Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)
Part 26
1891 vuoden säätykokous oli määrätty alkavaksi 20 p:nä tammik. ja se oli ensimmäinen, joka pidettiin vihdoin valmistuneessa säätytalossa, jonka rakennusvaliokunnassa Kihlmankin oli ollut jäsenenä. Valtiopäivien tähden hän oli estetty matkustamasta Essenin kultahäihin 21 p:nä, joissa hän olisi ollut yksi rakkaimpia vieraita. Kirjeessä (7/1), joka alkoi: "Ystävä ja Veli", missä Essen oli muistuttanut Kihlmania merkkipäivästä, hän leikillisesti oli nuhdellut tätä siitä, että hän yhä käytti nimitystä appi-isä, vaikka he olivat veljeksiä. "Siitä huonosta tavasta täytyy Sinun luopua uutena vuonna." Kihlman puolestaan vastaa (20/1): "Rakas appi-isä! Kyllä minä mielelläni käyttäisin uutta nimitystä, mutta ei se käy. Minun täytyisi tehdä väkivaltaa itselleni, eikä se ole hauskaa. -- -- Eiköhän sentähden ole parasta, että olemme veljeksiä todellisuudessa, vaikka nimitys jää entiselleen? -- Kun en huomenna voi persoonallisesti ja suullisesti ottaa osaa perhejuhlaan, niin teen sen hengessä ja kirjallisesti. _Minun_ elämäni on saanut erikoisen omituisuutensa sen liiton kautta, jonka nuoruudessani solmin tullessani Angelikan mieheksi. Kun juuret käyvät niin kauas entisyyteen, olen yhä pitänyt itseäni perheenjäsenenä, ja sellaisena pyydän esittää Teille, Anoppi ja Appi-isä, sydämellisen kiitollisuuteni menneestä ajasta ja kaikesta hyvästä, jonka tänä pitkänä aikana olen saanut vastaanottaa. Säästyköön jäljellä oleva elämänne vaikeammista suruista ja olkoon Teille suotu elämänne illalla nauttia siitä rauhasta, jonka usko Kristukseen tuottaa!" --
Koululaitosta koskevista anomusehdotuksista on mainittava eräs koulunopettajain edustajille yhteinen. Se tarkoitti joka kolmas vuosi pidettävien yleisten opettajakokousten aikaansaamista ja saavutti säätyjen hyväksymisen. Kihlman otti osaa säätyjen työhön tavallisella ahkeruudellaan, mutta hänen lausunnoissaan emme ole huomanneet mitään erikoisemmin kuvaavaa. Kumminkin ansaitsee panna merkille, että parissa kohden tulee näkyviin, miten tärkeänä hän piti toimenpiteitä, jotka voisivat ehkäistä tilattomien ja työläisten puutteenalaisuudesta johtuvia sosialisia vaaroja. Siten hän puolusti arm. esitystä maatilojen osittamisesta ja maanvuokraamisesta maalla, jossa 10 hehtaaria oli asetettu vähimmäksi määräksi, minkä joku lohkomisen kautta saatu tila saisi käsittää, vaikka hänestä laki- ja talousvaliokunnan mietintö saman esityksen johdosta, missä tuo rajamäärä oli poistettu, oli parempi ja johdonmukaisempi. Hän pelkäsi näet, että koko esitys saattaisi joutua vaaraan, ja hän katsoi suureksi vahingoksi, jos asetus valiokunnan tekemän muutoksen tähden tulisi lykätyksi tulevaisuuteen. -- Toiseksi Kihlman, kun yleinen valitusvaliokunta erään porvarissäädylle annetun anomusehdotuksen johdosta lainojen antamisesta yleisistä varoista työväen-asuntojen rakentamista varten oli ehdottanut, että asia jätettäisiin sikseen, hallitus kun ilmankin saattoi antaa lainoja tällaisten tarkoitusten edistämiseksi, osoitti, että määräykset, jotka koskivat valtiolaitoksen lainausrahastoa, eivät suinkaan selvästi myöntäneet lainojen antamista kyseessä olevaan tarkoitukseen, ja ehdotti anottavaksi, että hallitus muuttaisi nuo määräykset niin, että selvän selvästi näkyisi, että lainoja ajanmukaisten työväen-asuntojen rakentamista varten oli valtiolta saatavissa. "Sen, joka on seurannut yhteiskunnallista liikettä nykyaikana, sen, joka tietää, kuinka kauas tämä liike jo on edistynyt ja kuinka tärkeää on, että ajoissa ei ainoastaan hyväntahtoisissa sanoissa, vaan toimessa näytetään, että tahdotaan tyydyttää oikeutettuja toivomuksia, sen ei pitäisi epäillä kannattaa niin vaatimatonta ehdotusta kuin minun ehdottamani." Sääty hyväksyi Kihlmanin ehdotuksen 21 äänellä 15 vastaan.
