Part 24

Asiantuntijat, Solin ja Wallgren, tekivät sitten kaksi matkaa Inkeroisiin, missä Kihlmankin kerran kävi, ja olivat heidän lausuntonsa ja laskelmansa puoltavia. Vuoden nettotulo arvioitiin 300,000 mk:ksi. Laskelmat nojasivat Tampereen hiomosta saatuihin kokemuksiin ja olivat Kihlmanin mielestä luotettavia. Asia päättyikin niin, että osto tapahtui noin miljoonasta markasta. Kihlmanin tuli 2 p:stä kesäk. huolehtia Inkeroistenkin tehdaslaitosten johdosta, ja Wallgren muutti sinne teknilliseksi johtajaksi. Varsinaisessa yhtiökokouksessa ilmoittivat A, Meurman ja Yrjö-Koskinen vastalauseensa asian ratkaisun johdosta; mutta todellisesti on osto osoittautunut ehdottomasti edulliseksi Tampereen yhtiölle, jonka asemaa se on tuntuvasti vahvistanut.

Kihlmanin liikemiesharrastukset eivät suinkaan rajoittuneet yksistään niihin liikkeihin, joiden toimintaa hän itse johti, vaan koetti hän milloin mahdollista oli hyödyttää toisiakin. Varsinkin hän tarkkaavasti seurasi Vaasan liike-elämää. Niinpä hän 20 p:nä heinäk. 1887 kirjoittaa isännöitsijä Hugo Sölfverarmille Vaasan puuvillatehtaan asioista, alkaen tähän tapaan: "Koska edelleenkin olen sangen viehättynyt siitä, että Vaasan puuvillakehräämö ja kutomo, jonka ystävä-vainajani A. A. Levón on syntymäkaupunkiini perustanut, edistyisi lujaksi teollisuuslaitokseksi, on minussa aiheuttanut levottomuutta tieto, että W. Ramsay, jonka johtaessa tehdas näyttää nousseen uuteen eloon, on ilmoittanut päättäneensä luopua nykyisestä toimestaan." Sitten hän kertoo miettineensä, mistä saataisiin sopiva mies hänen sijalleen. Ainoastaan viimeisessä hädässä olisi hänen mielestään käännyttävä ulkomaille. "Ne ulkomaalaiset, jotka ehkä voisivat olla taipuvaisia muuttamaan Suomeen, eivät tavallisesti ole ensi luokan miehiä. Sellaiset saavat kyllä työtä kotimaassaankin. Ja ulkomaalaisten on yleensä vaikea mukautua oloihimme; ainakin menee aikaa, ennenkuin he tarpeeksi perehtyvät niihin." Sentähden oli hän tiedustellut kykenevää miestä omasta maasta ja suositteli ensi sijassa insinööri Kristian Bruunia, josta hän oli saanut kuulla hyvin kiittäviä arvosteluja. Hän kehoittaa siis kääntymään Bruunin puoleen, jota hän itse tietysti ei ollut puhutellut, vakuuttaen että hän ainoastaan oli tarkoittanut tehdä johtokunnalle palveluksen vaikeassa tilanteessa. Kehräämön johtokunta noudatti neuvoa, Bruun vastaanotti toimen ja hoiti sitä monta vuotta.

* * * * *

Vuoden loppupuolelta merkittäköön, että syyslukukauden alusta oli Helsingissä jälleen Suomalainenkin normaalilyseo. Valtio otti näet kansan perustaman ja kannattaman, 17 vuotta toimineen alkeisopiston haltuunsa muuttaen sen samalla normaalilyseoksi, jota varten Hämeenlinnan normaalilyseon yliopettajat siirtyivät Helsinkiin. Tämä oli Kihlmanille sekä yleiseltä kannalta että yksityisestikin mieluinen tapahtuma. Suomalaisen normaalilyseon rehtorissa, J. G. Geitlinissä, hän jälleen sai entistä lähemmäksi hyvän toverin ja ystävän.

Kun syyslukukaudella taas toimeenpantiin valtiopäivämies-vaalit, vaikutti mainittu muutto niiden tulokseen. Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat nyt Geitlinin toiseksi edustajakseen, niin että normaalilyseoiden rehtorit tulivat istumaan rinnatusten eduskunnassa.

