Part 35

Uutisista, jotka Kihlman tänä syksynä kertoi äidilleen, kuuluvat muutamat hänen elämäkertaansakin. Niin esim. se, että syyskuulla perhe jälleen lisääntyi: syntyi näet neljäs poika, joka sai nimen Uno Rafael. -- Toinen uutinen koski Esseniä. "Esseniltä olen saanut kirjeen", mainitsee Kihlman 1 p:nä lokak. "Paljon mietittyään on hän suostunut noudattamaan kutsumusta ensi kevätlukukautena hoitaa käytännöllisen teologian professorinvirkaa, joka on vapaa [Porvoon piispaksi tulleen] Schaumanin jälestä. He [Essen perheineen] muuttavat siis koetteeksi Helsinkiin. Jollei miellytä, niin palataan Ilmajoelle. Se on nyt toinen kappalainen, joka kutsutaan professoriksi. Miten ovatkaan ajat muuttuneet!" -- Kolmas uutinen koski kirjoittajaa itseä. Aug. Lilius oli nimitetty Kokemäen kirkkoherraksi, ja Kihlman oli hakenut siten avonaiseksi tullutta teologianlehtorin virkaa. Hän oli ainoa hakija, mutta hänen oli suoritettava asianmukainen opinnäyte tullakseen kysymykseen. Näin oli siis Kihlmanillekin avautumassa uusi ura.

Loppuvuodeksi oli Kihlmanilla nyt yllin kyllin työtä väitöskirjan kirjoittamisessa. Selittäessään marraskuun lopulla, miksi niin harvoin kirjoitti äidilleen, hän lausuu: "Äiti, joka tuntee luontoni, saattaa ymmärtää, kuinka levoton olen. Tahdon tehdä niin hyvää työtä kuin mahdollista, ja sen vuoksi täytyy minun käyttää siihen jokaista vapaata hetkeäni. En pane koskaan maata ennenkuin puoliyön jälkeen ja kuitenkin ennätän mielestäni niin vähän. Monet toimeni vaikuttavat hyvin häiritsevästi. En saa koskaan rauhaa ennenkuin yöllä." Aineekseen hän oli valinnut kysymyksen lapsenkasteesta, joka, niinkuin edellisestä tiedämme, oli aikoja sitten kiinnittänyt hänen mieltään.

Luonnollista on, että joululomakin kului tässä työssä. Itse joulun vietosta sisältää seuraava kirjeenote kuvaavan piirteen (äidille 7/1 1866): "Kiitän sydämellisesti kaikista joululahjoista. Kalleinta minulle oli Isän muotokuva. Nähdessäni sen tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi vetäytyä syrjään vuodattaakseni Isän muistolle pyhitetyn kyyneleen. Oli kuin olisin hengessäni tavannut hänen henkensä. Jumala suokoon hänelle rauhansa! On omituinen tunne siten hengessään elävästi seurustella aikoja sitten poismenneen kanssa. Ah, kuinka pian jopa lähimmät omaisemmekin unohtavat meidät maan päällä!"

