Part 36

Totta puhuen Kihlmanin tutkimus herättikin sangen suurta huomiota kirkollisissa ja uskonnollisissa piireissä, eikä siitä aivan vähän kirjoitettukaan, vaikkei se sentään aiheuttanut mitään merkillisempää polemiikkia. Ollen sitä mieltä, ettei syventyminen tähän riitakysymykseen enemmän kuin muihinkaan esiintyviin puhtaasti teologisiin erimielisyyksiin välttämättömästi kuulu elämäkertaan, tahdomme vain ohimennen merkitä muutamia siihen liittyviä ilmiöitä. -- Jo maaliskuun alussa julkaisi A. V. Ingman eräässä kirjoituskokoelmassa (Uppsatser i bibliskt-theologiska ämnen, 3:mas vihko) lyhyen tutkimuksen nimeltä: "Uuden testamentin kasteenopin peruspiirteet." Mainitsematta Kihlmanin nimeä tekijä alkusanoissaan kuitenkin viittaa hänen teokseensa. Myönnettyään näet ensin, ettei yksikään kirkollinen oppi ole enemmän sumun ja pimeyden peittämä kuin lapsenkasteen uskonkappale, hän lausuu, "että eräs täysin oikeutettu tieteellinen tutkimus on saanut aikaan, että kaikki hurskaimmat kristityt nyt jännityksellä odottavat herätetyn riitakysymyksen selvitystä". Muutoin Ingman puolustaa lapsenkastetta ja kehottaa -- baptisteja miettimään hänen esittämiään todistuksia. Tästä voinee päättää, ettei Kihlmanin tutkimus ollutkaan välittömästi aiheuttanut kirjoitusta, vaan luultavasti se tosiasia, että juuri näihin aikoihin baptismi oli alkanut saada kannattajia Suomessa (Ahvenanmaalla ja Pohjanmaan ruotsalaisissa rannikkopitäjissä). Mitä Kihlmaniin tulee, oli hän kokonaan vieras baptistiselle liikkeelle, eikä hän suinkaan ollut tarkoittanut sen puolustamista. Kenties saattaakin olettaa, että Ingman juuri senvuoksi jätti Kihlmanin nimen mainitsematta ja hänen kirjansa sisällyksen koskettelematta, ettei häntä luettaisi lahkolaisiin, joihin tekijä koetti vaikuttaa. -- Edelleen tavataan Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numerossa A. F. Granfeltin kirjoittama arvostelu. [Ruotsiksi kirjoitettu, toimituksen suomentama.] Se alkaa tunnustamalla, että Kihlmanin teos todistaa tekijän omistavan useita todellisen tieteellisyyden avuja, nimittäin "selvän ajatuksen-juoksun, historiallisen tutkimushengen, tarkastaja-terävyyden sekä miellyttävän, täysi-painoisen ja selvä-ymmärteisen lausetavan" sekä "jumaluus-opissa ei aina tavallisen uskalluksen, jonka hän on osoittanut julkisesti ja peittämättä lausumalla ne päätökset, joihin tutkimuksensa on hänen vienyt eräässä kysymyksessä, missä oma vakaumuksensa näkyy eroavan kirkon opista." Lähemmin selostamatta kirjan sisällystä, jossa löytyy "paljon sekä hyvää että totta", hän sitte huomauttaa, että tekijän premissien oikeastaan olisi pitänyt johtaa hänet hylkäämään lapsenkasteen, ja puolustaa m.m. omaa julkaisemassaan dogmatiikassa esitettyä kantaansa, jota Kihlman ei ollut hyväksynyt. -- Vihdoin mainittakoon, että (Angelniemen kappalainen) H(egesippus) H(ippolytus) H(jerpe) vielä s.v. eri kirjasena julkaisi 56 sivua käsittävän arvostelun. Tämä tarkastaja ei myönnä Kihlmanin tutkimuksella olevan tieteellistä taikka muutakaan arvoa. Se on muka kauttaaltaan pintapuolinen, ja tekijän tarkoitus on ryöstää kirkolta lapsenkaste. Jos hän menestyy siinä, ennustaa arvostelija, niin menetetään pian pyhä ehtoollinenkin ja lopuksi koko raamattu!

