Part 29

Mutta, päätti puhuja, ennenmainittu heikko kohta naiskysymyksessä oli samalla sen vahva kohta. Taloudelliset ja sosialiset olosuhteet tekevät välttämättömäksi, että naiselle valmistetaan entistä laajempi työala. Naimattomillakin naisilla täytyy olla tehtävänsä elämässä -- ainoastaan niin menettelemällä, että heillä on toiminta, joka vastaa heidän luonnollisia taipumuksiansa, oli naiskysymys onnellisesti ratkaistava. Siihen oli siis harrastus kohdistettava. "Ei mikään ihminen voi olla onnellinen, jollei hän tiedä, että hänellä on tehtävänsä elämässä, jollei hän voi olla hyödyllisesti toimelias. Jos tapaamme vanhahkon naimattoman naisen, joka tekee meihin hyvän vaikutuksen, niin on se varmaan nainen, joka huolimatta siitä, että hän on naimaton, on tietänyt, että hänellä on ollut tehtävä elämässä, ja joka on löytänyt onnensa harrastuksessaan suorittaa tätä tehtävää." Syystä ettei puhuja voinut pitää yhteiskouluja oikeutettuina, hän ei myöskään katsonut oikeaksi, että hallitus oli antanut taikka vastedes antaisi avustusta yhteiskouluille.

Tämän lyhyesti selostamamme lausunnon perustuksella ei meistä suinkaan ole oikeutettua syyttää Kihlmania vanhoillisuudesta naiskysymykseen nähden, niinkuin kumminkin on tapahtunut. Hän ei lainkaan kieltänyt, että kysymys on "taloudellisten ja sosialisten olosuhteiden" aiheuttama ja että sen päävaatimus, että naiselle on hankittava entistä laajempi toiminta-ala, ehdottomasti oli tyydytettävä. Mutta hän oli sitä mieltä, että meillä pyritään tähän päämäärään sellaista tietä, joka ajan pitkään enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää naista. Ehkä erehdymme, mutta meistä tuntuu siltä kuin olisi yleinen mielipide vähitellen kääntymässä Kihlmanin käsitystapaan päin. Myönnetäänhän nykyään että monen yhteiskoulun synty aikoinaan johtui kokonaan muista tarkoituksista kuin halusta selvittää naiskysymys, eikä myöskään naisten tulvaamista yliopistoon enää pidetä minään ihailtavana sivistyksellisenä voittona.

Juutalaiskysymys tuli käsittelyn alaiseksi vasta säätykokouksen viimeisenä päivänä. Kahden ritaristossa ja aatelissa sekä porvarissäädyssä tehdyn anomusehdotuksen johdosta, jotka koskivat maassa oleskelevien juutalaisten oikeudellisen aseman järjestämistä, oli lakivaliokunta ehdottanut, että hallitukselta anottaisiin esitystä ja sen ohella ehdotusta laiksi, joka oikeuttaisi Suomessa syntyneet sekä pitemmän aikaa täällä asuneet juutalaiset vaimoineen ja lapsineen, noudattamalla sopivia säännöksiä, jäämään maahan ja täällä harjoittamaan elinkeinoa. Kihlman olisi tahtonut, ettei asiaa ollenkaan olisi otettu käsiteltäväksi, koska aika ei myöntänyt seikkaperäistä keskustelua, mutta kun sääty ei siihen suostunut, hänkin lausui mielipiteensä. Hän ei kannattanut valiokunnan mietintöä senvuoksi, että laki, jota pyydettiin, olisi jotain puolinaista, joka ei tyydyttäisi vaatimuksia, vaan lyhyessä ajassa veisi täysien kansalaisoikeuksien myöntämiseen sekä samalla rajojemme avaamiseen muillekin juutalaisille -- "logiikka oli taipumaton". Sitävastoin olisi hän -- jollei valtiopäivien päättyminen olisi estänyt -- ehdottanut, että kullekin Suomessa olevalle juutalaiselle, kaikkiaan noin 1000 hengelle, annettaisiin 1000 markkaa avustusta, jotta he muuttaisivat pois johonkin toiseen maahan, missä juutalaisilla on kansalaisoikeudet. Hänen luullakseen koituisi Suomelle "loistavaksi liikeyritykseksi" (briljant affär), jos kansamme siten vapautettaisiin arvaamattomasta vaarasta. -- Sääty hyväksyi kuitenkin mietinnön 19 äänellä 16 vastaan.

