Part 33

Jo kutsumus ylimääräisille valtiopäiville tammikuulla 1899 asevelvollisuuslain muuttamista varten sai hänet kirjoittamaan, päiväkirjaansa (keskiv. 20/7): "Joku viikko sitten kuiskailtiin tästä, mutta torstaina kenraali Ramsay ei vielä tiennyt mitään asiasta. Mitä on nyt Suomesta tuleva? Miksi tämä kiire? Jotain tärkeää mahtaa olla toimenpiteen syynä. Jumala varjelkoon maa parkaamme ja kansaamme!" -- Lokak. 10 p:nä tuli uusi kenraalikuvernööri Bobrikoff Helsinkiin. Hänen tervehdyspuheensa oli Kihlmanista "onnettomasti kyhätty". Kumminkin oli se jossakin määrin avomielinen: tavallaan saatiin tietää, mitä keisari ajatteli ja mitä Bobrikoff tarkoitti, mutta sen ohella oli siinä hämäriä lauseita yksilöistä, jotka eivät osoittaneet myötätuntoa toimenpiteitä kohtaan. Siis eivät tunteetkaan olleet vapaita! -- Valtiopäivien avajaisten jälkeen (24/1 1899) Kihlman päättää: "Niin uhkaava asemamme ei ole ollut v:n 1809 jälkeen. Jumala varjelkoon isänmaatamme!" -- Tammik. 26 p:nä vaivasi häntä sydämenahdistus (hjertängslan), jonka oli aiheuttanut säädyille tulleiden asevelvollisuutta koskevien asiakirjain lukeminen. "Lukeminen mieltä kuohuttava. Onko väkivalta todella voittava? Ja kansamme kehitys vuosikymmeninä ehkäistävä? Että väkivalta iäksi voittaisi, sitä en tahdo uskoa. Tahdon uskoa tulevaan kevääseen, kansamme ja maamme kevääseen. Mutta paljonko meidän sitä ennen on kärsittävä, sitä ei kukaan tiedä. Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta kaikki ne ovat hyvyyttä." -- Sitten 16 p:nä helmik. Kihlman saa kuulla manifestista perussääntöineen, joka kumosi valtiosääntömme. "Mikä ääretön kurjuus seuraakaan tästä kaikesta! Ja kuitenkin pois epätoivo! Meidän voi kauan käydä kovin pahoin; mutta emme ole vielä nähneet kaikkien päivien iltaa. Vielä Jumala hallitsee ja hänen tahtonsa on lopulta tapahtuva. Vääryyden olemassaolo on vain satunnaista, eikä ikuista. Siis Sinuun, Jumalani, tahdon luottaa kaikessa hädässä, surussa ja vastoinkäymisessä. _Lopulta_ Sinä kuitenkin autat niitä, jotka Sinuun luottavat." -- Seuraavana päivänä Kihlmankin oli Ateneumin kansalaiskokouksessa. Hän oli ainoa, joka lausui epäilevänsä, oliko oikein, että kokous tahtoi ruveta senaattoreja neuvomaan, ja poistui allekirjoittamatta resolutsionia, jossa vaadittiin, että senaatti ei julkaisisi manifestia, ja joka lähettilästen kautta toimitettiin senaattoreille.

Lauantaina 18:na ratkaistiin, niinkuin tietty, asia niin, että senaatin enemmistö päätti, että manifesti oli julaistava, samalla kuin keisarille lähetettiin esitys, missä huomautettiin, ettei se ollut syntynyt Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä, ja anottiin, että hän armossa selittäisi, että tämä lainsäädäntötoimi ei tarkoittanut kansamme perustuslaillisen oikeuden supistamista. Vähemmistö, joka muuten oli yhtä mieltä, katsoi puolestaan, että julkaiseminen oli lykättävä, kunnes vastaus alamaiseen esitykseen oli saapunut. [Senaatin pöytäkirjan mukaan.] Meidän ei tarvitse lähemmin kertoa, minkä myrskyn päätös aiheutti senaatin enemmistöä vastaan, sillä onhan tässä vain kysymys Kihlmanin kannasta, ja se selvenee täydellisesti eräästä kirjeestä Lorenzolle (Vaasaan) 21 p:ltä helmik. -- Kirjoittaja alkaa huomauttamalla manifestin tuhoisasta merkityksestä, ja että tästä lähtien kaikki on mahdollista, kun lain turva on poissa. "Niin on asianlaita eikä se salaamalla parane. Mutta mikä on tehtävämme? -- Joka tilanteessa on ihmisellä tehtävä, jonka hän on velvollinen kykynsä mukaan suorittamaan. Mikä on nykyhetken tehtävä?"

