Part 5

Mutta selvää on, että Ingman ei ollut ainoa, joka tänä aikana vaikutti Kihlmaniin. Tiedämmehän, että hän jo ennen oli tutustunut lukuisiin heränneisiin ja että hän pyrkimistään pyrki samanmielisten yhteyteen. Ymmärrettävästi hän Helsingissäkin etsi heidän seuraansa, ja aika oli semmoinen, ettei aiheita puuttunut keskusteluihin, jotka olivat omansa samassa määrässä kiinnittämään Kihlmanin laatuisen nuoren miehen mieltä kuin kehittämään hänen käsitystään hengellisistä ja kansallisistakin kysymyksistä. V. 1844 leimahti näet edellisenä vuonna virinnyt riita uuden evankelisen suunnan ja vanhan herännäisyyden välillä ilmi liekkiin, ja samana vuonna J. V. Snellman alkoi Saima-lehtensä avulla levittää uusia, innostuttavia aatteitaan kansan ja maan tulevaisuudesta. Luonnollista on, että F. G. Hedbergin aikaansaama hajaannus heränneissä sitä enemmän koski Kihlmaniin, kun hän Turussa oli tullut läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan; mutta silti ei ole tiettynä, että hän olisi epäillyt, kummalle puolelle kääntyisi. Hän pysyi sillä kannalla, jolla oli seisonut. Että taasen Kihlman lueskeli Saimaa ja sen herättävistä kirjoituksista vastaanotti pysyviä vaikutelmia, sen on hän itse vanhempina päivinään tunnustanut. -- Vihdoin muistettakoon, että tänä kevätlukukautena tapahtui Lauri Stenbäckin yritys päästä yliopiston opettajaksi, yritys, joka oli turha, mutta ei sittenkään ollut luettava tappioksi. Vaikka yliopiston ovet suljettiin häneltä senvuoksi, että hän oli pietisti, arvostelivat useat korkeakoulun etevimmät miehet häntä ja hänen edustamaansa suuntaa niin kunnioittavasti ja tunnustavasti, että hetkellinen vastoinkäyminen, avaten monen silmät, muuttui herännäisyydelle pysyväksi eduksi. -- Mutta, niinkuin jo on sanottu, kirjeissään kotia Kihlman syrjäytti sentapaiset seikat, joihin tässä on viitattu. Ne toverit, paitsi Ingmania, joiden kanssa Kihlman näyttää enimmin seurustelleen, olivat R. Helander, Edv. Leon. Levón, Cleve veljekset (Otto ja Fredrik, jotka molemmat, keväämpänä, makasivat sairaina kotona) [Fredrik Cleve kirjoitti 13/5 R. Helanderille ja pyysi häntä viemään veljesten lääkärintodistukset yliopiston viranomaisille. Samassa hän lähetti terveisiä Kihlmanille, Nylanderille, Ingmanille, Collianderille ja Levónille.], And. Abr. Favorin (s. 1818, ensin medisinari, sitten heränneenä ruvennut teologiksi), G. R. Petterson, Ad. Abr. Nylander ja A. Colliander. Säännöllisiä kokouksia eli seuroja ei tähän aikaan pidetty, mutta joskus kokoonnuttiin sentään Julius Berghin luona. Niin esim. on Kihlman 26 p. tammik. merkinnyt almanakkaansa: "Illalla Berghillä, jossa paitsi veljiä oli muutamia Säämingin talonpoikia." Toisinaan pari, kolme yhdessä käytiin Espoossa pitäjänapulaisen sijaisen G. B. Hildénin taikka Essenin luona.