Kysymys yleisestä opetusvelvollisuudesta, joka jo oli ollut esillä 1891 vuoden valtiopäivillä ja näilläkin tuli käsiteltäväksi E. G. Palménin tekemän esitysehdotuksen johdosta, oli myöskin niitä, joita Kihlman ei voinut kannattaa. Eräässä Orihveden rovastille E. F. Reiniukselle lähettämässään kirjeessä (18/2) hän lyhyesti julkilausuu mielipiteensä: "Kansakoulukysymyksessä olen aivan samaa mieltä kuin Sinä. Uskotaan ehdottomasti kansakoulun kykyyn pienellä annoksella laskuoppia ja maantietoa kehittää luonteita ja yhtä ehdottomasti Suomen kansan kykyyn ottaa kantaakseen uusia verotaakkoja. Molemmissa suhteissa olen heikko uskossa ja täytyy minun sentähden toimia heikkouskoisen tapaan. Toivon myöskin, että minulla on monta heikkouskoista vertaista ja ettei hyväätarkoittava ehdotus saavuta enemmistöä säädyssä." -- Tämän asian käsittely päättyi kuitenkin niin, että säädyt anoivat, että hallitus antaisi esityksen seuraavalle säätykokoukselle; mutta todellisuudessa kysymys vieläkin odottaa ratkaisuansa.

Vielä mainittakoon, että näillä valtiopäivillä hyväksyttiin uusi ulosotto-laki. Kihlman mainitsi "sydämellisellä ilolla" huomanneensa, että valiokunta mietinnössään puolusti samaa armahtavaisuutta velallista kohtaan, jota hän kahdessa säätykokouksessa oli puoltanut anomusehdotuksissa, jotka ajan puutteesta olivat jääneet käsittelemättä. Hän myöntää, että toiselta puolen oli tehty oikeutettuja muistutuksia sitä vastaan, että velallinen saisi pitää työkalunsa y.m. "Mutta kun minun tulee valita joko säännös varallisen velkojan hyväksi taikka säännös köyhän velallisen hyväksi, niin en epäile kumman valitsen. Mieluummin kärsiköön varakas jotain, kuin että köyhä saatetaan epätoivoon ja asemaan, joka estää häntä siitä, mihin joka ihmisellä on oikeus, nimittäin oikeudesta tehdä työtä." --

Valtiopäivät päättyivät kesäk. 2 p:nä. "Valtaistuinpuhe: sävy ystävällinen. Gott lob! mutta ei mitään vastausta, ei mitään viittaustakaan adressiin", luemme päiväkirjasta. Pappissääty päätti tämän päivän päivällisillä, joihin Jaakko Forsman, Otto Donner ja Kihlman olivat kutsuneet sen jäsenet sekä muitakin vieraita muista säädyistä ja säätykokouksen ulkopuolelta. "Mieliala oli erittäin taipuisa (disponerad) herttaiseen seurusteluun." --

* * * * *

Vaikka valtiopäivät olivat päättyneet, eli Kihlman koko tämän vuoden niin sanoaksemme valtiopäivien merkeissä. Hän kun oli valittu toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, lepäsi koko huoli hänen niskoillaan. Hän pyysi ja saikin ensin syyslukukaudeksi ja sittemmin lukuvuoden loppuajaksikin vapautta rehtorinvirasta, ja valiokunta antoi hänelle työtä uuteen vuoteen asti. Viimeinen valiokunnan kokous (122:nen järjestyksessä) oli kyllä jo marrask. 3 p:nä, mutta puheenjohtajalla oli puuhaa kauan sen jälkeenkin.

Muutoin on vuodelta 1894 merkittävä kuolemantapauksia ja muitakin tapahtumia, jotka läheltä koskivat Kihlmania.

Helmik. 3 p:nä kuoli 88-vuotiaana Kihlmanin "anoppi", "vanha isoäiti", rouva Sofie von Essen Hattulassa. Hautajaisiin hän oli estetty lähtemästä, mutta "appi-isälleen" hän kirjoitti lämpimän kirjeen. -- Lähes kolme viikkoa myöhemmin, helmik. 22 p:nä, kuoli Sortavalassa valtioneuvos Herman Hallonblad, johon Kihlman jo 1860-luvulla oli lähemmin tutustunut Tampereen yhtiön asioiden johdosta. Kirjeistä päättäen kehittyi heidän välillään luottamuksellinen ystävyys. [Herman Hallonblad (s. 5/6 1825), ei kuukauttakaan Kihlmania nuorempi, oli tavallaan sukuakin, sillä hän oli N. L. Arppen ja Sofie Fabritius von Essenin serkku.] Hallonblad on, niinkuin tiedetään, suurella Suomen taideyhdistykselle tekemällään lahjoituksella pysyvästi kiinnittänyt nimensä kulttuurihistoriaamme.

