Part 28

Mitä kaikkea Kihlman luki ja tutki, ei ole helposti sanottu. Siihen voimme vain viitata. Tänä aikana hän näyttää erittäin koettaneen perehtyä sosialiseen kysymykseen. "Vapaita hetkiäni tänä kesänä", kirjoitti hän jo 18/8 1892 Oswaldille, "olen enimmäkseen käyttänyt sosialisen kysymyksen, aikamme pääkysymyksen, tutkimiseen. Jos suurin osa kansakuntaa on pakotettu elämään taloudellisissa olosuhteissa, jotka tekevät inhimillisen olotilan mahdottomaksi, ja sen johdosta tässä suuremmassa osassa syntyy viha onnellisemmissa oloissa elävää pienempää osaa kohtaan, niin ei semmoinen tilanne voi kauan kestää. Toivoton tila, jota seuraa täydellinen uskonnollinen epäusko, vie ennemmin tai myöhemmin vallankumoukseen ja anarkiaan, jollei ajoissa yritetä rauhallisesti selvittää kysymystä. Luen parast'aikaa laajaa teosta tilanteesta Englannissa, missä nähtävästi on päästy onnelliseen alkuun pulman suorittamisessa. Saksassa ovat asiat pahemmalla kannalla: siellä vallankumouksellinen sosialismi edistyy edistymistään. Niistä, jotka ovat käsitelleet tätä kysymystä, ansaitsee Carlyle suurta huomiota. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot ovat suurenmoisesti toimineet sosialisen rauhan rakentamiseksi. Kenen tulee auttaa hairahtuneita, jollei niiden, joilla on tietoja, kenen köyhiä, jollei rikkaiden?" -- Sen jälkeen Kihlman oli jatkanut saman kysymyksen tutkimista, ja sinä päivänä, jolloin hän aloitti päiväkirjansa, hän panee muistiin: "Lukenut loppuun prof. Zieglerin Die soziale Frage eine sittliche Frage; se sisältää paljon lukemisen ja ajattelemisen arvoista. 'Maa kuuluu sosialiselle hengelle; tälle kuuluu voitto. Ainoastaan se voi olla osallinen voitosta, joka asettuu sen lipun alle.' _Olla siveellinen_ merkitsee: kovassa työssä harrastaa kokonaisuuden menestystä ja, jos tarpeen on, voida luopua omasta mielihyvästään, luovuttaa osia omasta onnestaan. Mutta siinä taas ei ilmaannu mikään muu kuin sosialinen henki itse." -- Aikakauskirjasta "Grenzboten" Kihlman seurasi sosialisten ja valtiollisten asiain kehitystä.

Ennen kaikkea Kihlman kuitenkin luki ja seurasi saksalaista teologista kirjallisuutta. Yhtä säännöllisesti kuin hän joka sunnuntai kävi kirkossa -- tavallisesti Helsingin saksalaisessa -- ja perheessään luki ääneen jonkun saarnan, yhtä säännöllisesti hän joka päivä luki jonkun kirjoituksen jostakin teologisesta aikakauskirjasta taikka jotakin muuta samanlaatuista teosta. Hänellä itsellään oli tilattuna toht. Martin Raden toimittama aikakauskirja Die Christliche Welt sekä siihen liittyvä Chronik, mutta sen ohella hän luki toisiakin niinkuin prof. Johannes Gottschickin toimittamaa Zeitschrift für Theologie und Kirche [Goctschickin aikakauskirja oli puhtaasti tieteellinen; Raden kansantajuisempi: "für Gebildete aller Stände."], Theologische Litteratur Zeitung y.m. _Kuinka_ hän luki, huomaa taas siitä, että hänellä oli tapana lukea pari kertaa ja useamminkin kirjoituksia, jotka erittäin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Niin hän esim. 9/10 1893 mainitsee 3:nnen kerran lukeneensa Julius Kaftanin kirjoittaman: "Was ist Schriftgemäss" (Z. f. Th. u. K. 2 vihko 1893). Usein hän tietysti valitsi luettavansa silmällä pitäen tulevaa oppituntia. Niin esim. kun hän k:lo 8-9 viime mainittuna päivänä luki rovasti Kiers'in (7/7 1891) pitämän esitelmän: "Bedarf es einer besonderen Inspirationslehre" valmistuakseen tunnille, jolloin oli puhuttava inspiratiosta eli innoituksesta, taikka kun hän kahtena päivänä 13/11 ja 14/11 luki Ranken Paavalin historiasta Tridentin kokouksesta valmistuakseen tunnille, jolla siitä oli puhuttava.