Tietääksemme Kihlman ei esiintynyt julkisuudessa puolustaakseen teostaan. Syynä oli kai ei ainoastaan hänen vastenmielisyytensä ryhtyä julkiseen polemiikkiin, vaan myöskin ajan puute. Asuinpaikan ja viran vaihto sekä monet muut seikat tekivät näet nyt seuraavan ajan ehkä levottomimmaksi jaksoksi hänen elämässään.

Mitä muutoin tulee tähän Kihlmanin yritykseen luoda valoa lapsenkasteen, Ingmanin sanoja käyttääksemme, "sumun ja pimeyden peittämään" uskonkappaleeseen, tahtoisimme lopuksi sanoa seuraavaa: Olkoonpa niin, että hän kenties monessakin kohden erehtyi, kumminkaan ei kellään, joka on tutustunut hänen kehitykseensä, voine olla vähintäkään epäilystä siitä, että hän ryhtyi aineeseen sisällisestä pakosta. Kun samalla on tunnustettava hänen lähtökohtansa pätevyys, nimittäin että kristitylle raamattu on korkein totuuden lähde ja myöskin että "ei tavallista" uskallusta vaadittiin julkituomaan kirkon opista eroavia mielipiteitä, niin tullaan siihen päätökseen, että hänen julkaisunsa oli kunniakas teko, sen vakavan harrastuksen arvoinen, joka nuoruudesta saakka oli häntä elähyttänyt. Ettei Kihlman ollut mikään reformaattori-, uudistajaluonne, sen tiedämme, sellaiseksi hän oli liian mietiskeleväinen, liian "hidas", mutta tarkoittiko hän teoksellaan aikaansaada uudistusta vai eikö, oli se hänen sielunsa syvimmän intomielen, hänen totuudenetsintänsä tuote.

Ylempänä huomautettiin, että Kihlman pari kertaa ennen oli ilmituonut ajatuksensa lapsenkasteesta. Itse asiassa on tutkimus oikeastaan katsottava myöhään kypsyneeksi hedelmäksi hänen opinnoistaan ensimäisellä Saksan matkalla. Olipa hän Stuttgartissa syventynyt tunnustuskirjojen tarkastukseen ja Tübingenissä saanut varman pohjan, miltä käydä hämäriin kysymyksiin käsiksi, ja uskalluksen julkilausua päätelmänsä. Juuri kiireimmän työn aikana Turussa hänelle saapui maisteri (sittemmin yliopettaja) K. Ervastin välittämä tervehdys Beckiltä, jolle hän Wagnerin käynnin jälkeen (1858) ei ollut antanut tietoja itsestään, ja silloin Kihlman kirjoitti vaimolleen: "Ahdistuksen hetkinä olen usein ollut siellä [Beckin luona Tübingenissä]." Ohimennen mainiten Beck ei ollut hyväksynyt hänen valitsemaansa ainetta, ei mielipiteitten vuoksi, vaan sen tähden, että tutkimus sisällykseltään välttämättömästi tulisi olemaan pääasiassa kriitillinen eikä myötäperäinen (positiv).

[Saman huomautuksen teki Granfeltkin mainitussa arvostelussaan.

Koska puheena ollut Kihlmanin teos on ainoa hänen itsensä julkaisema, olen pyytänyt toht. _Erkki Kailalta_ arvostelua siitä nykyajan kannalta, ja on hän hyväntahtoisesti antanut seuraavan lausunnon, jonka otan tähän lyhentämättä: "A. Kihlmanin väitöskirja 'Dogmen om barndopet' on akateemisestikin katsoen arvokas tutkimus. Sen vahvimpana puolena on kritiikki, asianomaiseen kirkonoppiin sisältyvien heikkouksien ja ristiriitojen esittäminen; heikompi on esitys tekijän omasta kannasta. Mutta tutkimus tahtookin olla etupäässä 'historiallis-kriitillinen'. Tutkimus on myöskin pääosaltaan _itsenäistä_ työtä. Esityksessään omantunnon- ja uskonpsykologiasta Kihlman tosin nojautuu opettajaansa Beckiin; myöskin hän pitää Beckin käsitystä lasten kasteesta totuutta lähimpänä, mutta tekee sitäkin vastaan muistutuksia. Mutta mitä itse dogmin kritiikkiin tulee, esiintyy siinä kauttaaltaan Kihlmanille ominainen dialektinen terävyys. Tällaisen tutkimuksen esittäminen v. 1866 osoittaa myöskin suurta _rohkeutta_, sillä aika kulki kirkollisessa suhteessa taantumuksen merkeissä ja vallitsevalta kirkolliselta taholta katsoen oli tutkimus pahasti harhaoppinen."