Mitä senaatin tekoon tulee, hän ei voinut sitä moittia eikä hyväksyä, koska hän ei tuntenut päätökseen vaikuttavia asianhaaroja. Varmaa oli, että senaattorit tunsivat vastuunalaisuutensa. Jos ainoastaan juriidisesti oikea olisi ollut kyseessä, olisi kai oltu yksimielisiä. Mutta kysymys oli myöskin valtiollista laatua, ja silloin saattoivat mielipiteet käydä hajalle. Enemmistön päätöksen seuraukset tulevat näkyviin, mutta mitä olisi seurannut, jos vähemmistö olisi voittanut, sitä ei tiedetä. Itsekkäitä vaikuttimia ei ole oikeutta olettaa. "Siis olen langettamatta tuomiota, sitä enemmän, koska minun ei tarvitse sitä tehdä. Velvollisuuteni on toisaalla". -- Yhtä vähän piti Kihlman velvollisuutenaan sekaantua säätyjen tehtäviin, koska hän ei enää ollut valtiopäivämies. --

"Mutta suuren kysymyksen: mikä on tehtävä? olen kohdistanut itseeni Suomen kansalaisena. Pidän näet kiinni siitä, että joka miehellä ja naisella maassamme nyt on tehtävänsä ja että kullekin on ylen tärkeää selvittää se itselleen. Toinen toistaan seuraavan iskun vaikutus on ollut musertava. Olen väännellyt itseäni kuin mato. Olen tuskitellut niin, että sydän on tuntunut olevan pakahtumaisillaan. Luonnollinen tunne suuntautuu täydelliseen epätoivoon. Ihan itsestään on solumassa tähän kuiluun. Mutta onko se tehtäväni? Ei, sanon minä, ei se voi olla tehtäväni. Mikä se sitten on? Sen täytyy suuntautua kokonaan vastakkaiselle taholle s.o. poispäin epätoivosta. Niin, velvollisuuteni on varmaan olla noudattamatta luonnollista taipumustani, joka aina uudestaan tunkee esiin, ja päinvastoin koettaa kohottautua raivoavien aaltojen yli, yhä uudestaan miehuullisesti taistella alakuloisuutta vastaan. Niin, Lorenzo, tämä on mielestäni minun ja Sinun ensimmäinen ja lähin tehtävämme: olla vajoamatta epätoivoon. Niin on tehtävä ainoastaan kielteisesti julkilausuttu. Mutta jo kielteisessäkin muodossa on tehtävä ylen merkityksellinen. Tämä kielteinen tehtävä on näet varsinaisen tehtävän välttämätön ehto. Ja mikä se on? Tehdä työtä, tehdä työtä siinä asemassa missä olen, ikäänkuin ei kaikki olisi menetetty, ikäänkuin olisi jotain pelastettavissa, säilytettävissä tulevia, parempia aikoja varten. Parempiako aikoja? Onko meillä oikeutta toivoa semmoisia? No niin, huonommiksi eivät ne helpostikaan tule. Mutta jos tehtävämme, velvollisuutemme on olla heittäytymättä epätoivoon ja tehdä työtä, niin sisältyy jo siihen oikeus toivoa. Ei mikään uskollinen työ mene hukkaan, ei, sillä on ikuinen arvo, koska se on Jumalan antama tehtävämme. Ah, mikä onni että on työtä, että on asema, missä voi tehdä työtä. Työ on keino, millä ehkäisen raskasmielisyyttä, alakuloisuutta ja turhaa mietiskelyä. Minulla ei saa olla aikaa murehtiakseni huomispäivää. Päivä on lyhyt: tehtävä pakottava, yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Kas siinä, Enzoni, minun ohjelmani: vältä epätoivoa ja tee työtä toivossa. Ja pitäessäni kiinni tästä ohjelmasta, tunnen voimaa, jotain siitä voimasta, jota ihminen saa kokea, kun hän tietää tahdossa ja toiminnassa olevansa sopusoinnussa luojansa kanssa". [Tunnuslausetta: "Arbeiten und nicht verzweifeln" kuuluu Kihlman näinä aikoina usein toistaneen. Se oli hänelle tuttu 1880-luvun alkuvuosilta, jolloin taloudellinen häviö uhkasi.]