* * * * *

Vanhemmat vastasivat kahden kuukauden äänettömyydellä Alfredin mietiskelyihin siitä, miten hänen uskonnollinen elämänsä kotona oli ollut esteiden ympäröimä. Vihdoin saatuaan kirjeen hän 23/3 sepitti vastauksen, joka -- ilmeisesti hänen aavistamattaan -- oli omansa herättämään ja todella herättikin uutta mielipahaa hänen omaisissaan. Valittaen, että hänelle niin harvoin kirjoitettiin kotoa, hän käytti niin liioiteltuja sanoja, että ne tuntuivat ivallisilta ja pistäviltä, vaikka kirjoittaja nähtävästi vain noudatti luontaista taipumustaan pilansekaiseen kieleen, jonka kirpeätä makua hän itse ei huomannut. Hänestä olisi vanhemmilla ollut yllin kyllin tilaisuutta kirjoittaa, kaksi kertaa viikossa meni posti Helsinkiin ja kolme hevosta tallissa odotti muka ainoastaan saada liikkua. Joskus oli hän aikonut kirjoittaa, mutta häntä oli estänyt epätietoisuus siitä, elivätkö vanhemmat vielä vai lahosivatko aikoja sitten Kruununkylän yksinäisessä kirkkotarhassa. Nyt hän kuitenkin sydämestään iloitsi, kun hän kirjeestä huomasi heidän olevan hyvissä voimissa sekä että he eivät vielä olleet unohtaneet, että heillä oli poika Helsingissä. Vieläpä hän siteerasi Karollan murinaa siitä, että kotoa ei oltu lähetetty mitään ruokatavaroita j.n.e. Siihen isä vastasi, että pojan "kurittajaääni" (ton af tuktomästare) olisi vanhempia hämmästyttänyt, "jollemme ennenkin joskus olisi saaneet tottua siihen ja jollemme tietäisi, että se kuuluu uskontunnustukseesi". Ja hän huomauttaa sitte seikkaperäisesti, kuinka Alfred oli väärin arvostellut oloja, ja lisää että pojan tapa syyttää toisia ja varsinkin vanhempiansa saattaisi mahdollisesti aikaansaada semmoisen kylmähkön suhteen, jonka hän olettaa heidän puoleltaan jo todellisuudeksi tulleen. -- Tämä kirje sai Alfredin puolestaan vakuuttamaan (3/5), että hän ei suinkaan ollut mitään pahaa tarkoittanut. Jos hänen kirjeessään todella oli jotain loukkaavaa, niin oli se johtunut "liioittelevasta ja sopimattomasta leikillisyydestä, s.o. sulasta ymmärtämättömyydestä", ja hän pyysi vanhemmiltaan anteeksi sekä myöskin, etteivät he väärin lukisi sitä hänen uskontunnustuksensa syyksi, jolla toden totta ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa.

Yllä mainitusta kirjeestä, jonka alkupuoli -- niinkuin isän viittaus Alfredin uskontunnustukseen todistaa -- ei parantanut sitä kireää väliä, joka jälkimäisen heräyksen jälkeen yhä jatkui pojan ja vanhempien kesken, on vielä merkittävä pari seikkaa. Alfred pyytää jälleen tänä kesänä saada oleskella Savossa, oppiakseen "äidinkieltänsä, suomea". -- "Minä toivon", sanoo hän, "ettei Teille, jotka jo puoli vuosisataa olette keränneet elämänkokemuksen aarteita, suomenkielen välttämättömyys ole tuntematon. Mutta miksi juuri Savossa? 1:o sentähden että siellä puhutaan puhdasta ja voimakasta suomea, 2:o sentähden että silloin saisin nauttia etevän, käytännöllisen ja teoreettisen suomalaisen, asuintoverini Ingmanin, johtoa. Hän, joka tulevana Vaasan lukion apulaisena on opettava suomenkieltä, aikoo myöskin sinne tutkimuksia varten suomalaisessa kirjallisuudessa. Minulle, tietämättömälle, olisi hänen seuransa sangen otollinen." -- Seuraavana sunnuntaina oli Alfred lähtevä Espooseen hautajaisiin; "Essenin nuorin tytär, Hanna, oli kuollut hinkuyskään, ja oli siellä suuri suru".

Jo ennenkuin Alfred sai mitään vastausta, kirjoitti hän kaksi uutta kirjettä, kertoakseen ankaranlaisesta vatsataudista, joka huhtikuulla vaivasi häntä. Erään osakuntalaisen, lääkäriksi valmistautuvan Gust. Appelbergin hoidolla hän kuitenkin vähitellen toipui, mutta kauan jälestäpäinkin hän tunsi voimattomuutta. -- Kaikissa näissä kirjeissä Alfred oli pyytänyt rahaa, jota hän saikin runsaanlaisissa annoksissa. Kun isä lievästi viittaa siihen, että vähemmälläkin pitäisi voida tulla toimeen, lähettää Alfred tarkan tilinteon "Menoista ja tuloista kevätlukukautena 1844" -- niin tarkan, että vain 42 kop:n ero on olemassa meno- ja tulopuolien välillä. Selittäessään miten rahaa oli niin paljon mennyt, hän muun muassa lausuu: "Että jokunen kirja olisi voinut olla ostamatta, sitä en kiellä. Meillä on kullakin heikkoutemme ja huvimme, erilaiset eri yksilöillä. Te tiedätte minun antavan suurempaa arvoa hyville kirjoille kuin kaikenlaisille kalliille maallisille huvituksille. Senvuoksi ei voitane kummeksia, että olen uhrannut heikkoudelleni. -- Osakunta (Nation) on aikonut tilata Ranskasta yhden kappaleen Laokoonryhmää (ks. Virgil. Aeneid. Lib. II: v. 200 -- 230) sillä koristaakseen kokoushuonettaan. Sen menon, joka jokaisen jäsenen täytyy suorittaa, olen merkinnyt sanoilla: osakunta-meno (nationell utgift)."

