Part 34

Kesäk. 26 p:nä tulivat matkustajamme Nürnbergin ja Erlangenin kautta Halleen, viipyäkseen sielläkin jonkun aikaa. Täällä he saivat asunnon yksityisessä talossa ja esittelivät itsensä professorien Köhlerin, Reischlen ja Loofsin luona, joiden luentoja halusivat kuunnella. Kihlman kävikin luennoilla joka päivä k:lo 8:sta 1:een, toisin sanoen hän kuunteli professoreja viisi tuntia peräkkäin -- voimannäyte, johon nuoremmat matkatoverit eivät pystyneet. Mitä persoonallisiin suhteisiin tulee, mieltyi Kihlman täällä enimmin s.o. täydestä sydämestään Reischleen, samoin kuin hän Tübingenissä oli enimmän pitänyt Häringistä. Eräänä iltapäivänä käytiin Leipzigissä, mutta Marburg, Jena ja Düsseldorf jäivät eri syistä käymättä, vaikka nämäkin kaupungit olivat Kihlmanin ohjelmassa. Marburgissa hän oli halunnut tutustua Christliche Weltin toimittajaan toht. Radeen, Jenassa "ainakin prof. Euckeniin, jonka teoksia olen ahkerasti tutkinut saavuttaakseni filosoofiseltakin kannalta pätevän maailmankatsomuksen", ja Düsseldorfissa hän olisi tahtonut tavata ystävänsä von Rohdenin. Saatuaan Hallessakin kokea "mitä sydämellisintä kohtelua" Kihlman tovereineen heinäk. 11 p:nä matkusti Berliniin, jota varten heillä oli vain 3 päivää käytettävänä, sillä Stettinistä oli heidän jo 15 p:nä Wellamo-laivalla palattava Suomeen. Berlinissäkin Kihlman kuunteli luentoja -- professorien Kaftanin, Ad. Harnackin, Seebergin, B. Weissin, Pfleidererin ja Paulsenin -- sen verran kuin aika myönsi. Valitettavasti sattui täällä kuitenkin sellainen onnettomuus, että hän astuessaan raitiovaunuun pahanlaisesti satutti jalkansa. Hänen oli senjälkeen vaikea liikkua, eikä parantumisesta voinut olla puhettakaan ennenkuin kotona. Luonnollisesti ei tämä vastoinkäyminen voinut tyhjäksi tehdä niitä yleensä kaikin puolin hyviä vaikutelmia, jotka Kihlman oli matkallaan saanut. Kuinka tyytyväinen hän oli sen menoon, näkee m.m. siitä, että hän Hallesta kirjoitti: "Varsin merkillisenä asiana voin ilmoittaa, etten koko tällä pitkällä matkalla ole kadottanut mitään; ansio siitä tulee suurimmaksi osaksi Ingmanille, joka on huolehtinut minusta ikäänkuin minä olisin hänen isänsä." Ingman seurasi Kihlmania myöskin laivamatkalla kotiin, jota vastoin Kaila jäi Berliniin. [Teol. Tidskrift 1900: Erkki Kaila, Muutamia tietoja ja havaintoja Saksan teologisesta maailmasta, sisältää muistelmia tekstissä kuvatulta matkalta.]

* * * * *

Haava, jonka Kihlman Berlinissä oli saanut jalkaansa, parani hitaasti. Vasta elokuun keskivaiheilla hän jälleen saattoi vaivatta kävellä ulkona, ja siitä hän tietysti oli hyvin tyytyväinen. Kumminkin on sanottava, että hänen terveytensä syyskaudella 1899 ja siitä eteenpäin silminnähtävästi heikentyi, toisin sanoen: niin joustavaksi ruumiin ja hengen voimiltaan, kuin hän oli ollut Saksan-matkallaan ja sitä ennen, hän ei enää tullut. Oliko siihen syynä liikarasitus matkalla, vai johtuiko voimien väsähtyminen yksistään vuosien painosta, jääköön ratkaisematta. Tosiasia on, että tästä ajasta on luettava se pitkällinen riutumiskausi, joksi Kihlmanin viimeiset vuodet muodostuivat. Varsinkin ilmeni vanhuus muistin heikkenemisessä. "Sattuu", kirjoittaa Kihlman itse tammikuulla 1900 von Rohdenille, "etten muista tavallisimpia nimiä tai sanoja, ja mitä luen täytyy minun ahkerasti kerrata saadakseni sen omakseni."