* * * * *

Uutena vuotena 1866 oli Kihlmanin lähdettävä Turkuun painattamaan ja julkisesti puolustamaan väitöskirjaansa, joka hänen lähtiessään ei vielä ollut valmis. Ilmajoelta hän (13/1) kirjoittaa Hildalleen, että hän Hannan seurassa hauskan matkan jälkeen oli saapunut Essenille, että hän tälle oli lukenut osia teoksestaan ja "saanut painatusluvan" ja että hän oli päättänyt matkustaa Tampereen kautta nauttiakseen appensa seurasta, jonka piti lähteä Helsinkiin. Tietysti tulikin siten matkan alkupuoli hupaiseksi, mutta kun hän Huutijärvellä (Kangasalla) erosi Essenistä, oli alkanut sataa vettä aivan niinkuin kesällä, ja Kihlmanin oli ylen vaikea lumettomalla tiellä päästä eteenpäin. Hän myöhästyikin kokonaisen päivän ja saapui hyvin alakuloisena "vanhaan Turkuun". Eikä hän aluksi sielläkään saanut kehotusta, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta (Hildalle 19/1): "Keskiviikko-[tulopäivän]iltana kävin Titus Reuterin kanssa Renvallilla. -- Torsten tuli levottomaksi, kun sai tietää aineeni. Sen johdosta syntyi vilkas keskustelu, jossa Renvall koetti antaa minulle parempia mielipiteitä, ilman että saatoin muuttaa vakaumustani. Lopputulos oli, että voisi tulla arveluttavaksi, jos pysyisin kannallani. Eilen tein tervehdyskäynnin piispan ja muitten konsistorin jäsenten luona, ja kaikki kohtelivat minua siivosti ja ystävällisesti. Piispa oli oikein sydämellinen; mutta saatuaan tietää aineeni tuli hän hyvin alakuloiseksi. Hän selitti miten vaikeaksi kävisi, jos minä esittäisin harhaoppisia (heterodoxa) mielipiteitä, että minä saatoin hänet välikäteen, että hän tahtoi nimittää minut, mutta voisi hän itsekin tulla oikeauskoisten hyökkäysten esineeksi, syystä että hän, jonka tuli valvoa kirkon parasta, nimitti uskonnon opettajaksi henkilön, joka avonaisesti julkilausui kirkon käsitykselle vastakkaisia oppeja y.m. Hetken hiljaa kuunneltuani näitä purkauksia, sanoin olevani valmis kohta lähtemään kotia enkä suinkaan haluavani vastoin kirkonhallituksen tahtoa pakkautua kenenkään tielle j.n.e. Piispa vastasi silloin heti, että hän ei lainkaan tarkoittanut, että minun oli lähdettävä pois, että hän päinvastoin toivoi, että tulen nimitetyksi, ja että hän itse puolestaan oli täysin levollinen seurauksiin nähden; mutta hän ainoastaan pelkäsi hedbergiläisten valitushuutoja y.m. Minä juttelin hänen kanssaan pari tuntia ja sain kutsun päivälliselle tänään. -- Niin ovat asiat: pelkään vähin, että palaan kotia toimittamatta asiaani. Kumminkin olen nyt tavallista levollisempi. Menköön miten tahansa: päätökseni on peruuttamaton, että olen toimiva velvollisuuteni ja omantuntoni mukaan. -- Älä puhu lähemmin näistä seikoista, jotta ei tarpeetonta lavertelua syntyisi. Piispa pitää minusta sydämellisesti, mutta pelkää (är rädd), tapansa mukaan. Peittäkäämme hänen heikkoutensa. Voit sanoa, että väitöskirjani on herättänyt epäilyksiä, mutta että toivon voivani poistaa ne. -- Bergrothilta ei kuulu mitään. Jos niin tapahtuisi, ettei minua täällä hyväksyttäisi ja että asia Helsingissäkin menisi myttyyn, niin katsoisin täyttäneeni kaiken teologisen vanhurskauden ja sanoisin teologialle, nimittäin tälle inhimilliselle teologialle, joka tuottaa sydämelle ainoastaan rauhattomuutta, ikuiset jäähyväiset, ja sanoisin sen ilman kaipausta tai surua. On helpompi olla ihminen, kun ei ole teologi." --

