Part 23

Mitä varsinaiseen uskonnonopetukseen tulee, saattoi tunti, kun kuunneltiin vakavan opettajan selviä, syvästi tunnettuja selityksiä, tulla rakennushetkeksi, mutta hänen opetuksensa ei koskaan muuttunut herätyssaarnaksi, "tule Jeesuksen luokse"-puheeksi. Joku entinen oppilas kuuluu sanoneen, että Kihlmanin opetus oli tehnyt hänet vapaa-ajattelijaksi. Jos siinä on perää, niin ei syynä ole se, että hän olisi esittänyt kirkollisia uskonkappaleita epäiltäviksi, vaan ehkä se, että hän ei aina voinut hillitä kriitillistä luontoaan erinäisiin kirkollisiin tapoihin ja muotoihin nähden. Niin hän esim. ei hyväksynyt synnintunnustuksen lausetta: "kaiken elinaikani synnissä elänyt." Se oli hänestä liikaa ja sentähden väärin. Totta oli, että olemme syntiä tehneet, mutta että olisimme alituisesti eläneet syntisesti, sitä emme toki voi tunnustaa. Uskottavampi kuin mainittu syytös onkin tieto, että oli oppilaita, jotka hänen vaikutuksestaan tulivat teologeiksi, sekä että moni oppilas, jolla kouluun tullessa oli tuskin nimeksikään kodissa saatuja uskonnollisia vaikutelmia, Kihlmanin opetuksesta sai semmoisia niin syviä, etteivät ole koskaan hävinneet.

Huolimatta Kihlmanin harvinaisista opettajaominaisuuksista, joiden johdosta useat arvostelevat häntä aikansa etevimmäksi uskonnonopettajaksi, olemme kuulleet lausuttavan pari moitettakin hänen opetusmenettelyään vastaan. Hän oli, sanoi eräs entinen pedagogi, "huono kuulustelija". Hänen tapansa näet oli usein supistaa kuulustelu muutamiin kiireellisiin kyselyihin tunnin lopulla, paitsi jos oli ollut ulkoa luettavana joku virsi tai raamatun kappale (mikä oli tavallista alemmilla ja keskiluokilla). Muutoin hän ei niinkään kysellyt vuosilukuja eikä "faktoja", tosiasioita, vaan teki oppilaille ymmärryskysymyksiä ja antoi heidän vapaasti esittää enemmän tai vähemmän yksinkertaisia arvelujaan. Kuultuaan vastauksen osasi hän taitavalla käänteellä johtaa oikeaan. Todellisuudessa hän kuitenkin pani painoa faktojenkin tuntemiseen. Erotutkinnossa hän kuulusteli tarkasti kaikkea, ja hänen tenttinsä olivatkin tunnetut pituudestaan. Että hän tutki oppilaitaan niin perusteellisesti, siihen oli, hänen oman selityksensä mukaan, syynä että hän tahtoi saada oppilaan itsekin vakuutetuksi heikkoudestaan, jos hän näet oli heikko. Kumminkaan ei kukaan liene uskonnon takia jäänyt luokalle. -- Toinen puhtaasti pedagoginen moite oli se, että hän harvoin ennätti suorittaa koko oppijaksoa. Syynä siihen oli, että hän aina tahtoi antaa uutta ja välttää yksitoikkoista toistelemista. Kun hän aina luki, häneltä ei koskaan puuttunutkaan uusia ajatuksia ja niin tapahtui että hän välistä syventyi vähemmän tärkeään sivuseikkaan ja siten menetti aikaa.