Jouluk. 27 p:nä Kihlman kirjoittaa "kunnioitetulle appi-isälleen": "Olen terve ja hyvissä voimissa. Minulla on ollut onni nähdä kaikki poikani luonani joulun aikana. Uusi vuosi on jälleen alkamassa. Elämmekö senkin? Olkaamme miettimättä sitä. Eletään niin kauan kuin Jumala tahtoo ja kuollaan kun Jumala tahtoo. Sillä välin toimikaamme mitä voimme." --

Uuden vuoden 1888 merkkitapaus oli kansalaisjuhla Z. Topeliuksen täyttäessä 70 vuotta 14 p:nä tammik. Kihlman oli tietysti mukana, ja hän kirjoittaa Essenille (15/1): "Osanotto oli suuri, jopa Ruotsistakin. Ainoastaan täkäläinen nuori Ruotsi s.o. viikingit eivät ottaneet osaa."

Valtiopäivät alkoivat 17 p:nä tammik. Kihlman valittiin nyt ensi kerran puhemiesneuvoston jäseneksi ja sitä paitsi niinkuin ennenkin valitsijamieheksi sekä jäseneksi valtio- ja toimitusvaliokuntiin. Myöskin oli hän jäsenenä säädyn pöytäkirjakomiteassa ja valittiin 2:seksi varapankkivaltuusmieheksi.

Niistä asioista, joiden käsittely näillä valtiopäivillä herätti yleisempää mielenkiintoa, mainitsemme ensiksi kysymyksen vuotuisten apurahojen antamisesta kaunokirjailijoille. Se tuli esille kahden porvaris- ja talonpoikaissäädyissä tehdyn anomusehdotuksen johdosta. Yleisen valitusvaliokunnan mietintö, joka päättyi ehdotukseen, että säädyt jättäisivät anomuksen huomioon ottamatta, aiheutti pappissäädyssä laajan keskustelun. Tulos oli kyllä että mietintö hyväksyttiin 18 äänellä 15 vastaan, mutta useat puhujat tekivät parastaan puolustaessaan ei pysyvien apurahojen ("diktergage") myöntämistä, vaan kirjailijain avustamista kehoituksella tai palkinnolla jostakin ilmestyneestä etevästä teoksesta. Näihin kuului Kihlmankin. Etsiessään perustaa, mille asettuisi kysymykseen nähden, hän ei ollut löytänyt, sanoo hän, muuta kuin "tämän yksinkertaisen, että työmies on palkkansa ansainnut. Kirjailija puheena olevallakin alalla on työmies, eikä hänen työnsä itsessään ole hyljättävä, vaikka kyllä tällä alalla usein on luotu teoksia, joita ei voi hyväksyä. Jos nyt hyvä kirjailija ei voi hyvästä teoksesta saada työtänsä vastaavaa palkkaa, kun maassamme lukijain harvalukuisuuden tähden tekijäpalkkiot ovat alhaisia, näyttää minusta olevan väärin, jos semmoinen työ jäisi palkitsematta. Sellaisen teoksen tekijä on kuitenkin tavallista lahjakkaampi henkilö, ja kun vähemminkin lahjakkaat saavat työstään vastaavan ja usein korkeammankin palkan kuin ansaitsevat, niin ei minusta meneteltäisi täysin oikeuden mukaisesti, jos hyväksyttäisiin valiokunnan ehdotus, sillä pitäisihän sentään katsoa, että lahjakas kirjailija saa kohtuullisen palkan työstään". Sen johdosta että eräässä vastalauseessa oli valitettu, ettei meillä lahjakas henkilö voi valita kirjailijatointa elämäntyökseen, vaan täytyy ruveta virkamieheksi taikka käytännölliseen toimeen, Kihlman lausuu: "Kaukana siitä että yhtyisin tähän valitukseen, olen sitä mieltä, että semmoisen henkilön tulee juuri niin tehdä. Hänen ei pidä ottaa elämäntyökseen kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, vaan on se oleva sivutoimena. Jos hän tekee kirjailijatoimen elämäntyökseen, on hän kokeva, että hän on asettanut päämääränsä liian korkealle. Ei ole monellekaan ihmiselle suotu voida tuottaa uusia korkea-arvoisia luomia. Hyvä, jos joku semmoinen aikaansaadaan. Mutta jos kirjailija on tehnyt kirjoittamisen elämäntyökseen, on hän tunteva itsensä pakotetuksi aina uudestaan tuottamaan uusia luomia; ja tällaisesta väkinäisestä toiminnasta ei voi muuta johtua kuin että hänen teoksensa tulevat käsityöläismäisiksi ja yhä keskinkertaisemmiksi." Puoltaen siis avustuksen antamista kehoituksena ja palkintona ansiokkaasta teoksesta, puhuja edellyttää, "että ainoastaan semmoinen teos palkitaan, joka on siveellisen maailmankatsomuksen ilmaisu". "Siveellinen, hyvä, oikea ovat minun mielestäni niin läheisessä yhteydessä kauniin kanssa, ettei itse asiassa mikään voi olla kaunista, joka ei ole siveellistä."