Toiseltakin taholta Kihlmania ahdistettiin. Eräs "kysyjä" (Frågare) pyytää näet (A. U. n:o 8, 20/1) saada tietää, oliko tuomiokapituli, joka nykyisin oli hyväksynyt muutaman kielenopettajan hakemuksen lehtorin virkaan, sitä mieltä, että kaikki semmoiset olivat hakukelpoisia, vai oliko tässä vain poikkeus kyseessä? Sen ohella hän tiedustelee, oliko prokuraattorin vai kenen velvollisuus ryhtyä asiaan, jos vääryyttä oli tapahtunut? -- "Ikävä on, että minulla on kadehtija", kirjoittaa Kihlman (22/1) mainiten "kysyjän" (jonka hän luulee maisteri C. G. Swaniksi). [Tämä lienee ollut erehdys. Ainakaan ei maist. Swan enää muista kirjoittaneensa mitään Turun lehtiin. Eräässä toisessa kirjeessä Kihlman sanoo Swanin aikovan hakea virkaa, jota tämä ei kuitenkaan tehnyt. Mahdollisesti aiheutti jonkun antama tieto, että Swan oli ajatellut viran hakemista, olettamuksen, että hän oli kysyjä. -- Kysymys johtui siitä, että Kihlman ei ollut suorittanut pedagogian tutkintoa, mutta tuomiokapituli lienee ollut sitä mieltä, että hän _pappina_ oli pätevä uskonnonopettajaksi.] tiedustelut. "Kysymyksestä saattaisi luulla, että minä matelemisella olen hankkinut itselleni jonkun armon. Jos olisin tiennyt, etten ole hakukelpoinen, niin en olisi vaivannut itseäni tänne, ja jos vielä tietäisin, etten sitä ole, niin lähtisin pitemmittä mutkitta pois. Nyt en tiedä mitä olen. Renvall sanoo tuomiokapitulin selittäneen minut päteväksi; Hornborg sanoo, että kysymys vielä on ratkaisematta. Saattaa siis tapahtua, että sitte kun olen suorittanut opinnäytteeni minut selitetään epäpäteväksi, ja koko työni on ollut turha. -- -- Olen tarjonnut palvelustani; jollei minua voida käyttää uskonnonopettajana, niin kelpaan kai vieläkin kielenopettajaksi, niinkuin ennen." --

Kaikki sujui hyvin. Arkkipiispa oli purkanut huolensa Renvallille, joka oli rauhoittanut hänet, ja Kihlman kiirehti kirjansa valmistumista. Hän kirjoitti uudestaan johdannon, jonka jälkeen painatus alkoi, ja sen jälkeen hän suuressa ahdistuksessa jatkoi työtään. Oli näet jo määrätty, että helmikuun 10 p:nä tapahtuisivat käytännölliset kokeet ja 12:tena väittely.

Keskellä tätä kiirettä kirjoitti Essen esittelijäsihteeri toht. Waenerbergin salaisuutena kertoneen, että senaatissa 18 p:nä oli käsitelty ehdotusta, että Kihlman ilman hakemusta nimitettäisiin normaalikoulun yliopettajaksi. Äänestäessä oli neljä ollut vastaan, neljä Kihlmanin puolella, jälkimäisten joukossa puheenjohtaja. Siitä seurasi, että esitys oli lähetettävä Pietariin, jollei pöytäkirjaa tarkistettaessa muutosta tapahtunut, jota Waenerberg ei ollut katsonut luultavaksi. "Niin ovat asiat, rakas Hilda. Olen tänään usein huokaillut Jumalalle, että hän johtaisi kaikki parhaimmaksi. Minä olen entiselläni. Jos tieto tulisi, että ehdotus on mennyt myttyyn, niin olisin iloinen, en ainakaan murheellinen. Mutta jos se hyväksytään, silloin, Hilda, täytyy meidän alistua ja mennä, minne Herra kutsuu meidät. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Samasta kirjeestä (25/1) otamme vielä seuraavat rivit: "Niin, rakas Hilda, lapsiamme täytyy meidän hoitaa: minun tulee käyttää enemmän aikaa heitä varten. Se on kuitenkin pysyvintä, mitä voi jättää jälkeensä: hyvin kasvatettuja lapsia. Das Gute soll man nur nicht erzwingen. On oltava hyvin kärsivällisiä ja antaa hyvän juurtua. Meidän tulee olla yhtä kärsivällisiä kuin Isä taivaassa on meitä kohtaan. Kuinka kärsivällisesti hän odottaakaan parannustamme! Ja hän voisi kai kyllä käyttää montakin pakkokeinoa! Mutta rakkaus on oleva vapaaehtoinen. Jollei se sitä ole, jos siinä on vähintäkään pakkoa, niin on se ulkokullaisuutta, ja kaikki on turmeltu."

