Part 34

Vielä matkalla ollessaan sai Kihlman vaimonsa kirjeestä lukea sanoman, että Emma Riska oli kuollut 11 p:nä tammik. (1864). Ei ainoastaan hänen omansa, vanhemman, ja hänen vaimonsa, nuoremman, ystävyyden tähden -- joka jälkimäinen pukeutui sanoihin: "Jumalan ikuinen rauha tälle lämpimälle, jalolle sielulle! Kaipaan häntä syvästi" -- vaan myöskin sen vuoksi, että vainaja oli asunut heidän talossaan, liikutti tieto Kihlmanin sydäntä. Kotia tultuaan hän hautasi uskollisen ystävättärensä, jolle lukiolaiset kantajina tekivät viimeisen palveluksen. [Emma Riskan jälkeen muutti Kihlmanin talon pienempään rakennukseen ensin neidit Berg, sitte neiti S. Nordenkraft ja 1866 neiti Lovise Alcenius, joka luujauhomylly-yhtiön asiamiehenä osti maalaisilta luita. Luut säilytettiin talon makasiinissa, kunnes ne lähetettiin Pietarsaareen.]

* * * * *

Koulutyötä oli Kihlmanilla Vaasassa vähemmän kuin Pietarsaaressa, nimittäin lukiossa 8 tuntia ja realikoulussa 4, s.o. yhteensä 12 viikossa. Sitä vastoin häneltä ei puuttunut muunlaisia tehtäviä. Jo v:sta 1860 oli Kihlman kuvernööri O. von Blomin määräyksestä Vaasan teknillisen realikoulun johtokunnan jäsen, joulukuulla 1863 Vaasan maistraatti kutsui hänet kaupungin rahatoimikamarin puheenjohtajaksi ja helmikuulla 1864 hänet kutsuttiin Vaasan Piplia- ja evankelisen seuran komitean jäseneksi. Kun tämän lisäksi vielä mainitaan, että hän Vaasaan tultuaan myöskin vastaanotti määräyksen olla Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin johtokunnan jäsen (toiset olivat: H. Rosenberg ja Levón) ja samoin valittiin Puuvillakehräämön johtokunnan jäseneksi, niin ymmärrämme, että Kihlmanilla, joka kaikissa toimissaan oli niin erinomaisen tarkka ja tunnollinen, oli tarpeeksi monta rautaa tulessa. -- Tässä yhteydessä mainittakoon, että Kihlman jo 1859 oli kutsuttu Suomen Lähetysseuran asiamieheksi, jonka tehtävänä olisi ollut lähetystointa varten kerättyjen rahojen lähettäminen seuran johtokunnalle Helsinkiin. Siihen hän kuitenkin (14/11 1859) antoi kieltävän vastauksen, "siitä syystä etten minä vielä ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". Kihlmanin epäilykset lähetysasiaan nähden johtuivat tietenkin Beckin vaikutuksesta.

Mitä seurusteluun tulee, oli se Vaasassa rajoitetumpi kuin Pietarsaaressa. Täällä oli vähemmän sukulaisia kuin siellä, ja uusia tuttavuuksia perhe tuskin etsi. Kirjeistä päättäen on vain yksi uusi seurustelu tuttava mainittava, nimittäin kuvernööri, parooni Wrede perheineen, joka niinkuin ylempänä on mainittu oli lähin naapuri eteläpuolella samoin kuin kauppaneuvos Levón oli lähin naapuri pohjoispuolella. Keväällä 1864 oli Jalasjärvellä karhu kierretty. Parooni Wrede, joka oli innokas metsästäjä, pani silloin toimeen metsästysretken, jolla hän johti toista kymmentä vaasalaista nimrodia ja sitä paitsi (kuopiolaista?) luutnantti Höökiä metsän kuningasta vastaan. Tietysti yksi ei kyennyt pitämään puoliaan niin monta vastaan: karhu kaatui Höökin luodeista. Sittemmin mesikämmen tuotiin Vaasaan (luultavasti viimeinen tätä lajia, joka siellä on nähty), ja Wrede toimeenpani peijaispäivälliset tapauksen kunniaksi. Tässä tilaisuudessa piti Kihlman humoristisen maljapuheen isännälle, omistaen tälle sen kunnian, joka sodassa aina myönnetään päällikölle, vaikka hän itse ei olisikaan vihollisen verta vuodattanut. Niin puhuja teki sitä mieluummin, kun hän eräitten muitten kanssa oli uskaltanut epäillä retken menestystä.