Missä määrin Kihlmanin tutkimuksella on ollut _vaikutusta_ meikäläisissä oloissa on vaikea sanoa. V. 1886 toisen kirkolliskokouksen hyväksymässä käsikirjassa ovat kastettavalle lapselle asetetut kysymykset poistetut, samoin manaus (exorcismi), mitkä muutokset epäilemättä tapahtuivat Kihlmanin haluamaan suuntaan; mistä vaikutuksesta on minun vaikea sanoa. Epäilemättä n.s. "raamatullinen suunta" (piispa Johansson y.m.) näitä muutoksia kannattivat. V:n 1886 kastekaavassa kuitenkin identifioidaan lapsenkaste ja uusi syntyminen, mikä on kokonaan Kihlmanin intentiooneja vastaan. Siinä suhteessa 1913 hyväksytty kastekaava paljon enemmän vastaa Kihlmanin toivomuksia; sitä paitsi on siinä vaihtoehtoisia kaavoja, niinkuin hän toivoi. Luulen että Kihlman olisi ollut tyytyväinen ainakin muutamiin näistä.

Kihlmanin ehdotus, että kirkkolaissa vanhemmille asetettu _lastenkastepakko_ poistettaisiin, ei ole _meillä_ saanut mainittavaa kannatusta. Jollei uskonnonvapauslakia saada, on kuitenkin tapauksien logiikka siihen luultavasti johtava. Tunnettu positiivinen ja raamatullinen teologi _Schlatter_ (Tübingen) kirjoittaa asiasta dogmatiikassaan: "Der Lage wäre wohl am meisten angemessen, wenn wir wieder die gemischte Praxis bekämen, wie sie in der Kirche des römischen Reiches vorhanden war, wo die Taufe erwachsener und die von Kindern nebeneinander bestanden. Es wäre für die Gemeinde und die ganze Taufpraxis eine wesentliche Förderung, wenn sich je und je nicht nur Kinder sondern auch Männer zur Taufe einfänden, die sie mit eigenem Wissen und Willen begehren und zu sägen vermögen, warum sie sich an Christus wenden." Das christliche Dogma s. 467 s. 1911.]

-- Huomattavaa on, että 1866 muutenkin muodostui jonkinlaiseksi merkkivuodeksi Beckin opinkannan, "uusimman raamatunteologian" historiassa Suomessa. Sinä vuonna näet Ingman vihdoin julkaisi kokoelman ruotsinnoksia (Sjutton kristliga tal) Beckin saarnoista ja sen yhteydessä luonnekuvauksen hänen oppisuunnastaan sekä eri vihkosen, jossa hän puolusti Beckin raamatunteologiaa ruotsalaisen toht. Landgrenin ilmeisestä väärinkäsityksestä johtuvia syytöksiä kohtaan. Tästä näkyy, kuinka hitaita Beckin ystävät meillä todellisuudessa olivat esiintymään julkisuudessa, ja, jollei oteta lukuun Kihlmanin ainoastaan käsikirjoituksissa luettavia ruotsinnoksia, tuli nyt vasta laajemmalle yleisölle mahdolliseksi tutustua saksalaiseen opettajaan. Oli kulunut 14 vuotta siitä ajasta, kun Kihlman palasi Tübingenistä!