Seuraavasta kirjeestä (30/1) näkyy, että Kihlman vielä kuukauden vaihteella oli samassa pinnistyksessä. "Toisinaan olen oikein epätoivossa. Eikä kuitenkaan auta menettää rohkeuttaan: minun täytyy kestää. Ei ole paljo jälellä, mutta kaikki vaatii aikansa, ja kun sanoja tulisi punnita kultavaa'alla, pitäisi olla enemmän aikaa ja ennen kaikkea -- rauhaa. Tätä jälkimäistä en ole voinut saada." -- -- --

Viikon päästä oli teos kuitenkin valmis: _"Dogmen om barndopet. Historisk-kritisk afhandling."_ Tutkimuksessa, joka käsittää 100 sivua, tekijä on seikkaperäisesti esittänyt ja perustellut samat mielipiteet, jotka jo tavataan hänen muistutuksissaan toht. C. J. Estlanderin käsikirjaehdotuksen johdosta (1854-55) ja joista hän oli kirjoittanut arkkipiispalle, kun tämä tahtoi kutsua hänet katkismuskomitean jäseneksi (1863). Tässä riittänevät seuraavat otteet ilmaisemaan Kihlmanin lähtökohdan ja lopputulokset:

"Luterilainen kirkko ei muodosta mitään poikkeusta muista erikoiskirkoista. Ei sekään ole yhdenmukainen Kristuksen todellisen kirkon kanssa. Eikä ole sille häpeä tunnustaa epätäydellisyyttänsä ja pyrkimystään parempaan. Mutta se on häpeä, jos se elää sokeassa itsetyytyväisyydessä kaipaamatta enempää edistystä ja täydellisentymistä. Jos se sanoo: minä olen rikas, olen kylläinen enkä tarvitse mitään, niin on se sokea ja tarvitsee totuuden silmävoidetta oppiakseen tuntemaan köyhyyttään. Mutta niin ei voi se kirkko sanoa, joka asettaa pyhän raamatun, kristillisen totuuden lähteenä, itseään korkeammalle, kehottaen itsekutakin siitä välittömästi noutamaan enempää valoa, ja joka pitää tunnustuskirjoissa säilytetyn tunnustuksen todistuksena siitä, miten raamatullinen totuus määrättynä aikana on käsitetty. Protestanttisen kirkon oppineimmat ja hurskaimmat teologit eivät senvuoksi olekaan epäilleet avonaisesti osoittaa, mitä puutteita he ovat huomanneet kirkonopissakin, ja lahjojensa mukaan koettaa myötävaikuttaa kristillisen totuuden täydellisempään käsittämiseen."

"Niihin dogmeihin, jotka kaipaisivat enempää tutkimista ja jotka olisivat saatavat parempaan sopusointuun kokonaisuuden kanssa, luemme sakramentteja koskevan. Erittäinkin olisi kasteenoppi lapsenkaste-muodossaan huolellisemman perustelun tarpeessa (tarfva en omsorgsfullare begrundning)." [Siv. 3-4.] -- -- --

"Miten vaikea tämä uskonkappale onkaan ja miten horjuva käsitys siitä historian todistuksen mukaan onkaan ollut, näyttää meistä kuitenkin niin paljon varmalta, että lapsenkasteen hylkääminen ei ole oikeutettu. Ainoastaan silloin kun lapsenkasteelle annetaan merkitys, jonka kautta kristinuskon tärkeimmät totuudet saatetaan vaaraan, on oikeutettua vastustaa sitä. Että teoriat lapsen uskosta ja uudestasyntymisestä ovat aiheuttaneet semmoisen vaaran, ei ole kiellettävissä". [Siv. 98.] --