Nähtävästi kysymyksen laadun viehättämänä Kihlman vielä palasi siihen, miten hän oli pyrkinyt varmaan mielipiteeseen tästä asiasta. Hän oli "tuntenut tarvetta tietää, mitä tähän ihmiskunnan luokkaan (!) kuuluvat itse ehkä miettivät ja toivoivat", oli sen vuoksi mielenkiinnolla lukenut pari "estetiikan dosentin tohtori Aspelinin ja runoilija Zakris Topeliuksen" kirjoitusta Finlandissa, jotka molemmat olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä todellisten kykyjen kehoitukseksi, ja vihdoin "muistellen muita eteviä henkilöitä samasta luokasta" oli hänen mieleensä m.m. tullut "suuri runoilijaruhtinas Göthe". "Ajattelin että olisi mielenkiintoista, jos saisi hänet pappissäädyn apujäseneksi, jotta hän tänä iltana lausuisi ajatuksensa tästä asiasta. Ja vaikka hän ei voinutkaan nimenomaan sitä tehdä, oli kuitenkin tilaisuutta oppia tuntemaan hänen mielipiteensä eräästä ratkaisusta, jonka hän tärkeässä tilanteessa toimitti" Ja nyt puhuja kertoi, miten Göthe 1788, "siis tasan 100 vuotta sitten" toimitti virattomalle ja palkattomalle kirjailijalle, Friedrich Schillerille, ei vuotuista eikä edes tilapäistä apurahaa, vaan ylimääräisen professorinviran Jenan yliopistossa, joka "kuitenkin oli myönnettävä hänelle 'ohne Gehalt' (palkatta)." Kihlman ei kuitenkaan hyväksynyt tätä "kovaa tapaa" avustaa kirjallisuutta, vaan piti omaa esittämäänsä menettelyä oikeampana. Miksi hän oli kertonut tapauksen -- selitti hän myöhemmin -- oli se, että professorinvirka pakotti Schillerin keskeyttämään runoilijatoimensa ja ryhtymään virkatehtäviin, joten hän ainoastaan vapaina hetkinä saattoi antautua runoiluun. "Siinä kohden näytti minusta Göthen menettely olleen niin merkillinen."

Naiskysymys tuli parikin kertaa puheeksi. Sen aiheutti porvarissäädyssä tehty esitysehdotus naisen oikeudesta tulla valituksi vaivaishoitohallituksen jäseneksi sekä kaksi erityistä porvaris- ja talonpoikaissäädyille jätettyä anomusehdotusta, jotka koskivat naisen oikeuttamista harjoittamaan opintoja yliopistossa samoilla ehdoilla kuin mieskin. Kummallakin kerralla asettui Kihlman vastustavalle kannalle. Kumminkaan hän ei ryhtynyt perin pohjin selvittämään kantaansa, vaan tyytyi dialektisella terävyydellä osoittamaan valiokuntien mietinnöissä esitettyjen perusteiden heikkoutta ja riittämättömyyttä. Miten oikeutettu menettely itsessään liekin ja miten se yleensä olikin Kihlmanin luonnon mukaista, ei varmaankaan erehdytty siinä, että takana piili vastahakoisuus niitä ajan uudistusrientoja vastaan, jotka sisältyivät n.s. naisasiaan. Ettei hän tahtonut sitä salatakaan, näkyy siitä, että hän toisen kerran esiintyessään jälkimmäisessä keskustelussa lausui, "ettei ole hauskaa taistella uudenaikaista mielipidettä (modern opinion) vastaan"; mieluummin hän olisi kokonaan vaiennut. Muutoin oli hän jo edellisillä valtiopäivillä viitannut niihin seurauksiin, joihin naisten vapaa pääsy yliopistoon veisi. -- Mitä säädyn kantaan tulee, hyväksyttiin 24 äänellä 11 vastaan mietintö naisen oikeudesta tulla valituksi vaivaishoitohallitukseen, mutta toinen mietintö naisen yliopistoon pääsystä hylättiin 18 äänellä 17 vastaan.

