Part 19

Tämä seikka painoi siinä määrin Kihlmanin mieltä että hän ei tiennyt mitä aihetta käsittelisi vuosikertomuksessaan koulun toiminnasta. "Kaikki mitä puhuu kouluasioista on hukkaan heitettyä", sanoo hän Oswaldille. Sittemmin hän otti "tarkastaakseen usein julkilausuttua mielipidettä, että maan pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita". Lukija, joka ei tunne 1870- ja 80-lukujen kouluhistoriaa meillä, saattaisi helposti luulla, että Kihlmanin kirjoitus oli jonkunlainen Don Quijoten hyökkäys tuulimyllyjä vastaan, sillä nykyjään on vaikea olettaa, että koulunopettajia koskaan tositeossa olisi katsottu kykenemättömiksi arvostelemaan kouluasioita. Mutta todellisesti oli mainittuna aikana sellainen käsitys jotenkin yleinen varsinkin vallanpitäjissä. Kuinka se esiintyi parooni von Kothenissa näyttää m.m. seuraava ote eräästä hänen kirjeestään (15/3 1871) ylitarkastaja C. Synnerbergille, joka parast'aikaa oli tarkastusmatkalla: "Etsikää varsinkin semmoisia henkilöitä, joita voidaan suositella oppi- ja myöskin realikoulujen rehtoreiksi, koettakaa istuttaa heihin eloa ja henkeä, ja osoittakaa yleensä, että sentimenttaalinen, pöyhkeä, uudenaikaisesi pedagoginen suunta (aera) laulaa joutsenlauluansa ja että Herra Ylitarkastaja on eforus, joka ei ole riippuvainen pedagogisista yhdistyksistä, vaan itse tutkii ja päättää kaikki, mikä koskee sitä alaa, joka on Herra Ylitarkastajalle määrätty [_V. T. Rosenqvist_, Carl Synnerberg, s. 48 (Särtryck ur Sv. Litteraturskpts Förhandlingar o. Uppsatser 29). -- Kertoman mukaan olisi J. V. Snellmankin kerran, kun Kihlman 1870-luvun alussa alkoi hänelle puhua kouluasiain surkeudessa, vastannut hänelle tuolla paradoksilla: 'eivät koulunopettajat käsitä pedagogiikkaa.' Tämä oli sitä enemmän katkeroittanut toisen mieltä, kun hän suuresti kunnioitti Snellmania.]." Kun taas kysymme, miten tämä mielipide pysyi voimassaan Kotheninkin ajan jälkeen, niin emme erehtyne olettaessamme, että syynä siihen olivat kielikysymys ja puoluetaistelut. Koulunopettajat olivat suureksi osaksi suomenmielisiä ja heitä pidettiin yleensä sellaisina. Siitä seurasi luonnollisesti, että hallitus, joka ylipäätään vastusti suomalaisuutta, ei halunnut kysyä neuvoja pedagogeilta. Ja mukavinta oli päästä siitä toistamalla lausetta: pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita! -- Tietysti ei Kihlmanin ollut vaikea osoittaa, että mainittu koulunopettajiin kohdistettu syytös oli täydellisesti todistamaton ja vailla todennäköisyyttäkin, ja sen vuoksi hän päätti kirjoituksensa pyyntöön, että vanhemmat ja holhoojat, jotka toivoivat, että opettajat rakkaudella kohtelisivat ja ohjaisivat heidän lapsiaan ja holhottejaan, omasta puolestaan eivät tekisi itseään osallisiksi vieraisiin synteihin "kuuntelemalla panettelua, joka niinkuin mato jäytää koulun elinjuurta". -- Oswaldille Kihlman kirjoitti, että hän varmaankin taas saisi kärsiä tästä kirjoituksesta.