Kirjoittaessaan 27 p:nä kesäk. Oswaldille, joka toukokuulla oli lähtenyt kasvitieteelliselle tutkimusmatkalle Pohjois-Venäjälle (Petschoran seuduille), Kihlman itse kertoo yhtä ja toista valtiopäiviltä. -- Valtiopäivien aikana hänellä ei ollut aikaa tarkastaa stenogrammeja. "Käsikirjoituspinkkojen, jotka niin kauheasti todistavat kuinka virheellisesti lausun ajatukseni, täytyi levätä. Tämän kokemuksen johdosta koetin vakavasti olla vaiti, muistaen vanhaa, hyvää ohjetta: praestat tacere qvam male loqvi. Mutta en voinut aina olla mykkänä. Toisinaan oli minun esiinnyttävä, varsinkin kysymyksissä, joihin olen enemmän perehtynyt (pankki- ja finansiasioissa) ja joissa olisi ollut väärin vaieta." --
"Yleensä ei minulla ollut syytä iloita suuresta kannatuksesta säädyssä. Tavallisesti jäin vähemmistöön. Mutta toiselta puolen oli minulla se ilo, että mielipiteeni kuitenkin lopulta voittivat. Sillä kun yhteensovitus tuli, kehoitettiin säätyä, eikä niinkään harvoin, yhtymään mielipiteeseen, jota minä olin puolustanut, ja silloin sain mielihyvällä kuulla vastustajain kehoittavan säätyä luopumaan entisestä päätöksestään ja yhtymään siihen, mitä minä olisin suonut säädyn heti kannattavan. Näin ovat tehneet Donner, J. Forsman ja E. G. Palmén. Ja kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, sanoo Shakespeare."
Seikkaperäisesti kertoo Kihlman sitten, kuinka näillä valtiopäivillä päätettiin valita ja todella valittiinkin 8 pankkivaltuusmiestä, 2 kustakin säädystä, sen sijaan että niitä ennen oli ollut vain 4. Kihlmanin mielestä oli uudistus tarpeeton, koska pankin hallintoa vastaan ei oltu mitään muistutettu, ja ensiksi pappissääty hylkäsikin ehdotuksen, vaikka se sittemmin ritariston ja aatelin kehoituksesta muutti päätöksensä. Viimemainittu ja porvarissääty olisivat tahtoneet valita 3 kustakin säädystä, mutta (Donnerin ehdotuksesta) pappissääty suostui valitsemaan vain 2, joten pankkivaltuusmiesten koko luku tuli olemaan 8, minkä toisetkin säädyt hyväksyivät. Mitä itse vaaliin tulee, oli pappissäädyn vaikea päättää ketä valita. "Donner oli luonnollisesti itsestään tuleva toiseksi pankkivaltuusmieheksi, mutta toiseksi? Käännyttiin minun puoleeni kysymällä neuvoa. Kysykää Donnerilta, oli alituinen vastaukseni. Ja Donner ehdotti minua, vaikka olin vastustanut lisäystä. Mutta silloin tulivat Kansallis-osake-pankin ystävät liikkeelle ja selittivät, että minä olin siellä korvaamaton. Otto Hjelt, Otto Stenroth, Ernesti Forsman, Yrjö-Koskinen näyttäytyivät pappissäädyssä vaikuttaakseen sen jäseniin, etteivät he valitsisi minua. Alussa pysyin minä aivan passiivisena, välttäen keskustelua tästä aineesta ja lausuen, kun minua ahdistettiin, ettei minulla ollut mitään toivomuksia, vaan että olin kokonaan välinpitämätön. Mutta vihdoin, Äidin kehoituksesta, aloin miettiä itsekseni: eikö velvollisuuteni ollut luopua passiivisuudestani. Mietiskelyni tulos oli, että minulle yksityisenä henkilönä olisi edullisempi tulla pankkivaltuusmieheksi, sillä vastuu