Joku viikko myöhemmin eräs kouluasia sai Kihlmanin tavallaan palaamaan kysymykseen naisten yliopisto-opinnoista. Erityisissä anomusehdotuksissa oli pyydetty, että valtio ottaisi haltuunsa Turun, Tampereen ja Joensuun kaupunkien tyttökoulut. Yleisen valitusvaliokunnan mietintö päättyi siihen, että kahden jälkimmäisen kaupungin kouluihin nähden muka ei ollut syytä mihinkään pyyntöesitykseen, mutta mitä Turun kouluun tulee, olisi anottava, että hallituksen puolesta tutkittaisiin "siinä määrässä, kuin se osoittaa tyydyttävänsä hyvin perustettua sivistystarvetta", olisiko tämä yksityiskoulu tehtävä valtion kouluksi. Ja tätäkin enemmistön päätöstä vastaan oli 7 jäsentä pannut vastalauseen, arvellen ettei tyttökoulun perustaminen Turkuun ollut sopusoinnussa varovaisen ja hyvin harkitun koulupolitiikan kanssa. Pappissäädyssä arvosteltiin mietintöä ankarasti, eikä Kihlman voinut olla huomauttamatta, että sama valiokunta ei ollut katsonut varovaisuutta tarpeelliseksi, kun oli kyseessä naisen yliopistosivistys, mutta sitä vastoin kyllä, kun kysymys oli yleisestä eli koulusivistyksestä. -- "Minun asemani kysymykseen nähden on säädylle tuttua", hän sittemmin lausui. "Vilpittömästä sydämestä minä toivon, että nainen saisi sivistystä, sivistystä sekä muodollisessa että oleellisessa suhteessa. Olen ennen lausunut, että naisen tulee päästä tilaisuuteen hankkia itselleen yliopistosivistystäkin, vaikka se minun käsitykseni mukaan on oleva poikkeuksellista, ja että naisella siis ei tule olla sama oikeus kuin miehillä yliopistosivistykseen. Sitä vastoin täytyy minun kannaltani koettaa mahdollisimman mukaan poistaa naissivistyksen esteet, milloin koulusivistys on kyseessä." Sen vuoksi hän täydestä sydämestään yhtyi anomukseen, että kaikki nämä koulut tehtäisiin valtionlaitoksiksi, ja se tulikin säädyn päätökseksi.

Lopuksi vielä pari seikkaa. Kun yleinen valitusvaliokunta erään talonpoikaissäätyyn jätetyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski piispan-istuimen siirtämistä Porvoosta Viipuriin, oli arvellut, ettei säädyillä sillä hetkellä ollut mitään syytä lausua tästä asiasta, joka kirkolliskokouksen alkuunpanemana parast'aikaa oli hallituksen käsiteltävänä, oli Kihlman sitä mieltä, että säätyjen päinvastoin tulisi julkilausua ajatuksensa sangen tärkeästä kysymyksestä, ja ehdotti hän, että ainakin pappissääty hyväksyisi seuraavan päätöksen: sääty, joka ei tiedä, että oleellisia esteitä Porvoon piispanistuimen palauttamiseen Viipuriin olisi olemassa, pitää tätä muuttoa erittäin toivottavana. Keskustelun jälkeen hyväksyttiin tämä ehdotus valtavalla enemmistöllä.