* * * * *

Kesällä kirjoitti Kihlman entistä useammin Oswaldille sisältörikkaita kirjeitä; Lorenzo palasi heinäkuulla terveenä ja reippaana. Veljekset olivat tavanneet toisensa Strassburgissa ja tehneet yhteisen kävelyretken Vogesien vuoristoon. Sen johdosta isä muistaen omaa nuoruuttaan kirjoittaa (22/6): "Sellainen jalkamatka vapaassa luonnossa on jotain ihanaa, varsinkin Sinun iässäsi. Mikä onni saada huolista vapaana vapaasti määrätä kulkunsa vieraassa maassa, missä kaikki on uutta! Vahinko olisi semmoisissa oloissa tuntea koti-ikävää. Ei, koti-ikävä pitää karkoittaa kauas luotaan. Koti-ikävä on vaiva, joka estää avoimin silmin huomaamasta, mitä vieraassa maassa olisi nähtävänä, nauttimasta ja oppimasta. Ja kun sitten tulee kotiin, täytyy katkerasti katua, että on ollut ulkomailla ruumiillaan ilman että sielu on ollut mukana. Katumus katkeroittaa elämää kotona, samoin kuin koti-ikävä katkeroitti elämää ulkona, ja siten ei siellä eikä täällä tule tehdyksi mitä pitäisi. Miten rakas koti liekään, niin ei se saa häiritä mieltä ja estää toimimasta ja nauttimasta, mitä kulloinkin on tarjona. Koti-ikävä on tauti, ja jos se pääsee valtaan, on työkyky ja työhalu mennyt. Toivon että mitä parhaimmin varustaudut tätä tautia vastaan."

Kesäk. 3 p:nä 1881 sai kreivi Adlerberg eron kenraalikuvernöörin virasta, ja hänen sijaansa nimitettiin kreivi F. Heyden. Edellisestä lausuu Kihlman: "Eihän kreivi Adlerberg ole ollut mikään etevä henkilö, mutta hän on kuitenkin tahtonut hyvää maalle, ja eräissä tilaisuuksissa on hän valvonut sen oikeutta. Jos häntä olisi ystävällisemmin kohdeltu, olisi hän ehkä voinut toimittaa enemmän." Heyden tuli Helsinkiin 18 p:nä k:lo 11 illalla. Asemalle kokoontunut kansa tervehti häntä hurraahuudoilla, kun hän astui vaunuihin ajaakseen keisarilliselle palatsille (kreivitär Adlerberg ei ollut vielä muuttanut kenraalikuvernöörin talosta). Tämän näki ja kuuli Kihlman, joka samana iltana palasi "vuositutkinnostaan" s.o. Tampereen yhtiökokouksesta. Joku päivä myöhemmin oli suuri vastaanotto, missä Kihlmankin oli läsnä. "Jokainen esitettiin, ja jokaista hän kätteli. Hän on lyhyenläntä, 60-vuotias mies, parrakas, suopea ja ystävällinen näöltään, vilkaskatseinen, vaatimaton ja suora. Minuun hän teki hyvän vaikutuksen." Noin viikko myöhemmin piti kreivi Heydenin käydä Tampereella, ja siitä syystä lähti Kihlmankin 26 p:nä sinne. "Maanantaina tuli kenraalikuvernööri prokuraattori Sederholmin