Mitä Alfred oli toimittanut ensi lukukautenaan Helsingissä saadaan tietää kirjeestä, joka on päivätty Porvoossa sunnuntaiaamuna 9/6, vanhempien "toisena hääpäivänä", s.o. hopeahääpäivänä (jota nimitystä ei kuitenkaan käytetä). Hän oli jo silloin matkalla Rautalammin kappeliin, Suonenjoelle, missä aikoi viettää kesänsä, ja oli hänellä toverina Niilo Henrik Bergh, joka vanhan isänsä sijaisena hoiti kappalaisen virkaa mainitussa seurakunnassa. -- Hän oli tyytymätön siihen mitä oli aikaansaanut menneenä neljänä kuukautena (joista sairaus oli vienyt yhden); hän oli muka vain lukenut muutamia lauluja Homeroksesta, 20 psalmia hepreaa, kirjoittanut muutamia latinaisia aineita prof. Gyldénille, lukenut latinaa, saksaa y.m. Mutta vähitellen käy ilmi, että hän toukokuulla oli suorittanut n.s. "Suuren (pienen!) teologian tutkinnon" sekä kirjoituskokeet: pro seminario (ruotsiksi) ja pro exercitio (latinaksi) ja saanut tutkinnossa arvolauseen "erittäin kiitettävät tiedot" ja kirjoituksissa: "approbatur cum laude" ja "admittitur". -- "Variatio delectat, sanoo sananlasku sievästi", lisää hän leikillisesti viitaten vaihteleviin arvolauseihin. Paitsi häntä saivat useat muutkin (esim. Lindelöf) admittitur. -- Lopulta olivat siis tulokset aika hyvät. Mutta ihastunut Alfred ei mitenkään ollut Helsinkiin. Hän sanoo kaupunkia "sietämättömäksi ja ikäväksi" ja huudahtaa: "kunpa ensimäinen lukukausi olisi ollut viimeinenkin." Syy tyytymättömyyteen jää sanomatta.

* * * * *

Mitä Kihlman teki Porvoossa, jossa hän viipyi puolitoista viikkoa, sitä ei näy muistiinpanoista. Mahdollisesti oli hän siellä vain seuran vuoksi, sillä vähitellen tulivat sinne myöskin Julius Bergh perheineen, Petterson, Colliander ja Ingman, jolloin vihdoin kaikki lähtivät, kahdessa joukossa, Valkealaan Collianderille. Matkalla, kertoo Alfred kirjeessä kotia, "kävimme tohtorinrouva Cleven kahden kuolevan pojan luona, joista toinen [Fredrik] sairastaa keuhkotautia, toinen [Otto] kouristustautia. Molemmat olivat taitavia ja kaikissa suhteissa lupaavia nuorukaisia; nyt he ovat haudan partaalla". Sairaista toipui kuitenkin Otto, joka myöhemmin tuli tunnetuksi hartaana heränneenä pappina. -- Valkealassa, "jossa minut nyt jälleen, samoinkuin viime kesänä, vastaanotettiin ja kohdeltiin mitä suurimmalla rakkaudella ja ystävyydellä aivan kuin olisin ollut perheen jäsen", Alfred viipyi kolmatta päivää. Syystä että mainitut matkustavaiset olivat keskenään hyviä ystäviä ja matkustivat samaan suuntaan, heitä näyttää huvittaneen vaihtaa matkaseuraa. Alfred oli Porvoosta tullut Ingmanin kanssa, mutta hän lähti Valkealasta Julius Berghin perheen seurassa; kumminkin kaikki jälleen yhtyivät Suonenjoen pappilassa lauvantaina kesäkuun 22 p:nä.