Mahdollisen Helsinkiin-muuton aiheuttama levottomuus sai Kihlmanin Hannan kanssa huhtikuun keskivaiheilla käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kohtasi uutinen, että hänet 15 p:nä oli nimitetty normaalikoulun yliopettajaksi uskonnossa. Hänen aikomuksensa oli ollut, jos mahdollista, vielä kieltäytyä, mutta Cleve oli sitä mieltä, että hän tekemällä niin saisi sekä itsensä että hänet moitteenalaiseksi. Sentähden Kihlman kirjoittaa vaimolleen (23/3): "Asia on siis peruuttamaton. Kirjoitan tätä, ystäväni, kyyneleet silmissä. Tiedän että olen menetellyt epäviisaasti, jos minua arvostellaan niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Vaihdan varman hyvän varmaan pahaan; mutta en voi muuta. Jos olisin kieltäytynyt, olisi omatuntoni alituisesti soimannut minua siitä, että olen oman mukavuuteni tähden pelkurimaisesti vetäytynyt taistelusta. Minä astun siis eteenpäin Jumalan nimessä: Jumala, jonka tahtoa olen tahtonut noudattaa, suojelkoon minua ja suokoon voimaa palvelijalleen! Nyt on pysyttävä rohkeina, hyvä Hilda, emme saa edeltäkäsin pitää asiaa pahempana kuin se todellisuudessa on. -- Pääasia on, että meillä on sydämen rauha tietäessämme, että olemme tehneet oikein, ja että me puolisot pysymme yksimielisinä, yhteisesti tukien toisiamme." [B. O. Lillen kirjeessä L. Stenbäckille 29 p:ltä maalisk. 1866 mainitaan Kihlmanin Helsinginmatkasta seuraavin sanoin: "Kihlman on vieraillut täällä yhden viikon ja on nyt, niinkuin sanomista näet, kiinnitetty tänne tulevaisuudeksi. Että hän jättää Vaasan ja mitä hänellä siellä on, osoittaa erittäin kaunista velvollisuudentuntoa ja kuuliaisuutta korkeammalle kutsumukselle. Toivokaamme, ettei hän täällä vähemmin kuin Vaasassakaan kykene herättämään teologian harrastusta ja valmistamaan papinalkuja. Teologien kanssa on hän täällä ankarasti väitellyt ja näyttänyt, ettei hän ole heitä heikompi opissa eikä dialektisessa kyvyssä. Hänen väitöskirjansa olisi hyvin kelvannut professorinkin virkaa varten, ja kuka tietää, eikö hänkin vielä joudu professorin istuimelle niinkuin hänen sukulaisensa [Ingman ja Essen]."] -- Palattuaan kotia hän jo kirjoittaakin äidilleen (1/4) vähän toisessa äänilajissa: "Onneksi huomasin koulun olot semmoisiksi, että niiden tuntemus antoi minulle rohkeutta ja halua astua aisoihin. Tosin on sillä ääretön vastuu, jonka tulee järjestää uskonnonopetus koko maata varten ja myötävaikuttaa koulujen uskonnonopettajain valmistukseen. Tunnen syvästi minulle uskotun työn tärkeyden. Minä vaipuisin kuormani alle, jollen voisi toivoa, että Jumala on suova minulle voimia suorittamaan tehtävää, johon minut on kutsuttu. Minua lohduttaa, etten itse ole ottanut askeltakaan saadakseni virkaa, vaan pikemmin vastustanut asiaa. Minun täytyy siis käsittää nimitykseni Jumalan sallimaksi ja minun on vain mentävä, mihin minut kutsutaan." --

Miten suuri erotus olikaan yliopettajaksi nimittämisen ja entisen tarjouksen välillä tulla uskonnonlehtoriksi normaalikouluun, ei Kihlman nytkään voinut taloudelliselta kannalta kiittää asemansa muutosta. Hänen palkkansa tuli olemaan 4000 mk. ja vuokrarahoja 1,400, jota paitsi muuttoavuksi myönnettiin 1,000. Mutta ottaen lukuun 1,200 markan suorituksen leski- ja orpokassaan, vuokran y.m. välttämättömät menot tuli Kihlman siihen päätökseen, että hänellä ensi vuoden toimeentuloon oli ainoastaan 2,700 mk.