ja asessori Slöörin seurassa Tampereelle, missä hänet vastaanotti (tehtailija) Nottbeck, joka oli käynyt Helsingissä tervehtimässä ja kutsumassa häntä luokseen. Hän asui siis Nottbeckilla. K:lo 4 olivat Tampereen kaupunkilaisten toimeenpanemat päivälliset Seurahuoneella. Luonnollisesti olin minäkin kaupunkilaisena siellä. Päivälliset kestivät 4 tuntia, tarjoilijat kun olivat harvalukuiset. Toht. Blåfield esitti kenraalikuvernöörin maljan ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän (kk.) oli ilmoittanut toivovansa, ettei mitään puhetta pidettäisi. Näyttää siltä, että hän ei rakasta mairittelua eikä komeutta. Matkustaa niinkuin muut ihmiset tavallisella junalla. Pöydässä istui hän Hämeenlinnan kuvernöörin, Ammondtin, ja kenraali Reibnitzin välissä. Päivällisten jälkeen, joissa tuttavallisuus ja hyvätuulisuus oli vallinnut, hän kävi Pyynikillä. Seuraavana a.p. tuli hän m.m. pellavakehräämöön. En luullut hänen tulevan sinne. Olin sen vuoksi tavallisessa työpuvussani. Vastaanotin hänet myyntimakasiinissa. Hän teki muutamia kysymyksiä -- ja lähti. Käynti kesti ehkä 4 minuuttia. Voila tout... Ensimmäinen vaikutelmani vahvistui. Heyden näyttää olevan koruton, yksinkertainen mies, joka rakastaa työtä ja jolla on hyvä huomiokyky. Kaikkialla, missä hän liikkuu, saavuttaa hän rakkautta ja häntä tervehditään riemulla (!)" -- Sangen merkillinen oli tämä uuden kenraalikuvernöörin ensi vaikutus niin vakavaan ja tyynesti arvostelevaan mieheen kuin Kihlman. Selitykseksi sopinee huomauttaa, että Kihlman yleensä oli taipuvainen ajattelemaan hyvää ihmisistä, niin kauan kuin he eivät olleet osoittaneet ansaitsevansa toista arvostelua. Varsinkin reipas, suora käytös vaikutti aina edullisesti häneen, niin myös henkinen etevyys, joka ei lainkaan aina ole yhtynyt mielen hyvyyteen ja sydämen puhtauteen. Tämä, sanoisimmeko, luonteen heikkous Kihlmanissa sai hänet kerran ja toisen ikävyyksiin ja vaikeuksiin (muistettakoon Malmbergiä, v. Schantzia ja Lindeqvistiä, josta viimemainitusta enemmän alempana). Muutoin teki uusi kenraalikuvernööri moneen muuhunkin kansalaiseen yhtä edullisen vaikutuksen. Ja kun ylimysmielinen Adlerberg oli ollut "liberaalien" suosima, ei ole niinkään outoa, että näöltään niin vaatimaton mies kuin Heyden herätti sen ajatuksen, että hän olisi kansanvaltaisempi mielipiteiltään ja paremmin oivaltaisi meikäläisiä oloja. Todellisuudessa saatiin myöhemmin nähdä, että niin ei ollut laita.