Vastaiseksi eli Kihlman kumminkin entiseen tapaansa. Joulukuulla 1899 hän kyllä erosi Teollisuuskoulun johtokunnasta, jossa hän oppilaitoksen perustamisesta saakka (1885) oli ollut sekä puheenjohtajana että sihteerinä, kieltäytyen kunniasta, kun teollisuushallituksen päällikkö ilmoitti aikovansa toimittaa hänelle ritarikunnan merkin hänen ansioistaan; mutta muista tehtävistään hän ei vielä luopunut. Lukemistaan hän niinikään jatkoi, erityisellä mielenkiinnolla tutustuen niiden saksalaisten teologien kirjoituksiin, jotka hän oli oppinut mieskohtaisesti tuntemaan. Eikä hänen osanottonsa ajan tapauksiin ja yleisen elämän ilmauksiin ollut huomattavasti vähempi, vaikka hän ei enää jaksanut julkisesti esiintyä (viimeisen kerran oli se tapahtunut ylempänä mainitussa Ateneumin kansalaiskokouksessa). Hän oli saapuvilla Pellervo-seuran perustavassa kokouksessa 2 p:nä lokak. ja tunnustaa, että ne aatteet, joita uusi seura edustaa, suuresti kiinnittävät hänen mieltään. Samoin hän joulukuulla ottaa osaa suomalaisen puolueen kokoukseen Fennia-hotellissa. Kun merkkimiehiä ja ystäviä kuolee, hän tapansa mukaan julkilausuu heistä mielensä ja tunteensa. Palattuaan Jaakko Forsmanin haudalta 30/9 hän huomauttaa, että toisen puolueenkin mies (R. A. Wrede) oli puheessaan antanut täyden tunnustuksen vainajan ansioille. Lokakuun lopulla hän kirurgisessa sairaalassa tapaa vanhan koulutoverinsa ja ystävänsä Titus Reuterin kuolinvuoteella. Sairas oli täysissä hengenvoimissa ja moitti "ylellistä kristinuskoa, joka ei myönnä tilaa luonnollisesti oikeutetulle: nihil humanum mihi est alienum". Kun sitten vainajan ruumista suuressa saatossa vietiin rautatieasemalle (Turussa haudattavaksi), Kihlman valittaa, ettei huomattavassa asemassa ollut henkilö voi tulla haudatuksi ilman prameaa juhlallisuutta. Vihdoin saatuaan tiedon, että J. Z. Cleve oli kuollut 79-vuotiaana (samassa iässä, jonka Kihlman itse oli saavuttava) hän kiittää hänen lahjakkaisuuttaan, sivistystään ja puhdassydämisyyttään. "En voi ajatella häntä, tuntematta olevani suuressa, kiitollisuudenvelassa hänelle. Tunsin itseni aina niin pieneksi verrattuna tähän suureen mieheen." -- Osaksi samoja sanoja Kihlman käyttää J. V. Snellmanista, jonka elämäkerran hän -- kiitollisena tekijälle, Th. Reinille -- luki kaksikin kertaa. Hän tuntee itsensä pieneksi ajatellen sitä verratonta hyvää, mitä Snellman oli isänmaalle tehnyt, ja sydämestään on hän siitä kiitollinen, mutta huudahtaessaan: mikä suuri mies! hän huomauttaa, että vainaja ei kuitenkaan ollut kristitty tavallisessa merkityksessä.