Syyskuulla menetti Kihlman toisella tavalla toisen arvossa pitämänsä ystävän, toht. von Rohdenin, joka muutti pois maasta. Paitsi että Kihlman säännöllisesti oli käynyt hänen kirkossaan, olivat he läheisesti seurustelleetkin, ja heidän kirjeenvaihdostaan, joka nyt alkoi, ja josta alempana on enemmän sanottavaa, näkyy, että heidän uskonnollinen kantansa oli pääasiassa sama. Syysk. 11 p:nä olivat Helsingin papit kutsuneet poislähtevän päivällisille, 16 p:nä piti von Rohden hyvästijättösaarnansa, ja 22 p:nä Kihlman seurasi ystävää Linné-laivalle, käytyään edellisenä päivänä viimeisen kerran hänen luonaan, "v. Rohdenin meno on hyvin suuri tappio Helsingille", on päiväkirjaan merkitty. Mutta seuraajassa, toht. Johannes Glöcknerissä tuli korvaus. Tämä saarnasi ensi kerran lokak. 14 p:nä, ja Kihlmanin arvostelu kuului näin: "Hyviä ajatuksia täydellisessä muodossa, suuri kyky, esittämistapa kevyt, täsmällinen. Voi kunpa meillä olisi sellaisia kykyjä Suomen papistossa!" Ja myöhemmistä kiitoslauseista näkee, että Glöckner hänen mielestään oli kerrassaan etevä, jopa ihailtava saarnaaja sekä sisällykseen että muotoon nähden. Tietenkin alkoivat he pian seurustellakin. "Meillä oli paljon puhuttavaa toistemme kanssa", sanoo Kihlman, kun Glöckner 16 p:nä jouluk. oli käynyt hänen luonaan.

Jouluk. 8 p:nä kuoli "luonnonlääkärinä" tunnettu toht. Friedrich Ewerth, joka v:sta 1870 oli ollut Kihlmanin perheen lääkäri. "Hän on tehnyt meille paljon ja suuria palveluksia. Hänen poismenonsa on meille suuri tappio." Siinä Kihlmanin arvostelu lääkäristä, joka 1860-luvulta alkaen oli saavuttanut paljon ystäviä ja tunnustusta maassamme. Kihlmanin tietämättä oli vainaja jälkisäädöksessään määrännyt hänet ja varatuomari John Svanljungin testamentin toimeenpanijoiksi. Se tuotti edelliselle muun puuhan ohella pitkällistä kirjeenvaihtoa Ewerthin Preussin Prenzlaussa asuvien sukulaisten kanssa. Vasta v. 1900 oli tehtävä loppuun suoritettu. [Friedrich Wilhelm Ewerth, synt. 15 p. heinäk. 1823 Sternhagenissa bei Prenzlau, Brandenburgissa, oli sikäläisen pastori J. F. W. Ewerthin 8:s poika. Kasvoista päättäen hän oli semiittiläistä alkuperää, mutta oli uskonnoltaan luterilainen. Muutti 1862 Suomeen, missä toimi vesiparannuslääkärinä ja sai paljon potilaita. Hänen erikoisalansa olivat vatsa- ja kuumetaudit. Syystä, ettei ollut laillistettu lääkäri, täkäläiset viranomaiset häntä ahdistivat. Ammatissaan hän oli tunnollinen ja osaaottavainen; saattoi kyllä olla väsyttävän monisanainen, mutta oli myöskin väsymätön harrastaessaan potilaan hyvää. Praktiikkansa ohella Ewerth on vaikuttanut pysyväisesti kehittämällä vesikylpyhoitoa monipuolisemmaksi ja järkiperäisemmäksi sekä kasvattamalla taitavia ammattikylvettäjiä. -- Kihlmanin perheessä ei epäilty, että Ewerth tarkalla hoidollaan pelasti sekä nuorimman pojan, Lennartin, hengen, että myöskin aikaansai äidin parantumisen vaarallisesta vatsahaavassa, joten hän sen jälkeen eli vielä 25 vuotta. -- Ewerth oli naimaton ja jätti jälkeensä talon Vuorikadun varrella ynnä muuta omaisuutta, joka rahaksi muutettuna (yhteensä n. 84,000 mk) lähetettiin perillisille Saksaan.]