Miten Kihlmanin opetus vaikutti vastaanottavaisiin nuorukaisiin, todistaa seuraava ote silloisen Uudenkaarlepyyn kirkkoherran Wilhelm Johanssonin kirjeestä (9/12 1892): "Olen sydämestäni kiitollinen niitä kohtaan, jotka ovat johtaneet minut tälle lähteelle (raamattuun) ja opettaneet minua suoraan ammentamaan siitä. Niistä on Setä, lähinnä Isä vainajaani, ensimmäinen. Yhä uudestaan palaavat uskontotunnit normaalikoulussa muistiini. Siellä alkoi vapautumiseni kaavamaisuudesta (slentrianen) -- uskalsin, joskin vapisten, aloittaa raamatusta etsiä selitystä moneen arvoitukseen sekä uskoa että sieltä oli valo saatavissa. Opetuksessa esitettiin monta kysymystä ja viitattiin semmoisiin -- antamatta seikkaperäistä vastausta. Tämä kannusti ajattelemaan omin päin ja aavistamaan ääretöntä totuuden syvyyttä. Minä sain halua elää oppiakseni. Kirkkohistorian tunneilla puolustettiin monta kerettiläistä -- mikä yllyke ottaa selkoa siitä totuudesta, jota he tahtoivat esittää ja jota väitettiin harhauskoiseksi! Vapauttava oli tämä opetus ja ajatteluun kiihoittava -- jopa usein sureksivaan mietiskelyyn (grubbel), niin että tulin kuumetilaan ja valvoin monen keskiyön hetken. Setä ymmärtää kai kokemukseni, ilman että puhun siitä laajemmin. Tätä tulosta Setä arvatenkin tarkoitti. Sydämellisin kiitos tästä opetuksesta -- suunnasta, joka annettiin! Jumala olkoon kiitetty tästä johdatuksesta ja siunauksesta! Herra siunatkoon Setää kaikesta hyvästä, jonka Setä on antanut, kylvänyt ja perustanut!"

Muuan opettajatar, nti Aina Lagus, taas kirjoittaa (30/12 1892) kiittäen uskonnonopetuksesta, jota oli kuunnellut normaalikoulussa: "Siinä ei ollut ainoastaan kirkkautta moneen hämärään kysymykseen, ei ainoastaan kalliita ohjeita minulle uskonnonopettajattarena -- siinä oli totuudensanoja, jotka tunkivat sydämeni pohjaan, herättäviä, valaisevia ja lämmittäviä." [Pedag. yhdistyksen aikakauskirjassa 1904 on _V. T. Rosenqvist_ muistokirjoituksessa Kihlmanin kuoleman jälkeen erittäin etevästi kuvannut vainajaa uskonnonopettajana.]

* * * * *

Kesäkausi 1886 oli Kihlmanin onnellisimpia. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön kokouksen jälkeen hän saattoi kirjoittaa Hallonbladille (23/6): "Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että olemme voineet jakaa 8 %, mikä on hyvin ilahduttavaa minulle, joka nyt 20 vuotta olen puuhannut saadakseni yhtiön ylös siitä rappiotilasta, mihin se oli joutunut Ad. Törngrenin kautta." Ja itsekin hän oli vapautunut siitä häviön uhkasta, joka vuosikausia oli painanut hänen mieltään. Tiedämmehän jo edellisestä, että hallinto, jonka alaisena hän oli ollut v:lta 1881 asti, lakkautettiin heinäkuun lopussa, ja elokuun ensi päivinä hän suoritti viimeiset sitoumuksensa pankille. Paljon oli hänen täytynyt uhrata pelastuakseen niistä seurauksista, jotka liikeyhteys Fabian v. Schantzin kanssa aiheutti, mutta ei se näy katkeroittaneen hänen mieltään. Ei hän vaikeroitse sen johdosta, että oli satoja tuhansia menettänyt eikä edes mainitse liiketoverinsa nimeä, vielä vähemmin syyttelee häntä.

