Part 16

Chapter 163,022 wordsPublic domain

Niistä puhujista, jotka nousivat Kihlmania vastaan, mainitsemme vain prof. Forsmanin (Yrjö Koskisen), joka m.m. lausui: "Ylipäänsä ei voitane, niinkauankuin vakioyhteys on olemassa, myöntää yksityiselle henkilölle, että hänen pieni yksilöllisyytensä niin tärkeällä hetkellä kuin se on, jolloin valtio maailmanhistoriallisena yksilönä esiintyy historian näyttämöllä, vaatii mielipiteelleen merkitystä kokonaisuutta vastaan. Ei ole kysymys hänen omastatunnostaan, eikä hänelle saa olla omantunnon asia, että hän uhraa henkensä asian edestä, jonka se yhteiskunta, johon hän kuuluu ja josta hänen olemassaolonsa on riippuvainen, julistaa ja katsoo oikeaksi." -- Kihlmanin vastalausunnosta otamme jälleen seuraavan kohdan: "Kun täällä on puhuttu omastatunnosta, on se tapahtunut -- ainakin olen minä saanut sen vaikutelman -- jonkinlaisella ylenkatseella taikka niinkuin se olisi jotakin, josta ei olisi välitettävä. Muistan esim. semmoisia lausetapoja, että niille, joilla on niin kokoonpantu (konstrueradt) omatunto... Olisin toivonut, ettei semmoista säveltä olisi kosketettu. Myönnän, että siinäkin on jotain oikeutettua. Omatunto kaikilla ihmisillä on kokoonpantu -- jos käytän sitä sanaa -- ihan samalla tavalla. Se on voima (mahti) ihmisessä, joka vaatii, että hänen tulee toimia vakaumuksensa mukaan. Omatunto ei sano, mikä todellisissa (konkreta) tapauksissa on oikein, vaan se sanoo ainoastaan tällä äärettömästi muita voimia ylemmällä voimalla 'sinun tulee tehdä oikein'. Mutta kun toisen omatunto sanoo yhtä ja toisen omatunto toista, niin todistaa se, että omatunnon sanonta ei ole todistus siitä, että jokin on ulkonaisesti (objektivt) oikein, vaan ainoastaan että se on omakohtaisesti (subjektivt) oikein. Se, että joku vetoaa omaantuntoonsa, ei siis todista, että hän on asiallisesti oikeassa. Mutta se todistaa, että hän kunnioittaa sitä sisäistä voimaa, joka käskee aina toimimaan oman eikä muiden vakaumuksen mukaan. Se on siis yksilöllisyys eli omakohtaisuus, jolla omassatunnossa on todellinen ja voimakkaasti oikeutettu tuki, ja juuri tälle omakohtaisuudelle eli yksilöllisyydelle, tälle, niinkuin prof. Forsman sanoi 'pienelle yksilöllisyydelle', kristinuskon perustaja myönsi oikeutusta, oikeutusta kaikkia maallisia voimia vastaan, olkoon kuinka suuria tahansa. Meille kaikille on tiettynä, että kunkin meistä tulee, niinkuin sanat kuuluvat, tehdä tiliä itsestään, ja jos minun on tehtävä tili itsestäni, omista teoistani, niin täytyy minun myöskin olla vapaa teoissani, ja sen vuoksi täytyy kristillisen valtion taikka kristillisen lainsäädännän antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jollei se niin tee, on kristillinen lainsäätäjä menetellyt niinkuin se, jolla on kristinusko toisessa lokerossa ja lainsäädäntä toisessa, hän on toiminut niinkuin se, jolla ei kristinusko ole sydämessä, vaan jossakin muualla; sillä jos kristinusko on sydämessä, s.o. ihmisen subjektissa, hänen 'minuudessaan', täytyy tämän hänen 'minuutensa' tulla vaikuttavaksi myöskin hänen säätäessään lakia. Kysymys, onko siis omalletunnolle annettava tilaa, onko omantunnonepäilyksiä otettava huomioon vai eikö, on siis todellisesti kysymys siitä, tunnustammeko Kristusta mestarinamme ja opettajanamme lainsäädännän alalla, vai tuleeko meidän jouduttuamme lainsäädännän alalle kääntää hänelle selkämme ja lausua: 'Hän ei sovi enää meille.' Jollei sovi ottaa huomioon kristillistä omaatuntoa, niin olisi se samaa, kuin jos sanoisimme: 'Kristus ei sovi meille, kristinusko ei sovi yhteiskuntalaitoksellemme' s.o. me kiellämme Kristuksen. Jos siis