Part 35

Totuuden mukaan on julkilausuttava, että Kihlman jo melkoista ennen, kuin hän erosi luetelluista tehtävistään, oli menettänyt kyvyn tehokkaaseen toimintaan. Niinkuin ennen on sanottu, kadotti hän verraten lyhyessä ajassa muistinsa, ja tämä hengenlahjan puute kävi parina viimeisenä vuotena niin tuntuvaksi, että hän saattoi eksyä kaupungin pääkaduilla ja kohdatessaan tuttuja henkilöitä erehtyä heidän nimistään. Tämän heikkoudenmerkin ohella oli toisena harvasanaisuus, vaiteliaisuus, josta päättäen hän hyvin vähän jaksoi ottaa osaa elämään, saatikka keskusteluun seurassa, missä oli. Surullista oli omaisten ja ystävien huomata ennen niin tarkkaavaisen ja terävän miehen henkisten voimain alentumista, emmekä katsoisi velvollisuudeksemme siitä kertoakaan, ellei se selittäisi, kuinka Kihlman verraten tyynenä kesti näiden valtiollisesti onnettomien vuosien surkeuden. Ainoastaan järkyttävimmät tapaukset, niinkuin useiden kansalaisten maastakarkoitus keväällä 1903 ja Bobrikoffin murha kesäkuulla 1904, saavat hänet huudahtamaan "kauheaa!" Sitävastoin hän ei lausu sanaakaan siitä kuulumattomasta hajaannuksesta, vihasta ja vainosta, minkä silloiset valtiolliset. erimielisyydet aiheuttivat kansalaisten kesken. Kun Oswald lokakuulla 1903 nimitettiin senaatin jäseneksi tullen maanviljelystoimituskunnan päälliköksi, hän ei päiväkirjassaan eikä suullisestikaan arvostellut asiaa siltä kannalta, jolta yleisö sitä katseli, nimittäin oliko mentävä senaattiin vai eikö? Kihlman vain rukoili poikansa edestä: "Jumala auttakoon Oswaldia, että hänen toimintansa tulisi (maallemme) oikein hyödylliseksi!" Että hän ilmeisesti saattoi ja sai suuressa määrässä elää, niin sanoaksemme, ulkopuolella ajan katkeraa todellisuutta, on meistä ennemmin pidettävä ylhäältä päin suotuna onnena kuin valitettavana asianhaarana.