Yleensä Kihlman ja hänen perheensä terveyden puolesta viihtyivät hyvin Vaasassa, mutta kumminkin ansaitsee merkitä, että hän huhtikuulla (1864) käydessään vaasalaisten osakkaitten edustajana Pohjalaisen höyrylaiva oy:n vuosikokouksessa Porissa, vilustui tavalla, joka pitkäksi aikaa teki hänet raihnaiseksi. Onneksi hänen rintansa kesti tämänkin uhkaavan vaaran, ja kesäksi hän jälleen toipui, mikä oli sitä hauskempaa, kun vanha äiti Kruununkylästä nyt tuli katsomaan poikansa uutta kotia. Siten täyttyi Kihlmanin lukuisissa kirjeissä esitetty toivomus saada kokeneelle, rakkaalle äidilleen "jonkunlaisella ylpeydellä näyttää" -- niin hän kirjoittaa -- "mitä hän oli kyennyt aikaansaamaan". Muuten oli äidillä toinenkin syy tulla: perheeseen oli näet helmikuulla ilmestynyt kolmas poikanen, joka oli saanut isänsä velivainajan nimen, Siegwarth. Tämän tulokkaan oli Kihlman esittänyt äidilleen humoristisessa kirjeessä, jonka pienokainen itse oli kirjoittavinaan rakkaalle Mummolleen: "Vaikka minun voimani eivät juuri sallisi mitään ponnistusta, kaikkein vähimmin kirjalliseen suuntaan, olen kuitenkin katsonut sopivammaksi itse käydä kunniatervehdyksellä Mummoni luona kuin antaa jonkun muun esittää minut. -- -- -- Mummolla on kolmaskin pojanpoika, jota erotukseksi pikku veli Lorenzosta, saksaksi nimitetään 'Brüderle'. Maallinen elämänurani alkoi perjantaiaamuna 19 p:nä helmik. klo neljänneksen yli 5:n. -- -- -- Sen jälkeen olen melkein taukoamatta harrastanut iälleni kuuluvien velvollisuuksieni noudattamista. Olen nukkunut, nukkunut yöt ja päivät. Tämä minun menettelyni on enentänyt suosiotani äitini, isäni ja isoäitini y.m. luona, ja lauseita on kuulunut, jotka ovat minulle hyvin imartelevia, mutta joita kainouteni ei salli toistaa. Jos tulevaisuudessakin voin yhtä helposti niittää laakereita, niin tulee minusta varmaan mainio mies. Mutta jättäkäämme tulevaisuus siksensä: Minä en välitä siitä, en ollenkaan, olen, Mummo, todellakin niin tyyni kuin ei minulla tulevaisuutta olisikaan." -- Avautuuhan tässä meille vilahdus Kihlmanin onnelliseen kotiin, josta lukiolaistenkin kesken juteltiin, että isä oli ottanut pojan kätkyestä käsiinsä ja sitä ihaillen huudahtanut: "Ganz sonderbar!"

