Part 13

Edellisessä mainituista kertomuksista on Kihlmanin lähtökohtana se järkkymätön tosiasia, että jokaisen koulun kelpoisuus riippuu opettajiston kelpoisuudesta, ja hän tutkii sitten, mitä nykyaikaiselta opettajalta vaaditaan. Ennen riitti että opettajalla oli tarpeellinen määrä fakkitietoja, sillä hänen tehtävänsä oli vain kuulustella läksyjä, s.o. tarkastaa, olivatko oppilaat suorittaneet kotityönsä, nyt tulee opettajan ennen kaikkea osata opettaa sekä tarkastaa, onko opetettu tietomäärä todella tullut oppilaan henkiseksi omaisuudeksi. Sitä paitsi oli opettajalla ennen aikaan patukassa yleiskeino kaikkea oppilaissa ilmaantuvaa pahaa vastaan. Nyt on tuo yleislääke poistettu, vaikka ihmisluonnon heikkoudet ovat entisellään. Mistä on nyt apua saatava? Vastaukseksi antaa Kihlman seuraavan kuvauksen nykyaikaisesta opettajasta, jonka otamme tähän sanasta sanaan, sillä emme suurestikaan erehtyne, jos väitämme, että hän siinä enemmän tai vähemmän kuvaa itseänsä. "Opettaja on jotenkin aseeton pahaa vastaan, jollei hänellä ole muita apukeinoja kuin kouluasetuksen sallimat rangaistustavat. Mutta mistä johtuu, että kelpo opettajan ainoastaan poikkeukselta tarvitsee käyttää rangaistusta taikka muuta oikaisukeinoa kuin muistuttavaa sanaa tai varoittavaa katsetta? Miksi on muutoin huolimaton ja tarkkaamaton oppilas tarkkaavaisempi kelpo opettajan tunnilla? Sen vuoksi että kelpo opettaja opettaa niin selvästi ja mielenkiintoa herättävästi, että hän jännittää haluttomankin tarkkaavaisuuden. Miksi valmistautuvat oppilaat paremmin kelpo opettajan tunnille? Sen vuoksi että hän on opettanut heitä valmistautumaan oikealla tavalla ja että he kunnioituksesta häntä kohtaan eivät voi eivätkä tahdo alistua velvollisuuden laiminlyönnin tuottamaan häpeään. Miksi täytetään muutamien opettajien toivomukset, vaikka toivomukset sisältävätkin jotain enemmän kuin oppilaat ovat velvolliset tekemään, samalla kuin toisten opettajien lainmukaisia käskyjä uhmataan? Sen vuoksi, että kelpo opettaja asemansa tietoisuudessa ei koskaan osoita ylimielisyyden merkkiäkään, vaan on koko olennoltaan yhdellä kertaa puolueettoman vakavuuden sekä nuoriin ja heidän kehitykseensä kohdistetun lämpimän rakkauden ilmaisu. Kelpo opettaja ei ole epäluuloinen; hänen päähänsä ei pälkähdäkään pitää tapahtunutta lainrikkomusta hänen opettaja-arvonsa tahallisena loukkauksena. Kelpo opettaja ei ole tyytymätön eikä kärtyinen, vaan ystävällinen ja iloinen, aina huomaavainen ansioon nähden ja halukas tunnustamaan sitä, silloinkin kun se näyttäytyy taholla, jolta ei sitä ole odotettu. Kelpo opettajalla täytyy olla ihmistuntemusta, voidakseen oikein arvostella ja oikein kohdella erilaisia luonteita, joita hän koulussa tapaa. Tässä kohden ei ole olemassa valmiita sääntöjä. Kaikki riippuu olosuhteista ja opettajan arvostelukyvystä. Sanalla sanoen: nykyään ei opettajalta vaadita ainoastaan, että hän on taitava aineessaan, vaan myöskin että hän on pedagogisesti kokenut mies, joka luonnonlahjoillaan, arvostelukyvyllään, humaniteetillaan, velvollisuudentunnollaan ja ennen kaikkea rakkaudellaan nuorisoon ja siitä johtuvalla väsymättömällä kärsivällisyydellä herättää nuorisossa kunnioituksen ja hartauden, jotka vaikuttavat, että lainrikkomukset tulevat koulussa poikkeustapauksiksi."