Ymmärrettävää on, että Kihlmanin alituinen lukeminen ei ollut vaikuttamatta hänen sisälliseen kehitykseensä. Päinvastoin juuri tunto siitä, että kehitys oli käynnissä, ajoi hänet yhä lukemaan, oppimaan, luettua mietiskelemään, uutta valoa ja totuutta etsimään. Se mitä hän koulupuheessaan syksyllä 1892 lausui elämän tehtävästä ja sen suorittamisesta, nimittäin että se on jumalanpalvelusta, ei ollut enää "beckiläisyyttä", ja siitä voidaan arvata hänen juuri näihin aikoihin olleen kehittymässä uudelle kannalle. Vähän myöhemmältä onkin todistuksia olemassa, että semmoinen kehitys todella tapahtui, mutta tunnustuksia sisältävien kirjeiden puutteessa ei aika ole tarkemmin määrättävissä. Vielä mainittakoon, että päiväkirjaan on merkitty, miten Kihlman vietti verraten harvat illat, jotka eivät kuluneet kotona kirjojen ääressä tai perheen seurassa. Paitsi suomalaisen puolueen johtomiesten valtiollisissa kokouksissa, joita niinkuin ennen on sanottu enimmäkseen pidettiin valtiopäivien edellä ja aikana, hän säännöllisesti kävi Helsingin pappien konferensseissa. Semmoisia oli pidetty jo 1870- ja -80-luvuilla ja luultavaa on, että Kihlman oli myötävaikuttanut niiden syntyynkin, sillä tiedämmehän, että hän oltuaan sellaisissa keskustelukokouksissa Stuttgartissa ehdotti Essenille samanlaisten konferenssien toimeenpanemista Suomessa. Lähempiä tietoja Helsingin pappien konferensseista on meillä kuitenkin vasta 1890-luvulta, jolloin Kihlman, prof. Råberghin jälkeen, valittiin puheenjohtajaksi. Sanotaan, että konferensseissa silloin paraasta päästä käsiteltiin teoreettisia kysymyksiä ja että Kihlman toisinaan oli selostanut jonkun lukemansa kirjan (esim. Gottschickin tutkielman: "Mitä pitää saarnattaman?" Lakia vai evankeliumia? Vastaus: evankeliumia, sillä siihen kuuluvat myöskin Jeesuksen käskyt siveellisestä elämästä.) Puheenjohtajana Kihlman koetti tarkoin rajoittaa keskustelua esillä olevaan kysymykseen. Muutoin hän pyysi antaa konferensseille jonkinlaisen pedagogisen tarkoituksen, harrastaen nuorten teologien käsitteiden selvittämistä. -- Edelleen Kihlmanilla oli tapana käydä Kansantaloudellisen yhdistyksen ja Suomalaisen klubin kokouksissa, varsinkin milloin joku mielenkiintoinen keskusteluaine oli käsiteltävänä, Tiedeseuran vuosikokouksissa, yliopiston "inskriptsioneissa" y.m., missä arvokkaita esitelmiä oli tarjona. Vihdoin huomautettakoon tässä yhteydessä, että Kihlman, niinkuin entisestä tiedämme, ei laiminlyönyt ottaa osaa yleisiin isänmaallisiin juhliin (Pohjalaisten Porthanin-juhlassa oli hän säännöllisesti kunniavieraana). N.s. huveista mainitaan verraten usein konsertteja, joista hän aina suuresti nautti.