Elokuulla vietti Kihlman iloisia päiviä Essenillä Ilmajoella. Siellä oli näet 21 p:nä Lydia von Essenin ja insinööri Edvin Bergrothin häät. Saman kuun 8 p:nä oli toinenkin tuntemamme Lydia, nimittäin Lydia Bergroth Keuruulla viettänyt häitä v. t. kappalaisen (Kihlmanin oppilaan Helsingin ajoilta) Adolf Vegeliuksen [Kuollut 1868 Perhon kappalaisena.] kanssa, ja tämä nuori pari oli myöskin saapunut häihin Ilmajoelle. Kuvaavaa Kihlmanille on, että hän vähän ennenkuin Vegelius rouvineen lähti Esseniltä pyysi saada puhutella nuorta rouvaa kahdenkesken. Silloin hän oli antanut Gelansa sisaren tyttärelle neuvoja alkavaa uutta elämää varten, sanoen m.m. miten hänen tuli koettaa tehdä kotinsa miellyttäväksi ja että hän ei saisi surkutella miestään, vaikka tällä olisi vaikeitakin tehtäviä, vaan aina rohkaista häntä täyttämään velvollisuuttansa. Kun hän odotti miestään kotia, piti kylmällä säällä olla iloinen roihu uunissa ja lämmin ruoka pöydälle pantavana. Pöytä oli aina siististi katettava ja kesäisin asetit tuoreella krassilla tai persiljalla koristettavat. Semmoisia neuvoja hän antoi puhuen paljon muutakin, niinkuin ainakin isä kodista eroavalle lapselleen.

* * * * *

Muuten tämä vuosi kului ilman merkkitapauksia Kihlmanin elämässä. Joulukuulta on sentään kerrottava, että silloin, 21 p:nä (1864), kuoli kauppias Gust. Th. Forssell Turussa 73 vuoden ikäisenä. Hän oli hovioikeudenneuvos vainajan Forssellin veli ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden, joka, kun hän itse oli ollut naimaton, joutui jaettavaksi kahdelle sisarelle ja kahden veljen lapsille. Siten hovioikeudenneuvoksetar ja hänen perheensä, jonka toimeentulo oli ollut kaikkea muuta kuin huoleton, pääsi taloudellisesti turvalliseen asemaan; Kihlmanin rouvan osalle tuli noin 25,000 markkaa. -- Melkein tasan kuukautta myöhemmin sattui toinen kuolemantapaus, josta tässä siteeraamme Kihlmanin omat sanat kirjeestä äidilleen (5/2 1865): "Viime viikolla saimme tiedon, että lankoraukkani, onneton Oskar Forssell, on kuollut [25 ja puolen vuoden vanhana] Sjählön sairaalassa sunnuntaina 22 p:nä tammik. Kirjoittaja ei sano muuta kuin että hänen tautinsa oli lyhyt. Siten on siis tämä elämä päättynyt, elämä niin täynnä toivoa ja surua. Oskar oli luonnoltaan tavattoman lahjakas; itse viljeli hän luonnonlahjojaan väsymättömällä ahkeruudella. Hän oli todella toivorikas nuorukainen. Ja juuri silloin, kun hän oli herättänyt oikeutetuimpia toiveita, otettiin häneltä kaikki: ensin sumentuu hänen ruumiillinen silmänsä, ja vaipuneena synkkämielisyyteen sen johdosta, että hänen uransa oli katkennut, kalvaa synkkämielisyys, jota pakollinen toimettomuus ylläpitää, hänen sielunvoimiaan, jotka sortuvat pimentääkseen sielunkin silmän. Sen jälkeen elää tämä ennen niin älykäs nuorukainen vielä kolmatta vuotta eläimenlaatuisessa tilassa kertaakaan avaamatta suutansa puheeseen. Voi, miten kurja onkaan ihminen! Kuinka surkeaksi hän voikaan tulla kaikella ymmärryksellään! Kuitenkin oli Oskar nuorukaisen esikuva, ja se, joka jättää jälkeensä semmoisen muiston, ei varmaankaan ole turhaan elänyt. Rauha hänen ylitsensä!"-- Tähän lisättäköön vain, että Forssellin muisto ja maine jäi elämään hänen pohjalaisten toveriensa piiriin, jotka olivat hänestä odottaneet enemmän kuin kenties kenestäkään muusta. Julkisuudessa hän tuskin ollenkaan oli esiintynyt, mutta eräs hänen tutkielmansa Saulin luonteesta oli herättänyt ihastusta Fredrik Cygnaeuksessa, joka ilman tutkintoa antoi hänelle aineessaan korkeimman arvosanan. --