Päiväkirja osoittaa, miten Kihlmanin elämän piiri supistumistaan supistui sen alkuperäisimpiin, totutuimpiin ja sydäntä lähimpiin aineksiin ja mielikuviin. Hän nousee k:lo 7 aamulla ja panee muistiin lämpömäärän ja ilmanlaadun -- siis seuraa luonnon elämää, johon hänellä tuskin ennen oli aikaa. Hän tekee milloin lyhyemmän, milloin pitemmän kävelyn määrätyillä kaduilla kaupungissa taikka Rulluddin ympäristössä maalla, missä oma kontu oli laajennettu 1898 ostamalla Kaitansin metsäinen tila, josta Rulluddin palsta alkuaan oli lohkaistu. Hän nauttii perheonnestaan lasten ja lastenlasten kesken. Kaupungissa hän ei unohda merkitä päiväkirjaansa, milloin joku hänen erillään asuvista pojistaan -- nuorin, Lennart, yksin asui viime aikoina isän ja äidin luona -- taikka Hanna lapsineen käy vanhempien luona, ja Rulluddilla viettää Lorenzo perheineen kesänsä huvilassa, jolla on yhteinen piha vanhan huvilan kanssa, ja Oswald perheineen asuu myöskin lähellä Marjaranta huvilassaan toisella puolen lahtea. Muistojen pyhittämistä perhejuhlista ovat huomattavimmat: vanhempien hääpäivä tammikuun 8:s ja kihlauspäivä elokuun 17:s, jona jälkimmäisenä Kihlman 1898 teki seuraavan tunnustuksen: "Tänään 42 vuotta sitten sidottiin liitto Hildan kanssa. Mitä tärkeitä seurauksia onkaan siitä ollut! Tahdoin saada hurskaan ja ymmärtäväisen vaimon, joka lahjoittaisi minulle ymmärtäväisiä, lahjakkaita lapsia. Tämä toivo on täyttynyt. Siis: Jumala olkoon kiitetty hyvyydestä, jota olen saanut ja vielä saan nauttia. Toinen avioni ei aiheutunut välittömästä, vastustamattomasta rakkaudesta, se oli mitä voisi sanoa harkinta-naimiseksi: en etsinyt rikkautta, vaan ymmärrystä. Mutta sitenkin syntynyt avio voi tulla onnelliseksi, niinkuin esim. Lutherin. En enää epäile, niinkuin joskus ennen, onko toinen avioni ollut Jumalalle otollinen. Jumala on sitä siunannut." -- Velvollisuudentunnosta ja osaksi sulasta tottumuksesta Kihlman viimeiseen asti käyttää osan päiväänsä omien asioidensa hoitoon; hänen omaisuutensa oli näet kasvanut jotenkin yhtä suureksi, kuin se oli ollut ennen von Schantzin aiheuttamaa romahdusta. Hän ei koskaan laiminlyö tehdä muistiinpanoja vihkoihinsa ja kirjoihinsa sekä laatii kuukausitilinsä ja vuosi-kirjanpäätöksensä oikeaan aikaan. Kun joku pojista auttaa häntä, hän kiitollisuudella mainitsee sen päiväkirjassaan. -- Lukemisesta Kihlman ei myöskään luopunut, vaikka nähtävissä on, että voimat eivät aina riittäneet siihen. Kerrankin hän suoraan kirjoittaa: "En ole jaksanut lukea, ainoastaan miettiä ja rukoilla." Ja viimeisinä aikoina hän ei sano lukeneensa Christliche Welt'iä y.m., vaan ainoastaan selailleensa (genomsett). Sitäpaitsi hän joskus ottaa käteensä keveämpää kirjallisuutta: Dickensin David Copperfield'in, Runebergin Hirvenhiihtäjät, Vänrikki Stoolin tarinat j.n.e. Tätä viimeistä ei kuitenkaan saa pitää merkkinä siitä, että Kihlmanin uskonnollinen harrastus olisi vähentynyt. Hän oli näet aina uskonnollisen ja teologisen kirjallisuuden ohella lukenut paljon muutakin, enimmäkseen historiallisia teoksia, mutta väliin kaunokirjallisiakin. [Dickens oli vanhastaan Kihlmanin lempikirjailijoita, ja hän oli lukenut kaikki suuren englantilaisen kirjailijan ruotsiksi ilmestyneet teokset. Edelleen hän oli lukenut Thackerayn "Maailmanmarkkinat" y.m. Saksalaisista hän luki Schilleriä, Götheä (asettaen varsinkin "Hermann ja Dorothea'n" korkealle), Wielandia, Herderiä y.m. klassikoita. Claudiuksen "Wandsbecker Booten" oli oikea lempikirja, ja paljon hän piti Auerbachista ja Gotthelfistä. -- Historiallisista teoksista mainittakoon Thiers: Vallankumouksen historia, Macaulay, Carlyle (Ranskan vallankumouksen historia, Alankomaalaisten vapaussota, Fredrik Suuren historia), Siebelin Vallankumousajan historia, Lamartinen Girondistien historia, Las Cases'in päiväkirja y.m. Napoleon-kirjallisuutta, Bismarckin muistelmat j.n.e.] Konserteissa hän käy niin usein, että voi päättää musiikinrakkauden hänessä pikemmin kasvaneen kuin vähentyneen. ["Huvien kontto" antaa meidän tietää, että Kihlman vielä vuosina 1901 ja 1902 Yliopiston juhlasalissa kuuli Bachin Korkean messun (4 kertaa) sekä kävi Burmeisterin, Backer-Gröndahlin, Grünfeldtin, Ida Ekmanin, Reisenauerin, Ilmari Krohnin, Filharmoonisen Seuran, Merikanto-Ojanperän konserteissa; Mozartin Suuren messun hän kuuli (2 kertaa) kirkossa j.n.e. Viimeksimainittuna vuonna hän myöskin kuuli Lindbergin Shakespeare-resitatsioneja, oli kerran ruots. teatterissa (Flachsmanns skola) ja myöskin Kansallisteatterin vihkiäisissä. Keväällä 1903 hän kävi eräässä simfoniakonsertissa, kuuli Rosén jousikvartettia, Ojanperän kirkkokonsertin ja "Christus"-oratorion (2 kertaa Uudessa kirkossa). Viimeiset konsertit, missä Kihlman nähtiin, oli Aino Acktén kirkkokonsertti 1903 ja kirkkokonsertit, joissa Oratorio Samson esitettiin (2 kertaa) huhtikuulla 1904. Saksan klassillisista säveltäjistä olivat varsinkin Mozart ja "isä" Haydn Kihlmanin erityisen ihailun esineinä.] Uskonnollisen harrastuksen kestävyyttä viimeiseen asti todistaa 1894 alkuunpantu muistikirja, johon hän kirjoitti lyhyitä otteita lukemistaan kirjoista. Siinä tavataan ytimekkäitä lauseita, jotka olivat kohdanneet vastakaikua hänen sydämessään. Viimeinen muistiinpano on tehty helluntaiaattona (18/5) 1904. Pyhäpäivinä hän säännöllisesti lukee jonkun saarnan -- viime aikoina usein Pontus Wiknerin kirjoittaman -- huolimatta siitä, että hän vaimonsa kanssa aina käy saksalaisessa kirkossa. Uudessa (Johanneksen) kirkossa, joka sijaitsi toisella puolen katua vastapäätä hänen asuntoaan, hän sitävastoin kävi harvemmin, ja meni hän sinne "vanhain rakkaiden virsien" vuoksi, eikä saarnan tähden, sillä saarnaajana ei yksikään Helsingin papeista häntä tyydyttänyt.