"Jos nyt tämä on tehtävämme taikka, toisin sanoakseni, jos tämä on Jumalan tahto, joka meidän tulee huomioon ottaa ja sitä totella, niin johtuu siitä, että kaikki muu puuhaaminen on hylättävä. Kaikenlaiset mielenosoitukset sanoissa ja toimissa ovat hyödyttömiä, mutta voivat aiheuttaa suurta vahinkoa, tuottaa uusia kurituksia. Tosi rohkeus ei kerskaile, ei ilmaannu ulkonaisissa muhkeissa eleissä. Sellaisesta pysyn erilläni. Uudemman ajan etevimpiä miehiä oli Oranian Wilhelm I, joka muutamain alankomaalaisten maakuntain johtajana ryhtyi taisteluun aikansa mahtavinta valtaa, Filip II:n Espanjaa vastaan. Häntä sanottiin Wilhelm Vaitiolijaksi. Olen maininnut hänet esimerkkinä osoittaakseni, ettei vaitiolo todista rohkeuden puutetta. Me emme voi emmekä tahdo taistella maallisilla aseilla, mutta silti täytyy meidän taistella, jos tahdomme välttää perikatoa, taistella sillä rohkeudella, jota tahtoisin pitää laatuaan korkeimpana rohkeutena: tarkoitan kärsivällisyyttä, rohkeutta kestää päivä päivältä, vuosi vuodelta, ken tietääkään kuinka kauan. Ylläpitää semmoista rohkeutta, ei hetken rohkeutta niinkuin tappelun hurjassa huumauksessa, ei ole helppoa, vaan varmaan mitä vaikeinta. Mistä löydämme voimaa siihen?"