Syyskuun 1 p:nä 1864 oli Normaalikoulu Helsingissä alkanut toimintansa, ja oli tällä uudella oppilaitoksella silloin kolme yliopettajaa, J. E. Bergroth matematiikassa, H. L. Melander historiassa ja C. J. Lindeqvist kielissä, joista ensinmainittu myöskin oli koulun rehtori. Lokakuulla (9 p:nä) Kihlman kirjoittaa äidilleen: "Helsingistä olen näinä päivinä saanut tervehdyksen Bergrothilta, että minun ei pidä liiaksi kiinnittää itseäni Vaasaan. Tämä viittaa muuttoon. Lilius on ehdolla Kokemäelle. Mitä on tekeminen?" Se oli ensimäinen enne siitä, että Helsingissä oli valmistumassa Kihlmanille uusi laajempi toimiala. Ettei tämä asia kuitenkaan kohta ottanut sujuakseen suotuisasti, sen saamme tietää myöhemmistä kirjeistä. Huhtikuun 5 p:nä 1865 Kihlman kirjoittaa: "Helsingistä kuuluu paljon uutisia. Komitea on asetettava kouluasioita varten. Sen tulee laatia kouluille uusi vuosirahasääntö. Tarkoitus on korottaa opettajien palkkoja. Vahinko vain että minä ja moni muukin koulumies eronnee ennenkuin ehdotuksista totta tulee. Minä puolestani en jaksa enää odottaa. Jollen pian tavalla tai toisella saa parempaa palkkaa, niin otan eron. Olen nyt palvellut kirkkoa ja koulua 19 vuotta ja kiivennyt 100 ruplasta 300:aan. Arvelen tehneeni tarpeeksi yleiseksi hyväksi, kun pikkurahasta olen uhrannut parhaimmat voimani. -- Helsingistä kuuluu niinikään, että minut on senaatissa esitetty normaalikoulun teologianlehtoriksi. En ole oikein tyytyväinen siihen, sillä minullakin pitäisi olla sananvuoro asiassa. Kuitenkaan ei minulta ole mitään kysytty, mikä on sangen kummallista. Jonakin kauniina päivänä saan kenties lukea sanomista, että minut on nimitetty, ja arvatenkin luullaan, että minulle on osoitettu suurikin armo, kun minulle annetaan 1000 ruplaa 23 tunnista viikossa. Minä olen toista mieltä: minusta on nimittäin mitä raskain ja vaikein työ opettaa uskontoa 4 tuntia päivässä. Onhan se oikeaa rippikoulun pitämistä koko vuoden, ja semmoisesta työstä ei saisi edes niin paljon, että lastensa kanssa voisi syödä itsensä kylläiseksi. Se on surkeaa! Ja kestääkö terveyteni niin ankaraa työntekoa? Olen sentähden hyvin epätietoinen, onko minun suostuttava tarjoukseen. Olenhan jo 10 vuoden vanha koulukarhu (skolfux) ja tunnen jo tämän viran painon. En ole enää niin kärsivällinen. Pelkään myöskin etten enää ole niin sopiva. Jos tarjous olisi tullut 10 vuotta sitten, silloin olisi ollut toisin: nyt on ukko jo väsynyt -- -- -- poikiin." -- Ainoastaan neljä päivää myöhemmin (9/4) hän kirjoittaa samasta asiasta. Bergroth oli ilmoittanut sen olevan esillä senaatissa, ja että hän epäilemättä nimitettäisiin, jos hän itse tahtoo. Hänen tuli senvuoksi viipymättä lähettää myöntymyksensä. Virkatoimi käsitti 23 tuntia viikossa, ja palkka oli 800 ruplaa sekä 250 vuokrarahoja. "Saatuani tietää nämät ehdot, olin kyllä hetken epävarma; mutta pian oli päätökseni tehty. Minä sähkötin eilen: 'Koska 23 tunnin työ palkitaan tavallisella pedagogisella nälkähoitokeinolla, en voi vastaanottaa tarjousta.' -- Äiti ehkä ihmettelee päätöstäni. En ole kuitenkaan katsonut mahdolliseksi menetellä toisin, tekemättä mitä suurimpia uhrauksia. Ensiksikin menettäisin useita tuhansia ruplia myymällä taloni, josta varmaankaan en saisi 6,000 ruplaa enemmän, edelleen omani ja perheeni mukavuuden kodissa, sillä Helsingissä olisi meidän tyydyttävä korkeintaan 5:een huoneeseen, jotka maksavat 300 ruplaa vuokraa. Vihdoin olisin saanut paljon ja vaikeaa työtä, josta en Helsingissä olisi elänyt niukastikaan. Jos minun on nälkää näkeminen, niin on se minulle mieluisempaa 8 kuin 23 tunnin työllä. On todella häpeällistä tehdä semmoinen tarjous. Jos tahdon vaikkapa huonoimman rengin, niin en voi tarjota hänelle vähempää kuin ruokaa; mutta valtio ei häpeä antaa koulunopettajain palvella vähemmästä kuin ruuasta. -- -- -- Olen siis vapaa muuttokysymyksestä, joka on koko vuoden häirinnyt rauhaani."