Tänä kesänä vietti Suomalaisen kirjallisuuden seura 50-vuotisriemujuhlaansa, ja tapahtui se uudessa normaalikoulun huoneustossa. Talon isäntänä otti Kihlman osaa juhlan viettoon, ja oli m.m. saapuvilla päivällisissä Kaivohuoneella 30 p:nä kesäk. -- Hän oli silloin sangen iloinen mieleltään, kirjoittaa hän Oswaldille. Edellisenä iltana oli hän Gaddilta saanut hyviä uutisia Lakomäeltä, että nimittäin 26,000 tukkia oli uimassa merta kohti! Hän ei enää epäillyt vapautumisensa mahdollisuutta.

* * * * *

Valtiopäivät olivat jälleen tulossa ja Kihlman antaa Oswaldille tietoja valmisteluista. "Porvoon hiippakunnan koulunopettajat jakaantuvat", kirjoittaa hän (30/9), "Koskisen ja minun toiselta puolen ja toht. (Gabriel) Laguksen ja Strömborgin välillä toiselta puolen. Koskisen ja minun asiani ovat huononneet v:sta 1876." Vaalin tulos oli sen vuoksi epävarma (mutta päättyi kuitenkin niin, että Kihlman ja Yrjö Koskinen tulivat valituiksi). Kihlman itse oli menettänyt useita ääniä omassa koulussaankin. "Olen itsekseni kysynyt, mikä lienee syynä? Ollaanko sitä mieltä, että minä viime valtiopäivillä huonosti valvoin koulun etua? En luule sitä. Mutta minua pidetään fennomaanina, taikka oikeammin liittyneenä suomalaiseen puolueeseen, etten voi esiintyä sitä vastaan, jos tahtoisinkin. Mutta siinä tehdään minulle vääryyttä. Näytinhän viime valtiopäivillä, että asevelvollisuusasiassa voin vastustaa Koskista. -- Kielikysymys luullakseni on ollut määräävänä tässä vaalissa nyt enemmän kuin koskaan." Samoin oli laita mitä tulee pääkaupungin edustajain vaaliin. Ignatiusta ei valittu, vaikka hän oli maamme tietorikkaimpia kansalaisia -- hän oli liian suomenmielinen. Viikinkien ehdokkaat valittiin, mutta ne, joita Dagblad erittäin suositteli, jäivät valitsematta. Dagblad kärsi siis täydellisen tappion. -- "Ei tule olemaan hauskaa olla näillä valtiopäivillä."

Erään opettajan sairauden tähden oli Kihlmanin täytynyt tänä syyslukukautena opettaa uskontoa kuudella luokalla. Niin kertoo hän kirjeessä Oswaldille (19/12). "Mutta työ koulussa ei ole ollut vahingoksi", jatkaa hän, "päinvastoin. Minun on hyvä olla nuorison keskellä, jota rakastan, ja ilomielin minä esiinnyn opettajana. Minä uskon, että toimintani nuorten kesken ei ole kokonaan turha. Ainakin voin minä ehkäistä kaikenlaista pahaa. Kunpa vain voisin olla yhtä tyytyväinen opettajistoon nähden! Ei ole olemassa, niinkuin pitäisi, yksi henki ja yksi sielu opettajakunnassa, enkä näe mitään mahdollisuutta aikaansaada muuta kuin ulkonaista sopua. Eroavaisuus ilmaantuu uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa mielipiteissä, jopa pedagogisellakin alalla. Lisäksi tulee henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kuinka ovat nämä eroavaisuudet voitettavissa? Sitä mietiskelen, mutta turhaan. Ja kumminkin olisi ylen tärkeää, että oppilaitoksen opettajat toimisivat yhdessä, yhtenä miehenä. Mitä enemmän hajaannus kasvaa, sitä enemmän on oppilaitos juureltaan turmeltunut. Lukukauden aikana ei kuitenkaan mikään kina ole häirinnyt opettajien keskinäistä sopua. Ollaan varovaisia, mutta varovaisuus, joka on välttämätön, todistaa sisällisen eroavaisuuden olemassa-oloa."

"Kansallisten puolueiden taistelulla on luonnollisesti osansa tässä epäkohdassa, ja tämä taistelu näyttää tulevan yhä leppymättömämmäksi. Katkeruus ja epäluottamus kasvaa kummallakin puolella. Niin esim. kun opettajat torstaina (15/12) olivat kokoontuneet minun luokseni päivällisille, lausuin minä m.m., että me nyt olimme joutuneet niin pitkälle, että kyseessä oli venäjänkielen ottaminen perustavaksi kieleksi oppikouluissamme, että me kenties viikon kuluessa saamme Pietarista ilmoituksen siitä; että koulu ei ole syypää siihen, koska koulunopettajat yleisessä kokouksessa ja kouluylihallituskin olivat vastustaneet koulun uudistusta, vaan että ne miehet, jotka huolimatta koulun vastustuksesta kiihkeästi olivat vaatineet uudistusta, ne miehet olivat tahtomattaan syypäät onnettomuuteen, joka oli tulossa. Niin minä. Eräs opettaja, Martin Wegelius, ilmoitti minulle silloin jäljestäpäin, että olin erehtynyt. Asia oli nimittäin muka niin, että kreivi Heyden, ennenkuin hän lähetti ehdotuksen Pietariin, oli kutsunut Y(rjö) K(oskisen) luokseen ja kysynyt hänen mielipidettään. Silloin oli Y. K. ehdollisesti hyväksynyt ehdotuksen, nimittäin sillä ehdolla, että hän, Ignatius ja kenraali Järnefelt, tulisivat senaattoreiksi. Ensiksi ei Wegelius ollut tahtonut uskoa sitä, mutta lopulta hän oli tullut vakuutetuksi. -- Sinä uskot siis nyt, sanoin minä, sellaista? -- Niin kyllä. -- Minä kerron tämän todistuksena siitä, miten puolueviha voi sokaista ihmisiä. Uskotaan kaikkea, jopa mahdottomintakin henkilöstä, joka on toisella valtiollisella kannalla."