* * * * *

Kesältä 1893 mainitsemme vain pari seikkaa. Ensiksi että Kihlman 19-22 p:nä kesäk. otti osaa 4:nteen yleiseen koulunopettajain kokoukseen, missä hän m.m. lausui hylkäävän tuomion koulujen vuositutkinnoista. Ne olivat hänen mielestään ilman todellista merkitystä ja sen vuoksi, niinkuin kaikki näennäinen, enemmän haitaksi kuin hyödyksi. -- Toiseksi että Kihlmanin vanha tuttu ja Hannan hoitaja Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta, "täti" Emma Candelin, 74-vuotiaana kuoli diakonissalaitoksessa, johon hän oli kuulunut v:sta 1886. Hautajaisten edellä (17 p:nä elok.) pidettiin hartaushetki, jossa Kihlman puhui Jeesuksen sanojen johdosta: "Antakaa hänen olla. Hän teki, minkä voi." Sovittaen sanat vainajaan -- tyypilliseen menneen ajan henkilöön -- Kihlman kuvasi hänen elämänsä seuraavin sanoin: "Ilman suurempia lahjoja, ilman korkeampaa kouluoppia ja ilman omaisuutta seisoi hän vanhempainsa kuoltua elämänuransa alussa ja hänen tuli nyt astua eteenpäin maailmassa. -- -- Hän teki, minkä voi. Hän ei voinut ryhtyä oppineisiin teologisiin kysymyksiin, hän ei voinut puhua valtiollisista asioista, eikä kirjallisuudesta eikä taiteesta, hän ei voinut voidella Jeesusta kalliilla nardusvoiteella, mutta hän voi uskollisesti hoitaa, mitä hänelle uskottiin, hän voi lyhyessä ajassa kiinnittää itseensä lasten sydämet, hän voi säästäväisesti ja huolellisesti pitää taloutta, hän voi tehdä kaikenlaista, mitä perhe-elämässä tarvitaan, hän voi hoitaa sairaita, sanalla sanoen hän voi monella tavalla palvella; mutta minkä hän voi, oli hän myöskin aina valmis tekemään. Milloin vain joku tarve ilmaantui niissä perheissä, jotka hän tunsi, heti oli täti Emma valmis täyttämään aukon, ja hän teki sen mielellään ja ilolla. Hän olikin senvuoksi kaikkialla niinkuin kotona ja kaikkialla tervetullut." [Puhe, joka herätti suurta suosiota ja mieltymystä asianomaisessa piirissä, on painettu sekä alkukielisenä että suomennettuna: Från Diakonisshuset i Helsingfors 1894 s. 29. -- Diakonissalaitoksesta Helsingissä 1894 s. 33.]

* * * * *

Syksyllä 1893 toimitettiin taas valtiopäivämiesvaalit, ja Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat niinkuin kolme vuotta ennen Kihlmanin ja Bonsdorffin. Itsessään ei tulos ollut odottamaton, mutta odottamatonta oli, että edellinen valittiin yksimielisesti. Kertoessaan (toht. Hj. Appelqvistille 1/1 1894) tämän "uskomattoman" seikan Kihlman kirjoittaa kuitenkin suoraan ilmoittaneensa, ettei hän toivonut tulevansa enää valituksi. Epäilemättä hän sentään mielihyvällä vastaanotti tällaisen tunnustuksen, joka m.m. todisti, että hän huolimatta hajaannuksesta normaalilyseon opettajain kesken oli arvossa ja kunniassa pidetty. Sittemmin sai Kihlman kyllä tietää, että Lindeqvist oli kutsunut muutamia tovereitaan neuvottelemaan toisesta ehdokkaasta, mutta oli hänen yrityksensä ollut turha, ja itsekin hän lopulta oli äänestänyt Kihlmania. -- Tälläkin kertaa tuli Mellberg rehtorin sijaiseksi, sillä Lindeqvist, joka oli vararehtori, oli pyytänyt vapautusta toivoen, että hänet nytkin, niinkuin ennen useilla valtiopäivillä, valittaisiin pappissäädyn sihteeriksi. Kumminkin kävi niin, että neljästä hakijasta sai A. Almberg (Jalava) useimmat äänet ja tuli hän säädyn sihteeriksi. Tästä syytti Lindeqvist Kihlmania mennen häikäilemättömyydessään niin pitkälle, että hän kirjallisesti (6/1) vaati häntä korvaamaan kärsimänsä tappion lainaamalla hänelle epämääräiseksi ajaksi 4000 mk! Itse asiassa oli Lindeqvist jo aikoja ennen herättänyt tyytymättömyyttä suuressa osassa säätyä, joten hänen oli vastoinkäymisestä syyttäminen itseänsä.

Valtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain kanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia huomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk vuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut tyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa. Nämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen, todistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli kansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa, joskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen erikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.

Jos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien olosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet kahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen säätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa säilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta oli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat Suomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä sisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme vahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman näihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen. "Onnellista on", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille, "että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä kohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä tahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että voitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta voimme olla varmat." Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla otti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten yksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä oli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen "siniseen kirjaseen" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista. Päätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi, missä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa reskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli Suomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan tulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se pantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista varten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m. Kihlman pappissäädyn edustajana.

Paitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on säätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu valtiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli tapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen valitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren asiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi kieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä, oliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja tarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v:lta 1890, jolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31 §:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena. [Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta teki, hyväksyttiin 20/6 1890. -- V. J:n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi tarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen, näkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi, ja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan, mutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli tietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja arvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä pidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai toinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää, annettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää. Hän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet perustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran tunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät kaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. -- Syystä, että Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen kokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään. Kun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta arpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä, sai Kihlman kuulla "keisarintanssiaisissa" (6/2) Hän kertoo näet päiväkirjassaan: "Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä pahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen) valtio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia taikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan ja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti oikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily häntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin vedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin) olisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin) piti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme tunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti M(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme myöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska M(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme saattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31 §:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme, kun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. -- Tanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla hänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei ollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi tarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. -- Tanssiaisissa ei minulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä." Ettei erimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua, huomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin ehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson esitti erityisen maljan Mechelinille.