Vaikka Kihlman enemmän kuin moni hänen ikäisensä eli aikansa mukana, askaroitsivat hänen ajatuksensa paljon entisyydessäkin ja alkupuolella vuotta 1900 tuli hän aivan erikoisesta syystä syventyneeksi nuoruusaikansa muistoihin. Helmik. 12 p:nä toi näet Oswald isälleen Mikael von Esseniltä saamansa kääryn, joka sisälsi tämän kirjeet Essenille, Ingmanille ja Favorinille ulkomaanmatkalta 1851-52. [Tämä tieto oikaisee olettamuksen (ks. I.), että Kihlman olisi vaihtanut kirjeitä ystäviensä kanssa.] Eikä mikään ole luonnollisempaa kuin että Kihlman rupesi lukemaan kirjeitä, joissa aikoja sitten voitettu kehityskausi ilmielävänä palasi hänen eteensä, ja joka kerta kun hän niitä luki, hän pani jotain muistiin: (12/2) "Ylen omituista nähdä itsensä semmoisena kuin ajatteli ja suunnitteli (elämäänsä) lähes puoli vuosisataa sitten. Sancta simplicitas." -- (16/2) "Jatkanut kirjeitteni lukemista. Kirjeet eivät niinkään mitättömiä. Tekijä on kriitillinen, mutta pidättäytyväinen arvosteluissaan." -- (18/2) "Kirjeiden lukeminen mielenkiintoista. Opin yhä paremmin tuntemaan itseäni." Luettuaan ystävilleen lähettämänsä kirjeet ryhtyi hän kirjeisiin, jotka oli vanhemmilleen kirjoittanut ja myöskin kirjeenvaihtoonsa Angelika Fabritiuksen kanssa kihlausaikana. (2/3) "Kuinka paljon lapsellista ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä! Mutta olimmehan me molemmat niiden olosuhteiden lapsia, joissa elimme." -- (3/3) "Mieltä kuohuttavaa nähdä, kuinka paljon tuskaa (själsnöd) valmistettiin semmoisille lapsisieluille kuin Angelika järjettömän kristinuskon kautta. Minä en ollut toisia parempi, ainoastaan joskus joku järjen alku (ansats till förnuft). Surullista lukemista, jonka tähden mieleni on masentunut. Iltapuolella olen (sentään) rohkaissut mieltäni."

[Kihlman on itse eri vihkoseen kirjoittanut kaksi näistä kirjeistä, koska ne hänestä ovat kuvaavia suomalaiselle herännäisyydelle ennen v. 1851. Angelika kirjoittaa 15/9 1845: "Olen viihtynyt aika hyvin täällä Pihlajavedellä ja minulla olisi ollut sangen hupaista, jollei omatuntoni olisi ollut niin levoton. Tiedätkös, että minun laitani toisinaan on ollut melko huono, varsinkaan viime viikolla ei minulla ollut ollenkaan rauhaa, vaan minä itkin kaikki päivät. Minusta tuntui, että olisi melkein mahdotonta, että voisin tulla pelastetuksi kauhean turmelukseni tähden, ei niin ettei Jumala tahtoisi auttaa minua, vaan juuri senvuoksi, etten tahdo antaa Jumalan auttaa minua ja etten tahdo jättää itseäni hänen käsiinsä. Jumala salli minun nähdä oman sydämeni sen kauheassa muodossa, miten kaukana olen ollut sisäisestä yhteydestä Kristuksen kanssa ja miten täynnä maailman rakkautta, ylpeyttä ja lihallisia haluja ja lukematonta muuta pahaa. Voi, kuinka on raskasta nähdä itsensä niin pahana, ja kuinka kauhealta mahtaakaan näyttää Jumalan vanhurskaissa silmissä, kun on ilman Kristuksen vanhurskauden vaatetta, ja sitä olen vielä vailla. On ollut niin ihmeellistä, etten ollenkaan ole voinut pitää kiinni Jumalan armolupauksista, enkä luottaa niihin, sentähden olen ollut niin kovassa hädässä. Mielelläni tahtoisin uskoa, että Kristus ei työnnä ulos sitä, joka tulee hänen luokseen, ja onhan se minulle tunnettua tiedon kautta, mutta ottaa se omakseni, sitä en ole tähän saakka paljon voinut, mutta mitä on minun tekeminen? Jollei Jumala armahda minua, olen minä kadotettu. Täällä täytyy minun nyt virua ja valittaa hätääni Herralle. Jos vain voisin ahkerasti koputtaa Jumalan sydämelle, kyllä kai hän silloin armahtaisi minua. Jumala ei sentähden anna minulle rauhaa, ennenkuin löydän Herran Jeesuksen."]