"Sitä voidaan etsiä historiasta, sekä Suomen kansan että yleisestä historiasta. Mitä vaikeita kohtaloita onkaan Suomen kansa kokenut häviämättä esim. Isonvihan aikana ja kohtalokkaana vuotena 1868! Autioksi hävitettiin maa kumpanakin ajanjaksona, mutta se toipui kuitenkin. (Tällä kertaa) ei maatamme vielä ole hävitetty, vaikka niinkin voi käydä, jos työn mahdollisuutta suuresti vaikeutetaan. (Edelleen) on kristinuskon taistelu erittäin opettavainen. Muutamat köyhät juutalaiset, ristiinnaulitun opettajan opetuslapsia, ryhtyvät taisteluun koko maailmaa, mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan, eikä heillä ole muita aseita kuin totuuden. Kolme pitkää vuosisataa nämä kristityt taistelevat ylivoimaa vastaan, he kokevat kauheita kärsimyksiä, mutta he kestävät, ja kuka voittaa? Roomalaisen keisarivallan täytyy lopulta tunnustaa, että sen yritykset kukistaa kristinusko ovat osoittautuneet turhiksi. Väkevän on pakko vihdoin antautua heikolle. Ihmeellistä! -- Edelleen: halpa saksalainen munkki uskaltaa yksin ilman inhimillistä tukea astua kaikkivaltiasta katolilaista kirkkoa vastaan. Mikä epätasainen taistelu! Ja kuinka suuret ovatkaan vaarat ja kärsimykset. Usein näyttää aivan epätoivoiselta, esim. 1521 Wormsissa, 1530 Augsburgissa, 1547 Mühlbergin tappelun jälkeen. Mutta aina, kun hätä on ylinnä, tulee apu toisella tai toisella tavalla. Mahtava katolilainen kirkko ei voi estää evankelista kirkkoa syntymästä eikä kieltää siltä elämisen oikeutta. Sellaiset historian opetukset ansaitsevat tulla huomioon otetuiksi, sillä ne antavat tukea epätoivoa vastaan. Mutta on toinenkin tuki, jopa kaikkein voimallisin, mutta se on olemassa vain niillä, jotka uskovat elävään Jumalaan, joka johtaa kansojen kohtaloita. Hänessä ei ole mitään pahaa, hän ei voi tahtoa muuta kuin oikeaa. Hän on vanhurskas, ja koska hän on vanhurskas, on koko luomakunta rakennettu oikeuden perustukselle. Ainoastaan oikealla on oikeus olla olemassa ja olla olemassa iäisesti. Ihmiselle suodun vapauden johdosta voi vääryys päästä valtaan, mutta ainoastaan joksikin ajaksi. Iäiseen olemassaoloon sillä ei ole oikeutta. Ei, sen täytyy kadota siitä maailmasta, jonka luoja on vanhurskas Jumala. Siis ei ole epäiltävissä, että oikeus lopulta voittaa. Mutta lopullinen voitto on lopulla. Emmekä me ole lopulla, vaan tapausten keskellä. Meidän täytyy nyt tehdä niitä meidän tulee, ja meillä on oikeus uskoa, että Jumala ei ylenanna meitä, kun me niin teemme. Mutta jos Jumala on puolellamme, kuka on se mahtaja, joka voi seisoa Jumalaa vastaan? Mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Miten paljon pahaa tapahtuukaan maan päällä Jumalan salliessa! Emmekä me voi tietää, kuinka kauas Jumala katsoo hyväksi viedä meidät kärsimyksen sulatusuuniin ja kuinka kauan hän tahtoo pitää meidät siinä. Mutta me saamme ja meidän tulee uskoa, että vihollisten valta ei ulotu Jumalan määräämää rajaa edemmä, s.o. meidän tulee uskoa, että kärsimyksemme, jopa pahimmatkin, tulevat Jumalalta, mutta ei häviöksemme. Mieleeni tulee tässä kertomus Pilatuksen puhelusta Jeesuksen kanssa. Joh. Ev. 19: 9 ss. Pilatus sanoi Jeesukselle: 'Mistä sinä olet?' Mutta Jeesus ei vastannut hänelle. Silloin Pilatus sanoi hänelle: 'Minulleko et puhu? Etkö tiedä, että minulla on valta sinut päästää, ja minulla on valta sinut ristiinnaulita?' Jeesus vastasi: 'Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.' Niin uskoi Jeesus tulevaan kärsimykseensä nähden: annettu ylhäältä. Minä ajattelen, että meidän tulee noudattaa tätä esimerkkiä ja siis uskoa: 'annettu ylhäältä'. Mutta niinkuin ei tämä aika estänyt Jeesusta yhä uskomasta Jumalaan isänään, niin älköön tämä uskomme: 'annettu ylhäältä' estäkö meitä yhä uskomasta, että Jumala on isämme, joka aina tahtoo meille hyvää, ja rukoilemasta häntä: pelasta meitä pahasta. Siten tulee kärsimys kouluksi, joka harjoittaa meidät todellisesti luottamaan Jumalaan, mikä luottamus on kristinuskon ydin. Jos meidän nyt kävisi ulkonaisesti miten pahoin tahansa, mutta me olemme säilyttäneet uskomme Jumalaan, niin olemme säilyttäneet sen, mikä on tärkeintä. Uskon kanssa olemme säilyttäneet Jumalan valtakunnan. Luther opetti meitä laulamaan: 'Nehmen sie den Leib, Gut, Ehr, Kind und Welt, lass fahren dahin, sie haben kein Gewinn, das Reich muss uns doch bleiben.' Laulu, joka totta tosiaan ei ole helposti opittu." --

Kuinka merkityksellinen tämä kirje, joka on merkitty: "Vanha ystäväsi Alfred", liekään ollut pojalle, varmaa on, että se välittömänä mielenpurkauksena oli tärkeä itse kirjoittajalle, isälle. Se helpotti hänen sydäntään. "Olen sen kautta joissakin määrin palauttanut rauhani", kirjoittaa Kihlman vähän myöhemmin (28/2), "olen saavuttanut aseman (en position), jolta en ota hyväksyäkseni kaikenlaisia ehdotuksia ryhtyä silmäänpistäviin toimiin. -- Ei ulospäin, vaan sisäänpäin! Siinä tunnussanani. Suuriarvoinen on minusta Senecan lause: Non est vir fortis, cui anima non crescit in ipsa rerum difficultate, s.o. ei ole urhoollinen mies, jonka rohkeus ei kasva samassa suhteessa kuin vaikeudet. Siis rohkeutta, enemmän rohkeutta, se on oikea virtus nykyaikana, ja rohkeus näyttäytyy työssä joka paikalla. -- Lue Room. 12: 12 ss. Siinä on paljon kallisarvoisia ohjeita." --