Muutoin kerrottakoon, että Kihlman otti osaa "Allianssikokoukseen", joka eräiden vapaakirkollisten saarnaajain ja valtiokirkon pappien aloitteesta pidettiin Tampereella 7-9 p:nä heinäk. 1886. Kokoukseen, jonka tarkoitus oli mielipiteiden vaihdon kautta aikaansaada lähempää suhdetta, ymmärtämystä ja yhteistoimintaa eri uskonnollisten suuntien välillä, oli saapunut noin 300 osanottajaa (30 pappia). Puheenjohtajana toimi Porvoon piispa Alopaeus, Kihlman oli varaesimies. Finlandin mukaan esiintyi viimemainittu vain kerran pitemmällä lausunnolla. Hän näet arvosteli niitä ehdotuksia (m.m. sisälähetyksen perustamisesta), joilla muut olivat vastanneet kysymykseen: miten voitaisiin herättää lämpimämpää hengellistä elämää Suomessa? Kihlmanin mielestä eivät toisten ehdottamat toimenpiteet veisi perille. Itse puolestaan hän katsoi Jumalan sanaa ja sen oikeaa käyttöä parhaaksi keinoksi herättää ja ylläpitää hartaampaa kristillistä elämää. Elämä oli Jeesuksen Kristuksen yhteydessä, ja oli siis hänen yhteydessään etsittävä ja ylläpidettävä; jos niin tekee ja täyttää velvollisuutensa, niin edistää lämpimämpää hengellistä elämää. -- Tästä huomaa, ettei Kihlman ollut muuttanut ennen ilmaisemaansa käsitystä sisälähetyksestä (ks. I.). Kokouksen loppupuolella oli saapuvilla myöskin Wisbyn hiippakunnan piispa von Schéele Ruotsista, jonka vieraan kanssa Kihlman seurusteli myöskin 19 p:nä heinäk., kun Helsingin papisto oli kutsunut piispan illanviettoon Korkeasaarelle. -- Tuottiko allianssikokous merkittäviä tuloksia, vai tuliko siitä "pannukakku", niinkuin Essen (olematta itse saapuvilla) vanhaan tapaansa leikkiä laskien arveli, jääköön tässä tulkitsematta.

Ikäänkuin nauttiakseen vapaudestaan lähti Kihlman Oswaldin kanssa Lahteen ja sieltä seuraavana aamuna Jyväskylään, josta jatkettiin kyydillä Lakomäkeen. Ilmat olivat mitä kauneimmat, ja matka kaikin puolin miellyttävä. Vanhan ränstyneen tuparakennuksen sijaan oli taloon rakennettu uusi entistä ehompi. "Heti perille tultuamme", kirjoittaa Kihlman vaimolleen (4/8), "tarkastimme ensin komeaa rakennusta sisältä ja ulkoa. Se oli todella kelpo asunto, huolellisesti ja siististi rakennettu. Huone, jossa asumme, on tilava ja iloinen, kaksi akkunaa pihalle päin. Seinäpaperit samanlaiset kuin Rulluddin salissa (s.o. ei seinäpaperia ollenkaan!), katolla on luonnollinen puunväri, ja samoin ovat pöytä, tuolit, sängyt, kaapit maalaamatta. Kaikki luontoa, mutta siistiä ja puhdasta. Tupa on suunnaton, suuri kuin kirkko. Yliskamarit ovat miellyttäviä ja tarjoavat suurenmoisia näköaloja. On meillä täällä pakopirtti (tillflykt), jos tarvittaisiin. Kun olimme tarkastaneet rakennusta, teimme kävelyn talon ympäristössä. Päivällistä söimme vasta k:lo 4.30, ja jotta ei Sinun tarvitsisi olla levoton ravintoomme nähden, saat tässä ruokalistamme: paistettuja ahvenia ja vaaramia maidon kanssa. Siis komeat päivälliset, vai mitä?" -- Syötyään aikoi Kihlman levähtää, mutta samassa poikkesi posti tapansa mukaan Lakomäen pihaan, ja posteljooni oli niin kohtelias, että odotti, kunnes kirje, josta kuvaus on otettu, oli valmis.