Näin kuluivat Kihlmanin viimeiset vuodet. Kun hän 1903 v:n kuluessa oli eronnut viimeisistäkin julkisista toimistaan, näyttää kiintymys elämään myöskin hävinneen. Hän tunsi olevansa vanha ja elämästä kyllänsä saanut. "Olen niin väsynyt elämään", lausui hän eri kerroin omaisilleen. Hän oli tullut "levolliseen ikään", missä Abrahamin sanotaan kuolleen, ja mikä kai merkitsee, että kuoleman pelko oli voitettu samalla kuin voimat olivat niin riutuneet, etteivät ne enää kyenneet taistelemaan elämän sammumista vastaan. Jotkut toisetkin lauseet tuntuivat hyvästijätöltä. Niin esim. nämä sanat Oswaldille: "Jumala siunatkoon sinua, Oswald! Sinä olet ollut minulle hyvä poika ja olet tuottanut minulle paljon iloa."

Toukokuun 13:ntena 1904 Kihlman täytti 79 vuotta. Kesäkuun 11:ntenä hän vaimonsa kanssa muutti Rulluddiin. Oswald oli jo ennen asettunut Marjarantaan ja Lorenzon perhe tuli 13:ntena. Kesäelämä alkoi siis entiseen tapaansa ja meni menoaan sunnuntaihin heinäk. 10 p:ään, jolloin Kihlman on tehnyt viimeisen muistiinpanonsa. Koko ajan oli hän jaksanut liikkua ulkona, kävellä Marjarantaankin, josta Oswald oli saattanut hänet kotiin, ja nauttia kesän sulosta. Ainoastaan viimeisen edellisenä päivänä on merkitty: "Tänään en ole ollut oikein terve."

Parina seuraavanakin päivänä Kihlman vielä nähtiin ulkona, kunnes hän joko tiistaina tai keskiviikkona ilmoitti pahoinvoinnin ja väsymyksen tähden toivovansa päästä kaupunkiin hoidettavaksi. Tämä toivomus, jota kiireisesti noudatettiin, herätti kaikissa sen käsityksen, että jotain vakavaa oli kyseessä. Ei ollut näet keneltäkään omaiselta jäänyt huomaamatta, kuinka isän voimat olivat vähissä.