Sähkösanoman ohella oli Kihlman kirjeessä laajemmin esittänyt kantansa, ja vastauksessaan Bergroth tunnusti, että hän täysin käsitti sen ja että kielto oli luonnollinen. Lehtorinvirka oli nyt vuodeksi eteenpäin jätettävä sijaisen hoidettavaksi, ja aikoi Bergroth koettaa sillä aikaa saada viran mukavammaksi, s.o. tuntien luvun vähennetyksi 12:een tai 13:een ja palkan korotetuksi 1,350 ruplaan. Menestys oli kuitenkin epävarma. -- Tämä Bergrothin lupaus ei suinkaan ilahduttanut Kihlmania, sillä se palautti hänet epävarmuuteen, josta hän juuri oli tuntenut itsensä vapautuneeksi.

Lukijasta, joka tietää, että Kihlman itse, säästääkseen heikkoa terveyttään, oli valinnut vaatimattoman virkansa ja myöskin ottanut lukuun, että hänen toimeentulonsa ei ollut riippuvainen siitä, oliko palkka vähän isompi tai pienempi, tuntunee kirjeotteissa esiintyvä tyytymättömyys oudolta, mutta näennäinen epäjohdonmukaisuus on helposti selitettävissä. Se johtui näet siitä, että koulunopettajain palkkakysymyskin oli tänä uudistusten aikana tullut päiväjärjestykseen. Opettajain kesken oli se kaikkialla puheenaiheena, ja niin kauas oltiin jo päästy, että, niinkuin ylempänä mainittiin, Helsingissä asetettiin komitea laatimaan kouluille uutta vuosirahasääntöä. Mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli hän maaliskuulla käynyt Turussa (Forssellin pesänsuoritusasioissa) ja silloin T. Reuterin kanssa erikoisesti neuvotellut kielenopettajain asemasta. Sen huomaa eräästä pitkästä Reuterin kirjeestä, jossa ei ainoastaan ole kysymys siitä, että heidän palkkansa olisivat korotettavat kohtuulliseen määrään, vaan myöskin että heidän tulisi saada joku sopiva (esim. lehtorin) arvonimi. Kihlman puolestaan, joka otti vähäpalkkaisten ja puutteenalaisten virkaveljiensä asian omakseen, ei tyytynyt esittämään mielipiteitään yksityisessä kirjeessä vaan tahtoi saattaa ne julkisuuteenkin, ja antoi 22 p:nä toukok. 1865 Vaasan lukion tarkastuspöytäkirjaan seuraavan suorapuheisen lausunnon:

"Koska minulle on myönnetty tilaisuus esittää pia desideria oppilaitosten hyväksi, olen sitä mieltä, että minun on lausuttava sana palkkakysymyksestä. On kyllä epämiellyttävää esiintuoda toivomuksia tässä asiassa, syystä että siten antautuu alttiiksi epäluulolle, että puhuu vain omasta puolestaan. Kumminkin kestän mieluummin semmoisen halpamielisen epäluulon kuin vaikenen, milloin koulun ja nousevan sukupolven paras on kyseessä. Jotta opetus olisi semmoinen kuin sen tulee olla, vaaditaan minun käsitykseni mukaan ensi sijassa kelvollisia henkilöitä, jotka rupeavat opettajiksi. Mutta kelvollisia opettajia ei ole saatavissa taikka ainakaan ei toimessaan pysytettävissä, jos palkat ovat kehnoja, riittämättömiä. Kehno ravinto tekee aikaa myöten välttämättömästi kehnoja työntekijöitäpä kelvollisessakin työntekijässä voi lopulta syntyä ylenkatse itseään ja tehtäväänsä kohtaan, kun hän huomaa, että se, verrattuna muihin toimiin yhteiskunnassa, saa tältä halveksimista osoittavan palkan. Koulun, nousevan sukupolven, huolestuneiden vanhempien, oikeuden ja kohtuullisuuden nimessä vaadin, että koulunopettajille myönnetään palkka, joka vastaa heidän tehtävänsä tärkeyttä ja on verrattava kirkollisten ja siviilivirkamiesten palkkoihin; minä vaadin Suomen koulun opettajalle niin suuren palkan, että hänellä on, ei ainoastaan yksinkertainen ruoka itselleen ja perheelleen, vaan että hän, jonka tulee olla sivistyksen levittäjä ja edustaja, myöskin voi antaa omille lapsilleen sivistyneen kasvatuksen. Kuinka suuri palkka, laskettuna markoissa taikka viljassa, siinä tapauksessa olisi oleva, siitä saattaa olla eri mieliä katsoen elintarpeiden vaihteleviin hintoihin eri paikkakunnilla. Yleensä ja silmällä pitäen rahan nykyistä arvoa uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos 2,000 mk. olisi vähin määrä ja 6,800 korkein, niin ei olisi liiallisiin menty; vähemmällä palkanmuutos ei monestakaan tuntuisi todelliselta palkankorotukselta. On nimittäin muistettava, että koulunopettajat tähän saakka ovat voineet muuttaa kirkon palvelukseen, ja siinä saada palkan, joka on riittänyt täyttämään pedagogisen virkauran tuottaman vaillingin. Korotettakoon palkkaa vähitellen, rehellisten ja tunnollisten opettajain kehotukseksi, niin etteivät he vanhuudessaan kiroa sitä hetkeä, jolloin ryhtyivät työhön, joka ei ole tuottanut heille tarpeellista elatusta. Ei ole minun eikä meidän opettajain asia vastata kysymykseen, mistä varat semmoisiin palkkoihin ovat otettavat. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on sanoa, mitä koulu tarvitsee saavuttaakseen päämääränsä; kansakunnan asia on päättää, tahtooko se vai eikö antaa varoja siihen. Jollei tahdota myöntää lasten opettajille kohtuullista palkkaa, niin tyydyttäköön semmoiseen opettajistoon, jonka ainoastaan kykenemättömyys menestymään muilla urilla on määrännyt kasvattajantoimeen." --