* * * * *

Aika oli yleensäkin taloudellisesti huolestuttava. Puuvillakehräämö oli jälleen pantu seisomaan, ei niinkään Amerikansodan vaikutuksesta, vaan sen vuoksi että katovuosien kautta köyhtynyt kansa ei kyennyt ostamaan lankoja. Kihlmanin mielestä oli "parempi nukkua itsensä köyhäksi, kuin tehdä työtä tullaksensa köyhäksi". Kun näet ei edes 1/5 osaa tuotannosta voitu myydä, oli jatkaminen turhaa. Ettei osinkoa voitu jakaa oli yhtä selvä kuin se, ettei kukaan halunnut ostaa osakkeita. -- Paremmin menestyivät jotkut muut liikeyritykset, joissa Kihlman oli osallisena. Niin luujauholiike, niin viljakauppa, jota Schauman Pietarsaaressa näinä vuosina oli harjoittanut (jyviä ostettiin syksyisin ja myytiin jauhettuina keväisin; Kihlman antoi rahat, Schauman hoiti asiat; mitä saatiin yli 6 pros. se jaettiin tasan), niin Yhdyspankki, joka jakoi 8 pros., ja myöskin Pohjalainen höyrylaiva-oy., joka oli tuottanut 10 pros., vaikka ainoastaan 5 jaettiin. Sitä vastoin Pellavakehräämön asema Tampereella ei ollut täysin selvä. _"Sanotaan"_, kirjoittaa Kihlman äidilleen, "että liike menestyy hyvin, mutta en ole varma, että niin todella on laita. Varmaa on, että osakkeita ei voitaisi myydä nimellisarvosta. Tässä liikkeessä on minulla ainoastaan 1,500 ruplaa; mutta Gustaf Wasastjernalla on siinä nykyään 800,000 ruplaa. Jos liikkeen käy huonosti, taittaa se Wasastjernan niskan. Törngren, joka peri 400,000 ruplaa, on nyt vararikon partaalla onnistumattomien yritystensä johdosta. Siinä on varoittava esimerkki olla tuhlaamatta esi-isien hien ja vaivan hedelmiä. -- Olen tähän asti kerännyt vähän, mutta käyttänyt paljon. Jo on aika miettiä asiaa." Kesäkuulla kävi Kihlman Tampereella ottaakseen osaa yhtiökokoukseen. Siinä päätettiin jakaa 7 pros. Mutta ei se poistanut Kihlmanin huolia, jotka aiheutuivat siitä, että liikettä oli johtanut "jotenkin uhkarohkea (öfverdådig) henkilö, Törngren". Kokouksessa tapahtui edelleen, että entisen johtokunnan sijaan valittiin uusi, jonka jäseniksi tulivat Alfred Kihlman, protokollasihteeri, sittemmin esittelijäsihteeri ja Valtiokonttorin ylitirehtööri Sixtus Calamnius sekä mol. oik. kandidaatti Gideon Wasastjerna. "Tehtävämme on kyllä oleva vaikea. Saa nähdä, pystymmekö mitään toimittamaan."

Taloansa Kihlman ei vielä saanut myydyksi, vaan vuokrasi hän oman asuntonsa pormestari K. O. Elfvingille. Samoin täytyi hänen vastaiseksi antaa viljelysmaansa Molnträskillä vuokraajan haltuun. Hänen suunnitelmansa oli ollut aikaansaada siellä pieni maatila, joka elättäisi omistajansa, ja oli hän sitä varten ostanut lisää maata, niin että siellä jo olikin jotenkin tarpeeksi kytömaita, niittyjä ja metsää; mutta kaikesta oli nyt luovuttava.