olisi vähempi siitä syystä, että siellä oli useampia kokeneita henkilöitä ja että Suomen pankin johto oli vaikea ainoastaan pulmallisina aikoina. Sitävastoin täytyi minun uskoa, että voisin enemmän edistää yleistä hyötyä, jos jäisin Kansallispankkiin, missä tähän saakka mielipiteelleni oli annettu paljon arvoa, missä minulla sanalla sanoen oli kumupohjaa. Kun tämä oli selvinnyt, oli ratkaisu helppo. Yksityisen oli väistyttävä yleisen edestä. Kun siis vaalipäivä tuli ja minulta jälleen kysyttiin, vastasin etten minä heidän sijassaan äänestäisi minua, s.o. minä neuvoin että oltaisiin valitsematta minua. Itse olin päättänyt äänestää kauppaneuvos Åströmiä Oulusta, ja niin teki säätykin. Siten jäin Kansallis-osake-pankkiin ja minulla on nyt suuri vastuu tästä pankista, jos siellä kävisi pahoin. Mutta olen tyytyväinen: olen varma siitä, että olen tehnyt oikein, ja pankissa olen tekevä mitä voin. Minun tehtävänäni siellä lienee jarruttaa, pidättää, noudattaa suurempaa varovaisuutta."
"Pankkivaltuusmiesten varamiehiksi valittiin: 1) J. Forsman (uudestaan), 2) minun sijaani Danielson ja 3) rovasti Nordström. Tarkastajaksi valittiin uudestaan Z. J. Cleve. Tarkastajan varamieheksi: 1) A. Kihlman, 2) J. Johansson ja 3) prof. Bonsdorff. Voitkos ajatella, säädyn sihteeri (C. Lindeqvist) oli vähällä tulla valituksi 3:nneksi varamieheksi. Hän sai koko 11 ääntä ja Bonsdorff 14. Niin turmeltuneeksi (depraveradt) on pappissäätykin tullut. Lyra on käynyt ympäri ja kerännyt ääniä ystävälleen. Ajatteles mikä skandaali! Qvist pankintarkastajana! Niin, loppu tuli hyväksi säädyn sihteeriinkin nähden taikka oikeammin mitä tulee säädyn ja sihteerin keskinäiseen suhteeseen. Vaikka jälkimmäinen oli ollut säädyn järjestelmällisen vainon esineenä, oli hän kuitenkin niin jalomielinen, että hän ruotsin, suomen ja latinan kielillä kutsui säädyn kaikki jäsenet teelle ('lukkarivaarin') alhaisen kattonsa alle viimeisenä iltana, kun olimme koolla, 27 p:nä toukok. Ja koko sääty noudatti kutsua paitsi muutamia parantumattomia O. D(onner), E. G. P(almén), A. K(ihlman) ja veljekset Johansson. Sovinto siis yleinen."
Viimeiseen kaskuun liittyy seuraava, joka näyttää, miten ylempänä mainittu hajaannus normaalikoulun opettajistossa tuli tuntuviin. "Toukokuun viime päivänä oli Mellberg (joka tänä lukukautena oli hoitanut rehtorin virkaa) kutsunut normaalilyseon opettajat päivällisille. Isäntä kiitti tovereita siitä avustuksesta, jota hän rehtorintoimessaan oli nauttinut. Sen johdosta prof. C. J. L(indeqvist) esitti maljan Mellbergille, jota hän kiitti siitä yksimielisyydestä, joka _tänä_ lukukautena oli vallinnut opettajakunnassa ja joka johtui siitä tavasta, millä hän oli hoitanut rehtorinvirkaa; rehtori voi nimittäin katkeroittaa työtoveriensa elämää. Nyt oli keveästi hengitetty j.n.e. Minä olin saapuvilla ja -- olin vaiti." Erehtymättä voimme olettaa, että Kihlmanin kohta alempana mainittava syyslukukauden alkajaispuhe osalta oli tarkoitettu vastaukseksi Lindeqvistin syytöksille.