"Mutta koska raamatussa lapsenkastetta ei nimenomaan käsketä eikä edes mainita, niin ei sen laiminlyömistä voida leimata antikristilliseksi. Sitä vastoin on täydellisesti kristinuskon henkeä vastaan tehdä lapsenkaste pakolliseksi toimitukseksi. Koska Kristus, jolla yksin on oikeus säätää lakeja seurakunnalleen, ei ole määrännyt vissiä aikaa, jolloin kaste on toimitettava, ei mikään inhimillinen valta (myndighet) ole oikeutettu rajoittamaan Hänen myöntämäänsä vapautta. Kirkko toimisi ainoastaan sopusoinnussa korkean Perustajansa hengen kanssa, samoin kuin arvonsa mukaisesti, vapaalle vakaumukselle perustettuna yhteytenä, jos se jättäisi yksityiselle seurakunnanjäsenelle vallan määrätä, milloin hänen lapsensa ovat kastettavat." -- [Siv. 99.]

Itse väittelystä Kihlman kertoo äidilleen: "Viime keskiviikkona sairastuin lievään vatsakuumeeseen. -- Sairauteni tähden ei käytännöllisistä kokeista lauantaina tullut mitään. Maanantaina [12 p:nä] tunsin itseni [kiitos olkoon lääkärin ja ystäväni T. Reuterin hoidon] siinä määrin paremmaksi, että päätin väitellä. [Kirjoittaessaan kotiinsa Kihlman humoristisesti lausuu: 'Tiedän että ajatuksissanne olette luonani, kun olen kiikissä (i pressen)! Olen usein muistanut Ragnar Lodbrokin sanoja käärmekuopassa: 'Kyllä kai porsaat röhkisivät, jos tietäisivät, mitä karju kärsii'.'] Nousin sairasvuoteeltani ja lähdin suoraan kateederiin. Kestin ihmeellistä kyllä yli neljä tuntia, k:lo ll:sta yli 3:een saakka. [Toht. J. A.] Lindelöf oli ex officio opponens, prior oli eräs pastori Alopaeus, ylimääräisinä esiintyivät arkkipiispa ja rovasti E. M. Rosengren (innokas hedbergiläinen). Lindelöf ja arkkipiispa olivat erittäin humaanisia, samoin Alopaeus. Rosengren [joka vasta väittelytilaisuudessa oli saanut kirjani käsiinsä] huusi ja melusi ja teki itsensä naurettavaksi koko yleisön edessä. Olen jäävi arvostelemaan itseäni, mutta luullakseni en menestynyt huonosti: ainakaan ei väitteitäni osoitettu vääriksi. Lopputulos on sentään epävarma. Minua pidetään kerettiläisenä, kirkolle vaarallisena henkilönä. On mahdollista, että teoreettinen opinnäytteeni hyljätään, taikka ainakin katsotaan vähäarvoiseksi, vaikka väittelyssä tunnustettiin, että väitöskirjani oli laadultaan akateeminen, ja että siis olin tehnyt enemmän kuin tarvittiin. Jos minut hyljätään, ei Äidin pidä surra. En minä aio sitä hävetä, päinvastoin merkitsen sen ansioluettelooni. Kumminkin toivon vielä hyvää loppua. Arkkipiispa ja tuomiorovasti ovat puolellani, niin myös Lindelöf. -- Huomenna [14 p:nä] ovat käytännölliset kokeet k:lo 8-10. -- Tämän hevoslääkityksen jälkeen tunnen itseni paremmaksi enkä huonommaksi. Jumalalle kiitos kaikesta. Antaudun hänen turviinsa, sillä etsin Häntä ja Hänen totuuttaan. Vaikka ihmiset eivät hyväksy minua, toivon sentään, että Hänen mielihyvänsä ei ole minusta kääntynyt." [Olemme ottaneet tämän kirjeestä äidille, syystä että kirjeet vaimolle ovat liian seikkaperäiset.]