Tässä yhteydessä merkittäköön vielä, että tänä vuonna tapahtui Venäjän valtakunnan hallitsijan muutos. Lyhyistä muistiinpanoista huomaa, millä ahdistuksella Kihlman odotti tietoja keisarin sairauden kulusta. Torstaina marrask. 1 p:nä hän kirjoittaa: "k:lo 9 aikaan (i.p.) saapui virallinen sanoma, että Keisari Suuriruhtinas Aleksanteri III on kuollut tänään k:lo 2.15. Niin lyhyeksi tuli siis tämän ruumiillisesti voimakkaan ruhtinaan hallitusaika. Kuka olisi uskonut sitä vuoden alussa? Hänen tunteensa Suomea kohtaan olivat ystävällisiä. Hän soi meille varmaan hyvää? Sen hän on osoittanut useamminkin. Mutta hän ei voinut kaikkea, mitä tahtoi. Epäilemättä joko sen vuoksi, ettei hän pystynyt oikein käsittämään asemaansa perustuslaillisena hallitsijana, taikka sen vuoksi, ettei hän uskaltanut loukata eräitä voimakkaita mielipiteitä Venäjällä. Hän koetti välittää. Niin varsinkin kirjelmässään säädyille 1891. Mutta tähän välittelyyn yhtyi nyt niinkuin aina selviämättömiä ristiriitoja. Kumminkin on hän noudattanut cunctatorin politiikkaa, joka on ollut meille hyödyksi. Se, joka voittaa aikaa, voittaa paljon, kenties kaikki. Se on meidän politiikkamme, ja siinä hän oli puolellamme. Jumalalle kiitos siitä. Mitä tulee nyt? Onko uusi Keisari edeltäjän tapaan allekirjoittava valtavakuutuksen? Se on ensimmäinen koetus." -- Sunnuntaina marrask. 11 p:nä "tuli tieto, että keisari Nikolai jo tiistaina oli muuttamatta allekirjoittanut valtavakuutuksensa Suomelle. Kivi on pudonnut Suomen kansan sydämeltä, sillä jollei hän olisi allekirjoittanut, mikä aihe epäilyksiin y.m.!" -- Seuraavana päivänä oli "päivälliset (Seurahuoneen) 35:nnessä valtavakuutuksen johdosta, joka tänään on julistettu. Meurman esitti H. M:nsä Nikolai II:n maljan toivottaen hänelle voimia hallita ja toimia suuren valtakuntansa ja sen pienen osan, Suomen, onneksi. Eläköön! Y(rjö)K(oskinen) piti puheen, missä hän muistutti, miten meille suomalaisille oli välttämätöntä käyttää menestyksen hetkeä maltillisuudella ja viisaalla varovaisuudella, olla ylvästelemättä, olla esittämättä vaatimuksia, olla pyytämättä pikaisia muutoksia, ja ainoastaan hiljaisesti ja kärsivällisesti odottaa aikaamme! Eläköön Suomi! Donner esitti ministerivaltiosihteeri Daehnin maljan. Eläköön! Siitä oli hänelle tieto annettava, ei sähköteitse, niinkuin joku ehdotti, vaan yksityisesti Yrjö-Koskisen kautta." --

* * * * *

Vapaus rehtorintoimesta oli Kihlmanista mieluisa helpotus hänen jokapäiväisessä ahertelussaan. Huolimatta siitä että hänellä vielä oli yliopettajan virkaan kuuluvat tehtävät koulussa sekä kaikenlaiset liikemiespuuhansa hoidettavinaan, sai hän kuitenkin nyt käyttää entistä enemmän aikaa lukemiseen. Oli kuin hänelle taas olisi koittanut uusi opintoaika. Vai mitä sanoa miehestä, joka 6-9 tuntia päivässä tutkii dogmatiikkaa y.m. samanlaatuista äärimmäistä tarkkaavaisuutta vaativaa kirjallisuutta?