Valtiopäivät olivat alkaneet painostuneen mielialan vallitessa, jonka varsinkin rikoslain voimaanpanon lykkäys oli aiheuttanut. Eikä se parantunut siitä, ettei keisari mitään vastannut puhemiehen onnentoivotuksiin, jota vastoin kolme vuotta ennen vastaus oli tullut jo neljäntenä päivänä avauksen jälkeen. Kumminkin Kihlman kirjoittaa (30/5) Hallonbladille, että säätykokous oli kehittynyt onnellisemmin kuin oli voitu toivoa. Valtaistuinpuhe oli ystävällinen, jopa sydämellinen. "Älkööt vihollisemme taas vaikuttako onnettomaan suuntaan!"
Näiltä valtiopäiviltä kerrotaan Kihlmanista seuraava hupaisa juttu. Hänellä oli tapana päivällisen jälkeen nukkua vaikkapa vain neljännestunnin aika, olipa hänellä miten kiire tahansa. Kerran hänellä oli asia toimitettava kaupungissa, ja kun se oli tehty, oli vielä aikaa, ennenkuin plenum alkoi k:lo 6. Kotiin oli matka kumminkin liian pitkä, ja senvuoksi hän meni istuntosaliin ja paneutui siellä lattialle makaamaan, päällystakki päänaluksena. Tapansa mukaan hän heti vaipui uneen, ja säätytoverit tapasivat hänet nukkumasta ja pelästyivät kovasti luullen, että ukko oli saanut halvauksen. Arvaahan mikä ilo syntyi, kun Kihlman rauhallisesti nousi ylös terveenä ja virkeänä!
* * * * *
Kesällä 1891 oli Kihlmanilla taas niin paljon työtä, että hän ainoastaan pyhinä pääsi nauttimaan luonnon ihanuudesta ja rauhallisesta elämästä perheen keskellä, josta jo nuorinkin poika, Lennart, oli keväällä 1890 tullut ylioppilaaksi. Ymmärrettävää on, että isä suurella mielenkiinnolla seurasi Henrikin ja Lennartin edistysharrastuksia, joiden päämäärä ei ollut alusta yhtä selvä kuin kahden vanhemman veljen. Edellinen kääntyikin filosofian kandidaattitutkinnon suoritettuaan käytännöllisemmälle pankkialalle, ja saman uran valitsi jälkimmäinenkin, havaittuaan että alottamansa lääketieteelliset opinnot eivät soveltuneet hänen luonnonladulleen.
_Kuinka_ Kihlman yksin Helsingissä ollen jaksoi tehdä työtä, sen todistaa hänen vaimolleen lähettämä kirje kesäk. 13 p:ltä. "Nyt kun olen yksin, teen kovasti työtä. Eilen (esim.) k:lo 5:stä aamulla k:lo 4:ään i.p. ja sitten k:klo 6:sta 10:een ja k:lo 11:sta 12:een. S:a 16 tuntia."
Paitsi Tampereen ja Inkeroisten matkoja on vain mainittava, että Kihlman eräällä jälkimmäisellä matkalla kävi vanhan ystävänsä Cleven luona Vilniemen maatilalla Haminan lähellä. Kirjeessä, jonka hän palattuaan kotiin (10/8) kirjoitti Clevelle lausuakseen kiitoksensa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, hän myöskin puhuu uudesta normaalilyseon opettajakuntaa kohdanneesta tappiosta. "Vanha ystävämme (F. W.) Rothsten on ilmoittanut, ettei hän enää voi jatkaa suomenkielen opettamista normaalilyseossa (VII ja VIII luokalla). Hänen täytyy säästää silmiään ja ennen kaikkea käyttää voimiansa Kirjallisuuden Seuran hyväksi, sen jälkeen kuin Seura on antanut hänelle vapaan asunnon uudessa talossaan. Normaalilyseo menettää Rothstenissa yhden parhaimpia opettajiaan. Hän näet ei ainoastaan ollut täysin perehtynyt aineeseensa, vaan hänellä oli myöskin kyky opettaa niin, että oppilaat oppivat mitä heidän koulussa oli mahdollista oppia, ja vihdoin hän oli erinomaisen tunnollinen virassaan: aina oikealla hetkellä paikallaan ja aina erikoisesti valmistunut. Sen johdosta normaalilyseolla onkin ollut hyvä maine suomenkieleen nähden. On tunnustettu, että meidän opistomme käyneillä on ollut hyvä perustus suomenkielessä, perustus, jolle tietenkin oli edelleen rakennettava, mutta jolle voitiinkin rakentaa. Nyt hän poistuu tämä kunnianarvoisa opettaja, ja minun on saatava toinen hänen sijaansa." -- (Rothsten oli suositellut toht. K. Krohnia, joka Cleven vävynä oleskeli tämän luona.) --