tahdomme olla kristityitä lakia säätäessämme, niin on meidän noudattaminen mestarimme esimerkkiä ja antaminen pienelle yksilöllisyydelle tilaa, oikeutusta. Kuinka suuri tämä tila on oleva taikka kuinka se on tapahtuva, siitä saattaa, nähdäkseni, olla eri mieliä. Mutta siitä ei voi olla eri mieltä, onko tehtävä totta kristinuskosta (göra allvar af kristendomen). -- Tulin aamupäivällä asettaneeksi valiokunnalle muutamia kysymyksiä todelliseen tapaukseen nähden, en senvuoksi, että se mielestäni erittäin kuului tähän pykälään, vaan osoittaakseni, miten täytyy asettua varmalle kannalle siihen katsoen, tahtooko välittää omastatunnosta vai eikö. Prof. Forsman otti vastataksensa kysymyksiini ja esitti m.m., että sotaa usein käydään oikeuskysymysten ratkaisemiseksi ja että siten on vaikeaa, jopa mahdotonta edeltäkäsin sanoa, mikä on oikein. Sillä prof. Forsman ei ole vastustanut minua. Minä myönnän sen, ja sanoinkin nimenomaan, että monessa ja kenties useimmissa tapauksissa on yksilön vaikea ratkaista, onko sota oikea vai eikö. Mutta minä kysyin, eikö koskaan tapahdu, että ihminen, joka ei istu kuningasten neuvoshuoneessa, voi sanoa: 'tämä sota on väärä', ja jos niin tapahtuisi, silloin kysyin: 'menetteleekö asevelvollinen, joka on vakuutettu siitä, että sota on väärä, väärin, kun hän päällystölleen ilmoittaa, ettei hän voi ottaa osaa sotaan?' Siihen kysymykseen en ole saanut vastausta. Minua osoitettiin historiaan ja minua muistutettiin Anjalan liitosta. Minulle sanottiin, että sotilaan ei tule ajatella, vaan totella. Niin, minä myönnän, että on vaikea sallia sotilaan ajatella. Mutta minun täytyy sitten ensi kädessä pitää kiinni siitä, että on vielä vaikeampi sanoa sotilaalle, ettei hän saa ajatella, koska hän kumminkin on ihminen. Kieltää sotilasta ajattelemasta on sekin taas räikeässä ristiriidassa kristinuskon koko suunnan kanssa, joka kehoittaa ihmistä ajattelemaan. Ja nykyiset valtiotkin, jopa semmoisetkin, jotka ennen ovat kannattaneet periaatetta, että hallitsija ajattelee alamaistensa puolesta, että alamaisten ei tule eikä ole lupa ajatella, vaan ainoastaan totella, semmoisetkin valtiot, sanon minä, ovat huomanneet, että se periaate todellakin on periaate, joka vie valtion turmioon. Että siis asia yksinkertaisesti, lyhyesti ratkaistaan sanomalla: 'sotilas ei saa ajatella, sotilaalla ei ole oikeutta päättää, onko sota väärä vai eikö', sillä ei päästä vaikeasta pulmasta. Siten on se näet vain ratkaistu vanhalta valtio-oikeudelliselta kannalta, joka ei kunnioita yksilöllisyyttä kristillisten vaatimusten mukaan. Jos asetutaan semmoiselle kannalle, silloin, väitän minä, on käännytty selin Kristukseen. Mutta kun sanon tämän, myönnän toiselta puolen, miten vaikeaa on tässä selvittää ne vaikeudet, jotka johtuvat siitä, että täytyy kristilliselle yksilölle myöntää oikeus, jonka Jumala on hänelle myöntänyt ja jota ei kukaan ihminen voi häneltä ottaa, ja sovittaa se semmoisiin laitoksiin kuin sotalaitos, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta. Olen puolestani ajatellut, että lain pitäisi antaa sen verran tilaa kristilliselle yksilöllisyydelle, että esim. sotilas, kun on kyseessä sota, josta voi olla eri mieliä ja joka vaatii, että mennään isänmaan rajojen ulkopuolelle, eikä ole vain tämän puolustamista, olisi oikeutettu ilmoittamaan päällystölle, että hän ei voi ottaa osaa sotaan, koska pitää sitä vääränä, ja että häntä ei siis saataisi rangaista niinkuin lainrikkojaa. Sillä hän ei ole rikkonut jumalallista lakia vastaan eikä siis ihmisellistäkään vastaan, joka jälkimmäinen ei saa olla muuta kuin jumalallisen lain ilmaisu." -- --