Kuri nyt tunnemme Kihlmanin "aseman", ei ole vaikea ymmärtää, että hän arvosteli ajan tapauksia ja suhtautui niihin niinkuin hän teki. Kun esim. kerrottiin, että Yrjö-Koskiselle, joka muka oli syypää senaatin enemmistön menettelyyn, oli pidetty kissannaukujaiset, kirjoittaa Kihlman (Lorenzolle 23/2): "Ihmiset arvelevat, että heidän tulee tehdä jotain ja se on luonnollista, mutta kun he eivät ymmärrä, mitä heidän todella tulisi tehdä, niin he keksivät poikamaisuuksia. Ja onhan niin tavallista, että askaroidaan sen kanssa, mitä muiden tulisi tai olisi tullut tehdä, sen sijaan että vakavasti tutkittaisiin kysymystä, mitä itsensä tulee tehdä." -- Yhtä vähän Kihlman hyväksyi joukkoanomusta satoine tuhansine allekirjoituksilleen. "Ei, ei meidän pidä toivoakaan, että me niin pian pääsemme kärsimyksen uunista. Nyt olemme vasta _alkaneet_ maistaa katkeraa maljaa." Samoin hänestä joukkolähetystön toimittaminen Pietariin oli turha yritys, jota hän arvosteli ankarin sanoin. Että hän itse oli allekirjoittamatta anomusta ja kehoitti omaisiaankin kieltäytymään siitä, on näin ollen selvää. Hänestä vetivät tällaiset ulkonaiset puuhat huomion pois kaikkein tärkeimmästä, nimittäin tosimiehuullisen rohkeuden ja kärsivällisyyden ylläpitämisestä.

Ennenmainittu sydämenahdistus ja -tuska vaivasi Kihlmania usein näihin aikoihin, mutta itse hän huomauttaa, ettei se ollut yksistään sielullista, vaan ruumiillistakin alkuperää. Niin hän päätti havaitessaan, että raitis ilma ja käveleminen tuotti hänelle helpotusta. Joka päivä hän sen vuoksi käveli Etelä-Esplanaadin jalkakäytävällä ("Finnspången"), missä hän tapasi vanhoja ystäviään ja kuuli päivän tuoreimmat uutiset, mutta joskus hän varta vasten teki pitempiäkin kävelyjä.

Keväämmällä Kihlman nähtävästi terveydeltään vahvistui. Hän suorittaa Suomen pankin tarkastuksen ja kaikki muut tehtävänsä eri liikeyritysten hallinnon jäsenenä kertaakaan valittamatta väsymystä. Sen ohella hän lukee ahkerasti niinkuin ennenkin, kumminkin mennen nyt levolle k:lo 11-12, jotavastoin hän ennen aina valvoi aamupuoleen yötä. Että hän, pysyen asemassaan, myöskin valtiolliseen kurjuuteen nähden joissakin määrin tyyntyi, voinee ehkä päättää eräästä vastauksesta, jonka tämän kirjoittaja sai, kun hän muutaman juurikaan Pietarista tulleen jobinpostin johdosta kysyi, mitä hän siitä arveli. Kihlman näet vastasi tyyneydellä, joka vaikutti rauhoittavasti kuulijaankin: "Minulla ei ole tapana surra onnettomuutta, ennenkuin se on tapahtunut." --