* * * * *

Tunnettu on, ettei Kihlmania koskaan valittu kirkolliskokoukseen. Muuta syytä voinee tuskin olettaa, kuin että papit pitivät häntä liian vapaamielisenä kirkollisissa asioissa. Että häntä kuitenkin kaivattiin näissä kokouksissa, todistaa seuraava piirre 1886 vuoden kirkolliskokouksen historiasta.

Syyskuun 19 p:nä sai Kihlman Geitliniltä Turusta kaksi päivää ennen päivätyn kirjeen, joka alkoi näin: "Rakas veli! Kuinka usein olenkaan kaivannut pappissäädyn omaatuntoa, tyyntä, tunnollista ja ankarasti loogillista valtiopäivätoveriani, täällä kokouksessamme. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka on huomannut aukon riveissämme." Sitten kirjoittaja, noudattaen vanhaa tapaansa tärkeissä asioissa neuvotella Kihlmanin kanssa, mainitsee että seminaarinjohtaja Sundvall oli esittänyt anomusehdotuksen uskonnonopetuksen ylitarkastajan asettamisesta kouluylihallitukseen, ja että se oli lähetetty valiokuntaan, jonka puheenjohtaja oli Geitlin. Hänestä oli kysymys sangen pulmallinen, ja toivoi hän sentähden saavansa kuulla Kihlmanin mielipiteen siitä. Heti samana päivänä Kihlman vastasi, laati oikean mietinnön -- 4 taajaan kirjoitettua sivua sen ajan suurta kirjekokoa. Kirjoitus on asiallisuudessaan mielenkiintoinen ja ansaitsisi julkaisemisenkin, jos tila myöntäisi. Kuitenkin sanottakoon vain, että Geitlin ja hänen valiokuntansa (paitsi kolmea jäsentä) hyväksyivät Kihlmanin käsityksen asiasta ja ehdottivat sen mukaan, "että maamme koululaitoksen ylihallitukseen asetettaisiin uskonnon ylitarkastajan virka, johon voitaisiin nimittää ainoastaan se, jonka, samalla kuin hän on papiksi vihitty, tuomiokapitulit ovat katsoneet tähän virkaan sopivaksi". Yksi tyytymättömistä, nimittäin A. Meurman, liitti mietintöön vastalauseen, jossa hän, tunnustaen olevansa samaa mieltä kuin valiokunta siinä, että kirkko ei voi luopua oikeudestaan ja velvollisuudestaan ensi sijassa valvoa uskonnonopetusta, kieltäytyi yhtymästä mietintöön, joka hänestä oli ristiriidassa tämän kanssa. Vastalauseen puolelle asettui sittemmin, paitsi kahta valiokunnan jäsentä, itse kirkolliskokouksen enemmistökin, joten koko asia raukesi. Tietenkin on mahdoton sanoa, olisiko asia päättynyt toisin, jos Kihlman itse olisi ollut puolustamassa ehdotusta ja osoittamassa, miten kirkon etu ja oikeus olivat turvatut niiden ehtojen kautta, jotka määräsivät uskonnon tarkastajan pätevyyden. Tahtomatta mitenkään supistaa kirkon oikeutta oli hän sitä mieltä, että varta vasten asetettu tarkastaja voisi tehokkaammin valvoa uskonnonopetusta kuin piispojen puolelta oli tapahtunut.