Keskustelua jatkettiin vielä, vaikka ilman mitään tulosta. Sitä vastoin lisättiin 23 §:ään, missä lueteltiin ne syyt, joista vapautus sotapalveluksesta voitaisiin myöntää, Kihlmanin ehdotuksesta, että asevelvollista, joka uskonnollisten epäilysten takia vaati vapautusta, oli käytettävä semmoisiin sotilaallisiin tehtäviin, jotka eivät loukkaisi hänen omaatuntoansa. Kun valiokunta ei kumminkaan pitänyt lisäystä tarpeellisena, ei säädyn enemmistö vaatinut sen säilyttämistä. -- Siten Kihlmanin ei onnistunut saada lakiin ainoatakaan kohtaa, missä yksilön omalletunnolle olisi myönnetty sitä sananvuoron oikeutta, jota hän oli sille vaatinut. Ja arvattavasti olikin hänen vaatimuksensa sotilaalliselta kannalta arvostellen, lievintä sanaa käyttääksemme, epäkäytännöllinen. Mutta jos niinkin, oli se erinomaisesti kuvaava hänelle itselleen. Niille, jotka kenties ovat olettaneet, että Kihlman väsymättömästi puuhaten käytännöllisissä toimissa vähitellen luisui alas siltä ihanteelliselta kristillisen totuuden kannalta, jolle hän nuorempana oli pyrkinyt, osoittaa hänen esiintymisensä asevelvollisuusasiassa, että niin ei ollut laita. Ei hän lainkaan ollut oppinut mitään tinkimään siitä, minkä hän oli käsittänyt oikeaksi ja totuudenmukaiseksi. Puolustaessaan omantunnon merkitystä ja yksilöllisyyden oikeutusta Kihlman puhuikin erityisellä lämmöllä, ja kun prof. Forsman vastatessaan oli nimittänyt tätä lämpöä "närkästyksen lämmöksi", pyysi hän vastustajansa olemaan vakuutettu siitä, että hän ei ollut puhunut närkästyksen, vaan "vakaumuksen lämmöllä". -- Ettei Kihlmanin vakaumus myöhemminkään muuttunut, näkyy siitä mitä hän (22/10 1878) kirjoitti tuomiorovasti Renvallille: "Käsityksemme asevelvollisuudesta oli erilainen. En ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että olin väärässä. Mutta minä kunnioitan toisten vakaumusta, kun sillä, niinkuin tässä tapauksessa, on tärkeitä syitä puolellaan."