Yleistä rikoslakia tarkastettaessa tulivat m.m. eri rangaistuslaadut puheeksi. Uudessa laissa oli yleensä vain vapausrangaistus otettu käytäntöön, ja sen johdosta tahtoi Kihlman saada lausutuksi, että hänen mielestään olisi myöskin ruumiinrangaistus ainakin vaihtopuolisesti ollut käytettävä. Ruumiinrangaistuksen vaihtaminen vapausrangaistukseen johtui uudenaikaisesta parannusteoriasta, mutta tämä teoria oli väärä. Rangaistuksen päämäärä ei ollut parannus, eikä se ollut siitä riippuva. Parannus oli vain sivutarkoitus samoin kuin pelottaminenkin, jonka nojalla ruumiinrangaistusta kävi puolustaminen, eikä suinkaan voitu väittää, että tämä rangaistuslaatu esti ihmisen siveellistä parannusta. -- Kun eräs puhuja oli kiittänyt ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, lausui Kihlman: "Tunnustan kyllä, että paljon pahaa on koulusta poistettu sillä, että ruumiinrangaistus kiellettiin, mutta on myöskin saatu muuta pahaa sijaan. Niin esim. jollei oppilas anna oikaista itseään vapausrangaistuksilla, jotka koulussa sallitaan: jälkeenistumisella ja karserilla, niin ei ole muuta neuvoa kuin ryhtyä viimeiseen rangaistuskeinoon, karkoitukseen, joka oikeastaan on rangaistus vanhemmille ja jonka kautta tavallisesti oppilaiden tulevaisuus turmellaan, koska karkoitettua ei helposti oteta toiseen kouluun. Jos ruumiinrangaistus kuuluisi koulun rangaistuskeinoihin, jos sitä ainoastaan erikoisissa rikkomuksissa ja koulun alemmilla luokilla käyttäisivät opettajat, joille sen toimeenpano voitaisiin uskoa, niin olisi koululla siitä ainoastaan hyötyä. Ja on olemassa paljon täysikasvuisiakin ihmisiä, jotka halveksivat vapausrangaistusta varsinkin sen lievemmässä muodossa, mutta kavahtavat (hafva respekt för) ruumiinrangaistusta." -- Tahallisesta murhasta olisi Kihlman, Jumalan sanan perustuksella, tahtonut kuolemanrangaistuksen ainoaksi rangaistukseksi, ja sen vuoksi hän ehdotti, että laissa mainittu vaihtopuolinen rangaistus, elinkautiseen kuritushuoneeseen tuomitseminen, jätettäisiin, pois.

* * * * *

Kihlman oli niinkuin tiedämme uskollinen ystävä. Kun A. A. Favorin maaliskuulla oli ilmoittanut terveytensä arveluttavasti huonontuneen, lupasi hän valtiopäivien jälkeen kesällä käydä Ruokolahdella vanhan ystävänsä luona. "Mutta Sinun täytyy pysyttäytyä ylhäällä eikä karata maailmasta, ennenkuin saan tavata Sinut. Luulen että meillä voisi olla iloinen hetki yhdessä. Luulen niin sen johdosta, mitä lausut ajasta, jossa elämme. Olen näet täysin samaa mieltä. On kiireen aika. Kaikki kiirehtii itsetietoisesti tai tietämättään. Kaikki käy höyryvoimalla. Ja varsinkin näennäinen (skenet) edistyy rivakasti. Kaikki näennäinen saavuttaa enemmistön kannatuksen, eikä harrastus osoita, että näennäinen ei ole todellista, vedä puoleensa kenenkään huomiota. Sentähden olen näinä aikoina syvästi tuntenut, miten tosia ovat sanat: 'Maailmassa teillä on ahdistus.' Jaa, niin se on, Veli, käy ikäänkuin ahtaaksi tässä maailmassa syystä, että pahan valta on niin suuri ja että näyttää mahdottomalta aikaansaada parannusta suuremmassa määrässä. Mutta sen vuoksi tunnen vetämystä niiden puoleen, joilla on sama ahdistuksen tunto". -- Kesäkuun viime päivinä Kihlman lähtikin Inkeroisiin ja tarkastettuaan tehtaita hän 2 p:nä heinäk. matkusti Lappeenrantaan, josta höyrylaivalla pääsi Ruokolahteen. Mitä ystävykset keskenään juttelivat, ei ole kirjaan pantu, mutta olettaa voi, että he vaihtoivat muistelmia ja kokemuksia niiltä neljältä ja puolelta vuosikymmeneltä, jotka olivat kuluneet siitä kuin Helsingissä toisiinsa tutustuivat.

Muutoin mainitsemme tältä kesältä ainoastaan, että toimitusvaliokunnan työ kesti syyskuuhun asti, sekä että Kihlman varapankkivaltuusmiehenä ensi kerran otti osaa Suomen pankin tarkastukseen.