[Kihlman sen johdosta kirjoittaa:]

["Niin kirjoittaa Angelika, joka silloin oli noin 17-vuotias ja oli kasvanut Puhoksessa lapsellisessa viattomuudessa."]

["Minun kirjeissäni Angelikalle ei ole mitään lausuttuna hänen epätoivoa lähestyvän surunsa johdosta. Ihme kyllä! Taikka oliko minusta hänen kristinuskonsa harjoitus semmoista kuin sen tuli olla?"]

[Kuvaavaa on myöskin mitä kirjoitan morsiamelleni 24/2 1846:]

["Sydämellisesti rakastettu ystäväni! Kuinka tarpeen olisikaan, että me ajoissa ilman vastaväitteitä antautuisimme omalletunnolle ja sen rangaistuksille, jotka tulevat itse Jumalalta. Meneehän tie taivaaseen alaspäin, syvien ja alhaisten laaksojen kautta, saadessamme yhä uusia kokemuksia äärettömästä turmeluksestamme ja kurjasta puutteellisuudestamme, jossa meillä mielestämme tuskin on vertaa ihmisten kesken auringon alla. Nämä surulliset kokemukset aiheutuvat Jumalan tuomiosta heränneessä omassatunnossa. Mutta senvuoksi että mielemme aina on kääntynyt ylöspäin, sen vuoksi että harrastuksemme on suunnattu johonkin suureen, sen vuoksi ettemme tahdo tulla mitättömiksi ja olla mitättömiä, mitättömiä Jumalan edessä ja muiden ihmisten ja meidän itsemme edessä, sen vuoksi emme tahdo antaa omantunnon vapaasti iskeä terävällä, paljastetulla miekallaan. Mutta autuutemme tähden heittäytykäämme hukkaan, tulkaamme kenkärievuiksi, jotka Jumala milloin tahansa on oikeutettu työntämään helvetin tuleen ja joilla ihmiset ovat oikeutetut pyyhkäisemään kenkiänsä. Sillä pysyyhän lujana: Minä Herra, en minä anna toiselle kunniatani. Es. 42:8."]

["Todella kuvaavaa."]

Sinä aikana, jolloin Kihlman parhaillaan oli kirjeiden aiheuttamain vaikutelmain vallassa, kävi toisinaan hänen luonaan Erkki Kaila, [Kihlmanin viime vuosina Kaila ja Ingman olivat ainoat, jotka silloin tällöin kävivät hänen luonaan varsinaisilla ystävyyskäynneillä.] ja tälle nuorelle ystävälleen hän ilmaisi enemmän kuin hän on uskonut päiväkirjalleen. Kaila todistaa, että Angelikan kirjeet tavattoman syvästi koskivat ja vaivasivat Kihlmania. Sen ohella oli tämä syyttänyt itseään siitä, että hän ensimmäisen avionsa aikana oli, silloisten heränneiden tapaan, matkustanut liian paljon ja antanut vaimonsa olla yksin kotona. Kokemuksesta viisastuneena oli hän kehoittanut Kailaa, jolla oli nuori vaimo, hyvin hoitamaan ja vaalimaan häntä ja olemaan jättämättä häntä yksinäisyyteen. Angelikasta puhuessaan oli Kihlman ollut kuin haltioitunut. Hänen ensimmäinen vaimonsa, kertoo Kaila, näytti hänen silmissään olevan jonkinlainen verrattoman ihana, puhdas, kirkastunut olento. Kirjeet olivat saaneet hänet tyystin tarkastamaan mennyttä elämäänsä eli, niinkuin Ibsen lausuu, holde Domedag över sig selv, ja se oli niin järkyttänyt hänen mieltään, että hänen ruumiillisetkin voimansa näyttivät siitä ilmeisesti heikentyneen.