* * * * *

Emme ole pitkään aikaan saaneet vilkaista Kihlmanin kotiin. Tilaisuutta siihen antaa nyt eräs joulun edellä päivätty (18/12) kirje, missä hän kiittää vanhaa Kruununkylän tuttavaa, äitinsä entistä palvelijatarta Brita Syringiä odottamattomasta lahjasta. Brita oli näet lähettänyt uunissa kuivattua ("ugnståndet") leipää, josta Kihlman muinoin oli pitänyt. Nytkin, vakuuttaa kirjoittaja, oli se hänestä erittäin maukasta. "Sillä on se vanha hyvä maku, johon lapsuudesta olen tottunut, jota paitsi se on vanhan, uskollisen rakkauden maustamaa. Muistaen Britan hyväntahtoista rakkautta me tätä leipää syömmekin ja siten nautittuna se on juhlaruokaa." Vastalahjaksi lähetettiin 10 naulaa kahvia siinä toivossa, että silläkin kenties olisi hyvä lisämaku, kun se tuli ystävän kädestä. -- Tämän ohella sisältää kirje tietoja kotioloista. Rouva Kihlman oli niin toipunut pitkällisestä taudistaan, että hän pystyi hoitamaan taloutta ainoastaan yksi palvelijatar apunaan. Ulkona kävellessään täytyi hänen nojata keppiin ja kotonakin olla varovainen, mutta kuitenkin hän oli paremmissa voimissa kuin koskaan oli voitu toivoa taudin aikana. Oswald oli kasvitieteen dosentti, Lorenzo oli juristi ja oli syksyllä hoitanut tuomarin virkaa Hämeenkyrössä ja Ikaalisissa, Henrik oli normaalikoulun korkeimmalla luokalla, ja toivottiin hänen tulevan ylioppilaaksi ensi keväänä (niinkuin tapahtuikin) ja Lennart, nuorin poika, oli viidennellä luokalla. Kaikista pojistaan vanhemmat olivat saaneet iloa. -- Kirje päättyy näin: "Vaikka asumme pääkaupungissa, elämme itseksemme, sangen hiljaisesti. Hilda ei koskaan käy kylässä illoin, ja minäkin olen kotona, milloin ei ole pakko mennä ulos. Meidän huvimme on lukea kukin tahollaan. Ja tätä seurustelua hyvien kirjailijain kanssa pidämme kaikesta parhaana, varsinkin kun se johtaa seurusteluun Jumalan kanssa. Semmoista seurustelua voi Britakin, kun kirjoja ei puutu, nauttia pienessä kamarissaan, ja siis pitää seuraa sekä profeettain että apostolien kanssa. Mitä parempaa voisikaan pyytää!" --

Edellisenkin joulun edellä oli Kihlman saanut muistutuksen nuoruudestaan. Pohjalaisten ylioppilasten uskollinen palvelijatar 1840-luvulta Karolla Kask (ks. I.), oli näet maaseudulta kaupungin läheisyydestä tuotu Helsinkiin sairaalaan. Vanhus paralta oli käsivarsi taittunut, ja jotta hän voisi olla hyvässä hoidossa, Kihlman, Essen, Reuter y.m. vanhat pohjalaiset, saatuaan asiasta tiedon, keräsivät keskenään varoja, millä sairaalan maksu suoritettiin. Sittemmin Karollaa avustettiin säännöllisellä kuukausirahalla.

* * * * *

Uudenvuodenpäivänä 1887 kirjoittaa Kihlman Essenille: "Siis on jälleen vuosi mennyt ja uusi tullut. Alkaa tuntua, että on entisen ajan oma, eikä enää oikein sopiva tähän uuteen aikaan. Kumminkin olen vielä täysissä voimissa ja omasta mielestäni on minulla vielä paljon tehtävää, mutta päivät ovat niin lyhyet ja kuluvat niin nopeaan. Hyvin tärkeää on luullakseni katsoa, että menettelee oikein tien pienemmillä osilla: silloin kai Jumala huolehtii kokonaisuudesta." --