* * * * *

Syksyllä Kihlman tietysti palasi koulutyöhönsä, jälleen ryhtyen rehtorintoimeensa, joka lukuvuoden lopulla, niinkuin saamme nähdä, oli tuottava hänelle erikoisia huolia. Kumminkin oli nyt seuraava aika eri suhteissa varsin onnellinen. Tampereen yhtiön asiat edistyivät edistymistään. Tänä vuonna oli jo osinkona jaettu 9 %; mutta 1889 jaettiin 11%. Nettovoitto oli näet 850,000 mk, ja olisi ollut täysi miljoona, jollei erään pietarilaisen edustajan kuoleman kautta olisi menetetty 250,000 mk. Ja odotettavissa oli yhä suurempia tuloksia liikkeen toiminnasta. Ensimmäisenä kuutena kuukautena vuotta 1889 fakturoitiin liinatavaroita 450,000 mk:sta enemmän kuin samana aikana 1888. Kihlman saattoi siis olla ja olikin erittäin tyytyväinen, sillä siitä saakka, kuin hän tuli suuren liikkeen johtajaksi, hän ei ollut nähnyt olosuhteita niin myötäisinä.

Suhteellisesti huolettoman ajan merkkinä on alkupuolelta vuotta 1889 mainittava, että Kihlman silloin poikkeukselta esiintyi julkisuudessa erään sanomalehtiväittelyn johdosta. Finlandissa oli näet nimimerkki G. J(ohansson) ankarasti arvostellut n.s. pelastusarmeijaa, joka silloin oli uusi meillä, ja oli toiselta puolen nimimerkki E. F. suuresti paheksunut hänen arvosteluansa, joka muka oli vailla veljellistä rakkautta. Tämä sai Kihlmanin Vartijan huhtikuun numerossa julkaisemaan kirjoituksen "Periaatteista uskonnollisia liikkeitä arvostellessa", missä hän lausumatta sanaakaan itse riidanesineestä koetti selittää, miten kristityn tulee suhtautua n.s. kristillis-uskonnollisiin ilmiöihin. Tutkien Kristuksen arvostelevia lausuntoja uskonnollisista puolueista sekä yksityisistä henkilöistä ja muitakin uudentestamentin yksityiskohtia hän siinä tavallisella perusteellisuudellaan osoittaa, että ankara ja vihaakin ilmaiseva arvostelu saattaa olla oikeutettu, kun vain pidetään silmällä itse olentoa eikä asian pintapuolta. "Jumalan tahdon tekeminen, -- katso siinä oikea hedelmä ja oikea koetuskivi kristillisiä liikkeitä arvostellessamme. -- Se joka ei opissa ja elämässä seuraa Kristuksen oppia ja esimerkkiä, hän ei ole Kristuksen lähettiläs, kuinka pontevasti tahansa hän puhuu ja vaikuttaa Kristuksen nimessä".

Myöskin kotielämä kehittyi suotuisasti. Maalisk. 15 p:nä lähti tosin Oswald toiselle kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen Kuolan niemimaalle, jolla viipyi syyskuuhun asti. Hän jätti jälkeensä suuren tyhjyyden, mutta kun kaikki kirjeet ja muut tiedot, jotka häneltä saapuivat kotiin, olivat hyviä ja kertoivat, että yritys kaikin puolin sujui menestyksellisesti, tuotti hänen poissaolonsa vain enemmän sisällystä ja vaihtelua kotonaolevien keskusteluihin ja kuvitteluihin. Samalla tavalla vaikutti, jopa erikoisen laatunsa vuoksi vielä tehokkaamminkin, eräs toinen seikka, nimittäin Lorenzon Vaasasta lähettämä uutinen, että hän 16 p:nä huhtik. oli mennyt kihloihin isän ystävä-vainajan tyttären Ida Ekströmin kanssa. Emme tiedä, oliko poika muille kuin äidilleen uskonut salaisen rakkautensa ja sen tuottamat huolet, mutta kyllä isäkin näyttää jotain aavistaneen, ja molemmille oli tieto "Enzon" onnesta yhtä tervetullut, oikea ilosanoma. Sitten seurasi nuoren sulhasen kotonakäynti pääsiäisviikolla, kihlattujen yhteinen käynti Helsingissä ja Rulluddilla kesäkuulla ja häät Vaasassa heinäk. 12 p:nä. Isä ja äiti ja veljet, paitsi tietysti metsänrajaa Jäämeren rannikoilla tutkivaa Oswaldia, olivat mukana häissä, ja ensinmainittu vihki morsiusparin Vaasan kirkossa. Kun sittemmin vastanaineet lähtivät kesäiselle Sweitsinmatkalle, saatiin Rulluddilla lukea vuorotellen kirjeitä etelästä ja pohjoisesta. Nämä kirjeet eivät enemmän kuin kotolaisten vastauksetkaan kuulu julkisuuteen, mutta tärkeitä ne sittenkin ovat, koska ne sallivat todeta, että Kihlmanin perhe-elämä oli harvinaisen onnellinen. Perheenjäsenten välillä vallitsi mitä herttaisin keskinäinen suhde. Vanhemmat kohtelivat rakkaita lapsiaan niin sanoaksemme kunnioittavalla luottamuksella, ja lapset puolestaan osoittivat aina tietävänsä, ettei heillä ollut parempia ystäviä kuin isä ja äiti.