Kohta juhannuksen jälkeen Kihlman ja Ingman muuttivat asumaan Rajakorven taloon, johon pappilasta päästiin sekä veneellä soutaen että maitse, ja siellä edellinen nyt alkoi opetella suomea lukemalla ja harjoittamalla puhumista talonväen kanssa. Suotuisinta aikaa siihen olivat ne heinäkuun viikot, joiksi Ingman juodakseen terveysvettä asettui toiseen paikkaan, lähemmäksi lähdettä, mistä vesi saatiin. Silloin Kihlmanin oli pakko puhua yksistään suomea, joka nähtävästi tuotti hänelle paljon vaikeuksia. Vasta heinäkuun lopulla hän mainitsee "hämmästyksekseen ja ilokseen kirkossa ymmärtäneensä suurimman osan saarnaa". Muuten hän parhaiten ymmärsi juuri uskonnollista kieltä, senvuoksi että oli lukenut hengellistä suomalaista kirjallisuutta. "Voi, jos minä lapsuudesta olisin oppinut suomea puhua (sic)!" hän huudahtaa suomeksi keskellä ruotsinkielistä kirjettä.

Yleensä kesä ilmojen puolesta ei ollut kauneimpia, mutta ei se estänyt Kihlmania nauttimasta maallaolostaan. Pappilassa hän oli alituinen vieras. Pari kertaa hän oli kalalla, toisen kerran Niilon, toisen kerran Julius Berghin kanssa, mutta tavallisemmin oli yhdessäolo henkevämpää laatua. Pappilassa kävi pitkin kesää kaukaisempia ja läheisempiä vieraita, herrasväkeä ja talonpoikia, joita halu kuulla Bergh-veljesten opetuksia ja neuvoja uskonasioissa sinne houkutteli, ja kaikkiin näihin Kihlman tutustui, milloin eivät ennestään olleet tuttuja. Kävijöistä mainittakoon luutnantti Colliander rouvineen, J. J. Rahm Rautalammilta, Paavo Ruotsalainen (12-13/7), A. A. Favorin, Niilo Gabr. Arppe j.n.e. kauempaa sekä Korhoset, Markkaset, Vepsäläiset y.m. omasta seurakunnasta. Oltuaan Paavon seurassa Kihlman on merkinnyt almanakkaansa: "oli hyvin hauskaa tänä iltapäivänä." Toisinaan kävivät myöskin "kaikki pappilasta" Rajakorvella, ja kun se ensi kerran tapahtui (30/6), hän panee muistiin: "kuulin ensi kerran kielillä puhuvia naisia (språktalerskor)." Sittemmin mainitaan vielä pari kolme kertaa, että "Lisette [neiti Maria Elisabet, Bergh-veljesten sisar] puhui". Niin esim. 28/7: "L[isette] p[uhui]. Älä unohda: Matth. 24: 23-25; Voi niitä, jotka asuvat maan päällä; sillä perkele tietäen, ettei hänen aikansa ole pitkä" j.n.e. Niin myöskin 15/8 "L[isette] p[uhui]. Voi! kuinka hauskaa! Matkustin edes ja takaisin Raja[korve]lle Juliuksen, [hänen rouvansa] Olivian [o. s. Bergroth] ja Lisetten kanssa." -- Erityistä hupia, kokemusta ja oppia tuottivat varmaan Kihlmanille monet Bergh-veljesten seurassa tehdyt retkeilyt Suonenjoella. He kävivät näet useat kerrat tapaamassa ylempänä mainituita ja muita heränneitä talonpoikia. Kaupungissa kasvanut ja ainoastaan ruotsalaiseen kansaan tutustunut Kihlman sai nyt nähdä ja perehtyä savolaisten elämään. Kuitenkin hän valittaa, että huono kielentaitonsa esti häntä hyötymästä seurustelusta hurskaitten talonpoikien kanssa niinkuin muutoin olisi mahdollista ollut. Sillä vaikka moni oli nukahtanut sen herätyksen jälkeen, joka seurakunnassa oli tapahtunut kymmenkunta vuotta ennen, oli niitä semmoisiakin, "jotka olivat esimerkkejä siitä, mitä Jumalan Henki saa aikaan siinä, missä se [saa] esteettömästi jatkaa työtänsä". -- Tavallista pitemmän matkan Kihlman teki Niilo Berghin seurassa, kun tämä 4 p:nä elok. lähti Pielisjärven kappeliin Juukaan, jossa hänen setänsä, pastori G. A. Bergh oli kuollut. Matka tehtiin milloin vene-, milloin hevoskyydillä, milloin jalan erämaitten halki. Perille tultiin 6 p:nä, seuraavana oli hautaus, mutta paluumatkalle päästiin vasta 12 p:nä, sittenkun perunkirjoitus oli suoritettu. Suonenjoelle saavuttiin yöllä 15:ttä päivää vastaan, ja oli Kihlman silloin nähnyt Kuopionkin.