Kuinka voimakas tämä sisällinen elämys oli, näemme myöskin eräästä kirjeestä prof. Max Reischlelle (9/4). Reischle oli ystävällisen kirjekortin ohella lähettänyt erään julkaisun jatkon (Leitsätze -- johtoväitteitä dogmatiikan luentoja varten), josta Kihlman jo Hallessa oli saanut alun, ja erittäin kiitollisena tämä vastasi kirjoittamalla laajanlaisen kirjeen, missä hän puhui uskonelämästäänkin. Hän sanoo ilolla ja suurella kiitollisuudella lukeneensa Reischlen kirjoituksen Kristuksen ylösnousemisesta ["Zur Frage der leiblichen Auferstehung Jesu Christi." Christliche Welt, n:o 1, 1900.] ja voivansa täysin hyväksyä siinä esiintuodut teesit, mainitsee sen jälkeen, miten hänellä on paljon ei-teologisia tehtäviä, ja jatkaa sitten tähän tapaan: "Ja kumminkin on teologinen ja uskonnollinen kysymys minulle kaikista tärkein. Ennen kaikkea toivon, että olisin kristitty, että voisin elää kristillistä, Jumalalle otollista elämää. Se on ensimmäinen rukoukseni, kun aamulla nousen. Mutta usein täytyy minun kauan taistella, ennenkuin tulen semmoiseen mielentilaan, että voin ryhtyä päivän tehtäviin. Miksi näin on laita, vaatii selitystä. Sattumalta on käsiini joutunut joukko kirjoittamiani kirjeitä vuosilta 1845-52. Lukiessani niitä astuivat kaikki senaikuiset pietistiset hairahdukseni ja typeryyteni elävinä sieluni silmien eteen. Ne olivat kirjoitettuina (svart på hvitt) edessäni: pako oli mahdoton. Niin sain aihetta toimeenpanna koko elämäni kenraalitarkastuksen. Jo v. 1842 (!) tulin minä suomalaisen pietistisen liikkeen vaikutuksesta kutsutuksi eli, niinkuin silloin sanottiin, 'herätetyksi', ja kun nyt katson taakseni: mitä suuria laiminlyöntejä, mitä lankeemuksia (Rückfälle), mitä edesvastuuta, mitä syyllisyyttä näenkään!" Toiselta puolen hän tunnustaa, että Jumala on siunannut häntä ajallisella varallisuudella, antamalla hänen poikansa kasvaa kunnon miehiksi ja varsinkin suomalla hänelle pitkän elinajan, joten hän vielä yhdennellätoista tunnilla voi tehdä parannusta. Näin ollen hän ei käsittänyt, miksi ne hetket, joissa hän rakkaudessa Jumalaan tuntee sanomattoman autuasta rauhaa, ovat niin harvinaisia verrattuina toisiin, jotka ovat täynnä ahdistusta. -- Reischlen suurta kunnioitusta ja ystävyyttä henkivästä vastauksesta (22/4) merkittäköön vain ydinkohta, nimittäin että _tunteemme_ ei ole kristillisen asemamme määrääjä; täytyihän vapahtajammekin ristillä kokea hetkiä, jolloin hänen oli uskominen _ilman_, jopa vastoin sitä mitä näki ja tunsi. Pelastuksen _tunne_ on erilainen eri ihmisissä ja on se kyllä _osaksi_ uskomme voimassa, mutta _vain osaksi_: missä määrin me elämme taikka koemme, mitä uskomme, se riippuu Jumalan elämänjohdosta meihin nähden sekä koko siitä mielenlaadusta (Gemütsanlage), jonka Jumala on meille antanut. -- Kirjeensä mukana Reischle lähetti uuden vihkon Leitsätze (kristillisen etiikan luentosarjaa varten), ja Kihlman lausuu sen johdosta: "Olen täynnä kiitollisuutta tätä miestä kohtaan sekä kirjeestä että lähetyksestä." Tästä voimme päättää, että huomautus mielenlaadun merkityksestä yksityisen ihmisen uskonelämään katsoen oli Kihlmanille tervetullut ja tärkeä.