Ja "uusi aika" olikin tavattoman levoton ja vaativainen. Naisasiaa käsiteltiin mitä kiihkeimmin ja sen yhteydessä siveellisyyskysymystä, jolle jälkimmäiselle ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam Helsingissä maaliskuulla pitämillään esitelmillä tuotti erikoista kiihoitusta, hän kun myönsi viettielämälle oikeuksia, joita ei julkisuudessa ennen oltu kuultu. Vihdoin pohdittiin kielikysymystä kiukkuisemmin kuin koskaan ennen, sen jälkeen kun huhtikuun alussa oli tullut tieto, että se oli ratkaistu senaatin vähemmistön mielipiteen mukaan, nimittäin niin että alempien, paikallisten virastojen tuli käyttää ympäristön kieltä, jota vastoin korkeammat, koko maan asioita hoitavat virastot saisivat valita kumman tahansa molemmista kotimaisista kielistä. -- Eräässä kirjeessä Sweitsissä oleskelevalle Otto Donnerille Kihlman koskettelee (27/4) viimemainittua asiaa: "Valtiollisella alalla riitapuolet ärsyttävät toisiaan yhä enemmän ja enemmän. Viimeistä kieliasetusta on ruotsalainen puolue käyttänyt aivan erikoisena välikappaleena herättääkseen vihaa suomalaista puoluetta vastaan. (C. G.) Estlander on Finsk Tidskriftissä (huhtikuun numero) tehnyt selkoa asemastaan suomalaisessa kielikysymyksessä. En tiedä olenko lukenut mitään, joka henkisi syvempää vihaa tyynellä kielellä. Häntä on palkittu tulisoihtukulkueilla ja kansallisjuhlalla ja sähkösanomilla. Ainoastaan vaivoin onnistuttiin ehkäistä vastamielenosoituksen toimeenpano Yrjönpäivänä Koskisen kunniaksi, joka matkusti pois Keravalle. Nya Pressen kuuluu tähän aikaan voittavan itsensä liioitteluissa. Finlandissa on Estlanderin kirjoitusta erittäin onnellisesti käsitelty (E. G. P[almén])." -- Edelleen mainitaan samassa kirjeessä, että koetetaan ylläpitää Finlandia seuraavanakin vuonna. Myöskin Helsingfors Dagbladin olemassaolo oli kyseessä. "Runeberg y.m. tahtovat, että sitä toimitettaisiin enemmän viikinkiläiseen henkeen s.o. he haluavat erottaa And. Chydeniuksen. -- Varmaa on, että sekä Finlandin että Dagbladin tulevaisuus on sangen pimeä." Todellisuudessa jälkimäinen lehti lakkautettiin. -- Vihdoin kertoi Kihlman Oswaldin huhtik. 11 p:nä lähteneen tutkimusmatkalle Jäämeren rannikolle ja Kuolan niemimaalle, palatakseen vasta syyskuulla. --

Ikäänkuin jatkona edelliseen antaa Kihlman (2/5) kirjeessä Lorenzolle (Ikaalisissa) tietoja yliopiston rehtorinvaalista Vapunpäivänä: Ruotsalaisella puolella olivat ehdokkaina: Estlander, Runeberg ja Pippingsköld; suomalaisella: Rein, Råbergh ja Jaakko Forsman. "Ruotsalainen puolue kärsi, saattaa sanoa, täydellisen tappion; sillä päähenkilöt Estlander ja Runeberg saivat ainoastaan 12 ja 10 ääntä, jota vastoin Rein sai 17 ja Råbergh 15. Ruotsalaisen puolueen kolmas mies sai 13 ja Jaakko 12. -- Ehdolle tulivat siis 1) Rein, 2) Råbergh ja 3) Pippingsköld. Minä puolestani iloitsen siitä, että Estlander ja Runeberg saivat niin vähän ääniä. Se todistaa, että viikinkiläissuunta, jota Estlander edustaa ja johon Runeberg yhä enemmän on kääntynyt, ei kuitenkaan ole kovin suosittu professorien kesken. Tuloksen ovat he itse etupäässä aiheuttaneet. -- -- Molemmat ovat äärimmäisyyteen meneviä ja häikäilemättömiä, ja ilahduttavaa on, ettei häikäilemättömyyttä kannateta. Että Rein ja Råbergh saivat niin monta ääntä, johtuu epäilemättä siitä, että heiltä toivotaan maltillisuutta, ja maltillisuutta, tyyntä, intohimotonta esiintymistä tarvitaan varsinkin nykyaikana, kun toiselta puolen viikingit ja toiselta puolen ultrafennomaanit (Jonas Castrén y.m.) [Ehkä on syytä muistuttaa, että 'nuorsuomalaiset' ensiksi esiintyessään 1880-luvun keskivaiheilla syyttivät 'vanhoja' suomenmielisiä laimeudesta kielikysymyksessä. Vasta myöhemmin kuului heidän puoleltaan tunnuslause, että kielikysymys oli mennyt ohi polttopisteensä, ja ottivat he erikoisesti ajaakseen vapaamielisyyttä.] koettavat kiihoittaa maan asukkaita ilmi vihaan toisiansa vastaan."