* * * * *

Syntymäpäivänään Kihlman kirjoitti äidilleen: "Tänään täytän 41 vuotta. Huu kauheaa, kuinka olen vanha! Ja mitä olen minä maailmassa aikaansaanut!" Samassa hän ilmoittaa, että oli ruvettu pakkaamaan tavaroita lähetettäväksi Helsinkiin. Lähetys tapahtui purjelaivalla ja onnistui hyvin. Perhe jäi kuitenkin Vaasaan kesäksi, joskin uusien vuokralaisten tähden oli pakko asua kovin ahtaasti. Jäähyväiskäynti Kruununkylään oli suunniteltu jo kesän aluksi, mutta oli lykättävä heinäkuuhun, syystä että kesäkuulla pikku pojat toinen toisensa perästä sairastuivat tuhkarokkoon. Tauti meni kuitenkin menoansa ilman pahempia seurauksia, vaikka se oli valinnut niin sopimattoman ajan ilmaantuakseen. Käynti Kruununkylässä tuotti suurta tyydytystä sekä mummolle että Vaasan perheelle, joka siellä nautti hiljaista lepoa rauhattoman alkukesän jälkeen. Eräs asiapaperi 26 p:ltä heinäk. todistaa, että äiti ja poika m.m. neuvottelivat keskenään omaisuutensa hoidosta, joka näinä aikoina ei ollut helppo asia. Kihlman itse oli vuosien kuluessa pannut puolet jollei enemmänkin omista ja tyttärensä varoista osakkeihin ja muihin arvopapereihin, jota vastoin äiti huolimatta poikansa neuvoista oli jatkanut lainausliikettä, niin että hänellä nyt oli noin 120,000 mk. saatavana Kruununkylän talonpojilta. Vaikka lainanottajat yleensä olivat luotettavia, katsoi Kihlman asiaa kuitenkin arveluttavaksi. "Vuosikymmenen kuluessa ovat olot Suomessa suuresti muuttuneet. Ennen oli rahamiesten vaikea sijoittaa varojaan, nyt ovat katovuodet aiheuttaneet yleisen rahanpuutteen, josta välttämättömästi on johtunut kaikkien tavara-arvojen aleneminen. Jos nyt talo olisi myytävä siten että se olisi maksettava käteisellä, niin ei siitä saataisi enemmän kuin puoli hintaa, jos sitäkään." Näin ollen olisi mahdotonta, tarpeen tullen, melkoista vahinkoa kärsimättä saada lainat maksetuiksi. Kihlman neuvoo sentähden äitiään olemaan myöntämättä enemmän lainoja kruununkyläläisille, joista useimmat ovat velkaantuneita, vaan sen sijaan sijoittamaan rahat niin, että ne saadaan irti, jos tarve vaatii. Rahoja takaisin vaatiessa tulee tietysti noudattaa kaikkea mahdollista armahtavaisuutta varsinkin niitä kohtaan, jotka koettavat lyhentää velkojaan; niitä kohtaan taasen, jotka vain enentävät velkataakkaansa, on ankaruus paikallaan. Vihdoin Kihlman muistuttaa äitiään siitä, että velkakirjat, joissa rahat on merkitty ruplissa, ovat laadittavat uudestaan, ja velka merkittävä markoissa. Se olisi oikeastaan ollut tehtävä jo edellisenä syksynä (1865), jolloin rahanmuutos tapahtui ja tuotti kapitalisteille 18 prosentin voiton. -- Myöhemmistä kirjeistä huomaa, että äiti kyllä koetti noudattaa näitä neuvoja, vaikka hän ei, kun lähinnä seuraavina vuosina olot kävivät yhä ahtaammiksi, voinut olla edelleenkin auttamatta rakkaita kruununkyläläisiään.

Elokuun 16 p:nä Kihlman perheineen lähti Vaasasta. Isossakyrössä käytiin L. Stenbäckillä, "joka aina oli iloinen saadessaan vieraita", ja Alavudella K. F. Stenbäckillä. Tultiin sitte Visuvedelle, josta höyrylaivalla kuljettiin Tampereelle. Sieltä jatkettiin maanteitse Hämeenlinnaan, missä 20 p:nä astuttiin junaan, jolla saavuttiin Helsinkiin. Matka oli alituisten sateitten vuoksi mitä rasittavin, mutta kumminkin tultiin terveinä perille.

End of Project Gutenberg's Alfred Kihlman I (of 2), by Eliel Aspelin-Haapkylä