"Toden totta eivät ole vähäiset ne vaatimukset, jotka nykyään kohdistetaan opettajiin: yleistä lahjakkaisuutta, erikoista taipumusta opettajatoimeen, tieteellistä ja pedagogista sivistystä, ylevää mielenlaatua, mielenmalttia, itsensähillitsemistä, lämmintä sydäntä ja kristillistä kärsivällisyyttä. Mutta ken tahtoo tinkiä näistä vaatimuksista? Ei suinkaan tiede eikä myöskään vanhemmat, joiden suurin ilo on ja tuleekin olla, että ovat lapsilleen löytäneet opettajia, jotka todellisuudessa vastaavat tätä kuvaamme." [Tässä pieni piirre, joka näyttää kuinka Kihlman todellisuudessa tutki tulevan opettajan kelpoisuutta. -- August Ramsay (senaattori, pankinpäällikkö) tuli 1876 normaalikoulusta 17-vuotiaana ylioppilaaksi. Saman vuoden syksyllä sattui matematiikan lehtorinvirka Viipurissa tulemaan avonaiseksi, ja sijainen oli heti hankittava hoitamaan sitä. Kun ei ollut sopivaa opettajakokelasta tiedossa, tarjosi yliopettaja A. Streng tehtävän entiselle oppilaalleen Ramsaylle arvellen, että tämä hyvin pystyisi täyttämään paikan. Ehdotus oli imarteleva vastatulleelle ylioppilaalle, mutta kokematon kun oli hän epäili kykyään. Streng antoi hänelle miettimisaikaa seuraavaan päivään, ja Ramsay meni kysymään neuvoa vanhalta rehtoriltaan, Kihlmanilta. Tämä istuu otsa nojattuna kättä vasten ja miettii. Sitten hän äkkiä nostaa päänsä, katsoo Ramsayta silmiin ja kysyy: "Pelkäätkö (är du rädd)?" -- "Pelkään (ja)", vastaa Ramsay. -- "Ota sitten vastaan tarjoumus!" päättää Kihlman. "Koska näen, ettet ole olevinasi, vaan ymmärrät asemasi, niin toivon että menestyt." -- Ramsay noudatti neuvoa, oli puolitoista vuotta Viipurissa ja kaikki meni hyvin.]

Tämän on Kihlman esittänyt osoittaakseen, että nykyaikaisilta opettajilta vaaditaan yhtä paljon henkistä kykyä ja tietoja kuin miltä muilta valtion virkamiehiltä tahansa, ja huomauttaakseen, ettei ole muuta kuin oikeuden ja kohtuuden mukaista, että heidän palkkansa uuden kouluasetuksen kautta 1872 korotettiin. Sitten hän kääntyy normaalilyseoihin ja sanoo, että näiden oppilaitosten nimikin sisältää sen vaatimuksen, että opettajien, jotka niissä toimivat, tulee olla ei ainoastaan tavallisessa merkityksessä kykeneviä, vaan kerrassaan mallikelpoisia. Normaalikoulun opettajan velvollisuus ei rajoitu oppilaiden opettamiseen, vaan tulee hänen myöskin ohjata ja kehittää opettajakokelaita heidän tulevaan elämäntehtäväänsä. Huomautettuaan sitten, mitä erityisiä vaikeuksia opettajalla tässä kohden on voitettavana, hän panee merkille, että menestyksen takeena on yksistään se, että normaalikouluun keskitetään maan etevimmät opettajakyvyt. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei hänestä kuitenkaan ole olemassa välttämättömiä edellytyksiä. Lehtorien ja kollegain palkka [Vanhimman lehtorin palkka oli 4,000 ja vuokrarahaa 800, vanhimman kollegan 3,000 ja vuokrarahaa 600 mk; yliopettajan palkat 4,000-4,600 ja vuokrarahaa 1,400 mk.] on sama Helsingissä kuin maaseuduilla, ja ainoa erotus on se, että pääkaupungissa toimivilla on 200 mk enemmän vuokrarahoja. Tämän lisärahan vuoksi ei kukaan mielellään muuta maaseudulta kalliimpaan Helsinkiin. Yliopettajain palkat ovat kyllä lehtorin palkkoja paremmat, mutta niitä ei myöskään korotettu 1872, vaikka 1864 v:n jälkeen, jolloin ne ensin määrättiin, sekä elantokustannukset että heidän työnsä on melkoisesti enentynyt. Näin Kihlman on perustellut jo ylempänä mainitun vaatimuksensa, että asetus normaalikouluista oli uudistettava.

Lukuvuoden alussa 1874-75 oli normaalikoulussa vakinaisia opettajia: neljä yliopettajaa, kaksi lehtoria, kaksi kollegaa ja kaksi opettajaa; samana lukuvuotena saatiin yksi lehtori lisää ja 1875-76 kolme kollegaa ja (jollemme erehdy) kolme opettajaa. Tämä ei kuitenkaan ollut seurauksena Kihlmanin kirjoituksista, vaan siitä että tuntiopettajat, joiden palkka oli ollut 2,50-3,50 tunnilta, keväällä 1875 kääntyivät rehtorin puoleen pyynnöllä, että heidän palkkansa korotettaisiin 4-5 mk:aan. Kun anomus ylihallituksen kautta oli saapunut senaattiin, ratkaistiin kysymys niin, että tuntiopettajain oli tyytyminen entiseen palkkaansa, mutta olivat kaikki vielä avoinna olevat normaalikoulun opettajanvirat julistettavat haettaviksi. Syynä tähän oli ilmeisesti ollut se, että tuntiopettajain palkkaaminen uhkasi tulla kalliimmaksi kuin vakinaisten opettajain asettaminen! Muuten on merkittävä, että senaatti tällä päätöksellään teki mitättömäksi sen tärkeän periaatteen, jota normaalikouluun nähden ennen oli noudatettu, että näet ei mitään virkaa julistettaisi haettavaksi, jollei tiedossa ollut edes yksi täysin otollinen hakija. Siitä huomaa, ettei senaatissa välitetty Kihlmanin todisteluista, että normaalikoululla tulisi olla mallikelpoisia opettajia. Epäilemättä näkivät korkeat viranomaiset hartaan rehtorin vaatimuksissa turhaa ihanteellisuutta, joka ei sopinut käytännölliseen elämään. -- Ylempänä on sanottu, että säädökset koulunopettajain käytännöllisten kokeiden suorittamisesta 1873 uudistettiin yliopettajakollegion mieltä kysymättä. Kumminkin tarjoutui kollegiolle tilaisuus esittää mielipiteensä asiasta, kun senaatti (29/1 1875) oli kouluylihallitukselta tiedustellut, eikö olisi mahdollista lyhentää kokeiden suorittajain ilmoitusaikaa (ylihallituksen määräyksen mukaan se oli kaksi viikkoa). Tästä seikasta ylihallitus näet kuulusteli yliopettajakollegion ajatusta. Kihlmanin 30 p:nä huhtik. päiväämä vastaus, joka painettuna olisi käsittänyt 1 l/2-2 arkkia, muodostui mitä seikkaperäisimmäksi tutkielmaksi koko kokeidensuoritus-järjestelmästä. Koska tarkempi selostus veisi liiaksi tilaa, mainittakoon tässä vain kirjoituksessa esitetyt päätoivomukset tai -ehdotukset. Ne olivat lyhyesti sanoen, että kokeiden toimeenpano kokonaan uskottaisiin yliopettajakollegiolle, jonka puheenjohtajana silloin oli kasvatustieteen professori, ja että ylihallituksen tehtävä rajoitettaisiin tarpeellisten määräysten antamiseen ja valvontaan, että näitä määräyksiä ja asetuksia noudatettiin. Siten voitaisiin ilmoitusaika lyhentää, samalla kuin muutoksista olisi hyötyä kaikille viranomaisille ja itse asialle, Pedagogian professorin läsnäolo takaisi, että ei ainoastaan molemmissa normaalikouluissa, vaan myöskin erilaatuisten kokeiden arvostelemisessa noudatettaisiin samaa mittakaavaa -- johon nähden milloin toisen milloin toisen ylitarkastajan saapuvilletulo ei antanut mitään varmuutta. -- Ei liene syytä oudoksua, että ylihallitus ei ottanut ajaakseen näitä muutosehdotuksia. Olisihan se edellyttänyt suurempaa vaatimattomuutta kuin joltakin _ylihallitukselta_ voi pyytää. Ainoastaan eräissä sivukohdissa otettiin Kihlmanin huomautuksia varteen. Ilmoitusaika lyhennettiin 10:ksi päiväksi, ja ylihallitus luopui oikeudestaan muuttaa ohjelmaa, jonka yliopettajakollegio kulloinkin oli laatinut kyseessä olevia kokeita varten [V. T. Rosenqvist m. p. s. 71.].

Paitsi mainitunlaisissa laajakantoisemmissa kysymyksissä saattoi erimielisyys normaalilyseon rehtorin ja kouluylihallituksen välillä sekä lisäksi tämän ja senaatinkin välillä tulla tuntuviin toisenlaatuisiakin, vuotuisesti uusiutuvia asioita järjesteltäessä. Mitä vaivaa ja kiusaa Kihlmanilla siitä oli, nähtiin esim. kesällä 1876, jolloin hänen täytyi laatia kuusi (!) eri tuntijako-suunnitelman ehdotusta, ennenkuin syyskuun lopulla (!) viranomainen vahvistus saatiin. Pääsyy oli tällä kertaa senaatin, jota Kihlman ankarasti arvostelee kirjeessä O. Ranckenille (28/7). Hänestä johtui sen menettely tietämättömyydestä ja omahyväisyydestä (inbilskhet). Asioita on liiaksi, päätökset tehdään sympatiian ja antipatiaan mukaan, tarkoin lukematta asiapapereita, ja kun yksityisesti senaattoreita puhuttelee, he tunnustavat etteivät olleet asiaa käsittäneet ja kehoittavat naiivisti uudistamaan saman esityksen!

Vihdoin mainittakoon tässä, että syyslukukauden 1876 cause célebre teatterimaailmassa, "yölepakko-juttu", tuotti Kihlmanillekin kiusaa. Helsingfors Dagblad oli näet kertoessaan, miten joukko ylioppilaita 17, 18 ja 19 p. marrask. yhä kiivaammilla mielenosoituksilla olivat aikaansaaneet, että yliopiston viranomaiset kielsivät Joh. Straussin kevytmielisen operetin näyttelemisen ruotsalaisessa teatterissa, maininnut koulunuorisonkin avustaneen ylioppilaita. Tutkittuaan asiaa oli Kihlman kuitenkin tullut siihen vakaumukseen, että ei ainakaan normaalilyseon oppilaita ollut ottamassa osaa mielenosoituksiin ja tuskin muitakaan. Kirjoituksessa, joka oli osoitettu Dagbladin päätoimittajalle, hän selitti, millä syillä hän katsoi voivansa pitää oman koulunsa oppilaat syyttöminä, ja kehoitti toimitusta julkilausumaan, mitkä ne oppilaitokset olivat, joita syytös tarkoitti. Vastaus oli silloiseen tapaan kiertelevä: myönnettiin, ettei normaalilyseolaisista mitään tietty; mutta rehtorille ei suinkaan luettu kunniaksi, että hän oli ryhtynyt puolustamaan oppilaitaan.

* * * * *

Vuoden lopulla 1874 valittiin Kihlman kaupungin valtuuston jäseneksi. "Jumala armahtakoon!" kirjoittaa hän Hannalle. "Mielestäni on minulla ennestäänkin kylläksi puuhaa ja enemmänkin, ja nyt annetaan lisää. Eikä ole luvallista kieltäytyä luottamuksesta." Mitä Kihlman tässä uudessa toimessa vaikutti, siitä ei ole tietoa. Kumminkin jaksoi hän olla tunnollinen siinäkin. Sen näkee siitä, että hän jo ensi kesänä valittaa, että valtuusto oli kolme kertaa turhaan kutsuttu kokoon. Monet "isät" loistivat poissaolollaan, mutta Kihlman ei ollut niitä.

Että Kihlmanilla sittenkin oli aikaa kaikenlaiseen muuhunkin, siitä ei puutu todistuksia. Siten on sanottava, että hän ei suinkaan ainoastaan valtiopäivillä taikka nimeksi kuulunut suomalaiseen puolueeseen, joka juuri 1870-luvulla taisteli kuumimmat taistelunsa. Päinvastoin hän hartaasti otti osaa erinäisiin suomalaisiin yrityksiin.

Ensinnäkin on merkille pantava, että Helsingin suomalaisen alkeiskoulun asia oli Kihlmanille kallis. Se oli hänestä Suomen kansan voimakas ja loistava vastalause sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka karkoittamalla suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan oli tuhonnut kaksiosastoisen normaalikoulun ihanteen, missä ruotsin- ja suomenkielinen nuoriso olisi saanut keskinäisessä hyvässä sovussa rinnakkain kilpailla tiedoissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä. Miten hänkin tunsi sitä katkeruutta, joka tämän asian vuoksi oli yleinen suomenkielisessä ja -mielisessä osassa kansaamme, sen huomaa seuraavista sanoista, jotka tavataan viimeksi mainitussa kirjeessä: "Luonnollisesti on tämä oppilaitos aivan tarpeeton sen mielestä, joka ajattelee, että sivistys on ainoastaan ruotsalaisia varten ja että suomalainen kansa ei ole kypsynyt vastaanottamaan muuta sivistystä kuin realikoulun tarjoaman. Niin, se on oikein paikallaan. Realikoulu, se sopii suomalaisille. Se tiedetään niin hyvin kuin oltaisiin Jumala!" -- Ylempänä on jo mainittu, että Kihlman toimi alkeiskoulun johtokunnan jäsenenä.

Toinen yritys suomenmielisten taholla, jonka syntyä Kihlman oli tyytymyksellä tervehtinyt, oli Morgonbladet, 1872 alkanut ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalaiskansallinen lehti. Se perustettiin syystä että Helsingfors Dagblad ja sen yleisö joko ei ollenkaan lukenut taikka ei välittänyt siitä, mitä suomeksi kirjoitettiin. Kihlman oli itse mukana raha-avustuksilla kannattamassa lehteä ja kehoitti muitakin siihen. M.m. hän kirjoittaa: "Jos siis tahdotaan toista lehteä kuin Dagbladet, täytyy olla valmis maksamaan kunnolliset palkat toimittajille. Mutta ei ole odotettavissa, että hyväkään toimitus heti valloittaa yleisön; (aluksi) riittää että lehti pysyy pystyssä. Siihen on tultava (että se tulee toimeen avutta). Mutta ei heti paikalla, ainakaan kun on kyseessä työ suomalaisuuden hyväksi. Totuntatapa vaikuttaa, että pidetään lehteä, johon on totuttu, ja jos tämä lehti on ansiokkaasti toimitettu, niinkuin Dagbladin on laita, niin tarvitaan todella tavallista parempaa asianymmärrystä luopuakseen siitä. Täytyy käsittää, ettei Dagbladin kaikki ansiot korvaa sen puutteita, jotka ovat: epärehellisyys polemiikissa, paatumus (obotfärdighet) eli kieltäytyminen tunnustamasta erehdyksiä, viha suomalaisia pyrintöjä kohtaan, kätkettynä kaikenlaisten kauniiden sanojen alle, huonosti peitetty vastenmielisyys koulumiehiä kohtaan, jotka Dagbladin mielestä ovat valepukuisia fennomaaneja j.n.e. Maassamme on ihmisiä, jotka näkevät ja osaavat arvostella Dagbladin puutteita ansion mukaan. He ovat väsyneet lehden vastenmieliseen tapaan panetella kaikkea, joka on joutunut sen epäsuosioon, ja sen inhoittavaan itsekylläisyyteen, ja he ovat toivoneet, että uusi lehti syntyisi, joka etupäässä olisi rehellinen ja toiseksi osoittaisi lämpöä ja mielenkiintoa sitä harrastusta kohtaan, joka tahtoo kohottaa suuremman osan maan väestöä s.o. suomalaisen väestön ruotsalaisen väestön vertaiseksi, ja vihdoin koettaa tehdä omakseen ne ansiot, jotka Dagbladet aikojen kuluessa on saanut, päivän kysymysten käsittelyyn nähden." -- Nämäkin sanat todistavat, että Kihlman täydellisesti oli samalla kannalla kuin Morgonbladetin perustajat ja lukijat, niinhyvin mitä tulee vastapuolueen lehden arvostelemiseen kuin uuden lehden tarkoitukseen.