"Ei koskaan ole pingoitus puolueiden välillä Suomessa ollut suurempi. Ja näissä oloissa on säätykokous alkava. Jos nyt koulukysymys ratkaistaisiin uudistavaan suuntaan, joko toisin taikka toisin, niin odotan pelottavia taisteluita. Mutta jos koulu saa olla rauhassa ja ainoastaan muutamia suomalaisia kouluja perustetaan, niin voivat asiat kehittyä rauhallisemmin. Ja minulla on aihetta toivoa, että tällä kertaa ei mitään uudistusta panna toimeen. Toivon niin. Muutamissa päivissä saadaan kai varmuus tässä asiassa, joka nyt useita vuosia Damokleen miekkana on uhannut koulun päätä."

Asia menikin Kihlmanin toivon mukaan. Sen hän kertoo kirjeessä (21/12) Ekströmille: "Päivän suuri uutinen on, että keisari ei ole vahvistanut senaatin ehdotusta oppikoulujen uudistuksesta, eikä myöskään ehdotusta tehdä venäjänkieli perustavaksi kieleksi latinan sijasta. Tämä jälkimmäinen ehdotus olisi voitu hyväksyä, kun latina senaatin ehdotuksen mukaan oli lykättävä ylemmälle (framskjutas). Jos tämä olisi tapahtunut, ja kuinka lähellä sitä oltiinkaan, mitä arvaamattomia seurauksia olisikaan siitä johtunut! Kuinka olisimmekaan jääneet takapajulle opinnoissamme ja kuinka olisikaan sellainen muutos saanut maan kuohuksiin! Ja kenen syy, jollei niiden, jotka uudistushalussaan ovat ummistaneet silmänsä idästä päin uhkaavalle vaaralle. Voidaan olla eri mieltä koulun järjestämiseen nähden, mutta meidän oloissamme ei pitäisi koskaan unohtaa, että meidän ennen kaikkea täytyy olla vanhoillisia. Vanha, josta suurin osa maan asukkaita vakaumuksesta pitää kiinni, on sitäpaitsi pitkän traditsionin pyhittämä. Mutta jos tahdotaan uutta, jonka soveliaisuudesta ainoastaan joku osa on vakuutettu, niin on olemassa kolmas, joka lausuu: no niin, te tahdotte uutta, olkaa hyvä, saatte venäjän. Ettei tämä nyt ole tapahtunut, että vaarallinen hetki on mennyt ohi, siitä iloitsen sydämestäni, ja iloni on sitä suurempi, kun vakaumukseni mukaan koulu nykyjään toimii hyvin eikä kaipaa mitään perusteellista, vaan ainoastaan osittaista muutosta. Muistaakseni on Veli niitä, joista latinan lukeminen koulussa on tarpeetonta ja hyödytöntä. Se mielipide on nyt tullut muotiin, ja koska suuri joukko kannattaa sitä, niin sovellutettakoon sitä koetteeksi. Semmoinen sovellutus voi meidänkin maassa tapahtua n.s. realilyseoissa. Odotettakoon, kunnes nähdään, mitä tuloksia latinan hylkääminen tuottaa. Mutta vaikka tulokset olisivatkin tyydyttäviä, niin olisi toisellekin mielipiteelle annettava oikeutta, varsinkin kun vanha kokemus todistaa, että latinan lukeminen ei tee (ketään) kykenemättömäksi valtion ja kirkon eri tehtäviin. Kuinka monta taistelua vältettäisiinkään, jos toistenkin mielipiteitä kunnioitettaisiin ja jos tahdottaisiin sallia vastakkaistenkin mielipiteiden elää elämäänsä. Siinä on onnettomuus, että kaikki on muutettava sen mielipiteen mukaan, joka kulloinkin on vallassa. -- Suo anteeksi, Veli, että näin vuodatan sydämeni in pedagogicis & politicis. Mutta olen tottunut niin tekemään Veljelle, ja sydän on tänä iltana tavallista iloisempi ja sen vuoksi puhelias." --