Näillekin valtiopäiville oli hallitus jättänyt esityksen maatilojen osittamisesta, syystä ettei oltu hyväksytty niitä muutoksia, jotka edellisillä valtiopäivillä oli tehty silloin käsiteltyyn samanaiheiseen esitykseen. Nytkään ei laki- ja talousvaliokunta voinut olla muutoksia ehdottamatta ja erittäinkin vaatimatta, että osittamisen vapautta ei rajoitettaisi. Mutta Kihlman puolestaan oli samalla kannalla kuin viimeinkin, nimittäin että esitys oli hyväksyttävä muutoksitta, jotta se varmasti tulisi laiksi vahvistetuksi. "Meidän aikanamme", lausui hän m.m., "on olemassa kysymys, joka ei ole kysymys muiden kysymysten rinnalla, vaan kysymys mitä tärkein (kat'eksokhén), kysymys, johon meidän aikamme tulee vastata, joka ehdottomasti vaatii vastausta, ja jota senvuoksi ei saa panna pöydälle eikä lykätä, jollei tahdota antaa aseita sen historiallisen yhteiskuntajärjestyksen vihollisille, johon me kehityksen tiellä olemme tulleet. Tämä polttava kysymys on sosialinen kysymys. Koska kyseessäoleva lakiehdotus osaltaan tarkoittaa vaikuttaa suuren sosialisen kysymyksen ratkaisuna, niin on tältä näkökannalta arvostellen äärettömän tärkeää, että laki, jonka päämääränä on köyhän etu, tulee toimeen, ja sentähden minä nyt, samoin kuin viime valtiopäivilläkin, puolustan esityksen hyväksymistä. Olen varma siitä, että me silloin saamme lain, yhtä varma kuin olen siitä, ettemme saa mitään lakia, jos hyväksymme valiokunnan mietinnön. -- -- Minä käännyn senvuoksi säädyn puoleen samalla kehoituksella kuin viime valtiopäivillä, että kaikki rajattoman maanosittamisen ystävät 'mieluummin tyytykööt vähempään hyvään, joka varmuudella on saatavissa, kuin pitävät kiinni heidän mielestään suuremmasta hyvästä, koska on todennäköistä, että he sen kautta menettävät vähemmänkin'." Äänestyksessä hyväksyttiinkin esitys 26 äänellä 8 ääntä vastaan.

Toisenkin kerran Kihlman näillä valtiopäivillä puhui vähäväkisten puolesta. Talonpoikaissäädyssä oli esitetty kaksi anomusehdotusta, jotka tarkoittivat lainaus- ja säästörahastojen perustamista sekä muita toimenpiteitä pientilallisten aseman parantamiseksi, mutta talousvaliokunnan mietintö päättyi kielteiseen ponteen, että nimittäin ehdotukset eivät aiheuttaneet toimenpidettä. Anomusehdotusten tekijät tarkoittivat etupäässä Itä-Suomen oloja, missä kansa paikoittain oli joutunut koronkiskurien kynsiin. Pahan olemassaolo tunnustettiin sekä valiokunnassa että säädyssä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä kävivät ajatukset hajalle. Kihlman ei tässä kohden pyytänyt olla muita viisaampi, mutta silti hän ei tahtonut, että asia jätettäisiin sikseen. Hän käytti kolme kertaa puheenvuoroa, ja varsinkin viimeinen lausunto oli häntä kuvaava: "Jos voisin sanoa, mitä tässä asiassa on tekeminen, niin minä myöskin sanoisin sen ja ilmaisisin sen päätelmässä. Kun en kumminkaan tiedä sitä, niin en voi sitä sanoa. Mutta silti voin jotain tehdä. _Minä voin_ ainakin pyytää, että hallitus tehköön, mitä tehdä voidaan, _enkä minä voi_ jäädä kokonaan passiiviseksi tähän kysymykseen nähden. Tämä Itä-Suomen asujamisto on ikäänkuin rosvojen käsissä, ja se muistuttaa minulle tuota miestä, joka vaelsi Jerusalemista alas Jerikoon ja tällä matkalla kohtasi rosvoja, jotka riisuivat hänet alasti ja jättivät hänet puolikuolleeksi. Silloin tapahtui, että eräs pappi vaelsi samaa tietä, näki hänet, mutta meni ohitse. Hän ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä. Silloin tuli eräs leviittakin samalle paikalle. Hänkin näki haavoittuneen tilan, mutta ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä minun puoleltani ja meni ohitse. Mutta sitten tuli sinne eräs samarialainenkin. Kun hän näki, miten oli laita, niin hän ei mennytkään ohitse, vaan armahti lyötyä ja meni hänen luokseen ja ryhtyi toimenpiteeseen: hän teki minkä voi. Minun mielestäni pappissäädyn pitäisi seurata samarialaisen esimerkkiä, eikä papin: meidän tulee tehdä minkä me voimme. Ainoastaan tätä olen tahtonut ja saan sen vuoksi kunnioittavasti ehdottaa, että valiokunnan ponsi hyljätään ja että edellä oleva anomusehdotus aiheuttaa toimenpiteen säätyjen puolelta." Sääty hyväksyi kumminkin (21 äänellä 9 vastaan) valiokunnan ponnen.