* * * * *

Kihlman aloitti vuoden 1878 sangen apealla mielellä. Saattoihan sota kestää kauan ja levitä Balkanin seutuja laajemmallekin, kotimaassa oli sateinen syksy vähentänyt toiveita vuoden satoon nähden, ja asevelvollisuuslaitoskin tuotti huolia. Kumminkin hän suuresti nautti oudosta, suloisesta vapaudesta, joka seurasi valtiopäiviä. Toimitus- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä hän näet vielä pysyi erillään rehtorintoimestaan. "Minulla on vain muutamia tunteja viikossa normaalilyseossa, missä ei kukaan pyydä sananvuoroa koettaakseen osoittaa, miten päin mäntyyn olen ajatellut ja puhunut. Muutoin saan istua kotona ja lukea, mikä aina on enimmin huvittanut minua. Seurustelu kirjailijain kanssa tyydyttää enemmän sielua kuin pääkaupungin tavallinen seurustelu" (rovasti J. V. Johnssonille 22/2). Mutta ennen pitkää tapaukset häiritsivät hänen lepoansa. San Stefanon rauhansopimus lopetti kyllä sodan Venäjän ja Turkin välillä, mutta sitten alkoi sodan uhka Englannin puolelta, ja se oli kahta pahempi. Että niin oli laita, todistavat seuraavat rivit (Essenille 28/4): "Menneet viikot ovat olleet minulle vaikeita. Kaksi kertaa eläessäni olen kokenut semmoista ahdistusta (ångest): Ensi kerran kun Gela kuoli ja toisen kerran 1868, kun Tampereen yhtiö oli sekaantumaisillaan Wasastjernan häviöön. Nyt uhkaa sota, ja sen vaikutukset ovat nyt jo näkyvissä siinä, että kaikki liiketoiminta on pysähtynyt. Maa menee jo päivä päivältä taapäin, sillä joka päivä syödään pääomaa. Ja kuitenkin ollaan vasta alussa. Jollei Herra armahtavaisuudessaan lyhennä tätä aikaa, niin tulevat onnettomuudet arvaamattomiksi. Olen edeltäkäsin maistanut vaivaa, joka voi tulla. Olen maistanut sitä ainoastaan mielikuvittelussa, mutta sekin on mielestäni ollut enemmän kuin riittävää. Mutta kaikki on kestettävissä ja voitettavissa, jos vain ei tarvitse olla yksin, jos vain saa nähdä vilahduksenkaan Hänestä, joka elää tänäänkin ja toimii ja hallitsee niinkuin vuosituhansia sitten. Jokapäiväinen rukoukseni on: Herra, jos mahdollista on, ota pois tämä kalkki, kuitenkin tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun! Jumala johtaakin kaikki parhaimpaan päin, vaikka tiet ovat ihmeelliset!" -- "Olen tullut Appi-isälle julkilausuneeksi sydämeni salaisuudet. Ne ovat semmoisina säilytettävät." -- Onneksi sodan uhka pian haihtui. "Taivaanranta kirkastuu kirkastumistaan", hän kirjoittaa syntymäpäivänään. "Tänään täytän 53 vuotta. Olkoon jäljellä oleva aikani rauhallisempi kuin entinen!" Silloin kuin odotettiin sotaa, oli Kihlman aikonut perheineen muuttaa sisämaahan kesäksi, ja oli Essen tarjonnut sukulaisilleen asunnon Hattulassa. Tuuma raukesi kuitenkin, kun ei enää ollut syytä pelätä, että englantilaiset häiritsisivät saaristojemme rauhaa. Kesä vietettiin siis jälleen Rulluddissa, mutta vähän Kihlman nautti kesälomastaan. Sen voimme päättää siitä, mitä alempana on kerrottava hänen liikeasioistaan, sittenkuin ensin olemme maininneet erinäisiä seikkoja 1878 vuoden loppupuolelta.

Syksyllä Kihlman mielellään palasi tavalliseen koulutyöhönsä. "Voin paremmin päästyäni täyteen toimeen", hän kirjoittaa Essenille (24/9). "Ja onhan kallisarvoista olla virassa, missä tietää palvelevansa Jumalaa. Totta kyllä koulutoimeni ei näytä suoranaisesti paljon edistävän Jumalan valtakuntaa, mutta jos on niin kuin Luther sanoo, että piikakin palvelee Jumalaa, kun hän lakaisee lattiaa, niin luulisihan voivan pitää minunkin tointani koulussa Jumalan palveluksena. Pidän kiinni siitä käsityksestä ja tunnen itseni onnelliseksi siinä uskossa, että minäkin saan palvella Jumalaa."

Normaalilyseo ei enää toiminut talossa N:o 48 Kasarminkadun varrella, jossa se oli asunut v:sta 1867, vaan oli muuttanut Suomalaisen alkeiskoulun taloon Ratakadun varrella, taloon, joka oli rakennettu kansan keräämillä varoilla, sen jälkeen kuin korkeat viranomaiset olivat karkoittaneet suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan, koska muka Helsingissä ei tarvittu suomenkielistä oppikoulua. "Mikä kohtalon iva!" huudahtaa Kihlman kirjoittaessaan tästä muutosta (K. H. Kahelinille 6/9 1878). Ja hän todistaa myöhemmin, että oppilaat ja opettajat viihtyivät erittäin hyvin uudessa kodissaan, sekä että sopu erikielisten, saman katon alla työskentelevien koulujen oppilaiden välillä oli täysin tyydyttävä. Rehtorintoimikin tuntui helpommalta uudessa mukavassa huoneustossa, varsinkin kun suomalaisen osaston viimeinenkin luokka keväällä oli kadonnut -- osaston, joka yksistään tuntiopettajain hoitamana oli tuottanut paljon puuhaa.