Kokeet eivät onnistuneet täysin tyydyttävästi, osaksi liiallisesta perusteellisuudesta, osaksi väsymyksestä (Kihlman valmistautui niihin k:lo 4:ään aamulla!). Pari tuntia myöhemmin tuomiokapituli kokoontui tekemään päätöstään. Tietopuolinen opinnäyte arvosteltiin korkeimmalla arvolauseella, käytännölliset kokeet lähinnä korkeimmalla, ja Kihlman nimitettiin teologianlehtoriksi Vaasan lukioon. Kun kapitulin jäsenet k:lo 2 saapuivat päivällisille Kupittaan ravintolaan, mihin asianomainen oli kutsunut heidät, toivat he hänelle tämän tiedon ja onnittelunsa -- sitä tervetulleemmat, kun hän viime hetkeen saakka oli odottanut pahinta. Heikko kun oli sairautensa jälkeen, istui uusi lehtori ja isäntä palttoo päällä arkkipiispan ja presidentti Procopén välillä, joka jälkimäinen oli kutsuttu vanhana tuttuna. Kihlmanin esittämien maljojen jälkeen piti arkkipiispa hänelle mitä kauneimman ja sydämellisimmän onnentoivotuspuheen. Päivällisten syötyä istuttiin maljakon ympärillä ystävällisesti pakisten k:lo 8:aan illalla. Keskellä juhlatilaisuutta sai Kihlman sähköteitse lämpimän onnentoivotuksen virkatovereiltaan Vaasasta, mikä suuresti ilahdutti häntä. -- Tuomiokapitulin äänestyksestä annettiin hänelle sittemmin tieto, että jotkut herroista olivat tunteneet samoja tunteita kuin Herodes, kun hän ajatteli, että Johannes Kastaja oli mestattava. Sen täytyi tapahtua, joskin raskaalla sydämellä. Sentähden kesti neuvottelu tavattoman kauan. "Hjelt oli minua vastaan ja samoin Hornborg. Jälkimäiselle Renvall muistutti, ettei hänkään, Hornborg itse, ollut puhdasoppinen tutkimuksessaan kasteesta; miksi oli hän niin tarkka minuun nähden? Hjelt oli lopulta selittänyt, että hän ei tahdo vastustaa minua, koska arkkipiispa, jonka lähinnä tulee vastata kirkon puhtaan uskon säilyttämisestä, sekä 4 teologiantohtoria katsoi voivansa hyväksyä minut." Lopputulos oli tietoperäisestä opinnäytteestä 25/28 (Arkkipiispa, Hjelt ja Hornborg kukin 3, muut kukin 4) ja käytännöllisestä 23/28 (Renvall ja Hornborg kumpikin 4, muut kukin 3). "Arkkipiispa antoi tietoperäisestä ainoastaan 3 ääntä, luultavasti näyttääkseen, ettei hän sentään hyväksynyt sisällystä, taikka jotta hän ei tekisi itseään moitteenalaiseksi; Hornborg taas antoi 4 ääntä käytännöllisessä korvatakseen mitä oli vähentänyt toisessa äänestyksessä." -- Varmana pidettiin, että Kihlman ei olisi saanut painatuslupaa, jos käsikirjoitus olisi valmiina kiertänyt kapitulilaisten luona. Nyt se oli hänelle annettu Renvallin vastuulla -- ja tästä huomaa, että Kihlman luultavasti olisi palannut tyhjin käsin Turusta, jollei teoksen myöhäinen valmistuminen olisi tehnyt edeltäkäyvää tarkastusta mahdottomaksi.

Voimistuakseen viipyi Kihlman Turussa 20 p:ään, ollen koko ajan mitä ystävällisimmän huomaavaisuuden esineenä tuttaviensa puolelta. Arkkipiispan epäilykset näyttivät kerrassaan hälvenneen, ja erotessa hän suuteli Kihlmania. Kumminkin tunsi tämä enimmin kiitollisuutta tuomiorovasti Renvallia kohtaan, joka tosiystävänä oli häntä tukenut.