Paitsi mainittua oli Kihlmanilla muitakin aiheita tyytyväisyyteen. Professorit O. Donner ja Jaakko Forsman, jotka suomenmielisten ehdokkaina yliopistossa olivat joutuneet alakynteen C. G. Estlanderin ja J. W. Runebergin rinnalla, olivat kuitenkin molemmat tulleet valituiksi: edellinen Turun hiippakunnan koulunopettajain, jälkimmäinen Kuopion hiippakunnan pappien edustajaksi. -- Ennen mainittu johtomiesten vaihto Tampereen tehtaissa oli osoittautunut edulliseksi. Tuotanto oli kasvanut ja samoin myynti. Rahoja oli tullut yllin kyllin. Lorenzo, niinkuin edellisinä syksyinä ja taas myöhemminkin Oswald, oli menestyksellä avustanut pellavia ostettaessa (s.o. 1,200 mk:n palkkiosta toiminut kassöörinä ostomatkoilla, mikä oli vastuunalaista ja vaarallistakin syrjäisillä seuduilla). Kihlmanilla oli siten ollut rauhallinen syksy liikeasioihin nähden. -- Tämän kaiken hän viimemainitussa kirjeessään kertoo Oswaldille. Erityisenä uutisena isä vihdoin kirjoittaa, että Helsingissä oli ukko (kauppaneuvos) H. Borgströmin aloitteesta perustettu puutarhayhdistys ja että hän oli ottanut yhden osakkeen yrityksestä joululahjaksi pojalleen. "Yhdistykseen kuuluu myöskin Mossberg (prof. S. O. Lindberg). À propos Mossberg: olet kai kuullut, että hän on tullut 'Jeesuksen Kristuksen ritarikunnan jäseneksi'. Mikä kohtalon leikki! Jeesuksen Kristuksen ritarimerkki, ja se ripustetaan Mossbergin rintaan!" [Kasvitieteen prof. S. O. Lindberg, syntyjään ruotsinmaalainen, oli kuuluisa sammalien tuntija, ja siitä johtui hänen liikanimensä Mossberg. Hän oli tunnettu mainiona n.s. Göteporin vitsien tekijänä ja kiroilijana. Tämä kai oli syynä siihen yllätykseen, jonka Kihlmanissa herätti tieto, että Portugalin hallitus oli antanut hänelle harvinaisen kunniamerkin tunnustukseksi L:n suorittamasta työstä sikäläisten sammalkokoelmien hyväksi.].