Tässä yhteydessä sopii vielä mainita rehtorienkokous 9-11 p:nä kesäk., johon -- 20 vuotta sen jälkeen kuin koulunopettajat viimeksi olivat kokoontuneet yhteisiin neuvotteluihin -- koulujen johtajat olivat kutsutut keskustelemaan heidän tointaan koskevista asioista. Melkoisesti olivat ajat parantuneet, mitä tulee vallanpitäjäin ja koulunopettajain keskinäiseen suhteeseen. Kirkollistoimikunnan päällikkönä Yrjö-Koskinen avasi kokouksen, joka oli syntynyt hänen omasta aloitteestaan, ja vakuutti hän olevansa valmis voimiensa mukaan edistämään koulunopettajain toivomuksia, mikäli vain saattoi huomata, että ne tuottaisivat koululle hyötyä, ja kouluylihallituksen päällikkö, L. Lindelöf, toimi kokouksen esimiehenä. Eikä ainoastaan virallisesti, vaan pidoissakin elettiin parhaimmassa ystävyydessä. Ensi päivänä kutsui Koskinen kokoukseen ilmoittautuneet päivällisille, toisena päivänä ylitarkastaja Laurell antoi rehtoreille illalliset, kolmantena pitivät kokouksen jäsenet itse päivälliset Kaivohuoneella, missä Koskinen, Lindelöf ja jotkut muut olivat heidän vierainaan, ja vihdoin oli kokouksen jälkeen Lindelöfillä kutsut kesähuvilassaan Granö'llä läntisessä saaristossa. Siten muodostui kokous oikeaksi veljestymisjuhlaksi. -- Käsitellyistä asioista merkittäköön tässä vain kaksi:

Ylioppilastutkinto, jonka järjestelyä vastaan silloin oli tapana tehdä samoja muistutuksia kuin nykyaikanakin, otettiin kokouksen tarkan harkinnan alaiseksi. Päätös oli, että enemmistön mielestä kirjoituskokeita ei tulisi muuttaa, mutta suotavana pidettiin, että kouluylihallitus ottaisi osaa tehtävien määräämiseen. Sitä vastoin katsottiin parhaaksi, että suullinen tutkinto yliopistossa kokonaan poistettaisiin. Kumminkin oli kokouksen vaivannäkö turha, sillä onhan tutkinto pääasiassa vieläkin entisellään. -- Toinen kysymys, jonka tahdomme mainita, oli ohjelman 12:s: Antaako koulun kasvattava toimi aihetta toivomuksiin, ja kuinka olisi se edistettävissä? Keskustelussa esiintyi Kihlman viimeiseksi ja lausui hän haluavansa muiden puhujain esittämiin totuuksiin ainoastaan lisätä, että hänen mielestään koululta puuttui paljon kyseessä olevassa kohdassa. Kumminkin oli syy siihen enemmän yhteiskunnassa kuin opettajissa. Viime aikoina oli maassamme esiintynyt puhujia ja esitelmänpitäjiä, joiden uskonnolle ja siveellisyydelle vastakkaiset opit sanomissa julkaistuina olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa, ja olivat nämä matkustavaiset puhujat saaneet pitää esitelmiään milloin siellä milloin täällä hallituksen tieten ja luvalla. Hän tahtoi tässä tilaisuudessa huomauttaa, että hallitus, olemalla vastustamatta semmoisten oppien levittämistä, oli vaikeuttanut koulun kasvattavaa toimintaa. Mitä kysymyksen jälkimmäiseen puoleen tulee, puhuja kehotti koulun opettajia seisomaan lujina, antamatta ajan tuulien häiritä itseään, sillä varmaankin oli heidän työnsä yhtä vähän turha kuin sade, joka putoaa kuivalle maalle. Tässä lausunnossa ilmenee Kihlmanin ankara arvostelu ja tuomio täällä esiintyneistä ruotsinmaalaisista esitelmänpitäjistä, joista varsinkin Carl von Bergen ja G. von Geijerstam olivat herättäneet suurta paheksumista vakavissa piireissä. Miten hallituksen (styrelsen) olisi pitänyt menetellä ehkäistäkseen heidän esiintymistään, näyttää kuitenkin jääneen sanomatta.