* * * * *

Keväällä 1900 Kihlman täytti 75 vuotta. Tietenkään ei Floran-päivää unohdettu; itse hän, ilmoitetun toivomuksen johdosta, lähetti valokuvansa professoreille Häring, Gottschick, Reischle ja Loofs. Sama merkkitapaus aiheutti, että joku aika myöhemmin normaalikoulusta 1880 erotodistuksen saaneet oppilaat lähettivät entiselle opettajalleen ja rehtorille kukkaiskorin kiitollisuudenosoitteeksi. Sen johdosta on päiväkirjassa muistiinpano, joka viittaa ylempänä mainittuun "kenraalitarkastukseen": "Kummallista: minä elän syyllisyyden tunnossa noihin aikoihin nähden [Huomattakoon että Kihlman 1880-vaiheilla kamppaili siinä tuskallisessa ahdingossa, johon hän oli joutunut Fab. von Schanzin liiketoverina. Siihen kai sanat tekstissä oikeastaan viittaavat. Ei ole lainkaan ihme, että hän epäili silloin voineensa täyttää velvollisuutensa koulussa. -- Siitä huolimatta on toinenkin todistus siitä, miten Kihlman vanhoilla päivillään arvosteli toimintaansa epätäydelliseksi. Kerran tavatessaan seminaarinjohtajan F. W. Sundwallin eräässä hengellisessä kokouksessa oli hän tältä kysynyt: 'Oliko Sinulla auskulteerausaikanasi yhtään hyötyä minusta uskonnon yliopettajana?' Kun Sundwall oli vakuuttanut, että hänellä oli ollut suuri hyöty ja että juuri se aika oli tehnyt hänet uskonnonopettajaksi, joksi hän muutoin luultavasti ei olisi tullut, vastasi hän: 'Syntini on aina edessäni ja minä käyn täällä lueskellen katumusvirsiäni.'] ja saan kuitenkin vanhoilta oppilailta kiitollisuuden osoituksia hyvästä käytöksestäni (välförhållande). Mitä minun on ajateltava tuosta ajasta? Onko _minun_ vai _heidän_ arvostelunsa oikea? Eihän toimintani ole voinut olla kokonaan ansioton, vaikka se katsottuna jumalalliselta kannalta onkin sellainen, että se herättää surua ja tuskaa sydämessäni." -- Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:n kokouksessa 5 p:nä kesäk. taasen annettiin Kihlmanille kallisarvoinen hopeakannu kiitollisuudenosoitteeksi 34 vuoden työstä yhtiön hyväksi. "Ei minun tarvitse valittaa kiittämättömyyttä!" todistaa lahjan saaja.

Suomalainen laulujuhla Helsingissä 18 -- 20 pnä kesäk. tuotti Kihlmanille suurta nautintoa ja mielihyvää. Tultuaan varta vasten kaupunkiin näyttää hän käyneen kaikissa konserteissa, ensipäivän kirkkokonsertista ja kaartin maneesissa pidetystä historiallisesta konsertista alkaen viime päivän iltakonserttiin saakka. "Suurenmoista!" hän huudahtaa, "kaikkialla maassamme harjoitetaan laulua ja soitantoa. -- Toimivien osanottajien näytti olevan vaikea erota, eivätkä kuulijatkaan näyttäneet saavan tarpeeksi. Mutta kyllä juhla olikin jotain erinomaista."