Harvinaisuutena on tältä ajalta mainittava Kihlmanin kirjoittama ja julkaisema "Lausunto Arndtin Totisesta kristillisyydestä". [Ett omdöme om Arndts Sanna kristendom. Teol. Tidskrift 1899.] Häneltä oli pyydetty arvostelu tästä uskonnollisissa piireissä kuuluisasta teoksesta ja, erittäinkin, oliko se sopiva hankittavaksi kansankirjastoihin. Sen johdosta Kihlman uudestaan luki kirjan, ja tutustui myöskin siihen, mitä muut (erittäinkin A. Ritschl Pietismin historiassaan) olivat siitä sanoneet. Kirjoituksessaan hän sitten osoitti, että teos paljon hyvän ja pätevän ohella sisältää hylättävääkin, jonka vuoksi sitä on kritiikillä luettava. Loppupäätelmä kuuluu näin: "Kristinuskon totuus pysyy tosin kaikkina aikoina muuttumattomasti samana, mutta koska se maailma, jossa tämä uskonto tahtoo ja jossa sen tulee harjoittaa uudistavaa (ombildande) vaikutustaan, on alituisten muutosten alainen, niin täytyy kristinuskonkin erityisesti määrätä kantansa näihin muutoksiin nähden ja sen johdosta eri aikoina esiintyä muodollisessa suhteessa mukautettuna (i en i formelt afseende modifierad gestalt). Askeettisenkin kirjallisuuden tulee sen vuoksi, ollakseen todella rakentava, olla ajanmukainen s.o. senlaatuinen, että siinä huomioonotetaan ajan kysymyksiä ja kristinuskon suhde niihin. Semmoinen oli Joh. Arndtin Totinen kristillisyys 1600-luvun alussa, se oli tai tahtoi ainakin olla ajanmukainen ja uudenaikainen. Mutta juuri sentähden ei se enää ole ajanmukainen 19:nnen vuosisadan lopulla."

* * * * *

Kuinka hyvissä voimissa Kihlman, joka tänä keväänä oli täyttänyt 74 vuotta, todellisesti oli, näkyy siitä, että hän nyt vuosisadan viimeisenä vuotena tuli tehneeksi kauan uneksimansa kolmannen Saksan-matkan. Sinne eivät häntä houkutelleet ainoastaan vanhat muistot, vaan myöskin toivo saada persoonallisesti tutustua useihin teologeihin, joita hän elämänsä loppupuolella oli heidän teoksistaan oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kumminkaan ei hänen vaimonsa olisi päästänyt häntä matkalle, jollei hän kahdessa nuoressa teologissa ja ystävässä, Lauri Ingmanissa ja Erkki Kailassa, olisi saanut uskollisia matkatovereita, jotka lupasivat parhaimman mukaan avustaa häntä käytännöllisissä puuhissa eikä koskaan antaa hänen matkustaa yksin.

Lauantaina kesäk. 3:ntena matkustajat lähtivät Storfursten laivalla ja saapuivat tiistaina onnellisesti Lyypekkiin. Sieltä jatkettiin matkaa Hampurin, Hannoverin, Frankfurt a. M:in ja Stuttgartin kautta Tübingeniin, mihin tultiin torstai-iltana. Jos matkustaminen hyvässä seurassa ainakin on hupaista, tuli se tällä kertaa erittäin viehättäväksi Kihlmanin vaikutuksesta. Alati hyvällä tuulella hän näet huvitti matkatovereitaan juttelemalla heille pitkän elämänsä vaiheista, muinoisista ulkomaanmatkoistaan ja tuntemistaan merkkimiehistä. Ja tätä seurustelua kesti sitten yhä edelleen, vaikka matkan tarkoitus olikin vakavampaa laatua. Vietettyään yönsä yhteisessä asunnossa (Gasthof zum Lamm) torin varrella, menivät näet. suomalaiset teologimme heti perjantaiaamuna yliopistoon ja sieltä Evankeeliseen Laitokseen (Stift), missä teologian professorit luennoivat. Siellä he asettuivat luentosalin ovelle, ja siinä järjestyksessä, missä professorit tulivat tunneilleen, he esittelivät itsensä pyytäen lupaa kuunnella heidän luentojaan kolmen viikon aikana, jonka aikoivat viipyä kaupungissa. Lupa myönnettiin mitä ystävällisimmällä tavalla, ja siitä hetkestä istuivat matkustajamme hartaina ylioppilaina professorien Schlatterin, Gottschickin, Häringin ja Heglerin luennoilla. "Jotenkin outo ilmiö mahdan minä olla", kirjoittaa Kihlman (10/6) vaimolleen, "kun minä, vanha mies, istun nuorukaisten keskellä ja teen muistiinpanoja tunti tunnin jälkeen aivan kuin aikomukseni olisi valmistautua tutkintoon."