Muistiinpanot ovat niin lyhyitä, ettei niihin mahtunut tietoja ystävistä. Ingmanista mainitaan vain, että hän toisinaan saarnasi, mutta hauskaa olisi ollut saada tietää, eikö tämä kesä ollut se, jolloin hänessä tapahtui se kääntymys "pakanallisesta" suomalaisuudesta kristilliseen suomalaisuuteen, josta hän itse on kertonut Joukahaisen II:ssa vihkossa 1845. Ennen innostuneesti kuviteltuaan Kalevalaa siksi suomalaisuuden perustukseksi, jonka pohjalla sekä kieli että kansansivistys oli kehitettävä alkuperäiseen voimaansa ja rikkauteensa, hän julkilausuu vakaumuksenaan, että ainoastaan elävä kristillisyys kelpaa perustukseksi uudelle kielelle ja uudelle elämälle, joka isänmaassa oli nouseva. Ja tämä mielenmuutos johtui siitä, että eräässä savolaisessa pirtissä, kun hän hehkuvin mielin kokoontuneelle väelle esitti vanhoja runoja, eräs vanha ukko keskeytti hänet sanoilla: "Voi, herra kulta, pakanahan työ outtenki! Näitä runoja muinoin entiset pakanalliset esi-isämme veisasivat, voan meille kristityille ne ei enää ensinkään sovi. Savon pirtissä jo kaikuu toinen veisu." Ainakin voimme olettaa, että ystävykset kerran ja toisenkin keskenään keskustelivat pappien kansallisesta tehtävästä, sillä Ingmanin, mielestä oli juuri näiden asia luoda sekä uusi elämä että uusi taikka oikeammin uudistettu, hengen syvyydestä syntyneillä sanoilla rikastutettu kieli.

Kun Ingman Favorinin kanssa 19 p:nä elok. lähti Helsinkiin, jäi Kihlman vielä Suonenjoelle, sillä hänen oli oltava pääkaupungissa vasta syyskuun keskivaiheilla. Hän asui siis taas yksin suomeapuhuvien keskuudessa, ja tuli tietysti yhä paremmin toimeen. Että niin oli laita, huomaa siitäkin, että hän syyskuun alussa yksin käveli Pentti Korhosen [V:sta 1840 naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären. Evan, kanssa. _Auk. Oravala_, Paavo Ruotsalainen, siv. 61.] luokse ja viipyi siellä kokonaisen viikon, joka tietenkään ei olisi tapahtunut, jollei hän jo jotakuinkin vapaasti olisi kyennyt vaihtamaan ajatuksia isäntäväen kanssa. "Ehkä voin vielä aikaa myöten tulla välttäväksi suomalaiseksi", hän kirjoittaa kotia, mainiten samalla, että hän Suonenjoen pappilassa kesän kuluessa oli saanut osakseen paljon hyvää. -- Tämä on otettu pitkästä kirjeestä (2/9), jonka Alfred kirjoitti vanhemmilleen saadakseen neuvoa sangen tärkeässä asiassa. Hän kertoo, että Ingman, jolle yliopiston kamreeri A. W. Vegelius oli antanut tehtäväksi hankkia kotiopettajan kolmelle lapselleen, oli tarjonnut paikan hänelle, mutta vaatinut niin pikaista vastausta, että aikaa ei ollut kirjoittaa kotia. Itsekseen harkiten asiaa oli Alfred, sen johdosta että hän nyt monen epäilyksen perästä oli päättänyt valmistautua filosofiankandidaatiksi ja siis tulisi pitemmän aikaa oleskelemaan Helsingissä, miettinyt, että hän yhdistämällä käytännöllisen toimen "teoreettiseen elämäänsä" välttäisi yksipuolisuutta ja epäkäytännöllisyyttä. Sen arvelun, että kotiopettajatoimi veisi liiaksi aikaa, olivat Ingman ja Julius Bergh kumonneet huomautuksella, että heidän kummankin kokemuksen mukaan senlaatuinen tehtävä vain enensi työintoa, joten edistys tulisi olemaan suurempi eikä vähempi, puhumatta tunnetusta lauseesta: docendo discimus. Vihdoin tahtoi hän mielellään itsekin ansaita jotakin, eikä yhä vain tilata rahaa kotoa. Hän tiesi kyllä, että vanhemmat halusta tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa, mutta kun isä oli nuoruudessaan otsansa hiessä taistellut köyhyyttä vastaan, pitikö pojan säästää laiskaa, flegmaattista luontoaan! Lopuksi oli sekin huomioon otettava, että Vegelius oli arvossapidetty, sivistynyt mies, joka monessa kohden saattaisi olla hänelle hyödyksi. Näistä syistä Alfred oli vastannut myöntäen ja oli siis syyslukukauden alusta koetteeksi opettava kahta poikaa ja yhtä tyttöä, joista vanhempi poika juurikaan oli alkanut lukea latinaa. Korvaukseksi hän oli vaatinut ainakin vapaan asunnon ja elannon.