Miten tyytyväinen Kihlman oli, sen huomaa seuraavista riveistä äidille (25/2): "Niin, hyvä Äiti, olen nyt taas hupaisessa kodissani. Olen suorittanut tehtäväni tavalla, joka on saavuttanut tuomarieni tunnustuksen. -- Olen nyt teologianlehtori: tulevaisuuteni on jotenkin turvattu. Saan käyttää aikaani ja kykyäni semmoiseen, joka on minulle sydämen asia. Olen nyt mielestäni päässyt toivomusteni perille. Korkeammalle en ole pyrkinyt, toivon vain, että terveys ja voimat sallisivat minun siunauksellisesi vaikuttaa sillä paikalla, johon olen tullut. Minulla on niiden kunnioitus, jotka tuntevat minut, minulla on ymmärtäväinen, lämpimästi tunteva, jalosti ajatteleva, rakastettu vaimo, eivätkä lapseni vielä aiheuta mitään erikoisia huolia. Olen niin onnellinen ja tunnen itseni niin onnelliseksi, ja onnentunteeni kahdistuu siitä, että Äiti vielä elää ja, saatuaan kärsiä niin paljon huolia minun tähteni, on onneni todistajana. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, kaiken hyvän antajaa kohtaan."

Äidin vastaus on liikuttavan hellä: "Minun on vaikea sanoin ilmituoda onnellisuutta ja iloa, joita olen saanut kokea, kun olet, lauseesi mukaan, päässyt toivomustesi ja harrastuksesi perille. Ainoastaan Jumala tietää, mitä kiitollinen sydämeni tuntee. -- Et sinä ole koskaan tuottanut minulle surua, paitsi silloin kun päätit lähteä Saksaan. Silloin itkin ja tuskittelin erotessani sinusta -- ja nyt, juuri se levottomuus ja tuska, jotka silloin vaivasivat minua, ovat nyt muuttuneet minulle syvimmäksi iloksi ja riemuksi. Tiedät, kuinka sydämestä rakas aina olet minulle ollut: sinun onnesi on ollut minun onneni. Jos Jumala sallii, että jotain semmoista tapahtuu jollekin sinun omaisistasi, niin silloin vasta tunnet, minkä onnen minä nyt olen kokenut." -- -- --

Mutta ei Kihlman sittenkään ollut ilman huolia. Toiselta puolen huolestutti häntä ajatus, että Helsinkiin-muutto kenties oli edessä, toiselta puolen hän luuli väitöskirjansa synnyttävän ikävää polemiikkia. "Jos siitä olisi hyötyä totuudelle, niin polemiikki olisi ilahduttava. Mutta tavallisesti se kehittyy toraksi ja herjaukseksi, jota en rakasta. Olen kuitenkin yleensä levollinen. Ei kukaan voi minua tuhota (förderfva), jollen itse sitä tee. Lokaa voidaan heittää päälleni, mutta sillä en ole tuhottu. Voidaan osoittaa, että olen väärässä, mutta en silläkään ole tuhottu. Olen ainoastaan tahtonut tietää, mikä on totuus, ja muuttaisin mielelläni mielipidettä, niin pian kun huomaisin erehtyneeni." [Että muutkin odottivat polemiikin syntyvän, todistaa esim. seuraava ote K. E. Stenbäckin kirjeestä (13/3) Kihlmanille: "Onneksi että olet päässyt Turun kiirastulesta. Olen mielenkiinnolla lukenut kirjasesi lapsenkasteesta. Sinä pitelet surkeasti oikeauskoisuutta -- ihmeellistä, että tuomiokapituli antoi: laudatur. -- Mutta odotappas -- kyllä tullee satamaan anateemoja sekä idästä että lännestä. Ja jollei niin tapahdu -- todistanee vaikeneminen niin tärkeässä asiassa joko että hengellinen välinpitämättömyys on yleinen taikka että -- totuus voittaa yhä enemmän alaa." --]

* * * * *