Vaikka isä yhä liikkui omin voimin, lähtivät siis kaikki maalla olevat perheenjäsenet, äiti, Lennart ja Oswald hänen kanssaan kaupunkiin. Lorenzo ja Henrik olivat etäällä, edellinen Skotlannissa, jälkimmäinen Vilppulassa, josta palasi perjantaina 15 p:nä; Hanna taas oleskeli Heikelin kesäasunnossa Porvoon lähellä. Toht. Nordblad -- viime vuosien perhelääkäri -- selitti, että taudinoireet johtuivat vanhuudesta ja ettei mitään erikoisempaa ollut tehtävissä. Sairas määrättiin kuitenkin vuoteen omaksi, ja vuode asetettiin keskelle hänen työhuonettaan. Siinä hän sitten makasi seuraavat päivät, milloin nukkuen tai horrostilassa, milloin valveillaan, mutta yleensä välinpitämättömänä ympäristöstään, erittäin harvasanaisena ja väsyneenä. Mitään tuskia hänellä ei näkynyt olevan, eikä hän halunnut ruokaa. Valittamatta hän lepäsi vuoteellaan tahtoen vain olla rauhassa. Tässä olotilassa tapahtui huomattava muutos vasta seuraavan viikon maanantaina, jolloin iltapäivällä todettiin äkillinen käänne pahempaan päin: kädet kylmenivät, valtimo heikkeni ja tummia pilkkuja ilmestyi ihoon. Luultiin että loppu oli käsissä, mutta erinäisillä virkistyskeinoilla kohtaus kuitenkin voitettiin. Tiistaina 19 p:nä heinäk. k:lo 1 aikaan päivällä uudistui kohtaus eikä sille enää mitään voitu. K:lo 2 huomattiin, että viimeinen hetki oli tullut. Hengitys kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi ja valtimo oli tuskin huomattavissa. K:lo 1/2 3 veti sairas viimeisen hengähdyksen; hän vaipui rauhallisesti kuoleman uneen syvän hiljaisuuden vallitessa huoneessa, missä saapuvilla olivat ainoastaan perheen jäsenet. Vainajan rukous, että hän saisi mennä pois ilman tuskia, ilman kuolon kamppausta, oli täyttynyt.

Samoin täyttyi, mitä vainaja oli toivonut hautajaisistaan. Ne olivat verraten hiljaiset jo senkin vuoksi, että keskellä kesää suurin osa hänen ystäviään ja tuttaviaan oli poissa kaupungista. Kihlman haudattiin Helsingin vanhalla hautausmaalla 23 p:nä heinäk. vaimon, tyttären ja neljän pojan saapuvilla ollessa (Lorenzo oli edellisenä päivänä palannut ulkomailta). Lauri Ingman toimitti ruumiinsiunauksen. Puheita ei pidetty, sillä vainajan mieli siitä oli tullut tunnetuksi. Kumminkaan ei hauta jäänyt paljaaksi. Paitsi omaisten kukkia koristivat sitä muidenkin tuomat kukat ja seppeleet rakkauden, kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitteena. --

Hilda Kihlman oli puolisonsa kuollessa ruumiillisesti niin heikko, että hän vaivoin liikkui omilla voimilla. Henkisesti oli hän kuitenkin pirteä. Mutta heti sen jälkeen alkoi huomattava riutuminen, sielullinen samoin kuin ruumiillinen. Jaksamatta mainittavasti vaikuttaa ympäristöönsä hän kumminkin lempeänä, rauhaa rakastavana ja kärsivällisenä eli vielä neljä vuotta. Yöllä kesäk. 13-14 p:n välillä 1908 hän Rulluddissa sai halvauksen, joka teki hänet tajuttomaksi, ja tässä tilassa hän levollisesti ja tuskattomasti kuoli saman kuun 18 p:nä. Hän oli silloin saavuttanut 79 vuoden 5 kuukauden iän. Vainaja haudattiin miehensä viereen. Ruumiin siunasi toht. Glöckner.

* * * * *

Jos tekijä edellisessä olisi täysin saavuttanut päämääränsä, ei hänellä enää pitäisi olla mitään oleellista lisättävänä Alfred Kihlmanin elämänkuvaan. Sanoissaan ja toimissaan saattaa ihminen persoonallisuutensa toisten tajuttavaksi, ja onhan tässä kertomuksessa kumpiakin tarpeeksi esitetty. Kumminkin tuntuu siltä, että jonkinlainen piirteiden kokoaminen ja täsmällisentäminen, toisin sanoen kuvan viimeistely ehkä olisi paikallaan, ennenkuin tekijä luopuu tehtävästään. Noudattaessaan tätä tuntoa on hänen sallittu viivähtää muistoissa, joista kuva on luotu, kirkastuneen hahmon vieressä, jota kohtaan hän on toivonut lukijassakin heränneen kunnioitusta ja rakkautta.