Vaikka kysymys oikeastaan oli ratkaistu, oli Alfred alkanut epäillä, oliko hän tehnyt oikein, ja halusi nyt tietää mitä vanhemmat ajattelivat asiasta. Hän vakuuttaa, että hän ei mitenkään tarkoittanut vapautumista heistä ja heidän avunannostaan; sen tarpeessa olisi hän edelleenkin, ja hän asetti kysymyksenalaiseksi, eikö hän voisi saada kotoa jonkinmoista korvausta siitä, että hän itse otti ansaitakseen välttämättömimmät tarpeensa. Tosin hän jo ennen oli saanut tuhatkertaisen "korvauksen", mutta olisihan sentään hupaista, jos hänellä olisi rahasto, jonka itse oli ansainnut ja jolla voisi menetellä mielensä mukaan.

Isä vastasi, että kotoa päin Alfredia kyllä ei olisi neuvottu rupeamaan kotiopettajaksi, koska perheen taloudellinen asema ei mitenkään vaatinut semmoista, mutta kun hän itse oli siihen suostunut, niin vanhemmat eivät voineet muuta kuin pitää sitä hyvänä. Hänen perusteensa olivat päteviä, ja Jumalan avulla oli opettajatoimi kantava hänelle hedelmiä.

Juuri ennen lähtöänsä Suonenjoelta Kihlman oli kolmatta päivää Rahmilla Rautalammilla, missä piispa Ottelin 12 p:nä syysk. vihki uuden kirkon. Paluumatkastaan Helsinkiin hän itse kirjoittaa kotia 27/10: "Syyskuun 16 p:nä lähdin kahden toverin [Pettersonin ja Simeliuksen] kanssa 'mun omasta Suomenmaastani', joka oli tullut hyvin rakkaaksi sydämelleni, ja jota senvuoksi suurella kaipauksella muistelen." -- -- Huolimatta sateisesta ilmasta saavuttiin aikanaan Valkealan kartanoon. "Me tapasimme herrasväen vast'ikään kotiin palanneena hautajaisista -- -- Fredr. Cleven, hänen, jonka kanssa kesällä 1843 kävelin edestakaisin Haminaan, hänen, jota niin sydämellisesti rakastin ja jonka sairaudesta olen Teille maininnut. Vaikea rintavesitauti on nyt tehnyt, mitä alkanut keuhkotauti muuten olisi yhdessä vuodessa aikaansaanut. Olin myöskin kutsuttu kantajaksi, mutta tulin kaksi päivää liian myöhään. Se oli ensimäinen tuntuva tappio, jonka kuolema on minulle tuottanut. Kumminkaan hän ei ole kadotettu, sillä hän sai mitä hän eläessään enimmin oli toivonut, nimittäin autuaallisen lopun. Tapahtukoon meille kaikille niinkuin tälle vanhurskaalle nuorukaiselle! -- -- Valkealasta sain Collianderin matkatoveriksi ja saavuimme 24 p:nä syysk. Helsinkiin."