Kolmas yritys, jota suomalainen puolue näinä aikoina harrasti mitä suurimmalla innolla ja uhraavaisuudella, oli 1872 perustettu suomenkielinen teatteri. Tämä "tyhjästä luotu" taidelaitos oli suomenmielisten oikea helmalapsi, jonka edistyksestä iloittiin ja jonka vastoinkäymisiä surtiin, koskaan kuitenkaan epäilemättä sen tulevaisuutta. Että Kihlmankin otti osaa näihin iloihin ja suruihin, hämmästyttänee ehkä monta lukijaa, mutta muistettava on, että tässä ei ollut kyseessä tavallinen huvituslaitos, vaan suomalaisuuden edustaminen erikoisella sivistyselämän alalla. Niin Kihlmankin käsitti asian, ja kun hän avusti suomalaista teatteria, tapahtui se siis samasta syystä, mistä hän harrasti suomenkielistä koulua, nimittäin halusta edistää Suomen kansan sivistystä. Siten hän (19/6 1875) kirjoittaa entiselle virkatoverilleen, rovasti A. Liliukselle, joka oli samalla kertaa lähettänyt roponsa sekä suomalaiselle koululle että teatterille, pyytäen että Kihlman toimittaisi rahat perille: "Hyvä on, että maassamme on miehiä, jotka eivät epäile tehdä rahallisia uhrauksia, jotta suomea puhuva kansamme tulisi osalliseksi inhimillisestä sivistyksestä. Sekä koulu että teatteri tarvitsee edelleen isänmaanrakkauden tukea." Ja samoin Kihlman ajatteli vielä 20 vuotta myöhemminkin. Kun näet 1890-luvulla perustettiin osakeyhtiö Kansallisteatterin talon rakentamista varten ja eräs puuhan alkuunpanijoista kävi hänen luonaan kysymässä, tahtoiko hän ottaa osaa yritykseen, vastasi hän: "Mitä minuun itseeni tulee, en minä ole teatterin tarpeessa, mutta minä ymmärrän, että niitä on olemassa, joille se on tarpeellinen ja jotka sen puutteessa kenties antautuisivat huonompiin huvituksiin" -- ja hän merkitsi 5000 mk asian hyväksi.

Näin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli Kihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi Emmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin merkeissä 1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan kansallismielisiin. Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja Helsinkiin tultuaan hän mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi konserteissa tai muissa soitannollisissa tilaisuuksissa, "säveleiden taivaassa unohtaakseen vilinän ja puuhan täällä alhaalla" (rouva Forsgårdille 17/10 1875). Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan, jonka musiikki oli yhtä viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei ole ihme. Olihan silloin vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja naiivisti innokkaan katsomon välillä suorastaan ihanteellinen, ja taiteellisen esityksen herättämä tunnelma yleensä niin valtava, ettei meillä sen jälkeen ole samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan musikaaliseen nautintoon antautui siis Kihlmankin -- mutta omalla tavallaan. Samoin kuin säännöllisesti konserteissakin valitsi hän itselleen jonkun huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista istuimista jossakin ensi rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin kumarassa, otsa nojattuna oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja kasvot olivat melkein peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan, hyvin vähän välittämättä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Todistuksena että niin oli laita mainitaan, että hän kerran kuultuaan Verdin Traviatan oli kysynyt, mitä merkitsi se "samettiliuska", joka heitettiin kolmannessa näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka Alfred korkeimman halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle. Kuinka harras oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista sanoista Oswaldille (3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla: "Miten olen ollut työssäni kiinni, käsität siitä, että (Rossinin) Sevillan parturi, jossa Ida Basilier, hra Navrátil ja hra Otto esiintyvät, on jo annettu neljä kertaa ilman että olen ainoanakaan iltana saanut kuulla tätä oopperaa. (Gounod'n) Faustin, joka annettiin en muista kuinka monta kertaa, sain niin monesti kuulla, että (täysin) tunnen ja ymmärrän sen musiikin, ja erinäiset sävelmät soivat (alati) sisässäni. Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat, ne olivat ylentäviä ja tavallaan elettiin oikein musikaalista elämää. Parturia annetaan nyt suurella menestyksellä ja täysille huoneille. Ruotsalainen teatteri on luonnollisesti myöskin alkanut esittää laulukappaleita. Nykyään annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja tarkoitus kuuluu olevan aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö kilpailemaan suomalaisen kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen."

Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta musiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat, jotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen toisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy oopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien ihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai toisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli lakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut puheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen (Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä lienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän katsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos kyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto -- vaikkapa teatterissakin --, hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut toisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman eivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus kävi siellä.

Toukok. 13 p:nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla ei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta melua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan sukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta esittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa. Mitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä vastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä onnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin niiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä ihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua hänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön hän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä. Eikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä menestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut. Normaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi oppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden joukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä opettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme, Kihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan perikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten onnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä lausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.