Kun Kihlman 70-vuotiaana tarkasteli mennyttä elämäänsä, sanoi hän itseään olosuhteiden lapseksi ja onnen pojaksi, tarkoittaen sillä, että hänen elämänvaiheensa eivät olleet minkään edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaisia, vaan ulkoapäin tulleiden vaikutusten ja onnellisten asianhaarain aiheuttamia. Miten oikein tämä liekään varsinkin siinä suhteessa, ettei kukaan voi edeltäpäin määrätä elämänsä kulkua, ja miten luonnollista, että hän itse käsitti asian näin, yhtä perustettu on toiselta puolen Väite, ettei sattumus, vaan hänen luonnonlaatunsa ja luonteensa määräsivät hänen elämäntoimintansa ja kohtalonsa.

Ainoastaan hänen luontainen vakavuutensa ja omituinen mietiskelevä, henkisiin ja hengellisiin suuntautunut mielenlaatunsa selittävät meille, että Kihlman jo 15-vuotiaana tuli heränneeksi ja täydellä antaumuksella liittyi silloiseen mahtavaan uskonnolliseen liikkeeseen. Hänen uskonnollinen hartautensa taas sai hänet rajoittamaan yliopistolliset opintonsa papintutkintoon. Sitä hän aikoja myöhemmin katui (minustakin, sanoi hän 1899, olisi voinut tulla jotain enempää, jos olisin elänyt tieteellisessä ympäristössä. Olen aina epäillyt kykyäni, olisin tarvinnut kehoitusta), mutta kuitenkin hän suoritti tutkintonsa niin tunnollisesti ja jatkoi itsekseen opintojaan niin ahkerasti, että hänen aina huomattiin tiedoissa olevan vertaistensa edellä.

Muutamia vuosia hän nyt toimi innokkaana herännäispappina, mutta pian sai hänen syvästi kriitillinen luontonsa hänet epäilemään julistamaansa oppia, se kun ei yksistään nojautunut Jumalan sanaan, vaan ehkä yhtä paljon johtajien mielipiteisiin. Tämä ajoi hänet ulkomaille "etsimään kristityitä". Semmoisen hän löysi J. T. Beckissä ja hänen luonaan, hänen oppilaanaan hän raamatun pohjalla järjestelmällisesti uudestaan rakensi kristinuskonsa. Iloisena vakaumuksessaan, että oli päässyt totuuden perille, hän sitten palasi kotimaahan.

Jos ulkonaiset vaikutukset ja olosuhteet olisivat olleet määräävinä Kihlmanin elämässä, olisi hän kai nyt ensimmäisenä raamatullisen suunnan edustajana Suomessa alkanut levittää uutta totuuttaan, mutta sen sijaan seurasi pitkä ajanjakso (1852-66), jolloin hän tavan mukaan vain pyynnöstä ystävilleen ja tuttavilleen lainasi Beckin saarnoja ja kirjoja tyytyen itse toimimaan kielenopettajana. Kuinka on tämä selitettävissä? Ainoastaan niin, että muistamme hänen luontaisen sulkeutuneisuutensa, varovaisuutensa -- "hitautensa". Eihän ihminen pääse irti itsestään. Toinen asia on se, että tämäkin aika oli ylen tärkeä hänen kehitykselleen. Hän oppi mielenkiinnolla seuraamaan maan ja kansan asioita, hän niin sanoakseni harjoitteli liikemiehenä, hän keräsi kokemusta opettajana, sanalla sanoen luopumatta uskonnollisuudestaan hän kehittyi avo- ja teräväsilmäiseksi kansalaiseksi, ihmiseksi, jolle ei mikään inhimillinen ollut vierasta, jos hän vastoin luontoansa olisi ruvennut beckiläisyyden apostoliksi, niin häntä varmaankaan ei olisi kutsuttu normaalikoulun yliopettajaksi eikä myöskään valittu suuren Tampereen yhtiön johtokuntaan, mutta kun hän itselleen uskollisena kehittyi kehittymistään niinkuin sanottiin, ei ole ihme että kutsu hänelle lähetettiin Helsingistä ja että hänen kykynsä otettiin huomioon Tampereellakin.