Lyhyt oli kumminkin juhlatunnelma. Osanottajat olivat vielä koolla, kun tieto levisi manifestista, jossa venäjänkieli julistettiin viralliseksi.

Kihlmanin muistiinpanot ilmaisevat hänen vielä jaksaneen täysin määrin kärsiä valtiollisten olojen surkeudesta. (24/6) "Raskasta on aloittaa uutta päivää, kun tulevaisuus on niin pimeä ja synkkä." -- (30/6) "Ylen vaikea on pysyä rohkeana." -- (3/7) "Valtiollinen maailma pimeämpi kuin koskaan ennen." Mutta silti hän pitää kiinni entisestä kannastaan. Kun manifesti julaistaan, hän ei tuomitse senaattia: hän "ei ole velvollinen sitä tekemään eikä oikeutettu" syystä, että vaikuttimet ovat hänelle tuntemattomia. Näin ollen hän ei myöskään ymmärtänyt eikä hyväksynyt eräiden senaattorien eroamista -- se oli hänestä vain niiden mieliksi, jotka toivoivat epäsuomalaista, epäkotimaista hallitusta.

Näihin aikoihin sai Kihlman viimeisen niitä kuolemansanomia, jotka aiheuttivat välittömän tunteenpurkauksen. Heinäk. 21 p:nä hän kirjoittaa: "Tänään tieto, että vanha ystäväni Rothsten on kuollut Turussa. Voi, etten saanut tavata häntä. Olin aikonut käydä hänen luonaan. Eng und enger wird der Kreis unserer Lieben!" --

Kuinka Kihlmanin sielunvoimat heikkenivät heikkenemistään, siitä on meillä uusi todistus syysk. 3 p:ltä. Helsingissä vieraili silloin Göttingenin prof. Rudolf Otto. Hän halusi nähdä saaristoamme, ja Erkki Kaila matkusti hänen kanssaan Rulluddiin. Kihlman on pannut muistiin käynnin ja sanoo vieraasta: "tavattoman vilkasluontoinen ja monipuolinen nuori mies", mutta Kaila kertoo, että isäntä ei jaksanut pitää seuraa vieraalle, vaan teki sen enimmäkseen Oswald. Oli kuin, lisää hän, Kihlmanin henkiset voimat olisivat olleet lopussa.

Epäilemättä on viimeinen lause liiallinen sanasta sanaan ymmärrettäväksi. Mutta totta on, että vaikka Kihlman vielä lähes neljä vuotta jatkoi päiväkirjaansa, kävivät tästä alkaen sellaiset muistiinpanot, jotka ilmaisivat hänen sisällisen elämänsä laatua, yhä harvemmiksi. Jäljellä olevan ajan kuvaus tulee sen vuoksi lyhyeksi.

Syksyltä 1900 on merkittävä, että Kihlman silloin vetäytyi pois pappiskonferensseista. Syynä siihen ei kuitenkaan ollut väsymys, vaan, niinkuin hän eräässä kirjeessä (27/9) Lauri Ingmanille selittää, se, että hän näissä kokouksissa oli tavannut niin vähän ymmärtämystä teologian nykyisiin probleemeihin nähden. "Minulla oli niistä ainoastaan mielipahaa (obehag) ja siitä johtuvaa unettomuutta, ilman että olin voinut vaikuttaa mitään hyvää." -- Edelleen mainittakoon, että Kihlman tänä syksynä erityisellä mielenkiinnolla luki kaksi kirjaa, nimittäin Ad. Harnackin Wesen des Christenthums ja Lauri Stenbäckin elämäkerran. Edellistä hän piti tavattoman viehättävänä ja opettavaisena. Luettuaan sen loppuun hän kirjoitti: "Mikä on siis kristinuskon olemus? Se iloinen sanoma, että korkein olento, joka on _kaiken_ alku, tahtoo, että häntä pidetään isänä, oikeana isänä, tämä sanoma on Jeesuksen ilmoituksen ja elämäntoimen (praxis) ydin. Vaikutus: luottamus Jumalaan. Minä saan ja minun tulee luottaa Jumalaan, että hän ei hylkää ketään, joka etsii häntä löytääkseen hänet, Jumalan, ja samalla rauhan. -- Miten monta ihanaa kohtaa onkaan tässä kirjassa, esim. s. 169:

"Nun weiss und glaub' ich's feste, Ich ruhm's auch ohne Scheu, Dass Gott, der Höchst' und Beste, Mein Freund und Vater sei, Und dass in allen Fällen Er mir zur Rechten steh' Und dämpfe Sturm und Wellen Und was mir bringet weh."

[Nyt tiedän, uskon varmaan ja riemuin todistan: Isäni, ystäväni on Herra taivahan. Hän elon kohtaloissa mua hoivaa, vartioi, asettaa ajan aallot ja huolet häätää voi.

Suom. Ilta Koskimies.]

Mitä Stenbäckin elämäkertaan tulee, oli se aineen puolesta omiaan suuresti herättämään Kihlmanin osanottoa -- olihan hän ollut sukulaissuhteissa runoilijaan, jota paitsi siinä ensi kerran laajemmin kuvattiin herännäisyyttä. Luettuaan ensimmäisen vihkon hän arvostelee sitä sanoilla: "Ylen valaiseva ja mielenkiintoinen". Toisen vihkon johdosta hän kirjoittaa: "Minulle mielenkiintoinen teos. Ah, kuinka vähän minä ennen ymmärsin antaa arvoa Sinun ansioillesi, Lauri! Anna minulle anteeksi! Ah, jos vielä saisin nähdä Sinut ja syleillä Sinua autuaiden keskellä Jumalan luona!" --

Kevätpuolella 1901 ilmoitti Kihlman, että hän heikontuneiden voimiensa tähden ei katsonut voivansa ottaa osaa Suomen pankin tarkastukseen, ja tapahtui se, on päiväkirjaan merkitty, "kaipauksella" (icke utan saknad). Mutta muissa toimissaan hän pysyi v:een 1903, jollei lukuun oteta, että hän jo edellisenä syksynä luopui johtokunnan esimiehyydestä, jossa toimessa tehtävänä oli hoitaa suomalaisen alkeiskoulun stipendirahastoa ja jakaa siitä vuosittain annettavat apurahat. Samoin Kihlman jo tammikuulla 1902 kieltäytyi Kansallispankin hallintoneuvoston puheenjohtajan toimesta, mutta valittiin silloin varapuheenjohtajaksi; kieltäydyttyään tammikuulla 1903 tästäkin toimesta jäi hän hallintoneuvoston jäseneksi saman vuoden loppuun (ollen viimeisen kerran kokouksessa 16/12). Edelleen hän mainittuna vuonna erosi Kaupunkien hypoteekkikassan hallintoneuvostosta ja vihdoin myöskin Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus O.Y:n johtokunnasta. Viimemainitun hallituksen puheenjohtajana oli Kihlman ollut 37 vuotta, ja oli hän vielä 1902 saanut yhtiön tähden kokea vakavia huolia, kun sen etevä, ansiokas isännöitsijä Henrik Solin ollessaan ulkomaanmatkalla odottamatta kuoli ja uusi mies oli valittava tärkeään toimeen. Kihlmanin erottua johtokunnasta, josta vuoden alussa toinenkin jäsen, nimittäin A. F. Wasenius, oli kuoleman kautta poistunut, päätettiin enentää jäsenlukua viideksi, ja tuli yhdeksi näistä vanhan puheenjohtajan poika, Henrik Kihlman. Että Kihlmanin tunnollinen ja hedelmällinen työ kaikissa näissä eri toimissa erohetkellä vilpittömästi tunnustettiin, on tuskin tarpeen sanoa.