Samoin kuin 1877 sattui myös 1878 kuolemantapaus, joka mitä lähimmin koski Kihlmania. Kotoisen ystävän Ingmanin jälkeen Kihlman menetti ulkomaalaisen ystävänsä ja opettajansa J. T. Beckin. Miten kuolinsanoma häneen vaikutti, on hän julkilausunut kahdessa kirjeessä: (neiti Lovise Alceniukselle, vanhalle ystävälle Vaasassa 1/1 1879) -- "Eilen, vuoden viimeisenä päivänä, saimme surullisen sanoman, että prof. Beck Tübingenissä kuoli 28 p:nä ja haudattiin jo 30 p:nä. Olen syvästi murheellinen. Olin toivonut kerran vielä pääseväni ulos tapaamaan häntä tässä elämässä. Nyt on liian myöhäistä! Ah! mitä olemmekaan menettäneet tässä miehessä! Hän oli Jumalan mies, totuuden todistaja, armoitettu ja runsaslahjainen kuin harvat muut. Hän oli ensiarvoinen tähti ja on suurella uskollisuudella ja väsymättömällä kärsivällisyydellä levittänyt jumalallista valoa. Onnellista hänelle, että hän niin suuren työn ja vaivan jälkeen on saanut astua Herransa rauhaan ja lepoon. Autuas hän, joka on päättänyt päivänsä ja saavuttanut sataman, johon hän järkkymättä ohjasi purttansa! Hän oli vieras maan päällä ja hän etsi parempaa isänmaata ja on löytänyt sen. Mutta me! Ah, tuntuu niin tyhjältä ja autiolta! Parhaimmat menevät! Kuka on rakentava sulun pahaa vastaan? Jumala armahtakoon meitä ja antakoon meille uskollisia paimenia! -- Kristus elää ja on alati sama. Hän olkoon turvamme, ohjaajamme, auttajamme joka päivä tänä uutena vuonna."

(Essenille 13/1 1879) -- "Vanha vuosi, joka tuotti niin paljon surua, toi lopuksi myöskin surullisen tiedon Beckin kuolemasta Tübingenissä. Siis on hänkin poissa, kunnioitettavin ihminen, jonka tässä maailmassa olen oppinut tuntemaan. Hän oli vuosisadan mies (en sekular man), Jumalan mies, aikamme profeetta. Minä asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli uskollinen Jeesuksen tunnustaja sanoissa ja toimessa, sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä. Ah! kuinka minua tuskastuttaa, etten repinyt itseäni irti kodin siteistä, vielä kerran istuakseni hänen kanssaan ja kuullakseni hänen sanojaan ja nähdäkseni hänen katsettaan ja tunteakseni hänen uskollista kädenpuristustaan. Nyt on liian myöhäistä! -- Kuitenkin -- Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, on kuitenkin Hän, Iankaikkinen, jäljellä, ja Hän tahtoo olla meidän ikuinen osamme, tahtoo olla ei ainoastaan etsittävänä vaan myöskin löydettävänä. Oi, mikä sanomaton onni onkaan löytää Jumala! Antakoon Jumala suuresta armahtavaisuudestaan meille uusia välikappaleita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut luotamme iankaikkiseen rauhaan."

"Beckin oman toivomuksen mukaan oli hänen ruumiinsa avattu. Silloin tavattiin hänen sisässään joukko kasvannaisia, ilmatorvessa, keuhkoissa y.m. Niiden johdosta hän oli epäilemättä kärsinyt paljon. Kuitenkin hän jatkoi luentojaan viidenteen päivään ennen joulua. Vuoteessa hän ei ollut ainoatakaan päivää. -- Jumala olkoon sydämestä kiitetty armosta ja valosta, jonka Hän tämän palvelijansa kautta on antanut!" --

* * * * *

Vaikka Kihlman jo oli paljon kokenut, oli se aika, jolloin hän sai niin vakavan muistutuksen merkillisestä, käänteentekevästä Tübingenissä-olostaan, vaikeimpia ja tuskallisimpia hänen elämässään. Tämä johtui vastoinkäymisistä hänen liiketoiminnassaan. Oli nimittäin niin, ettei ainoastaan Tampereen yhtiö jälleen ollut joutunut suureen ahdinkoon, vaan oli hän itsekin menettämäisillään koko omaisuutensa. Tästä on nyt kerrottava -- ensin hänen hoitamansa yhtiön, sitten hänen omista asioistaan.