Syyskuun 1 p:nä, kun normaalilyseo jälleen aloitti toimintansa, Kihlman piti puheen, joka ansaitsee erityistä huomiotamme. Kun hän lukuvuoden lopulla julkaisi sen ja pari muuta koulupuhetta vuosikertomuksessa (1892), hän sanoi tahtovansa antaa yleisölle käsitystä niistä periaatteista, joita koulun toiminta edellyttää ja jotka muodostavat ikäänkuin "oppilaitoksen elämän sielun". Vaikeaa on kyllä, arvelee hän, havainnollistaa henkisten voimien vaikutusta. "Mutta jos persoonallisuus on tehnyt aatteet omakseen ja jos ne ovat olemassa tekijöinä persoonallisuuden luonteessa, silloin ne ovat realiteetteja, joskin henkisiä realiteetteja, jotka eivät tahdo eivätkä voi pysyä salassa. Se, mikä tietää olevansa oikeutettu, tahtoo myöskin valmistaa tilaa olemassaololleen, se vaatii itselleen realiteetin s.o. totuuden voimalla vaikutusvaltaa todellisuuden maailmassa. Oppilaitoksen johtajalla on hänen asemansa nojassa tilaisuutta huomattavasti vaikuttaa lähinnä oppilaisiin, mutta myöskin opettajatovereihin, jos nimittäin on olemassa mainittu edellytys, joka on jokaisen henkisen vaikutuksen ehto. Vakuutettuna siitä, että aate, joka julkilausutaan syystä, että vakaumus sen totuudesta on saavutettu, ei koskaan voi jäädä tehottomaksi, olen minä käyttänyt asemaani koettaakseni henkisesti vaikuttaa siihen piiriin, jossa olen saanut toimialani. Minua on johtanut tarve julkilausua ja teroittamistaan teroittaa niitä totuuksia, jotka jokapäiväisessä totuudenetsinnässäni ovat uudella taikka uudistetulla voimalla minulle itselleni selvinneet." -- "Olkoot nämä lausuntoni testamenttini niille oppilaille, jotka tänä lukukautena ovat kuuluneet oppilaitokseen ja jotka ehkä vastedes paremmin kuin nyt käsittävät, mitä olen tarkoittanut ja tahtonut, tahtonut heidän hyväkseen."
Ylempänä mainittu, ensimmäinen näitä puheita, kuuluu näin:
"Pitkä kesäloma, jota Suomen alkeisopistot kouluasetuksen mukaan nauttivat, päättyi eilen. Loma-aika on ihana, varsinkin kun kesä niinkuin tänä vuonna on ollut lämmin ja siten erittäin omiansa virkistämään mieltä ja vahvistamaan terveyttä. Mutta alituista loman nautintoa, kuka ajatteleva ihminen vakavasti sitä toivoisikaan? Me ihmiset emme ole pantu maailmaan yksistään lepoa varten. Meillä on elämässä tehtävä suoritettavana, ja miten se olisikaan suoritettavissa yksistään levolla, joutilaana ollen? Elämä, jota eletään ilman tietoa elämän tehtävästä, ei ole ihmisellistä, vaan eläimellistä elämää, ja elämä, joka päättyy ilman että tehtävä ainakin jossain mainittavassa määrässä on suoritettu, on hukkaan mennyt. Meillä on nimittäin vain yksi elämä elettävänä, ja jos tämä ainoa elämä hukataan, on tappio korvaamaton. Se aika, joka käytetään elämän tehtävän suorittamiseen, on sen vuoksi hyvin käytettyä aikaa, onnellisempaa kuin levonaika, jonka oikeutus on vain siinä, että se on keino uusien voimien keräämiseen elämän tehtävän suorittamiseksi. Semmoinen toiminnan aika alkaa tänään sekä opiston oppilaille että opettajille, ja me voimme ja meidän tuleekin pitää tätä aikaa todellisesti onnellisena aikana; sillä me saamme nyt tilaisuutta, kukin ikänsä ja lahjojensa määrän mukaan, käyttää voimiamme juuri siihen tarkoitukseen, jonka tähden ne on meille annettu, nimittäin elämän tehtävämme suorittamiseen tässä maailmassa s.o. luodaksemme onnemme elämässä ja kuolemassa."