Päiväkirjasta ei huomaa, että hänellä näihin aikoihin olisi Helsingissä ollut uskottua ystävää, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella siitä mitä oli lukenut y.m. sisäisestä; toht. Glöckner oli todennäköisesti ainoa. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän kiirastorstaina (11/4) varta vasten lähti Hattulaan tapaamaan Esseniä. "Iltapäivällä taikka illalla", on hän merkinnyt päiväkirjaansa, "tärkeä keskustelu Essenin kanssa: jälkikatsaus menneeseen elämään ja arvostelu siitä; 'ei tulisko autuaaks, jos kuolis tänä iltana', [Nämä sanat on alkuperäisestikin kirjoitettu suomeksi.] vaan uskotko, että Jumala on isäsi, voitko sanoa: Abba, rakas isä?" -- Pitkänä perjantaina jatkettiin keskustelua, ja Kihlman on pannut muistiin: "otin vastatakseni kysymykseen, miksi tuli Kristuksen kuolla?" -- Illalla hän lähti kotiin, kysyen itsekseen: "Näinkö Essenin viimeisen kerran?" --

Tuskin onkaan mainittu, että Kihlman v:sta 1884 oli Helsingin seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen. Lyhyistä pöytäkirjoista tulee hänen osansa neuvoston toimissa ja päätöksissä ainoastaan poikkeukselta näkyviin. Tältä keväältä voi merkitä, että hän neljän papin kanssa jäi vähemmistöön, kun päätettiin (7:llä äänellä) olla ilmoittamatta vastalausetta prostitutsionia vastaan, sekä että hän, kun maistraatti oli pyytänyt lausuntoa adventistain lahkosta, kirjoitti sen kirkkoneuvoston puolesta. Lahko oli syksyllä 1892 alkanut levittää oppiansa Suomessa. Alkuaan amerikkalaisen oppisuunnan edustaja ja saarnaaja täällä oli ruotsalainen talollinen Johnsson. Toimittuaan kolmatta vuotta oli hän seurakuntaansa vastaanottanut 30 uskovaista; 12 kolportöörin avulla oli kirjoja myyty 30,000 mk:sta, mutta liike oli tuottanut 15,466 mk:n tappion, joka oli korvattu pohjoismaiden osaston avulla. Menestys oli siis ollut huononlainen. Kihlmanin kerrassaan objektiivinen lausunto, jota varten hän oli käynyt adventistain kokouksissa, keskustellut heidän johtajansa kanssa ja lukenut eri teoksia, päättyi siihen, että lahkon leviäminen kieltämättä saattaisi herättää häiriötä m.m. sentähden, että se pitää lauantaipäivää sapattina eikä anna arvoa lapsenkasteelle, vaan vaatii että uskovaiset kastetaan uudestaan.

Vihdoin mainittakoon tältä ajalta eräs seikka, joka osoittaa, kuinka valmis Kihlman oli uskomaan hyvää ihmisistä ja kuinka avulias hän saattoi olla, kun hän luuli voivansa luottaa avunpyytäjään. Keväällä 1895 esittäytyi hänelle eräs satulaseppä M. W. Pirskanen aloittelijana liikealalla ja saavutti hänen luottamuksensa, vaikka hän ennestään oli kokonaan tuntematon, ulkonäöltään jotenkin vastenmielinen ja niinkuin sitten näyttäytyi todellisuudessa kelvoton mies. Joku vanha tuttava suomalaisessa puolueessa kuuluu tähän vaikuttaneen suosittamalla Pirskasta Kihlmanille. Ensiksi tämä myönsi satulasepälle 1000 mk:n "lainan" hänen liikkeeseensä, ja kun siihen tarvittiin enemmän, kääntyi Pirskanen jonkun ajan päästä uudestaan suosijansa puoleen pyytäen enemmän. Kihlman ei tutkinut asiaa tarkemmin, vaan antoi antamistaan lainoja, niin että hänen saatavansa keväällä 1897 nousi yli 38,000 mk:aa. Näillä rahoilla oli Pirskanen totta kyllä perustanut oman liikkeen rautatientorin varrelle, mutta suurin osa oli käytetty kukaties mihinkä tarpeisiin. Tämä oli tapahtunut Kihlmanin perheen tietämättä. Oswald tiesi vain, että isä oli joskus vähin auttanut Pirskasta, kun hän sattumalta sai tietää, mikä mies tämä oikeastaan oli, niin ilmoitti siitä isälleen. Ovela liikemies pantiin silloin konkurssiin, mutta lainoista, jotka oli annettu ilman takausta, saatiin ainoastaan 5181 mk.

