

Oli käsky kytkeä kiinni mies, mut ken meni surman suuhun? Tuli-ympyrä hehkuvan hohtava yhä laajeni puusta puuhun.

Iso-Peltola turhaan nyrkkiä pui. -- Mene itse, virkahti joukko. -- Niin, niin, tule ruoskines renkisi luo! myös lausahti kehästä houkko.

-- Tule ruoskines hullun renkisi luo, tule luokseni, ellet sä pelkää, on tuttu sun raippasi; muistatko, miten mäikyi se renkisi selkään?

Tuon päivän Peltola muistatko, jona järjen päästäni puit sa, jona heilutit kiskuri-valtikkaas ja kiskurilakias luit sa?

On mulle se niinkuin eilinen, on niinkuin eilen vasta ma oisin kostoa vannoen pois lähtenyt Peltolasta. --

Iso-Peltola suuttuu suunniltaan, hän ei näe selvää surmaa, tulimuuria ei näe murhaavaa, vaan ryntää kohti turmaa.

Ja ryskyen sortuvat suuret puut, tuli räiskyy ja riehuu ja hohtaa. Ei kenkään nää mitä tapahtuu, kun toisensa kostajat kohtaa.

TALVITARINA

Talo Kontsaan kummulla nousi kuin kerskaten vaurauttaan, ja mahtavampaansa Kontsas ei tuntenut seudullaan.

Oli lippaat kultia täynnä ja vainiot viljoja loi, täpötäynn' oli aitat uhkeet, salo riistaa ja laidunta soi.

Ja muut' ei Kontsaalla huolta kuin tyttären naittaminen, isän mahtavan moisen miehen oli määrä saada sen.

Talo Pentin häämötti kaukaa selän toiselta puolelta. Mies oli raihnas ja vanha, mut maine hänet upporikkaaksi ties.

Häll' arpa lankesi Kontsaan: hän tyttären naikohon, kun naimaikään immyt vain ensin ehtinyt on.

Ei taaton aikeista tiennyt ilonhuoleton impyinen, heloposkinen hento Helka koru Keijuva keväimen.

Omat häll' oli lapsenhaaveet, hän kuunteli vain sydäntään, kun kukkakumpuja kulki tai mättäälle painoi pään.

Oli kisakumppaninaan nuor' Unto rinnallaan, soma, sorja nuorukainen, hän vaikk' oli arvoltaan

vain renkipoika, min seuraan oli uskottu immyt tuo. Ah, nuoruus! Se kieltää kaiteet ja esteet tieltään luo!

Ikä yhteen johti heidät, oli nuoria kumpikin, he katsoivat toistensa silmiin ja toistensa sieluihin.

Ja outoja maailmoita he löysivät toisistaan, koki kumpikin riemun rikkaan ja onnen autuaan.

Ja ystävyydestä lemmen sulokukkanen puhkesi näin ja versoi ja varttui, kunnes syys synkkä sen runteli jäin.

Kun käräjämatkalta kerran palas Kontsas, hän vimmastuin näki toistensa rinnoilla nuoret. Kiros silloin hän kimmastuin.

Ei halpa palkkarenki hänen eessään armoa saa, hänet hääti hän pois, ja immen hän salpasi telkien taa.

ja viimeiseksi viestin hän joudutti Pentin luo: jo huomenna, jos on nopsa, hän kihlamaljansa juo.

Ne juotiin, ja syksymyöhään häät määräsi Kontsas. Kuin unikulkija vain oli Helka nyt tahdoin taltutetuin.

Ja syksyllä, kun jo riittyi sinivellovat selkäveet, talo Kontsaan riemusta raikui, soi loitos hääsäveleet.

Mut karkeloidessansa, läpi huuraisen ikkunan näki nuori Pentin rouva tutut piirteet pilkottavan.

Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi, ne vaatien vaativat luo. Hänen korvissaan humu kuoli ja vaikeni sävelten vuo.

Häähuoneesta hiipi hän hiljaa ja kiitäin kiiruhti pois nyt Unnon uottavan luokse kuin taiottu ollut hän ois.

He riensivät järven jäälle kuun kultaista juovaa päin. He aikoiko välttää vaaran vai kuoloonko syöksyä näin?

Sitä ei taru kerro. Se jatkaa; pian jäljillä karkurein oli Kontsas kostoa vannoin. Hän ratsasti suorin tein

läpi viidakon, rantaan vievän, ja kannusti ratsuaan suin päin alas riitejäälle, yön yhden vanhalle vaan.

Ja hääväki, rantaan käyvä, näki nyt näyn kauhuisan: kuun juovaan upposi nuoret kera kostavan Kontsahan.

Hilehautaan he kolmisin vaipui, sees vilkkui tähtiyö ja kummun kirkahan umpeen loi hyytyvä talviyö.

Mut vieläkin -- virkkivät vanhat näät kuudanöinä kuin mies railosta nousee ja nainen kera käy päin hunnutetuin.

He toistensa rinnalla rientää kuin kintereillään ois yhä vaaniva vainohenki, joka vieläkin turmaa tois.

Ja jää kun jäykkä paukkaa ja vonkuu ja vaikeroi, niin virkkivät vanhat: jälleen isän ankaran soima soi!

JAANAN JANNE

Jaanan Jannen suvun laatu suur' ei ollut: huorinsaatu niinkuin itse emo ennen.

Äiti joka loukon luuta, säästämättä suikki suuta, suikki suuta, tarjos muuta.

Isästä ei tiennyt kukaan, herra toisen huhun mukaan, toisen mukaan rantajätkä.

Jannen muodossa ei vikaa; ellei oisi ollut likaa, kehdannut ois kerskatakin.

Mieli myöskin potra vallan täplärikkaan pinnan alla mutta varsin vaalinnatta.

Urhontoimiin varhain huuma: linna likakaivo, ruuma, rottajahti jaloin leikki.

Nuuski joka nurkan, urkki, nuohos, katsoi, kulki, kurkki, takapihaan pian kyltyi.

Houkutteli laaja latu, ihmisvilinäinen katu, katu sekä katuoja.

Aukes uusi mailma siellä. Täysin keuhkoin sai hän niellä kiihoittavaa ulkoilmaa.

Säveleinä korvaan soiden kaikui iskut kavioiden, naisten nauru, miesten melske.

Ärsyttivät silmää sankat ihmisparvet, vaunut vankat, elonrikkaus ja -riemu.

Houkutukset hurjat liehtoi, katu kaikkivoipa kiehtoi, ajoi ahnas onnenjano.

Tunsi kohta joka loukon, valion sai saattojoukon, oppi yksikaksi kaiken.

Tiesi ajan, paikan suhteet, käytti hyväksensä puhteet, sieltä, mistä sai, hän sieppas.

Mutta sattui joskus niinkin, että joutui satimiinkin, paukun sai ja potkun päälle.

Mut ei koskaan kauan surrut, viel' ei murhe mieltä purrut eikä raisu luonto laannut.

Koulu vasta järkähytti rinnan rauhan, tuskan sytti ensi kerran elämässään.

Paljon painoi järjenvaljaat, tuskin muuta jäi kuin paljaat rikkaruohot sielun sarkaan.

Yhden oppi siellä toki minkä sitten täysin koki, kun jo kulki kuolaimissa: