Part 10

Vaikka Essen oli se, joka julkisesti esiintyi puuhiomo-yrityksen ehdottajana ja perustajana, oli Kihlman sittenkin sen syntysanan lausuja. Kun eivät kehräämöyhtiön omat varat riittäneet siihen, eikä hän itse yhtiön johtokunnan puheenjohtajana voinut asettua toisen yhtiön johtoon, sai hän vanhan ystävänsä ja appi-isänsä astumaan sijaansa. Puuhiomoyhtiön varsinaiseen johtoon Essen ei kuitenkaan liene ottanut osaa, ja sitä paremmin saattoi hän, kun joku vastoinkäyminen sattui, muistuttaa Kihlmanille, kuka oikeastaan oli alkuunpanija. Onneksi kehittyi asia, niinkuin jo sanottiin, hyvin ja tuo suuri Tampereen liike, jonka Kihlman oli pelastanut uhkaavasta perikadosta, itse vaaraan joutumatta laajentui uudella tuottavalla tehtaalla. [Onnistunut yritys antoi Essenille paljon aihetta vitseihin. Yhtiön osakkaita nimitti hän "slipareiksi" (hiojiksi), jota sanaa ruotsinkielessä käytetään merkityksessä ovela, nokkela mies.] Toiseksi on tässä puheeksiotettava eräs seikka, joka näinä vuosina tavattomassa määrässä kiinnitti ja kuohuttikin Kihlmanin mieltä, nimittäin hänen takauksensa Gust. Wasastjernan edestä, joka jo ennen on useita kertoja mainittu. Tämä asia ei ole merkillinen ainoastaan sen vuoksi, että se, niinkuin hän itse on tunnustanut, sai hänet ponnistamaan voimansa Tampereen yhtiön hyväksi (uhkaava vahinko oli näet torjuttavissa vain, jos yhtiön osakkeet pysyivät arvossa), vaan myöskin niiden selkkausten tähden, jotka se aiheutti, sekä sen lopullisen, kaikki laskelmat tyhjäksi tekevän päätöksen vuoksi.

Edellisessä luvussa on kerrottu, että Kihlmanilta lokakuulla 1869 Yhdyspankin puolesta (kuvernöörinviraston kautta) vaadittiin 100,000 mk, joista hän A. A. Levónin kanssa oli täytetakauksessa, mutta että hän lohdutti itseään sillä, että panttina olevat osakkeet olivat myytävät ja Wasastjernan konkurssijuttu selvitettävä, ennenkuin maksun suuruus oli määrättävissä ja siis takaus suoritettava. Yhdyspankki ei kuitenkaan halunnut tyytyä niin pitkään odotukseen, ja kun kuvernöörinvirasto, Kihlmanin antaman selityksen johdosta pitäen asiaa riidanalaisena, 10 p:nä marrask. 1869 oli neuvonut pankkia asianomaiseen oikeuteen, haastatti se 30 p:nä syysk. 1870 Kihlmanin oikeuteen. Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 26 p:nä marrask. 1870 (ylioppilastalon vihkimispäivänä; Kihlman kertoo menneensä raastuvasta juhlaan), mutta lykättiin 14 p:ään tammik. 1871, syystä että Kihlman pyysi saada vastata kirjallisesti. Olot olivat niin kehittymättömiä, että Kihlman turhaan tiedusteli itselleen asianajajaa, ja sentähden hän mainittuna päivänä oikeudessa esitti selityksen, jonka hän itse oli kirjoittanut (kumminkin saatuaan neuvoja laamanni J. Ekströmiltä, joka Vaasassa ajoi samaa juttua Levónin puolesta). Ilman virkatyylin tavoittelua on selitys ajatukseltaan terävästi ja loogillisesta ja esitykseltään selvästi kirjoitettu. -- Tässä kirjoituksen pääpiirteet:

Yhdyspankin vaatimus oli, että Kihlman velvoitettaisiin maksamaan 100,000 mk korkoineen (6 % 14 p:stä marrask. 1868) ja oikeudenkäyntikuluineen, kuitenkin siitä poisluettuna 28,273 mk 74 p, minkä summan pankki oli saanut panttina olleesta 100 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön osakkeesta (jotka ohimennen mainiten takausmiehet olivat huutokaupassa ostaneet), sekä se osinko, joka ehkä vast'edes jaettaisiin Wasastjernan konkurssipesästä. Niin valmis kuin Kihlman olikin täyttämään sitoumuksestaan johtuvat velvollisuudet, hän kieltäytyi noudattamasta näennäisiä velvoituksia, ja semmoisiin hän luki pankin vaatimuksen. Ryhtyessään sitten selitykseensä hän tahtoi ensin luoda taustan kuvaukselleen, s.o. kertoa takaussitoumuksen synnyn. -- Ansaitakseen rahaa oli Yhdyspankki eräästä Wasastjernan velasta mennyt takaukseen ulkomaalaiselle pankille ja saanut vakuudekseen joukon Tampereen yhtiön osakkeita. Kun velkaa ei suoritettu, täytyi Yhdyspankin astua väliin ja, perimättä Wasastjernalta näin syntynyttä saatavaansa, vaati se tältä täytetakausta. Tämä vaatimus aiheutti, että velallisen ystäviä ja ystävien ystäviä pyydettiin suostumaan semmoiseen sitoumukseen, ja kun nämä menivät täytetakaukseen, ei se tapahtunut voitonpyynnistä -- jos he olisivat kieltäytyneet, olisi pankin täytynyt tyytyä yksistään panttiin. Kihlman myöntää kyllä, ettei tämä vaikuttanut asian juridilliseen puoleen, mutta se osoitti, että pankki, jos se kärsikin tappiota, ei kokisi muuta vahinkoa kuin minkä uhalla se alkujaan oli ryhtynyt etua lupaavaan asiaan. Tämä tapahtui 1864. Laina annettiin 6:ksi kuukaudeksi, mutta 6 vuotta myöhemmin se oli vielä maksamatta. Huomattuaan, ettei lainanottaja edes korkoon nähden täyttänyt velvollisuuttaan ja ettei lainanantajakaan näyttänyt suuresti välittävän tästä huolettomuudesta, takausmiehet viimein, uudistaessaan sitoumuksensa, liittivät siihen lisämääräyksen, että he olisivat vapaat takauksestaan, jollei pankki 6 kuukauden kuluessa lankeemispäivästä ryhtyisi semmoiseen lainhakuun, mihin se lain mukaan oli velvollinen ennen 12:n kuukauden kuluttua.

Käydessään sitten pääasiaan Kihlman huomauttaa, että, kun kerran oli olemassa takaus, joka merkitsi vapaaehtoista sopimusta takaajain ja pankin välillä, ei toisella asianomaisella enemmän kuin toisellakaan ollut oikeutta olla täyttämättä sitoumuksiaan. Takauskirjoituksen mukaan oli Kihlman mennyt täytetakaukseen, s.o. luvannut vastata vajauksesta, joka syntyisi, jollei pankki pantista taikka muusta velallisen omaisuudesta saisi täyttä korvausta, eikä häntä siis laillisesti voitu vaatia suorittamaan muuta kuin vajaus. Edelleen oli sitoumuksessa sanottu, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukaudessa lankeemispäivästä lukien. Mutta ymmärrettävästi ei lainhaku saattanut tarkoittaa mitä tahansa, vaan ainoastaan vajausta, jonka suuruudesta pankin tuli mainitussa ajassa ottaa selkoa. Siihen oli näet pankki velvollinen, koska se oli lisämääräyksen hyväksynyt, ja sen olisi niin muodoin pitänyt viipymättä myydä pantti ja, jollei se siten olisi saanut omaansa, ryhtyä toimenpiteisiin, jotka tarkoittivat velallisen muun omaisuuden rahaksi muuttoa. Mutta mitä oli Yhdyspankki tehnyt? Velan lankeemispäivän s.o. toukok. 14 p:n jälkeen 1869 pankki ei pannut tikkua ristiin, ennenkuin se 24 p:nä syysk. kuvernöörin kautta vaati Kihlmania maksamaan 100,000 mk korkoineen ja oikeudenkäyntikuluineen, luvaten suorittaa takaisin, mitä vast'edes ehkä saataisiin velallisen puolelta. Sittemmin, s.o. noin kaksitoista kuukautta myöhemmin (30 p:nä toukok. ja 13 p:nä kesäk. 1870) se möi panttina olleet osakkeet, ja vihdoin se 30 p:nä syysk. 1870 haastatti Kihlmanin oikeuteen jälleen vaatien häneltä 100,000 mk. y.m. Kun nyt huomioon otetaan, että Wasastjerna elokuulla 1869 luovutti omaisuutensa velkojilleen ja että siis pantin myynti olisi voinut tapahtua ja myöskin mahdollisen vajauksen täyttäminen olisi voitu häneltä vaatia sitä ennen, ei kukaan tiedä, miten asia olisi voinut suoriutua, semminkin kun osakkeista 1869 maksettiin paljon enemmän kuin 1870 -- jos pankki olisi tehnyt, mitä se oli velvollinen tekemään. Laiminlyöntinsä tahtoi pankki nyt korjata vaatimalla oikeuden kautta takausmiestä suorittamaan koko velan ja se oli sitä mieltä, että se niin menetellessään oli täsmällisesti täyttänyt tuon lisämääräyksen, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukauden kuluessa. -- Lyhyesti, Yhdyspankki oli toiminut mielivaltaisesti: laiminlyönyt, mitä sen olisi tullut tehdä säilyttääkseen oikeutensa takausmiehiä kohtaan ja sitä vastoin tehnyt vaatimuksen, johon sillä ei ollut oikeutta -- eikä siitä voinut muuta johtua, kuin että se siten oli menettänyt oikeutensa. Siinä Kihlmanin selityksen pääsisällys.

Luonnollisesti asia lykättiin. Yhdyspankki kirjoitti vastauksen, ja saatuansa lukea sen laati Kihlman -- tehden työtä koko yön klo 10:een aamulla, jolloin oli mentävä oikeuteen -- uuden, yhtä pitkän, terävän ja loogillisen puolustuskirjoituksen kuin edellinen. Sen jälkeen tuomio langetettiin 1 p:nä huhtik. 1871: raastuvanoikeus vapautti takausmiehet heidän sitoumuksestaan, syystä että Yhdyspankki ei ollut täyttänyt takaukseen liitettyä lisämääräystä eli ehtoa. "Tästä takauksesta, joka niin monta vuotta oli häirinnyt minun ja Äitivainajani lepoa, selitettiin minut vapaaksi", kirjoittaa Kihlman (14/5 1871) nti Mathilda Grönvallille. "Usko pois, että tämä voitto on ilahduttanut minua! Kumminkaan ei juttu ole sillä ratkaistu. Yhdyspankki on vedonnut Turun hovioikeuteen, ja minä voin menettää toisessa oikeudessa, mitä olen voittanut toisessa. Kumminkin tuotti minulle suurta iloa, että voitin heti ensimmäisessä oikeusasteessa, vaikka Yhdyspankki aina isoisesti oli väittänyt, että olen väärässä ja ettei kukaan lainoppinut hyväksyisi mielipidettäni. Yhdyspankki sai kuin saikin kauhean pitkän nenän."

Hovioikeuteen saapui Yhdyspankin valituskirja valitusajan lopulla ja toimitettiin se Kihlmanille Helsinkiin sillä määräyksellä, että se oli palautettava 8 päivän kuluessa. Kirjoitus viipyi kuitenkin 5 päivää matkalla (!), joten vastauksen antamiseen oli vain 3 jäljellä. Näistä oli taas Kihlman kahtena päivänä (lukukausi oli näet loppumassa) niin kiinni virkatoimissaan, että hän vasta viimeisenä -- eräänä lauantaina -- saattoi ryhtyä työhön. Eikä hän silloinkaan saanut rauhaa ennenkuin illalla. Kirjoittaen kello edessään hän siten tulisessa kiireessä kyhäsi vastauksensa, viedäkseen sen yöllä Suomi-laivaan, jonka piti lähteä klo 2 aamulla. Ymmärrettävää on, että Kihlman tällaisessa jännityksessä ei saanut aikaan vastausta, johon olisi ollut tyytyväinen. Hän kertoi (Ekströmille 6/6 1871), ettei hän ole uskaltanut lukea alustelmaansa pelosta, että hän huomaisi sen puutteelliseksi, ja hän kirosi oikeusjärjestystä, joka myöntää kantajalle kaksi kuukautta hyökkäyksen valmistamiseen, mutta ei vastaajalle puolustukseen enemmän kuin 8 päivää, luettuna, ei siitä päivästä, jolloin hän saa asiakirjat käsiinsä, vaan siitä, jolloin hyökkäysaika loppuu. --

Kauan täytyi Kihlmanin odottaa tuomiota. Vasta 13 p:nä tammik. 1872 hän kirjoittaa Ekströmille saaneensa salaisuutena kuulla, että hovioikeus oli ratkaissut jutun niin, että "Yhdyspankki oli oikeudenkäynnillään säilyttänyt oikeutensa, mutta että maksuvaatimus, tehtynä ennenkuin Wasastjernan vararikkojuttu oli loppuun ajettu, oli liian varhainen". "Vaikka näillä sanoilla lausuttu ajatus on mielettömyys (ett nonsens)", lisää kirjoittaja, "ja minun siis pitäisi epäillä ilmoituksen oikeutta, täytyy minun kuitenkin uskoa pääasia, nimittäin että olen hävinnyt." -- -- "Tämä päätös on tehnyt minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Kipeästi on sieluuni koskenut, että oikeus on niin vaikeasti löydettävissä. Joko toinen tai toinen tuomioistuin on tuominnut aivan väärin, ja ne ovat kuitenkin kumpikin kollegeja (kokoonpantuja useista jäsenistä)."

Kihlman olisi tahtonut valittaa senaattiin, mutta sitä hän ei voinut, kun Turun hovioikeus oli kieltäynyt vastaanottamasta vetorahaa ja palauttanut asian raastuvanoikeuteen. Mutta todellisuudessa hänen ei tarvinnutkaan itse valittaa saadakseen tietää senaatin kannan tässä oikeusjutussa. Vaasassa oli näet, niinkuin jo ohimennen on mainittu, Yhdyspankin ja toisen takausmiehen, Levónin, välillä tapahtunut aivan samanlainen oikeudenkäynti, ja sitten kuin siellä -- aivan päinvastoin kuin Helsingissä ja Turussa -- raastuvanoikeus oli ratkaissut jutun pankin eduksi, mutta hovioikeus katsonut takausmiesten olevan oikeassa, oli pankki keväällä 1872 valittanut hovioikeuden tuomiosta senaattiin. -- Marraskuun 27 p:nä Kihlman kirjoittaa Ekströmille, että asia sillä viikolla oli ratkaistava senaatissa. "Muutamia iltoja sitten tarkastin koko kirjevaihdon. Tulos oli: kyllä on varmaa, että meidän puolellamme on oikeus. Mutta saammeko oikeutta, riippuu tuomarin kyvystä löytää oikeus." Viisi päivää myöhemmin hän kertoo Levónille, että Yhdyspankki oli voittanut yhden äänen enemmistöllä, niin erimielisiä olivat senaattorit olleet. "Murheellinen olen tänään ollut, en niinkään tappion tähden, sillä se on nyttemmin, Jumalan kiitos, (osakkeiden hinnan nousun vuoksi) melkoisesti vähentynyt, vaan sen vuoksi, että korkein oikeus on hyväksynyt Yhdyspankin mieli- ja omavaltaisen menettelyn oikeana ja laillisena. On oikein ja laillista rikkoa sopimus, jos vain noudattaa jonkinmoista lain varjoa (iaktager något sken)." Vielä katkerammat olivat Kihlmanin mietteet (Levónille 5/1 1873), kun hän ystävän puolesta oli lunastanut pöytäkirjan senaatista. Siinä näet perustettiin tuomio (aivan samoin kuin hovioikeuskin oli tehnyt) siihen, että muka takausmies oli liittänyt sitoumukseensa _ainoastaan sen ehdon_ (endast det förbehåll), että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukauden kuluessa. Kihlmanin mielestä oli tämä ilmeinen valhe, sillä eihän Yhdyspankin vaatimus, että takausmiehet maksaisivat _koko velan_, ollut _se_ lainhaku, jonka mahdollisen _vajauksen_ takaajat olivat ehdoksi panneet. "Ja semmoisen tuomion alle pannaan häikäilemättä oma ja keisarin nimi! Se on kauheaa! Jos olemme valitettavia, niin on toisia, joita tulee vielä enemmän valittaa. Tarkoitan maata ja tuomareitamme! Surkea se maa, jossa mielivalta saa hallita ja jossa lainkäyttö pyhittää sen. Onnettomat ne tuomarit, joilla ei ole kykyä erottaa oikeaa ja väärää toisistaan, jotka antavat oikeutta sortajalle ja kieltävät sitä sorretulta! Onneton se kansa, missä sana ja sopimus rikotaan, ja rikos leimataan oikeaksi teoksi!" --

Nämä sanat ilmaisevat, kuinka Kihlmanin oikeudentunto oli loukattu. Eikä Yhdyspankki pyytänyt lieventää asiaa. Päinvastoin pankin uusi pääjohtaja, parooni J. Cronstedt (edelläkävijä, P. A. Törnqvist, oli kuollut 1872) [Yhdyspankin pääjohtajaksi Törnqvistin jälkeen ajateltiin J. Kurténiakin Vaasasta. Kihlman kehoitti häntä lämpimästi vastaanottamaan tarjouksen, kirjoittaen m.m.: "Minun mielestäni ei miehestä, joka on pystynyt täyttämään tämän paikan, voida ajatella, että hän on elänyt turhaan." Kurténilla ei kuitenkaan ollut halua muuttaa pois kotiseudultaan.], jo ennenkuin Kihlman oli nähnytkään tuomion kysyi, eikö tämä nyt tahtonut ryhtyä suoritukseen. Kun Kihlman vastasi, ettei hän vielä ollut selvillä asiasta, lausui Cronstedt, että "Yhdyspankilla oli keinoja, millä se voisi pakottaa takausmiehet suoritukseen". Uhkaus oli edellisen mielestä kerrassaan epähieno, ja senvuoksi hän vastasi: "Jos Teillä on keinoja pakottaa meidät toimimaan eduksemme, niin käyttäkää niitä. Se on Teidän asianne." Kihlmanista Turun hovioikeuden tuomio, josta ei kukaan ollut valittanut, antoi hyvän aiheen odottaa, kunnes Wasastjernan konkurssi oli selvitetty. Ja sitten kuluikin taas kuukausia, ilman että pankki käytti mitään "keinoja". Vasta syksyllä Kihlman kirjoittaa (3/10) Ekströmille, että pankin puolelta kysymys suorituksesta oli uudistettu, mutta että hän yhä mietti, eikö oikeudenkäyntiä ollut jatkettava: "tulisi näet _saada_ oikeutta, koska _on_ oikeassa (_få_ rätt, när man _har_ rätt)." Asian rahallinen puoli oli menettänyt merkityksensä, mutta juriidillinenkin puoli oli tärkeä, ja senaatin oikeusosastossa oli tapahtunut henkilömuutoksia, jotka tekivät toisen ratkaisun mahdolliseksi. Kumminkin Kihlman Yhdyspankin pankkivaliokunnan jäsenenä epäili ryhtyä asiaan, ja kun vähän myöhemmin osinko jaettiin Wasastjernan konkurssista, hän päätti kuin päättikin jättää asian sikseen. "Minä eroan tästä oikeudenkäynnistä", hän kirjoittaa Levónille (8/11 1873), "säilyttäen siitä mitä epämiellyttävimpiä muistoja. Olen saanut sen kokemuksen, että Suomessa voi olla täysin oikea asia ajettavana, mutta kuitenkin saattaa hävitä maan oikeuksissa. Siten on päättynyt tämä juttu, jolla on ollut melkoinen vaikutus elämääni." -- Todellisuudessa ei asian menettämisen olisi pitänyt kovin hämmästyttää Kihlmania. Kun hän näet kolme vuotta ennen esitti asiansa toht., sittemmin prof. R. Montgomerylle, oli tämä sanonut: "Kaikki riippuu tuomarin laadusta. Suuri osa heistä tuomitsee totuntatavan mukaan, ja sangen yleinen on se käsitys, että takausmiehellä ei ole mitään oikeuksia, vaan on luotu kärsimään."

Mutta tämän takauksen historia ei päättynyt tähänkään. Ostamalla panttina olleet Tampereen yhtiön osakkeet oli Kihlman tullut omistamaan niitä enemmän kuin hän oli ajatellut taikka muuten olisi itselleen hankkinut (kaikkiaan 92), ja kun ne aikaa myöten nousivat aavistamattomaan arvoon, muuttui pelätty tappio odottamattomaksi eduksi.

* * * * *

Tunnettua on että 1872 v:n säädyt kokonaan pettyivät toivossaan, että kouluylihallitukseen kohdistettu ankara arvostelu ja anomus, että kansanedustus saisi ottaa osaa kouluasetuksen säätämiseen, tuottaisivat suotuisia tuloksia. Päinvastoin Kothen kahta kiihkeämmin ajoi tarkoitusperiään ja käyttämällä julkiselta tarkastukselta enemmän tai vähemmän salattuja teitä hän saikin aikaan, että uusi kouluasetus jo 4/6 p:nä heinäk. 1872 vahvistettiin ja 8 p:nä elok. julistettiin heti noudatettavaksi. Samoin ratkaistiin kysymys suomalaisesta normaalilyseosta 22 p:nä elok. niin, että se seuraavan vuoden (1873) syksystä oli alkava toimintansa Hämeenlinnassa [Seikkaperäisen esityksen näistä asioista antaa _E. G. Palmén_ m.p. s. 582-593.].

Kirjeessään T. Reuterille (21/8) Kihlman purkaa tunteensa uuden koululain johdosta. "Siinä on paljon hyvää", sanoo hän, "mutta kaikki on mitä suurimmassa määrässä vastenmielistä siitä syystä, että se on mielivallan teos." Samoin kuin säädyssä hän nytkin ankarasti moittii, että hallitus loukkaamalla jumalallista ja luonnon lakia tunkeutuu yksityisen ihmisen rauhoitetulle alalle. "Mielivaltaisilla hallitustoimilla synnytetään perheissä tuo syvä tyytymättömyys, joka kauan salassa kyteneenä vihdoin ajan tullen syöksyy ilmi yhteiskunnan perusteita järkyttävässä, väkivaltaisessa purkauksessa. Miten onnellisia olisimmekaan, jos me itse olisimme saaneet järjestää opetuslaitoksemme!" Tietenkin riippuu paljon siitä, miten lakia sovellutettaisiin, mutta vaikka kouluylihallitus kykenisikin menettelemään järkevästi ja intohimottomasti, ei sen toiminta helposti voisi tulla siunaukselliseksi, koska epäluulo sitä kohtaan oli syvä. Tulevaisuus näytti sen vuoksi Kihlmanista kovin pimeältä.

Ensi aikaan ei oikein tietty, missä määrin uusi kouluasetus tarkoitti normaalikouluakin, sillä sen 2 §:ssä sanottiin, että normaalilyseoihin nähden olivat voimassa näitä oppilaitoksia varten erittäin julkaistut säännökset. Tämä se aiheutti ensimmäiset rettelöt kouluylihallituksen ja normaalikoulun rehtorin välillä. Jo 12 p:nä syysk. 1872 kouluylihallitus virkakirjeessä huomautti rehtoria siitä, että hän vastoin uutta kouluasetusta oli ollut antamatta koululle lupaa keisarin kruunauspäivänä, ja koska siitä näkyi, että hän oli epäillyt noudattaa mainittua asetusta, kehoitettiin häntä kaikissa soveltuvissa kohdissa ottamaan huomioon sen säädökset, mutta jos vaikeuksia tai esteitä esiintyi jonkun pykälän sovelluttamisessa, tuli rehtorin hyvissä ajoissa ilmoittaa asiasta ylihallitukselle. Käyttäen hyväkseen hänelle "suosiollisesti myönnettyä oikeutta", kääntyi Kihlman nyt ylihallituksen puoleen nöyrällä ilmoituksella, että uuden kouluasetuksen sovelluttamista yleensä normaalikoulussa oli kohdannut sangen vakava este. "Uusi kouluasetus itse", kirjoitti rehtori, "on asettunut esteeksi sen sovelluttamiselle tässä koulussa." Ylempänä mainitusta 2 §:stä ilmeni näet, että uusi kouluasetus ei ensinkään ollut kumonnut normaalikoulua varten annettuja säädöksiä, vaan päinvastoin tuli H. M:ttinsa sanojen mukaan juuri näitä ja yksistään näitä noudattaa tässä koulussa. Muuta ajatusta rehtori "ei ollut voinut löytää H. K. M:ttinsa yksinkertaisista sanoista (enkla ord)". Tätä käsitystä puolusti sekin, että keisari oli käskenyt tarkastaa normaalikoulua varten julkaistuja säädöksiä. Mutta "jos tahdottiin sanoa, että H. K. M:ttinsa tarkoitus kuitenkin oli ollut, että uuden kouluasetuksen tuli julistamishetkestä saakka olla voimassa normaalikouluunkin nähden, niin tietäisi väite, että H. K. M:ttinsa oli tarkoittanut toista kuin hän oli lausunut. Sellainen käsitys H. K. M:ttinsa tavasta julkilausua ajatuksensa on mielestäni minulle sopimaton (anser jag för mig otillständig)". Ei rehtorilta enemmän kuin kellään muullakaan alamaisella ollut oikeutta tulkita H. K. M:ttinsa ajatusta toisin kuin sanojen mukaan, eikä hän sen vuoksi ollut uskaltanut tehdä mitään muutoksia normaalikoulussa uuden asetuksen johdosta. Hän anoi nyt, että ylihallitus tahtoisi H. K. M:tiltaan pyytää selitystä mainittuun lainkohtaan. "Jos H. K. M:ttinsa selittää, että 2 §:n määräys erityisten säännösten voimassaolosta normaalikouluun nähden on niin ymmärrettävä, että osa niistä on pidettävä voimattomana ja korvattava osalla uuden kouluasetuksen säädöksistä, niin on tämän kouluasetuksen sovelluttamisen este normaalikoulusta poistettu, ja H. K. M:ttinsa siten selittämä tahto on oleva noudatettavanani, samoinkuin tämä tahto oli lakinani, kun minä syysk. 7 p:nä en antanut normaalikoulun oppilaille lupaa."

Huolimatta ivallisesta pohjasävelestä oli kirjoitus niin hyvin perusteltu, ettei kouluylihallitus voinut olla pyytämättä selitystä senaatilta. Kirkollisasiain päällikkö A. Mechelin piti kyllä kirjelmää ylihallitusta vastaan tähdättynä, verukkeisiin nojaavana vastalauseena (protest); mutta muut senaattorit katsoivat Kihlmanilla olleen syytä esitykseensä, ja selitys annettiin siihen suuntaan, että normaalikoulun tuli soveltuvissa kohdissa noudattaa uutta kouluasetusta ja olisi kouluylihallituksen tehtävä vastaiseksi antaa siihen nähden lähempiä määräyksiä. -- Marraskuulla ylihallitus ilmoitti selityksen rehtorille määräten samalla, että uutta kouluasetusta tuli noudattaa pääasiassa oppiaikaan, loma-aikoihin ja kurinpitoon katsoen (viimeiseen nähden asetuksessa ei kuitenkaan ollut mitään normaalikoululle uutta), jota vastoin oppilaiden vastaanotto, lukukausimaksut ja opettajain palkat pysyivät muuttamatta.

Jos Kihlman oli toivonut, että asiat nyt olivat selvillä, niin kyllä hän siinä pettyi. Kevätpuolella näet "satamalla satoi" uusia määräyksiä. Syyslukukaudella oli lukukausimaksut kannettu vanhan lain mukaan, mutta 4 p:nä tammik. säädettiin, että siinä kohden oli noudatettava uutta lakia. Edelleen senaatti 7 p:nä helmik. päätti vaatia, että rehtori tilintekoonsa tuntiopettajien palkkaamiseen käytetyistä varoista liittäisi todistuksen, ettei ainoatakaan maksettua tuntia oltu joko opettajalle sattuneesta esteestä taikka huolimattomuudesta laiminlyöty. Se oli Kihlmanista aivan kohtuutonta, sillä normaalikoulun "opettajilla ei yleensä ollut tapana laiminlyödä tuntejaan", ja koulu oli tuntiopettajiltakin vaatinut ei ainoastaan ulkonaista hetkellistä työtä, vaan heidän sydämensä rakkautta, ja tositeossa saanutkin heiltä apua tuntien ulkopuolella, eikä senvuoksi sairauden sattuessa heti oltu kylmästi lähetetty laskua laiminlyödystä tunnista. "Tämä käsitystapa oli nyt tullut oikaistuksi. Onko siitä koituva todellista hyötyä koululle ja valtiolle, on tulevaisuus osoittava." -- Toukokuun 8 p:nä määrättiin, että lukukausi oli päättyvä 30 p:nä samaa kuuta eikä 15 p:nä kesäk., niinkuin säädetty oli ollut ja jota silmällä pitäen opetus oli järjestetty. Kun kumminkin 10 opettajaa tahtoi ottaa osaa promotsioniin samana 30 p:nä, pidettiin loppututkinto todellisesti 29 p:nä. -- Vihdoin julistettiin 29 p:nä toukok. 1873 H. K. M:ttinsa arm. asetus Suomen normaalilyseoista, jonka tarkoitus ilmeisesti oli vähentämällä pedagogian professorin vaikutusta lähentää nämä oppilaitokset maan muihin lyseoihin ja saattaa ne kouluylihallituksen käskynalaisuuteen. [Ks. Normaalikoulun vuosikertomuksia 1873 ja _V. T. Rosenqvist_, Svenska normallyceum i Helsingfors 1864-1914, siv. 43-50.]