Tänä vuonna täytti Kihlman 70 vuotta. Hänen ystävänsä olivat päättäneet viettää merkkipäivää, toukok. 13:ta, juhlapäivällisillä, ja käytiin häntä kutsumassa kaksi päivää ennen. Edellinen päivä oli sunnuntai. Silloin Kihlman, käytyään saksalaisessa kirkossa, luki Hiltyn "Stufen des Lebens" (Elämän ikäkaudet) ja Leixnerin saarnan "Jubileum-Seuche und Festbummelei" (Riemujuhlatauti ja juhlailu). Hän siis varta vasten valmistautui juhlaan, mutta ei lainkaan ilomielin. "Koko päivän huolissani huomispäivän kärsimyksistä", hän näet lisää, "ja siitä kuinka kunnianosoituksia on kestettävä loukkaamatta asianomaisia ja omaatuntoa ja kuinka vastattava on ilman teeskenneltyä nöyryyttä, mutta myöskin juhlijan arvoisesti?"

Itse juhlapäivän hän kuvaa seuraavin sanoin: "K:lo 7-1 eri oppilaitosten lähetystöjä toivottamassa minulle onnea 70 vuodeksi. Lähetystöt pitivät puheita, joihin täytyi vastata. En ole koskaan pitänyt niin monta puhetta samana päivänä. K:lo 1-2 tunti VII luokalla. 2-4 levähtänyt ja ajatellut, mitä oli sanottava ja mitä ei sanottava päivällisillä. 4-12 juhlapäivälliset. Kovin huolestuneena olin odottanut tätä päivää. Astuessani 35:een oli sali täynnä ihmisiä, ja soittokunta alkoi soittaa. Ah, kysyin itsekseni: enkö ole kadehdittava! E. G. P(almén) piti juhlapuheen maltillisesti ja asiallisesti. Minä vastasin kertomalla elämäni tarinan. Todellinen tarina (saga)! Miten paljon satumaista siinä onkaan ja kuitenkin sulinta todellisuutta! Ihmeelliset ovat tiesi, Herra. Myöhemmin kerroin sadun 'korulauseen' (fras) synnystä, jonka juuri olin lukenut Leixnerin kirjasta, ja luulin vapauttaneeni tämän seuranpidon korulauseen vallasta, mutta sulku murtui, ja korulause syöksyi esiin ankaralla voimalla, erittäin ystäväni H:n edustamana. Ja minun poloisen täytyi istua siinä, kun minua valeltiin silmät korvat täyteen mitä ylöllisimmillä kiitoslauseilla, ja toinen valelu seurasi toista, aivan niinkuin istumakylvyssä. Mikä ajaa ihmisiä väsyttävään samojen asiain toistamiseen ja märehtimiseen? Heistä kai on kuin eivät olisi täyttäneet velvollisuuttaan, jollei kukin vuorostaan ole antanut lisäänsä kylpyyn."

Kihlmanin pitkästä, pikakirjoituksella muistiin pannusta puheesta annamme tässä lyhyen selostuksen. Ryhtyessään kuvaamaan elämäänsä lausui puhuja: "Pidän itseäni erikoisena onnen poikana, onnen poikana siinä, että elämäni on sattunut aikaan, jossa olen elänyt ja joka on ollut merkillinen ajanjakso kansallemme, onnen poikana siinäkin, että minulle on ollut suotuna ottaa osaa moneen maallemme tärkeään kysymykseen; vihdoin myös onnen poikana siinä, että minulla on ollut onni kokea onnettomuuksia, mitkä, niinkuin tiedämme, ovat omiansa terästämään luonnetta, jos näet pystyy voittamaan niitä." Sen jälkeen seurasi kertomus, miten hän lukiolaisena liittyi herännäisiin ja tuli papiksi, miten hän vaimonsa kuoltua -- "ensimmäinen suuri onnettomuuteni" -- matkusti ulkomaille parantaakseen terveyttään ja jatkaakseen opintojaan, miten hän palattuansa kotimaahan, jota ulkomailla oli oppinut rakastamaan ja arvossa pitämään enemmän kuin ennen oli ymmärtänyt, ensin oli arkkipiispan apulaisena ja sitten tuli saksan kielen opettajaksi Vaasan lukioon. "Minä hain virkaa, en sen vuoksi että minulla olisi ollut erityinen mieltymys opettajauraan taikka että minulla olisi ollut vakaumus erikoisesta sopivaisuudestani siihen, hain sitä syystä, etten kelvannut papiksi." -- "Menestykseni pedagogisella alalla on ollut satumainen", nyt vaaditaan filosofinen arvo tullakseen kollegaksi, ja lehtoriksi pääsee vaivoin olematta tohtori; "mutta normaalilyseon yliopettaja ja rehtori on suorittanut ainoastaan papintutkinnon." -- Sitten puhuja kertoi, miten hän joutui toimimaan liikealalla, ensiksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön puolesta -- jonka tarkoitusta, se kun harrasti kotimaisen raaka-aineen käyttämistä, katsottiin isänmaalliseksi (patriotisk) -- ja sitten myöskin pankkialalla. Kaikki oli tapahtunut ilman edeltä päin tehtyä suunnitelmaa. "En ole koskaan voinut uneksia taikka aavistaa, että minusta tulisi sitä, miksi olen tullut, taikka että toimintani tulisi semmoiseksi, miksi se on tullut." --