On jo parissa kohden mainittu, että ajan valtiolliset tapahtumat järkyttävästi vaikuttivat liike-elämään. Ymmärtääksemme nyt esitettävää, on tässä erittäin painostettava, että se, mitä Suomessa saatiin kokea, oli pääasiassa vain välttämätöntä seurausta maailman markkinoiden muuttumisesta. Suotuisat olot, jotka 1870-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla olivat niillä vallinneet, vaihtuivat 1877-78 päinvastaisiksi. Suomen vientitavaroiden hinnat laskivat laskemistaan, ja se koski etenkin puutavarain vientiä, joka oli ollut runsain rahalähde. Hintojen alenemiseen tuli lisäksi se, että kultakannan voimaan astuttua (9/8 1877) vientiliikkeen harjoittajat menettivät sen edun, joka heillä oli ollut siitä, että ulkomaille myydessään olivat saaneet lukea hyväkseen hopean arvon alentumisesta johtuneen Suomen ja ulkomaisen rahan välisen kurssieron. Nämä seikat aikaansaivat sen, että suurin osa niistä puutavaraliikkeistä, joiden perustamisen luottamus hyvien aikojen jatkumiseen oli aiheuttanut, joutui vararikkoon [Ks. _Emil Schybergson_, Suomen Pankki 1811-1911, siv. 242.]. Näin syntynyt pula, joka 1879 kohosi huippuunsa, oli niin yleinen ja niin turmiollinen yksityisille ja pankeille (Suomen pankin täytyi vuosina 1876-81 siirtää epävarmoihin saataviin tai kokonaan tileistä poistaa noin kolme miljoonaa markkaa), että ainoastaan lyhytnäköisyys voi selittää toisen tai toisen liikemiehen silloisen häviön syntyneen asianomaisen varomattomuudesta. Oikeammin on sanon siinä ilmenneen jotakin liike-elämän traagillisuudesta, joka taustalla väijyy kaikkia siihen antautuneita.

"Menneen vuoden tulos on masentava", kirjoittaa (9/10 1878) Kihlman Ekströmille. "Tampereen tehtaat antoivat tosin 67,085 mk. 14 p. nettovoittoa, mutta laivatelakan tappio nousi noin 67,800 mk:aan, joten lopputuloksena ei ole mitään voittoa, vaan vähäinen tappio. Pääsyynä siihen, että tehtaat tuottivat niin vähän, oli venäläinen kurssi ja vähentynyt menekki. Jos kurssi 1877 olisi ollut sama kuin 1876, olisi voitto ollut n. 367,000 mk. Yhtiömme on siis kurssin vuoksi menettänyt n. 300,000 mk. Melkoinen uhri tälle alttarille! Liian pitkäksi kävisi esittää syyt telakan huonoon tulokseen. Johtaja, insinööri Hult, ei pystynyt tehtäväänsä. Hän erosi v:n 1877 päättyessä. Valitettavasti ei samalla kertaa erotettu rahastonhoitajaakin, vaan vasta myöhemmin. Kassassa on huomattu melkoinen vaillinki, jonka hän oli peittänyt väärällä kirjanpidolla. Luullakseni nousee vaillinki ehkä 14,000 mk:aan. Nyt on uutta väkeä entisten sijalla, ja johtokunta koettaa saada järjestystä liikkeeseen." Työtä ei ollut telakalta puuttunut (vaikka ei toivon mukaan tuottavaa), päinvastoin; mutta ei myöskään vaikeuksia mainittujen ohella. M.m. eräs englantilainen laiva, jota oli korjattu 4 viikkoa, oli kieltäytynyt maksamasta laskua ja sen vuoksi hälyyttänyt taivaan ja maan, kunnes voitiin esittää niin sitovia asiakirjoja, että vastustus kävi mahdottomaksi. Myöskin Tampereella oli, kassöörin kuoleman jälkeen, huomattu 9,000 mk:n vaillinki rahastossa. --

