Part 12

Tammikuun 8 p:nä oli Kihlman lähettänyt sydämellisen tervehdyssähkösanoman Hildalleen heidän hääpäivänsä muistoksi. Se tuotti rouvalle suurta iloa, niinkuin hän vastauskirjeessään tunnustaa. Sisällisessä yhteydessä tämän tunteiden vaihdon kanssa oli seuraava kohta Kihlmanin kirjeessä (24/1): "Viime lauantaina, Antonin päivänä, olimme kutsutut konsistorinnotaari Anton Dahlin luokse. Tämä käynti elvytti minussa rakkaita muistoja, muiston siitä ajasta, jolloin ensin lähestyin Sinua. Dahl asuu näet Marjalinin talossa, missä Äitisi ja Sinä asuitte, kun minä olin turkulainen. Salissa istuimme yhtenä perheenä; en muista mistä puhuimme, mutta senaikuiset tunteeni lienevät olleet tavattomia, koska minä astuessani huoneeseen vastustamattomasti palauduin 20 vuotta takaisin ajassa, eikä siinä kylliksi, vaan minä tunsin myöskin jälkikaiun sen ajan sopusoinnusta. Kuulin kaiun selvästi, ja se soi niin mieluisasti ja tuntui niin suloiselta. Ja rakkaus, miten sitä voidaankin pitää voimassa ja nuorentaa, jos vain jotakin tehdään sen hyväksi. Kun näen vanhanpuoleisen parin, miehen ja vaimon, jotka istuvat rinnakkain katsomatta toisiansa ja puhumatta toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat väsyneet toisiinsa, niin surkuttelen heitä. He eivät osaa uudistaa rakkauttaan. Mutta me, Hilda, Sinä ja minä, me osaamme. Me olemme 16 vuoden avion jälkeen kuin vastanaineet. Me voimme tuntea niinkuin silloin, ja me voimme puhua toistemme kanssa niinkuin silloin, jopa katsella toisiamme niinkuin silloin. Se on ihanaa, Hilda. Hullua on, ettei aina ole onnellinen, kun saattaisi sitä olla. Mutta välttämätöntä on, että kiinnittää huomiota onneensa. Muuten voi käydä niin, ettei nauti siitä, vaikka se onkin olemassa, syystä ettei välitä siitä." --

(30/1) "Kirjeestäsi 26 p:ltä näen, että kirjeeni 24 p:ltä on tuottanut Sinulle sydämellistä iloa. Niin kummallisesti käy tässä maailmassa. Se, joka näytti aiheuttavan surua, muuttui ilon aiheeksi. Sinä surit Turunmatkaani, ja kuitenkin olet siitä saanut syvää iloa. Jos olisin pysynyt kotona, niin olisit tuskin elänyt semmoisia hetkiä, joita nyt näytät kokeneen. Jokapäiväisissä puuhissa jäävät julkilausumatta sydämen tunteet, jotka ero vetää esiin. Näyttää siltä kuin oltaisiin vähemmin alttiita ilmaisemaan tunteitaan toisilleen sen vuoksi, että tilaisuutta siihen on aina olemassa. Totuntatapa on vaarallinen vihollinen onnelle. Totuntatapa estää näkemästä lähimpää ympäristöään oikeassa valossa. Totuntatapa saa käsittämään tavallisen tavallisena. Ja kumminkin on se tavallinen hyvä, josta kodissa nautitaan, niinkuin esim. puolison uskollinen ja harras rakkaus, jotain tavatonta, sillä se voisi olla toisenlainen. Lämmin ja pysyvä rakkaus on jotakin ylimaallista (öfverjordiskt), jotakin, joka ansaitsee tulla huomioon otetuksi. Senvuoksi, armaani! Samoin kuin Jumalan armo joka aamu on uusi; toivoisin myöskin sydämestäni, että minun silmäni voisivat joka aamu avautua näkemään tätä uutta armoa. Ja mikä onnettomuus onkaan elää keskellä Jumalan aina uusia lahjoja ja kuitenkin tallustaa eteenpäin (lunsa fram) niinkuin sokea. Ei, Hilda, ei se kannata. Totisesti täytyy meidän nähdä ja elää ja olla onnellisia! Nyt tällä hetkellä näen Sinut kamarissasi, iloisena ja onnellisena, näen rakkautesi, tämän voimakkaan rakkauden, jota ihailin Sinussa, kun me täällä Turussa aloitimme avioelämämme. Das ist was zu sehen (se on jotakin nähtävää)! Minä näen lapsesi ympärilläsi, kukin tavallaan tuottaen Sinulle iloa lahjoillaan. Se on myöskin ihana näky! Jumala siunatkoon Sinua ja heitä!"

Paitsi näitä yhtä harvinaisia kuin merkillisiä tunteenilmauksia, jotka todistavat kuinka onnelliseksi Kihlmanin toinen avio oli muodostunut, otamme jälkimmäisestä kirjeestä vielä joitakuita kohtia. -- "Keskiviikkona olimme kutsutut (kuvernööri) kreivi Creutzille. Siellä oli koko kaupungin hienosto. Joukko nuoria esiintyi (eri kansojen ja aikojen) puvuissa. Nuoriso tanssi; vanhat pelasivat korttia, ja sitä jatkettiin illallisiin asti, se on k:lo 1:een. Ei ole puolustettavissa, että niin monta tuntia käytetään tavalla, joka ei virkistä, vaan väsyttää. Tämän illan paras muisto on emäntä, ystävällinen, komea rouva, jota oli oikein miellyttävä katsella."

"Eilen k:lo 5 i.p:llä piti Wilhelm Johansson ruotsalaisen raamatunselityksen kirkossa. Halusin kuunnella tätä vanhaa oppilasta. Teksti oli tuo ihana Efes. 1: 15-23. Harvoin saa Suomessa kuulla jotain niin täysikelpoista. Oli ylentävää! Vahinko että esitys muodollisessa suhteessa antoi syytä muistutuksiin! Mutta muoto ei ole pääasia." -- -- "Tänään k:lo 1/2 12 hautajaiset (tuomiorovasti) Renvallilla (jonka vanhin poika oli kuollut). Iltapäivällä piti Josua Johansson suomalaisen raamatunselityksen. Tässä oli muotokin nuhteeton. Onnellista että maassamme on semmoisia pappeja." Sen jälkeen meni kirjoittaja tuomiokapituliin, tehdäkseen arkistotutkimuksia. Hän luettelee muinaisia, sittemmin kuolleita tuttavia, joiden nimet hän tapasi asiapapereissa, ja sanoo heidän jättäneen työnsä jälkeläisten jatkettavaksi. "Niin, työ on meidän osamme ja velvollisuutemme", lausuu hän sitten, "niin kauan kuin elämme, ja ainoastaan se mitä olemme tehneet ja vaikuttaneet on jäljellä, kun me itse olemme poissa. Ja jos joku nykyisistä pojista taikka vielä syntymättömästä sukupolvesta joskus tilapäisesti jonakin iltahetkenä muistaisi meitä tai meidän nimeämme, niin tapahtuu se sen työn vuoksi, jonka me kerran aikanamme olemme suorittaneet. Mutta toimeton ei jätä mitään jälkeensä. Sentähden, ystäväni, meidän ei pidä napista, vaikka työ joskus näyttää käyvän liialliseksi."

"Täällä Turussa on minulla myöskin ollut kylläksi työtä. Mutta kun minä vertaan sitä kotityöhön, niin täytyy minun tunnustaa, että minun on täällä paljon parempi olla. Täällä tekee työtä niin paljon kuin jaksaa, täällä saa myöskin tavallisesti istua rauhassa. Täällä eivät alituiset harmit häiritse. Rauhallinen elämä on vaikuttanut niin, että olen luullakseni lihonnutkin. Olisi kauheaa saada suuri vatsa kannettavakseen minne vain kävelee! Olen aina säälinyt lihavia. Mutta toivoakseni on kotielämä parantava minut lihavuudesta." --

Mitä itse jakokysymykseen tulee, ei sen selostaminen kuulune Kihlmanin elämäkertaan. Kuitenkin mainittakoon, että se vuosikausia edelleenkin tuotti hänelle puuhaa. Turussa oli työ sikäli jäänyt keskeneräiseksi, että asian kirjallinen esitys suoritettiin keväämmällä kotona, kunkin kirjoittaessa osaansa, jonka jälkeen se painettiin. Sittemmin tapahtui että papisto ainoastaan osaksi hyväksyi koulunopettajain ehdottamat jakoperusteet ja vaati itselleen enimmän osan siitä pääomasta (200,000 ruplaa), joka aikoinaan oli kassaan tullut yleisistä varoista myönnettynä lahjana. Kihlmanista oli, vaatimus aivan kohtuuton, ja hän syytti siitä, niinkuin kirjeistä näkyy, A. J. Hornborgia ja F. W. Hjeltiä, joiden sanoihin papit muka luottivat itse perehtymättä kysymykseen. Uudelleen valittuna saattamaan jakoasian ja erimielisyydet jakoperustuksista senaatin ratkaistavaksi Kihlman oli se, joka laati senaattiin jätettävän kirjelmän (alustelma on näet vielä olemassa). Senaatin päätös (v:lta 1878) oli, että kassa oli jaettava koulunopettajain ehdottamilla perusteilla. Kun Kihlman vihdoin oli mukana itse jakoa toimeenpantaessakin, ei liene liiaksi sanoa, että hänellä oli melkoinen ansio tärkeän asian aikaansaamisesta.

* * * * *

Keväällä 1874 täytti normaalikoulu kymmenen vuotta, ja sen johdosta Kihlman vuosikertomuksessa luo katsauksen menneeseen aikaan. Hän kuvaa ensin koulun synnyn ja ihanteellisen päämäärän tavalla, jonka jo tunnemme (ks. ylempänä), ja todistaa, että mitä laitokselta puuttuikaan, ei siltä ainakaan puuttunut intoa toteuttaa aatettaan. Osoittaakseen, mitä oli aikaansaatu, hän mainitsee, että oppilaiden koko luvusta 661 oli 113 erittäin hyvillä arvolauseilla (51 laudaturia, 38 cum laudea, 24 approbaturia) tullut ylioppilaaksi, sekä luettelee 24 opettajien julkaisemaa oppikirjaa. Mutta maassamme on ollut ja on vieläkin olemassa, sanoo hän sitten, toinenkin käsitys koulusta, kokonaan vastakkainen sille, joka on saanut normaalikoulun syntymään. Ja nyt hän purevalla ivalla karakterisoi niitä, jotka perinpohjaisesti halveksien kasvatusoppia ja koulunopettajia ovat sitä mieltä, että koulu on loppumattomasti uudestaan muodostettava sen mukaan kuin ajat ja henkilöt mielipiteineen vaihtelevat, että pedagogit muodostavat ihmisluokan, joka kaikista vähimmin pystyy arvostelemaan koulukysymyksiä, että heidän on vain oltava hallinnollisen vallan välikappaleita ja että heidän tulee tietää, että hyvien oppikirjojen toimittaminen ei ole mikään ansio. Samassa määrässä kuin tämä jälkimmäinen katsantotapa voittaa alaa, muuttuu koulu elottomaksi koneistoksi, jossa opettajat työskentelevät käsityöntapaisesti ja lasten sielut kutistuvat hengen puutteesta.

"Normaalikoulu, joka olennoltaan on vastalause mielivaltaista kokeilua vastaan koulun alalla", Kihlman päättää katsauksensa, "on samalla yhtä oleellisesti vastalause koulumiehen muodollista ja käsityöntapaista menettelyä vastaan. Normaalikoulun opettajisto on huolimatta kaikista vastoinkäymisistä pysynyt uskossa ihanteeseen, ja tässä uskossa harrastanut kehitystään. -- Normaalikoulu päättää kymmenennen vuotensa kiittäen Jumalaa, joka on antanut voimia toimintaan ja ylläpitänyt rohkeutta ja työintoa." -- --

Sen jälkeen seuraa seikkaperäinen esitys uusien asetusten sisällyksestä ja monesti vaikeasta sovelluttamisesta. Viimeiseksi mainitaan asetus 10 p:ltä heinäk. 1873, jonka kautta muutettiin entinen määräys, että tulevien koulunopettajain käytännölliset kokeet olivat arvosteltavat pedagogian professorin johtaessa, ja hänen sijaansa asetettiin asianomainen yli-inspehtori kouluylihallituksesta. Tästä ja muista muutoksista käytännöllisiin kokeihin nähden huomauttaa Kihlman lyhyesti, että ne oli toimeenpantu yliopettajakollegion mieltä kysymättä.

* * * * *

Lauantaina huhtik. 4 p:nä 1874 sai Kihlman sähkösanoman, että hänen tyttärensä, Hanna Heikel, oli onnellisesti synnyttänyt esikoisensa, pojan, joten hän oli saavuttanut isoisän arvon. Jo vähän tätä ennen oli Hanna, tuleva tapahtuma mielessä, kysynyt isältään, mitä tämä ajatteli kasteesta ja kävikö sen jättäminen siksi, kunnes lapsi saattaisi itse päättää siitä. Samassa kirjeessä (6/4), jossa Kihlman ilmoittaa saaneensa ilosanoman, hän kirjoittaa: "Pyydät, että lausun mieleni kasteesta. Yleensä on vaikea ryhtyä kysymykseen. Niin tärkeää asiaa ei voida suorittaa muutamilla riveillä, ja pinnallinen käsittely on taas huonompi kuin ei mikään. Ja nykyoloissa, kun olet sairas ja rauhan tarpeessa, lienee vielä sopimattomampi kajota siihen. Minun menettelytavastani tiedät, etten pidä lapsenkastetta syntisenä toimituksena. En olisi kastattanut lapsiani, jos olisin uskonut, että siinä toimin Jumalan tahtoa vastaan. Mutta minä en tuomitse ankarasti niitä, jotka eivät anna kastaa lapsiansa. Enkä myöskään usko, että tuomari korkeudessa ankarasti tuomitsee tätä laiminlyöntiä. Että tullaan osalliseksi Jumalan armosta ja siunauksesta sekä lapsuudessa kastettuna että kasteen saaneena kypsyneemmällä iällä, sen todistaa kirkon historia. Ulkonainen valeleminen (tvagningen) ei ole pääasia, mutta melkein pääasiaksi tekevät sen ne, joilla on äärimmäisyyksiin meneviä mielipiteitä tässä kysymyksessä." --

Saman kuun 26 p:nä tuli Kihlmanille toinen sähkösanoma Pohjanmaalta, mutta oli sen sisällys odottamaton ja surullinen. Siinä ilmoitettiin näet, että hänen ainoa sisarensa, Hilma, oli kuollut. Hän oli kuusi vuorokautta ollut sairaana, ja vaikka lääkäri Kokkolasta oli käynyt hänen luonaan, ei apua saatu. Tauti oli isorokko. Kihlman tunnustaa, että suruun ja kaipaukseen liittyi hänessä tunnonvaivoja sen johdosta, ettei hän varsinkaan viime aikoina ollut osoittanut enemmän veljellistä rakkautta tälle sisarelle, joka niin hyvin olisi tarvinnut veljen alituista hoitoa. "Mutta, minä poloinen olen niin puuhieni rasittama, etten paraimmalla tahdollakaan ehdi kaikkeen käsiksi." -- Pahoinvointi, korkeimman luokan oppilaiden erotutkinnot y.m. estivät Kihlmania lähtemästä hautajaisiin, joiden toimeenpanemisen hän uskoi serkuilleen Emelie Grönvallille ja rouva Forsgårdille. Heidän tuli kutsua kaikki, joista vainaja oli pitänyt. "Se oli viimeinen kunnianosoitus Hilmalle, joka oli saanut seisoa varjossa tässä maailmassa."

Heinäkuulla teki Kihlman vaimonsa ja poikiensa Oswaldin, Lorenzon ja Henrikin seurassa matkan Kruununkylään, viimeisen kerran nähdäkseen Sofielundin, muinoisen äidinkotinsa. "Minä tapasin vanhan kodin tyhjänä ja autiona", hän kirjoitti myöhemmin Lindeqvistille (13/8). "Vanha palvelusväki, vanhat huonekalut ja vanhat muistot olivat minua vastaanottamassa; mutta kaikki puhui minulle niin suruisesti ja synkästi. Kaikkialta soi huuto katoavaista, katoavaista, epävakaista, muuttuvaista. Minun olisi pitänyt hajoittaa koti ja myydä kaikki, mutta en voinut ryhtyä siihen. En ainakaan tahtonut olla surullisen näyn todistajana." -- Oltuaan noin viikon päivät Kruununkylässä lähti Kihlman perheineen 17 p:nä paluumatkalle, ja 26 p:nä oltiin jälleen Rulluddissa. Vasta syksyllä hajoitettiin Sofielundin koti. Osa irtaimistoa lähetettiin Helsinkiin, osa myytiin huutokaupalla, ja sitten myytiin asuinrakennuskin, joka muutettiin aivan toiseen paikkaan.

Loppukesältä on tässä mainittava höyrylaiva Österbottenin palo 20 p:nä elok. Reposaaren ulkopuolella. Tämä onnettomuus, jonka vertaista Suomen vesillä on harvoin sattunut ja joka herätti kauhua ja sääliä ympäri maan, koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa erittäin läheltä sen vuoksi, että matkustajain joukossa oli useita heidän sukulaisiaan ja ystäviään, nimittäin rehtori August Höckert, kauppaneuvos Otto Malmin rouva Maria ja hänen sisarensa, pastori A. A. Favorin ja hänen tyttärensä Hanna y.m. Helsingissä Kihlman tapasi erään saksalaisen Lappe-nimisen kauppiaan, joka oli ollut mukana ja kertoi hänelle seuraavaa: Peräsalongin matkustajat istuivat päivällispöydässä, kun ilmoitettiin, että valkea oli irti. Riennettyään kannelle näkivät he tulen riehuvan keskilaivalla, mutta musta savu esti huomaamasta, mitä tapahtui etukannella. Matkustajat syöksyivät veneisiin, jotka riippuivat koukuissaan. Niin muiden muassa August eno, rouva Malm sisarineen ja myöskin Lappe. Mutta kun viimemainittu huomasi veneen olevan täynnä, arveli hän itsekseen viisaammaksi jäädä laivaan ja hyppäsi takaisin peräkannelle. Itse asiassa vene menikin kumoon, kun sitä yritettiin laskea alas, ja useimmat, jotka olivat koettaneet sitä tietä pelastua, hukkuivat -- niiden joukossa mainitut pietarsaarelaiset. Sitävastoin pelastuivat laivalle jääneet. Suuri oli heidänkin hätänsä ollut. Tuli lähestyi lähestymistään, ja kokonainen tunti meni, ennenkuin apu saapui. Favorin ja hänen tyttärensä olivat pelastuneiden joukossa.

* * * * *

Se menestys, jota kuvaamiemme vaikeiden aikojen jälkeen varsinkin v:sta 1871 alkaen oli huomattu Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön toiminnassa, jatkui jatkumistaan seuraavinakin vuosina. Että Kihlmanilla siitä huolimatta oli edelleenkin paljon huolia ja työtä suuren liikkeen johtamisessa, on ymmärrettävää, mutta hänen kirjeensä todistavat, että hänen ei enää tarvinnut elää semmoisessa tuskallisessa ahdistuksessa kuin ennen. Edellä kaikkea hän nyt piti silmällä liikkeen vahvistumista siten, että jaettiin mahdollisimman pieniä osinkoja ja sen sijaan käytettiin rahoja velkojen maksamiseen, tehdaslaitosten parantamiseen ja vararahaston kartuttamiseen. Vuoden 1872 nettovoitto oli 442,578:88, ja 1873 nousi se jo yli puolen miljoonan, mutta 1873 jaettiin vain 3 1/2 % eikä 1874-kään enemmän kuin 5 %. Sitävastoin ansaitsee huomioon ottaa, että viimemainittuna vuonna velat vähenivät melkein puolella miljoonalla, että vararahasto nousi yli yhden miljoonan, että telakalle oli rakennettu uusi konetehdas ja uusia koneita hankittu Tampereen tehtaisiin, puhumatta muista parannuksista.

Mutta sama vuosi, 1874, tuotti myöskin useita vastoinkäymisiä, sekä Helsingissä että Tampereella. Maalisk. 11 p:nä hävitti tulipalo telakan valimon katon, ja ainoastaan neljä päivää myöhemmin, sunnuntaina 15 p:nä, tapahtui telakan pumppuhuoneessa höyrypannun räjähdys. Jälkimmäisestä onnettomuudesta Kihlman kirjoittaa Hanna Heikelille: "Neljä ihmishenkeä on tuhoutunut ja vielä on kaksi vaarassa. Mikäli on voitu selvittää asiaa, aiheutui onnettomuus jostakin koneenkäyttäjän huolimattomuudesta. Miten lieneekään, tämä tapaturma on vaikuttanut minuun järkyttävästi ja tuskallisesti, ja paljon vaivaa on minulla ollut mahdollisuuden mukaan palauttaakseni kaikki järjestykseen." Tulipalo tuotti 25,000 mk:n vahingon ja kahden viikon työn seisauttamisen telakan kiireisimmällä ajalla. Tampereella taasen sattui 18 p:nä toukok. tulipalo puuhiomo-tehtaassa, ja 6 p:nä kesäk. paloi kolme työväen asuntoa. Molemmat tulipalot uhkasivat toisia kalliimpia yhtiön rakennuksia, mutta saatiin onneksi ajoissa rajoitetuiksi ja sammutetuiksi.

Nämä onnettomuudet olivat jonkinlaisia tulossa olevien huonompien aikojen enteitä. V:sta 1875 alkaen näet nettovoitto jälleen suuresti alenee. Silloin se oli 362,640:85 ja 1876 ainoastaan 200,000 mk. Syyt tähän olivat useaa laatua. Työväen kasvavat vaatimukset vaikuttivat, että palkat, jotka 1872 olivat olleet 350,134 mk, 1875 nousivat 394,000 mk:aan. Edelleen oli pellavavuosi sekä Suomessa että Venäjällä huono, niin että pellavien ostoon meni 150,000 mk enemmän kuin edellisenä vuonna. Vihdoin ilmestyi vedenpuute koskessa, vaatien tilapäisiä laitoksia, jotta saataisiin tarpeeksi vettä tehtaisiin. Kun kaiken lisäksi tuli yleinen ahdinko ulkomaisessakin liikemaailmassa ja sota syttyi Venäjän ja Turkin välillä 1877, niin ei mikään voinut pelastaa yhtiötä ja sen johtokuntaa uudelleen kokemasta samanlaisia vaikeuksia kuin 1860-luvun loppuvuosina. Että kumminkin yhtiön tehtaiden tuotteet edelleen pysyivät sillä etevyyden kannalla, jolle ne tämän vuosikymmenen alussa olivat kohonneet, sen todisti 1876 v:n teollisuusnäyttely Helsingissä. Siinä oli näet yhtiö monipuolisesti edustettuna tehtaidensa tuotteilla ja saavutti loistavan tunnustuksen, nimittäin kolme ensimmäistä, yhden toisen, kolme kolmatta palkintoa sekä yhden niistä kuudesta kultamitalista, jotka erityinen kunnialautakunta jakoi kaikkein etevimmille näytteillepanijoille.

* * * * *

Ohimennen on jo mainittu, että normaalikoulun talon paikka 1873 lopullisesti määrättiin. Rakennuskysymys oli jo v:sta 1864 ollut vireillä, ja samalla kun eri paikkoja oli ehdotettu, oli myöskin uusia rakennussuunnitelmia laadittu. Niin nytkin. Kun päätetty oli että koulu oli rakennettava Unioninkadun varrelle vastapäätä saksalaista kirkkoa, saivat normaalikoulun opettajat tehtäväkseen laatia seikkaperäisen ehdotuksen, jonka mukaan piirustukset valmistettaisiin. Syyslukukaudella 1873 ehdotus syntyikin, ja kesällä 1874 tulivat rakennusylihallituksen päällikön A. H. Dahlströmin tekemät piirustukset normaalikoulun rehtorille, jonka oli niistä annettava lausuntonsa. "Ne on laadittu ehdotuksemme mukaan", kirjoittaa Kihlman (13/8) Lindeqvistille. "Niistä puuttuu ainoastaan huone yliopettaja-kollegiota varten; ja rehtorinkanslia käsittää vain yhden huoneen. Myöskin on rehtorin Amtswohnung (virka-asunto) jäänyt pois. Mutta suurimman osan tonttia täyttää - maneesirakennus. Se on totta, eikä Kurressa ['Kurre' sen aikuinen ruotsinkielinen pilalehti.] kerrottua(!)" Kenen keksintö se lieneekään ollut, että normaalikoulun pihalle rakennettaisiin maneesi sotilaiden harjoituksia varten, varmaa on, ettei Kihlman pitänyt mitään tärkeämpänä kuin saada tuo nerokas tuuma raukeamaan. Ydinkohdaksi hänen lausunnossaan tulikin sentähden maneesirakennus taikka oikeammin sen sopimattomuuden osoittaminen, ja hänen esityksensä päättyy seuraavin sanoin: "Sanotun perustuksella ja kun minä vakavasti olen harkinnut, miten hiljaisuus lähimmässä ympäristössä sekä riittävän laaja leikkipaikka oman tontin alueella ovat koululle oleellisia elinehtoja, en minä katso voivani eikä minun tulekaan olla, kasvavien ja tulevien sukupolvien puolesta ja silmälläpitäen niiden sekä henkistä että ruumiillista kehitystä, nöyrimmästi alistamatta tutkittavaksi, eikö puheenaoleva tontti saisi jakamattomana kuulua normaalikoululle, ja eikö aiottua maneesirakennusta voitaisi muuttaa toiseen paikkaan, varsinkin kun sitä varten sopiva alue, suomalaisen kaartin kasarmin takapihan ja suunnitellun kirurgisen sairaalan välillä, lienee saatavissa."

Kihlmanin vastalause otettiin huomioon, ja niinkuin tiedetään on ruotsalaisella normaalilyseolla nyt avara leikkikenttä tontillaan, ja maneesi sijaitsee sille ehdotetulla paikalla. Piirustukset koulurakennusta varten tulivat kuitenkin vielä useiden muutosten alaisiksi, ennenkuin senaatti antoi niille lopullisen vahvistuksensa. Itse rakennustyöhön ryhdyttiin 1877, ja kesäkuulla 1880 koulu sai talon haltuunsa. Silloin oli tämä maamme etevin oppilaitos 16 vuotta asunut vuokratuissa huoneistoissa, muuttanut paikasta paikkaan ja kärsinyt kaikista niistä epämukavuuksista, jotka tavallisesti ovat vuokralla-asujain osana.

Ennestään tiedämme, että normaalikoulu kärsi toisestakin puutteesta, joka ei ollut vähemmän huolestuttava kuin oman kodin puute. Tarkoitamme vakinaisten opettajain puutetta, jota aina vain korvattiin tuntiopettajilla. Tämä kysymys tuli vuosi vuodelta polttavammaksi, ja yhä innokkaammin muistutti Kihlman asianomaisia, miten välttämätöntä oli parantaa oloja. Se näkyy varsinkin 1875 ja 1876 vv:ien vuosikertomuksista, joissa kummassakin asian käsittely vie siihen päätelmään, että asetus normaalilyseoita varten oli mitä pikimmin tarkastettava ja vuosirahasääntö uudistettava, sillä juuri siitä riippui opettajakysymys.