"Nämä eri toimintalajit", jatkoi puhuja, "ovat tuottaneet minulle laajanlaista elämänkokemusta. Perehtymällä eri toiminta-aloihin olen oppinut tuntemaan niiden oikeutuksen ja merkityksen nykyajan kulttuurielämässä ja vapautunut ennakkoluuloista, joita tavataan monessa, jolle nämä alat ovat vieraita. Siinä on erilaisen toiminnan etu, mutta on siitä haittaakin: kun ihmisen aika ja voimat ovat rajoitettuja, on hänen mahdotonta tulla ammattimieheksi (fackman) useimmilla aloilla, vaan jää hän enemmän tai vähemmän dilettantiksi. Siitä seuraa voimien hajaannus, hajaannus, joka estää häntä aikaansaamasta jotain arvoltaan pysyvää." Arvattavasti olisi ollut parempi rajoittua yhteen ainoaan toiminta-alaan ja koettaa siinä tehdä parastaan. "Mutta minä olen olosuhteiden lapsi, ja arvatenkin täytyy semmoisiakin olla olemassa. Eikä siihen nähden ainakaan enää ole mitään tehtävänä." Monipuolisten velvollisuuksien tunnollinen täyttäminen vaatii työtä ja aikaa. "Minä opin säästämään (hushålla med) aikaa, en ainoastaan päiviä, vaan minuuttejakin. Minä opin tekemään työtä ja huomasin, että voi tehdä työtä paljon enemmän kuin uskookaan. Minä opin rakastamaan työtä ja tuntemaan sen siunausta ja ennen kaikkea: jokapäiväisellä harjoituksella minä opin velvollisuuden täyttämistä, minä opin antamaan oikean arvon sille nautinnolle, jonka ihminen voi hankkia itselleen, kun hän päätettyänsä päivän työn menee levolle tietäen, että on koettanut täyttää velvollisuutensa. Tämän yhteydessä tahdon myöskin mainita lisätodistuksena, että olen ollut onnen poika: minulla on ollut onni voida nukkua. Kun panen maata, niin vaivun (heti) uneen ja nukun yhtä mittaa siihen kellonlyöntiin, jolloin on tapanani herätä. Tämä onni on tehnyt minulle mahdolliseksi suorittaa työni." Elämänsä läpikäyvänä lankana mainitsi puhuja sen jälkeen uskalluksensa koettaa päästä varmaan vakaumukseen, ei monessa, vaan muutamissa kysymyksissä, ja rohkeutensa julkilausua ja noudattaa vakaumustaan. Sen johdosta oli hän ollut pakotettu rikkomaan suhteensa ennen läheisiin henkilöihin. Niin ensiksi ulkomaalla saamansa vakaumuksen tähden uskonnollisella, alalla; mutta myöskin pedagogisella ja valtiollisella alalla hän oli taistellut. Erittäin puhuja viipyi asevelvollisuuskysymyksessä, johon nähden hän oli ollut kielteisellä kannalla, ensiksi uskonnollisista syistä, toiseksi sen vuoksi että hänestä hyvän armeijan edellytys oli, ettei ketään pakotettu astumaan sen riveihin. Cromwellin maailmankuulu vapaista kansalaisista muodostettu armeija oli siinä kohden ollut hänen esikuvansa. --