"Kaikkialla vastoinkäymisiä ja vaikeuksia", jatkaa Kihlman sitten. "Ajat ovat olleet niin tukalia, että ovat muistuttaneet 1867 v:n oloja. Osakkaat odottavat osinkoa; mutta meidän, jotka olemme johdossa ja kernaasti jakaisimme suuria osinkoja, täytyy olla iloisia, että elämme. Nyt on se aika, jolloin on ostettava pellavia. Pankit eivät anna rahoja, niillä kun niitä ei ole. Olemme nyt niinkuin menneenä vuonna kääntyneet hallituksen puoleen. Eilen ja tänään olen lainan tähden käynyt senaattorien luona. Nordenstamkin oli ystävällinen ja lupasi suostua, jos rahoja on. Jollemme saa hallitukselta, syntyy uusi puuha saada Suomen pankkia myöntämään laina järkevillä ehdoilla. Oi, vaivalloista ja huolestuttavaa on tämä liike-elämä!" -- Rahoja saatiin lainata valtiolta. Jos vuosi 1877 oli ollut telakalle onneton, oli vuosi 1878 sitäkin onnettomampi. M.m. oli se ottanut hankkiakseen Venäjälle 4 hinaaja-alusta. Työ tuli kalliimmaksi kuin laskettu oli, jota paitsi se myöhästyi, niin että sen johdosta oli sakkoja maksettava. Tilaus tuotti kaikkiaan 83,230 mk tappiota! Tällaiset tapaukset sekä se seikka, että telakan velka pääliikkeelle puheena olevana vuonna jo nousi 1,240,000 mk:aan, sai yhtiön vihdoin sille käsityskannalle, jolla Kihlman oli ollut jo 1866, että näet telakasta oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä ja että siitä oli tappiollakin päästävä. Lähes kaksi vuotta kestivät kumminkin neuvottelut ja puuhat, ennenkuin myynti tapahtui. Tarkoitus oli perustaa osakeyhtiö, jolle laitos luovutettaisiin 700,000 mk:sta. Tuuma raukesi kuitenkin, kun valtio ei suostunut siirtämään telakkayhtiön vastattavaksi 300,000 mk:n velkaa, joka oli laitokseen kiinnitetty. Silloin ilmoitettiin ylimääräisessä kokouksessa huhtikuulla 1880 m.m. insinööri O. Eklundin ostotarjous, ja hänelle Vihdoin myytiin telakka konepajoineen. Hinta oli ainoastaan 425,000 mk, ja siitä oli 200,000 mk kiinnityslainana, josta vastuu joutui ostajalle. -- "Laivatelakka myyty", kirjoittaa Kihlman (12/5 1880) parooni J. Cronstedtille Kissingeniin. "Paremmat ajat koittanevat nyt (Tampereen) yhtiölle." Eivätkä Kihlmanin toiveet pettäneet. Huolimatta siitä tilapäisestä tappiosta, jota telakan myynti tiesi, alkaa tästä lähtien pääliikkeen voittoisa nousu. V. 1878 oli jaettu 2 % ja 1879 3 %, kumpanakin vuonna reservirahaston avulla, mutta 1880 jo 5 l/2 % ja sen jälkeen yhä enemmän. Vielä 3 p:nä tammik. 1879 oli Kihlman puhuessaan yhtiön asioista kirjoittanut (hovioikeudenneuvos E. A. Montinille): "On oikein masentavaa, että siten vuosi vuodelta kaikki vaivat ja huolet näyttäytyvät hedelmättömiksi. Pitäisi kai menestyksen tulla niin monien huonojen vuosien jälkeen. Kuitenkin -- mitä on tehtävä? Ei mitään muuta kuin uudestaan kyntää ja kylvää toivossa, että Jumalan siunaus kerrankin on tuleva. Antakoon Jumala voimia kestämään! Niitä on, jotka luulevat että tänä vuonna liike-elämässä käänne parempaan päin on ilmaantuva. Tapahtukoon niin!" Ja niin tapahtuikin. V:sta 1880 alkoi menestyksen aika, joka vihdoin palkitsi Kihlmanille hänen väsymättömyytensä ja sitkeän luottavaisuutensa. -- Yhtiön johdossa tapahtui 1879 se muutos, että S. Calamniuksen ja L. Mechelinin sijalle, jotka molemmat pyysivät, ettei heitä enää valittaisi, tulivat kauppias A. F. Vasenius ja prof. O. Donner, joka jälkimmäinen kuolemaansa asti oli suurin osakas yhtiössä (180 osaketta).