"Mutta tehtävät maan päällä ovat erilaisia, ne ovat erilaisia jo oppilaitoksessakin. Toinen on oppilaan tehtävä, toinen opettajan. Mutta miten erilaisia ne ovatkin, voidaan ne kuitenkin asettaa rinnakkain taikka yhdistää saman näkökohdan alle. Jumala on luonut maan ja samalla myöskin maalliset olosuhteet sen päälle. Jumala on asettanut meidät elämään näissä olosuhteissa. On siis Jumalan tahto, että meidän on toimiminen näissä olosuhteissa, kunkin asemassaan, mihin on pantu. Jos nyt olosuhteet ovatkin erilaisia ja tehtävät sen johdosta erilaisia, niin on niillä kaikilla kumminkin jotain yhteistä: ne ovat kaikki Jumalan määräämiä ja siis kaikki luonteeltaan jumalallisia. Tämä on erinomaisen tärkeä seikka. Jos nimittäin tehtävä on luonteeltaan jumalallinen, kun se on Jumalan antama, niin on tehtävän suoritus samanlaatuinen s.o. luonteeltaan jumalallinen. Ei mitään toimintaa, joka tarkoittaa Jumalan ihmiselle hänen maallisissa olosuhteissaan antaman tehtävän suoritusta, ole siis katsottava jumalattomaksi (asiaksi), joka olisi omansa häiritsemään hänen suhdettaan Jumalaan. Päinvastoin ihminen semmoisessa toiminnassa noudattaa Jumalan tahtoa. Hän suhtautuu siinä Jumalaan hänen palvelijanaan: hän palvelee Jumalaa. Kun sentähden opettaja koettaa saavuttaa yhä suurempaa taitoa voidakseen hyvin opettaa, ja hän tämän harrastuksen perustuksella opettaa, niin hän palvelee Jumalaa, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka Jumala on antanut hänelle opettajana. Kun oppilas kotona lukee läksyänsä taikka kun hän lunnilla tarkkaavasti vastaanottaa opetusta, jota opettaja tarjoo hänelle, niin hän palvelee Jumalaa, vaikka aine, joka henkisesti kiinnittää häntä, olisikin maallista laatua, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka hän oppilaana on Jumalalta saanut. Jumalaa ei siis palvella ainoastaan kirkossa taikka julkisina rukoushetkinä taikka kun koulussa tai kotona luetaan uskonnollisia kirjoja, vaan Jumalaa palvellaan myöskin milloin toimi tarkoittaa kokonaan maailmallisia ja maallisia asioita, jos vain toiminta kuuluu kunkin kutsumukseen, s.o. jos se tarkoittaa tehtävän suorittamista, jonka yksityinen ihminen ikänsä ja asemansa johdosta maailmassa on Jumalalta osakseen saanut. Meillä kaikilla, niin opettajilla kuin oppilailla, on kullakin erikoinen kutsumuksemme. Opettajan kutsumus on opettamalla ja persoonallisella esimerkillä vaikuttaa valaisevasti ja jalostavasti oppilaihin. Kaikki mitä hän tekee onnistuakseen siinä, on Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_. Oppilaan kutsumus on oppia tekemään työtä, oppia käyttämään vähitellen kasvavia voimiaan hankkiakseen semmoisia tietoja, jotka tekevät hänet kykeneväksi miehuuden ikään päästyänsä täyttämään jonkun sellaisen paikan elämässä, missä senlaatuisia tietoja tarvitaan. Kaikki oppilaan työ tähän suuntaan on jotain, jota Jumala on tahtonut ja sentähden Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_." --