* * * * *

Vuonna 1887 oli Kihlmanilla jälleen tavallista enemmän liikehuolia. Ensiksikin mainittakoon, että huhtikuulla paloi luujauhomylly Ähtävällä. Se aiheutti, että hän päätti kokonaan lakkauttaa luujauholiikkeen, joka viime aikoina oli huononlaisesti menestynyt, osaksi kilpailun vuoksi, osaksi sentähden että raaka-aineen saanti oli käynyt vaikeaksi.

Toiseksi oli huomio käännettävä Tampereen yhtiöön, jonka asema kyllä edelleenkin oli ja pysyi hyvänä, mutta jolle toukokuulla tehtiin tarjous, mikä tuotti Kihlmanille paljon päänvaivaa. Erään kuuden vapaaherra Standertsköldin muodostaman yhtiön puolesta tarjottiin näet sen omistama Inkeroisten puuhiomo Anjalan koskella Sippolan pitäjässä Pellava- ja Rautateollisuusyhtiölle n. 1,400,000 mk:sta. Se hyöty, joka Tampereen yhtiöllä oli ollut omasta puuhiomostaan, vaikutti, että Kihlman yleensä kyllä oli taipuvainen asiaan, mutta kuka takaisi että "konjunktuurit" pysyisivät myötäisinä? Ja miksi tahtoivat Standertsköldit, jotka edellisenä vuonna olivat ryhtyneet rakentamaan toistakin puuhiomoa entisen lähettyville, myydä laitoksensa? Vaikka Wasenius, Cronstedt y.m. olivat oston puolella, pysyi Kihlman empivällä kannalla. Hän kirjoittaa (15/5) laajasti Solinille, jonka Tampereen hiomon johtajan, W. H. O. Wallgrenin kanssa piti tutkia asiaa, mitä kaikkea oli selville saatava, ja päättää kirjeensä näillä sanoilla: "Täten olen keventänyt sydämeni tähän asiaan nähden, joka häiritsee lepoani. Olen tahtonut sanoa, miten asia minun mielestäni oikeastaan on alusta alkaen käsiteltävä. Emme saa antaa halun tai haluttomuuden johtaa itseämme. Emme saa tahtoa taikka olla tahtomatta ostaa, ja sitten etsiä myötä- tai vastasyitä; vaan meidän täytyy ensiksi aivan ulkokohtaisesti etsiä tosiasioita, tietoja (fakta, data), sen jälkeen arvostella näitä kokemuksemme mukaan, ja viimeksi on tahdottava tai oltava tahtomatta." Ja kun oli sanottu välimiehen uhanneen, että hän piankin myy Inkeroisten laitokset jollekin toiselle ostajalle ja että Wallgren helposti muuttaa Tampereelta, jos hänelle luvataan suuri tantieemi, kirjoittaja lisää: "Minuun eivät uhkaukset eivätkä houkuttelut tule vaikuttamaan, vaan ainoastaan tosiasiat."