Niinkuin useilla edellisillä esiintyi näilläkin valtiopäivillä sekä nais- että juutalaiskysymys, ja Kihlman otti jälleen osaa kummankin käsittelyyn. Porvarissäädyssä oli tehty kaksi anomusehdotusta valtioavun antamisesta yhteiskouluille, ja kun pappissäädyssä keskusteltiin yleisen valitusvaliokunnan ehdotuksia puoltavasta mietinnöstä, esitti Kihlman pitkässä lausunnossa entistä täydellisemmin mielipiteensä sekä naiskysymyksestä yleensä että yhteiskoulusta. -- Naiskysymys oli uusi ja suuri ajankysymys, joka koski toista puolta ihmiskuntaa ja tuli vuosi vuodelta tärkeämmäksi sivistysmaissa -- siihen tapaan Kihlman alkoi. Niinkuin tavallista, milloin uusi kysymys esiintyy, olivat naiskysymyksenkin puolustajat menneet liiallisuuksiin, mutta silti ei saanut kieltää heidän oikeutettuja vaatimuksiaan. Vaatimus, että nainen toiminta-alaan nähden oli pidettävä miehen arvoisena, ei voinut olla oikeutettu, sillä se oli luonnoton -- heillä kun on erilaiset luontaiset taipumukset -- yhtä luonnoton kuin vaatimus, että mies toiminta-alaan nähden olisi pidettävä naisen vertaisena. Tämä vaatimus oli puhujan mielestä naiskysymyksen heikko kohta, joka liiallisuutena oli siitä erotettava. Kun edelleen väitettiin, että molempien sukupuolten yhteinen opetus oli tarkoituksenmukaisin nousevan nuorison kasvatustapa, niin lähdettiin väärästä edellytyksestä, että sielullista eroavaisuutta miehen ja naisen välillä ei ollut olemassa. Jo tämän vuoksi täytyi puhujan periaatteellisesti hyljätä yhteiskouluaate. Mutta hän hylkäsi sen myöskin pedagogisista syistä -- nimittäin mikäli kyseessä oli 13 à 14 vuotta vanhemmat oppilaat. Tunnollinen opettaja huomaisi pian, ettei tyttöjä ja poikia käynyt opettaa aivan samalla tavalla (esim. 6 käskyä käsitellessä). Yksistään lukujärjestyksen laatiminen yhteiskoululle -- varsinkin meidän maassa (monien kielten tähden, joita kaikkia tytöt eivät tarvitse) -- oli kovin vaikea tehtävä. Useissa aineissa (esim. matematiikassa) voisivat tytöt, ilman että naissivistys siitä kärsisi, päästä vähemmällä. "Jos nyt ensyklopedinen opetus poikakouluissamme on valitettava paha ja jos se aiheuttaa ruumiille ja sielulle vahingollista liikarasitusta, niin pitäisi kai, jos harrastaa naisen todellista parasta, katsoa tärkeäksi asiaksi, että naisnuoriso säästetään tästä pahasta. Mutta yhteiskoulussa tämä paha ei ole vältettävissä. Siinä ei saa silmällä pitää tyttöjen erikoisia tarpeita. Tyttöjen täytyy lukea samoja aineita kuin pojat. Tämä ei ole naisen kunnioittamista, vaan väkivallan tekemistä hänen luonnolleen." Kurinpitoonkin nähden vaativat pojat ja tytöt erilaista kohtelua, mikä myöskään ei ole mahdollinen yhteiskoulussa. Todistaakseen vihdoin, miten turmiollisesti yhteiskoulu ja yleensä pitkällinen koulunkäynti vaikuttaa nuoriin naisiin, puhuja siteerasi amerikkalaisen lääkärin, toht. Clarken, ja prof. Pippingsköldin lausuntoja asiasta.