Kun Kihlman sittemmin suurenmoisesti menestyi toiselta puolen pedagogina s.o. uskonnonopettajana ja myöskin maan etevimmän oppilaitoksen johtajana ja toiselta puolen liikemiehenä, voitokkaasti suoriutuen vaikeuksista, jotka uhkasivat viedä hänen johtamansa liikkeen häviöön ja hänet itsensäkin taloudelliseen perikatoon, niin kyllä selitys siihenkin on hänen luonteenlaadussaan. Ilman alati, valpasta velvollisuudentuntoansa, ilman verratonta työintoansa, ilman tahtonsa lujuutta, ilman henkisten ja ruumiillisten voimiensa sitkeyttä olisi hän monta kertaa ollut hukassa. Ja kun Kihlman edelleen valtiopäivämiehenäkin toimi niin menestyksellisesti, että hän kahdeksassa säätykokouksessa kuului säätynsä ensimmäisiin ja saavutti kunnioitusta laajalti sen piirin ulkopuolellakin, niin eihän se johtunut muusta kuin siitä, että hänet tunnettiin mieheksi, joka ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa kanssa, jonka isänmaanrakkaus oli horjumaton ja jolla kansanedustajana ei ollut muuta johtotähteä kuin kansan paras.

Entäs mikä antoi rikasta sisällystä ja onnea hänen sisälliselle elämälleen, hänen perhe-elämälleen ja sille iltakaudelle, jonka hän täysin palvelleena vietti rauhallisessa kodissa? Eihän sekään johtunut muusta kuin hänen hengen- ja luonteenlaadustaan, hänen uskollisuudestaan ihanteilleen. Hänen uupumattoman työnsä päämääränä ei koskaan ollut oma nautinto, oma etu, vaan hän harrasti alati omaistensa, oppilaidensa, kansansa, sanalla sanoen lähimmäisensä hyvää; siitä tuli sisäinen tyydytys, onnen tunto. Jopa ajatteli hän toisten hyvää totuudenetsinnässäänkin, joka kesti viimeiseen asti. Kun hän näet ihmetteli, että Jumala pitkämielisyydessään oli antanut hänen elää niin kauan, hän käsitti sen armonosoitukseksi, jonka tarkoituksena oli, että hän yhä saisi edistyä tiedossa ja totuudessa omaksi ja toisten hyväksi ("elän tullakseni itse vapaaksi ja tehdäkseni toisia vapaiksi", hän kerran lausui). Todella ihmeellinen olikin hänen henkensä joustavuus: 70 vuotta täytettyään pystyi hän vielä monessa tärkeässä kohdassa, vapautumalla ennakkoluuloista, laajentamaan, uudistamaan uskonnollista katsantotapaansa. Tällainen sisällisen elämän virkeys lähentelee ihanteellisuutta.

Kihlmanissa oli jotakin alkuvoimaista, jopa siinä määrässä, että luulisi sen riittäneen suurmiehelle. Hänelle ei kuitenkaan sallittu semmoista tehtävää, jonka suorittajana hän olisi suurmieheksi kohonnut. Aikansa merkkimiehiä hän kumminkin oli. Hän oli harvinaisen eheä luonne aikakautena, jolloin sisällistä rikkinäisyyttä, tahdon lujuuden ja pyrkimyksen puhtauden puutetta on pidetty miltei yleisenä ihmisten tunnusmerkkinä. Hän oli tavattoman vapaa sovinnaisuudesta, joka litistää aikamme ihmiset niin tasapintaisiksi. Asettaen totuuden yli kaiken hän teki voitavansa ei ainoastaan taukoamattomassa harrastuksessa syventääkseen ja kirkastaakseen sitä uskonnolliseen elämäänsä nähden, vaan myöskin noudattaakseen ja toteuttaakseen sitä ihmisten kesken, ja niin oli hän todella yksi niitä, joille Vapahtaja sanoi: Te olette maan suola.