Tübingen oli paljon muuttunut 1856:n jälkeen. "Ei enää joka aamu kadulla teurastettu vasikoita eikä myöskään näkynyt tunkioita avonaisilla paikoilla." Mutta rakennustapa oli sama kuin ennen: kaikki näytti rähjäiseltä, ja Gasthof zum Lamm'in alakerros oli tallina. Turhaan Kihlman kyseli entisiä tuttaviaan ja ystäviään. Nykyiset professorit edustivat jo toista sukupolvea J. T. Beckin jälkeen. Kumminkin eli tämä hyvässä muistossa ja hänestä puhuttiin kunnioituksella, vaikkei hänen kaikkia mielipiteitään enää hyväksytty. Hän vastusti oikeauskoisia ja pietistejä, ja siinä olivat nykyiset professorit samalla kannalla, mutta mitä positiviseen puoleen tulee, käytiin nyt toiseen suuntaan. Enemmän kuin muihin ylempänä mainituista kiintyi Kihlman Häringiin. "Olin jo ennestään hänen teoksistaan oppinut häntä tuntemaan ja syvästi rakastamaan. Eikä hän ole pettänyt toiveitani. Hän on erittäin rakastettava, myötätuntoa herättävä mies ja persoonallisesti hurskas kristitty." Häring oli Stuttgartissa syntynyt ja hänen isänsä oli kauppias, jolta Kihlman kerran, kun rahalähetys Suomesta oli viipynyt liian kauan, oli lainannut rahaa. Muutoin hänkin oli Beckin oppilaita, vaikka paljoa myöhemmältä ajalta kuin Kihlman. Että Häring samoin kuin muutkin nuoret professorit persoonallisessa seurustelussa suurella myötätunnolla kohtelivat iäkästä suomalaista teologia, joka jutteli heille menneistä ajoista ja hartaasti seurasi heidän luentojaan, on itsestään ymmärrettävää. -- Kuinka hyvin Kihlman täällä viihtyi, todistaa seuraava ote Oswaldille lähetetystä kirjeestä (18/6): "Viime perjantaina. 16:ntena k:lo 8 illalla olimme kutsutut prof. Gottschickin luokse ja vietimme hänen perheessään hyvin hupaisen illan. Hänellä on erittäin rakastettava vaimo ja täyskasvuisia miellyttäviä lapsia. Minä kuuntelen joka päivä prof. Häringiä dogmatiikassa, Gottschickiä krist. etiikassa sekä nuorta prof. Hegleriä kirkkohistoriassa. Heidän kuunteleminen tuottaa minulle mitä suurinta tyydytystä, sillä he vahvistavat minua siinä käsityksessä kristinuskosta, johon vähitellen viime vuosina olen tullut ja joka tekee järjellisen maailmankatsomuksen mahdolliseksi. Ja mikä voi olla tärkeämpää meille ihmisille, jotka elämme tässä maailmassa, kuin että meillä on oikea maailmankatsomus, että tiedämme miksi eletään maailmassa ja tiedämme sen varmuudella. Tämä tieto edellyttää luonnollisesti varman tiedon Hänestä, joka on luonut, ylläpitää ja hallitsee maailmaa. Ja semmoinen varma tieto ei ole enää mikään salaisuus, sittenkun Jumala on ilmaantunut Jeesuksessa, niin että se, joka näkee hänet, näkee Jumalan. Semmoinen kuin Jeesus oli, semmoinen on Jumala. -- Tänään olemme olleet kirkossa (Stiftskyrkan), jossa herttainen prof. Häring saarnasi Mth. 15: 1-14:stä. Taistelu puhtaasta sydämestä, kaikki riippuu sydämen laadusta, sydämestä, ihmisen sisimmästä, hänen itsestään (Kampen om ett rent hjerta, på hjertats beskaffenhet, hjertat, menniskans innersta, hennes sjelf, kommer allt an.)" -- Kumminkin kertovat matkatoverit, että Kihlman eräänä päivänä oli palannut hyvin alakuloisena Gottschickin luennolta; professori oli näet kieltänyt Johanneksen evankeliumin historiallisen arvon (jota Ritschl ei ollut tehnyt).