Elokuun ensi päivinä, pari viikkoa häämatkan jälkeen, Kihlman Lennart poikansa kanssa kävi Lakomäellä. Kirjoittaen tästä matkasta Oswaldille, jonka puolesta hän oikeastaan oli sen tehnyt, hän puhuttuaan erinäisistä myötäisistä asianhaaroista mainitsee yleensä olevansa tyytyväinen tilaansa, mutta jatkaa sitten: "Ainoastaan oppilaitos aiheuttaa huolia." Nämä sanat tarkoittavat huhtikuulla sattunutta tapausta, että ylioppilastutkinnossa 18 normaalilyseon oppilaasta 9 oli reputettu, nimittäin 1 suomenkielessä, 1 äidinkielessä, 5 latinassa ja 9 matematiikassa. Asia koski koulun arvoa ja mainetta ja siis myöskin Kihlmanin sydäntä. Sen vuoksi hän jo toukokuulla ilmestyneessä vuosikertomuksessa oli ottanut tapahtuman puheeksi ja vaatimalla vaatinut, että toimeenpantaisiin tutkimus, oliko syy opetuksessa vai arvostelussa. Mutta tämmöinen juttu ei suoriudu käden käänteessä. Siitä kirjoitettiin sanomiin ja siitä vaihdettiin kirjeitä senaatin ja kouluylihallituksen sekä tämän ja normaalilyseon rehtorin välillä. Nämä viralliset kirjeet on Kihlman julkaissut vuosikertomuksessaan 1890, ja niistä käy selville, etteivät viranomaiset huomanneet mitään aihetta olevan vastoinkäymisestä syyttää opettajia, semminkin kun se verrattuna edellisiin vuosiin näyttäytyi poikkeukseksi tavallisuudesta. Sitä vastoin ei kirjeistä puutu huomautuksia siihen suuntaan, että ylioppilastutkintovaliokunta, jättämällä matemaattiset kokeet yhden ainoan jäsenen arvosteltavaksi, jopa niin ettei häneltä vaadittu mitään perusteluja, vaikka arvostelu oli hylkäävä, ei suinkaan ollut tehnyt mitä mahdollista olisi ollut erehdysten välttämiseksi, ja ylihallituksen kirje senaatille marrask. 1 p:ltä 1889 päättyy siihen arveluun, että tapaus antoi uutta aihetta harkitsemaan, oliko ylioppilastutkinto tyydyttävästi järjestetty vai eikö sitä voitaisi muuttaa niin, että se vähemmin häiritsisi oppilaiden työtä heidän viimeisenä kouluvuotenaan ja antaisi parempia takeita heidän kypsyneisyytensä oikeasta arvostelemisesta. Siis samaan suuntaan käyvä toivomus kuin se, jonka rehtorienkokous 1887 oli julkilausunut. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt pulmalliseen kysymykseen, vaan tyytyi antamaan lievänlaisen muistutuksen sekä ylioppilastutkintovaliokunnalle että normaalikoulun matematiikan yliopettajalle [Senaatin kirjeet (29/3 1890) 1890 v:n vuosikertomuksessa.] (toht. Edv. Mellberg).