"Jos niin on laita, niin voitaisiin myös tätä huonetta sanoa Jumalan huoneeksi, jossa joka päivä ja pitkin päivää harjoitetaan jumalanpalvelusta, ja meillä kaikilla olisi oikeus pitää itseämme Jumalan palvelijoina, meillä kaikilla vanhimmasta nuorimpaan. Ja niin tositeossa onkin, olkoon että käsitämme tehtävämme niin taikka emme. Todellinen olosuhde ei muutu meidän käsitystavastamme. Voidaan palvella Jumalaa ja noudattaa hänen tahtoaan tietämättä, jopa tahtomattakin. Sekin on jumalanpalvelusta. Mutta semmoinen tiedoton jumalanpalvelus ei ole, mitä sen tulee olla, ei ole oikeaa jumalanpalvelusta. Järjellisenä olentona tulee ihmisen käsittää, miksi hän toimii niin taikka niin. Hänellä tulee olla oikea käsitys maallisesta elämästä, ja se on sitä välttämättömämpi, kun tämä oikea käsitys rohkaisee hänet rakkaudella antautumaan kutsumukselleen, tietäen, että se on jotain Jumalan tahtomaa, jota vastoin väärä käsitys synnyttää epäröimistä ja sisällistä hajaannusta, missä ihminen tuntee itsensä ikäänkuin kahtia revityksi Jumalan ja maallisen toiminnan välillä siitä syystä, että tätä pidetään maailmallisena, s.o. sellaisena, joka ehkäisee yhteyttä Jumalan kanssa. Me saamme siis pitää _varmana ja kalliina totuutena_, että _joka työ maallisessa kutsumuksessamme_, olkoon työ henkistä tai ruumiillista laatua, _on pyhää työtä, koska se on Jumalan tahdon pyhittämää_, ja että _työmme koulussakin, joka ei voi olla poikkeus yleisestä säännöstä, myöskin on pyhää työtä_. Me saamme siis ottaa omaksemme suuren kunnian käsittää itsemme Jumalan palvelijoiksi, sillä sellainen on Jumalan käsitys meistä."
"Mutta jos Jumala on asettanut meidät palvelijoikseen, niin johtuu siitä, ettemme saa toimia omavaltaisesti, emmekä olla leväperäisiä taikka huolimattomia velvollisuuksiimme nähden. Me ihmisetkin vaadimme palvelijalta, että hän on uskollinen, että hän uskollisesti täyttää velvollisuutensa isäntäväkeään kohtaan. Eikä Jumalakaan voi vaatia vähempää. Tositeossa hän ei myöskään vaadi mitään enempää, mutta ei myöskään mitään vähempää kuin uskollisuutta. Mutta uskollisuuteen kuuluu, että palvelija tarkoin vaarinottaa isännän tahdon, vaarinottaa tämän tahdon ei ainoastaan yleisesti ja suuressa, vaan vähässäkin, sellaisessa, joka voi näyttää vähäpätöiseltä tai mitättömältä. Uskollisuus merkitsee juuri uskollisuutta vähässä ja kieltää sentähden kaiken hutiloimisen, kaiken huolimattomuuden ja kevytmielisyyden toiminnassa. Se on juuri tämä uskollisuus, joka erottaa oikean palvelijan uskottomasta palvelijasta eli nimipalvelijasta. Ja ainoastaan oikean palvelijan palvelusta Jumala pitää arvossa ja palkitsee, palkitsee juuri uskollisuuden määrän mukaan. Sen vuoksi sanotaankin palvelijasta, jolle oli uskottu ainoastaan kaksi leiviskää: Hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi; mene herrasi iloon!"
"Kaikki toivomme, että nyt alkanut lukuvuosi on oleva meille onnellinen, että se on kuluva sovussa, jonka tietoisuus yhteisestä pyhästä tehtävästä ja yhteisestä korkeasta päämäärästä voi tuottaa, sekä että se on niin päättyvä, että yhteistyön tulos huomataan tyydyttäväksi. Tämä toivomus voi toteutua, jos meillä on oikea käsitys tehtävästämme nykyisessä ajassa, jos me joka päivä pidämme siitä kiinni ja koetamme suorittaa tätä tehtävää. Minä puolestani aion elää ja toimia sanojeni mukaan, ja minä kehoitan teitä kaikkia, niin opettajia kuin oppilaita, ottamaan omaksenne tämän käsitystavan ja harrastuksen. Silloin on Jumalan siunaus varmaan osaksemme tuleva. Jumala valaiskoon meitä tahdostaan ja taivuttakoon tahtomme sopusointuun Hänen kanssaan!"