* * * * *

Tammik. 19 p:nä 1882 alkoivat valtiopäivät, joilla kielipuolueet jäykemmin kuin koskaan ennen olivat vastatusten. Kihlmanin kannan tunnemme ennestään, joten ei ole syytä oudoksua, että hän kertoo tammikuulla Koskisen, Reinin, Ignatiuksen, E. G. Palménin ja F. W. Hjeltin kanssa pitäneensä valmistavia neuvotteluja. Luultavaa on että näissä neuvotteluissa m.m. päätettiin, että tästä lähtien suomenkieltä oli mahdollisuuden mukaan käytettävä keskusteluissa. Ainakin mainitsee Kihlman, että pappissäädyssä muutos siihen suuntaan tapahtui. "Y(rjö) K(oskinen) puhuu aina suomea, mutta sitä paitsi moni muu, niinkuin Stenbäck, Rosengren, Grönberg, (J. A.) Lindelöf, Geitlin y.m. Kielikysymyksestä ei enää taistella: se on säädyssä ratkaistu." Ruotsinmielisiä siellä tuskin olikaan muita kuin Estlander, Runeberg ja rovasti O. M. Nordström. -- Puhemiehenä oli Porvoon piispa, A. J. Hornborg, kun Bergenheim korkean ikänsä vuoksi oli kieltäytynyt. Avauspäivänä tekaistiin arvoitus: Nordström on säädyssä vanhin, Runeberg nuorin, Schroderus kaunein, kuka on järkevin?

Yhdessä J. G. Geitlinin kanssa esitti Kihlman anomusehdotuksen venäjänkielen opetuksen lykkäämisestä 5:nteen luokkaan. Yleinen valitusvaliokunta ei kuitenkaan ennättänyt käsitellä kysymystä.

Ensimmäisen kinastuksen synnystä kertoo Kihlman Oswaldille: "Pappissäädyssä on Hjelt ehdottanut, että Säädyt tahtoisivat keisarille osoittamassaan adressissa julkilausua alamaisen kiitollisuutensa armollisesta valtaistuinpuheesta, missä keisari lupaa astua isävainajansa jälkiä, myöntää säädyille esitysoikeuden sekä ilmoittaa aikomuksensa olevan kokoonkutsua säädyt jo kolmen vuoden päästä. Jos milloinkaan, on semmoinen adressi nyt paikallaan, kun jokaisen isänmaanystävän täytyy sydämestään iloita lukiessaan mainittua puhetta, joka sanoissa ja toimessa ilmaisee niin suurta suosiollisuutta. Kumminkin näyttää ehdotus synnyttäneen levottomuutta liberaalisessa puolueessa, joka aikoo esittää anomuksen muistopatsaan pystyttämisestä Aleksanteri II:selle. Kokonainen kuukausi meni, ennenkuin saatiin toimeen adressi, missä ei ainoastaan esitetty alamaisia kiitoksia, vaan myöskin pyydettiin lupaa muistopatsaan pystyttämiseen. Aateli ja varsinkin porvarissääty on kaikin keinoin juonitellut niin yksinkertaista ja luonnollista asiaa vastaan kuin se on, että onnitellaan ruhtinasta, joka vast'ikään on noussut valtaistuimelle. Adressissa ollaan näkevinään jonkinlaista matelua (kryperi) t. m. s."

Samalle Kihlman kirjoittaa edelleen: "Prof. Reinin anomusehdotus H. M:ttinsa suomalaisten neuvonantajien suuremmasta vastuunalaisuudesta hyljättiin aatelissa. Vielä semmoinen voitto liberaaleille, ja ne ovat hukassa. Meidän säädyssämme on C. G. E(stlander) enemmän kuin kerran joutunut kiinni salaisista ajatuksista (latenta meningar), jotka hän kaikessa hiljaisuudessa on kätkenyt anomuksiinsa, ja on sen kautta menettänyt säädyn luottamuksen. Runebergiin sitä vastoin luotetaan paljon enemmän, ja Runeberg on todellisesti esiintynyt kyvykkäämmin kuin oli voitu odottaa. Runeberg ja minä olemme joutuneet taisteluun juutalaiskysymyksestä, jossa minä olin ankarasti rajoittava (strängt inskränkande). Kansalaisoikeuksien myöntäminen juutalaisille Suomessa olisi, luullakseni, suureksi vahingoksi kansallemme, ja minä olen kutsuttu valvomaan Suomen kansan enkä juutalaisten parasta. Mitä kokemuksia juutalaisista on Elsassissa, siitä voinee pastori Kopp sanoa jotain." --