* * * * *

Edellisestä näkee, että Kihlmanin kesänvietto Savossa oli ollut sangen vaihteleva. On itsestään selvää, että se myöskin oli ollut kehittävä, sillä eihän mikään tee merkitsevämpää vaikutusta älykkääseen, terveeseen nuorukaiseen kuin tutustuminen outoihin oloihin ja seurustelu erilaatuisten ja varsinkin semmoisten ihmisten kanssa, jotka elävät jokapäiväistä syvempää henkistä ja hengellistä elämää. Helsingissä häntä odotti työ, ja siihen hän kävi tarmokkaasti käsiksi. Saatuaan Vegeliuksella kaksi hupaista huonetta asuttavakseen hän neljä tuntia päivässä opetti lapsia, tehden omia töitään aamu- ja iltatunteina. Lapset olivat, hän kirjoittaa, tottelevaisia, hyvin kasvatettuja ja myöskin, varsinkin pojat, hyväpäisiä; senvuoksi opettajatoimi tyydytti häntä, joskin se monesti kysyi kärsivällisyyttä. Omista töistään hän sanoo: "Luen joka päivä Genesistä, kuuntelen Geitlinin julkisia luentoja arabiankielessä ja Sjöströmin yksityisiä Iliadissa. Kun ilmoittauduin viimemainitulle, hän lisää, pyysi hän minua kirjoittaessani tervehtimään Isää ja Äitiä viimeisestä. Hän mainitsi 1825 olleensa Teillä jymykemuissa, virkaanasettajaisissa, jos oikein muistan, 'eikä vielä voineensa kiittää viimeisestä.' Samassa ukko kuvasi kuinka jymyävää oli ollut, ja huusi minut vielä takaisin eteisestä, varottaakseen, etten unohtaisi asiaa." -- Tänä lukukautena heränneet ylioppilaat jälleen pitivät kokouksia toistensa luona. Kihlman on almanakkaansa merkinnyt: "olimme kokoontuneet": 2/10 Collianderilla, 6/10 O. Hjeltillä, 20/10 minun luonani, 23/10 N. G. Arppella (luettiin profeetta Danielia), 7/11 G. A. Forsströmillä. Pari kertaa hän sanoo olleensa osakunnan kokouksessa, niin 20/11: "Lasse [Stenbäck], C. G. v. Essen, minä ja Pettersson"; Antero Ingman oli tänä syksynä Turussa, ja ystävykset vaihtoivat vain kirjeitä.

Kihlman ei lähtenyt jouluksikaan kotiin. Hän oli näet Suonenjoella saanut hankaushaavan jalkaansa, joka hitaasti parani, ja sen jälkeen ilmaantui pohkeisiin ruusuntapaisia haavoja, jotka eivät tahtoneet umpeutua. Haavat olivat varovaisesti hoidettavat, ja pelkäsi hän sentähden lähteä pitkälle talviselle matkalle. Sitäpaitsi oli hänet kutsuttu häihin; hänen ystävänsä Ingman, joka joulukuun 19 p:nä vihittiin papiksi, vietti näet itse jouluaattona häitä 18-vuotiaan Lina Fabritiuksen kanssa Espoon Nygårdissa. Siellä Kihlman oli lukuisain ystävien kanssa sekä jouluaaton että joulupäivän. Uutena vuotena, 4-8 p:nä tammik., teki hän (Kuopioon teologian lehtorina muuttaneen, mutta häitten vuoksi Helsinkiin tulleen) Julius Berghin, Otto Hjeltin y.m. ystävien seurassa huviretken Valkealan kartanoon.

Enemmän ja osaksi sangen huomattavia tietoja on säilynyt kevätlukukaudelta 1845. Maaliskuun 26 p:nä Alfred kirjoittaa vanhemmilleen paraikaa toipuvansa ankaranlaisesta taudista. Koko talven oli hänen terveytensä ollut vähemmän tyydyttävä, sitte hän vilustui ja sai kovan kuumeen sekä sen ohella samanlaisen vatsataudin kuin edellisenä vuonna; professori Törnrothin hoidolla hän kuitenkin oli parantunut. Mutta huono hän oli ollut kuin riepu, ja professori oli ihmetellyt, "miten heikko mies tuo Kihlman sentään oli." [Yksi syy Kihlmanin heikkouteen oli luultavasti se, että hän -- ajan tavan mukaan -- niin usein antoi kuppauttaa itseänsä. Niin tapahtui ei ainoastaan silloin kun hän tunsi itsensä sairaaksi, vaan väliaikoinakin.] Miten liekään, palasivat työvoimat pian, eikä lukukausi laisinkaan mennyt hukkaan. Sen ynnä muuta näemme tavattoman pitkästä kirjeestä 19 p:ltä kesäk.