* * * * *

Kesällä 1865 oli Kihlmanilla monenlaisia huolia. Hän oli, niinkuin ennen on mainittu, Puuvillakehräämön johtokunnan jäsen ja, Levónin matkoilla ollessa, jonkun aikaa myöskin toimitusjohtaja. Amerikassa riehuvan sodan ja siitä johtuvan puuvillansaannin vaikeuden tähden oli kehräämö seisonut koko edellisen vuoden. Se ei siis ollut tuottanut mitään, vaan päinvastoin oli vararahastosta menetetty 9,000 mk. V. 1865 oli tehdas taas pantu käyntiin, mutta eräs onnettomuus oli vähällä uudestaan aiheuttaa sen seisahduttamisen. Juhannuspäivänä tapahtui näet, että höyrylaiva "Österbotten", jolla oli m.m. lastina puuvillaa kehräämöyhtiölle, ajoi karille Sandön eteläpuolella ja loukkaantui niin pahoin, että suuri osa lastia turmeltui. Kihlman osti kuitenkin vakuuttajilta ensin sen osan puuvillaa, joka ei ollut kastunut, ja sitten myöskin alennetusta hinnasta merenvahingoittamat pakat, joiden huomattiin olevan sisältä pilaantumattomia. Näin kävi mahdolliseksi pitää tehdas käynnissä, ja oli toimenpide senkin tähden edullinen, että puuvillan hinta samaan aikaan taas kohosi 35 prosenttia.

Mainittu merionnettomuus tuotti Kihlmanille muutakin harmia. Oli nimittäin niin, että höyrylaivat vasta tähän aikaan olivat alkaneet tulla kaupungin rantaan, sen sijaan että ne ennen olivat pysähtyneet Brändöhön. Mitä "Österbotteniin" tulee, oli muutos päätetty maaliskuulla yhtiökokouksessa Porissa, jossa Kihlman vaasalaisten osakkaitten puolesta oli ehdottanut asian. Huolimatta siitä, että hän oli puhunut muitten edustajana ja että yhtiökokous yksimielisesti oli hyväksynyt ehdotuksen, ruvettiin yksityisesti ja julkisestikin syyttämään häntä ja Levónia onnettomuudesta ja vaatimaan, että heidän oli korvattava vahinko. Itse asiassa oli yksistään luotsi syypää onnettomuuteen, hän kun vastoin kapteenin mielipidettä oli tahtonut kulkea Sandön _ympäri_, jotta ei laivaa tarvittaisi kääntää itse rannassa ennen lähtöä. Syytettyjen viattomuus oli kuitenkin jokaiselle järkevälle niin selvä, ettei asiasta sen enempää tullut; mutta tunnollisesta Kihlmanista oli sentään ikävää kuulla, että hänen sanottiin ajaneen "nurkkakunnan" (kotteri) asiaa. Laivat laskivat yhä edelleen kaupungin rantaan ja -- onnellisesti, sillä nyt ei enää kukaan halunnut kiertää Sandön ympäri.

Tämän yhteydessä mainittakoon, että varsinkin tänä vuonna kämnärioikeuden puheenjohtaja J. Kr. Svanljung teki nimensä kuuluisaksi Vaasankirjeillään y.m. kertomuksen- tai sadun muotoon laatimillaan kirjoituksilla kaupungin oloista Åbo Underrättelser-lehdessä. Etenkin näissä jälkimäisissä vilisi viittauksia yksityisiin henkilöihin, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä oli, ettei niissä selitetty asioita parhaimpaan vaan pahimpaan päin. Nykyään olisi turhaa seikkaperäisemmin tutkia, mitä tekijä viittauksillaan on tarkoittanut: kaikki asianomaiset ovat poissa, ja silloiset päivän riitakysymykset ovat unohtuneet. Kuitenkin on tässä merkittävä, että Kihlmankin esiintyi julkisuudessa nimimerkki "Kr:in" kirjoitusten johdosta. Se tapahtui ensiksi niin, että hän Helsingfors Tidningariin (n:o 213, 14/9) lähetti pari mietelmää ("Tankar"), joissa hän mainitsematta mitään nimeä tai asiaa ankarasti tuomitsi semmoisia kynäniekkoja, jotka salakavalasti pyytävät vahingoittaa toisten nimeä ja mainetta. Joku aika myöhemmin Kr. (Å. U:rissa) "yleisen järjen nimessä lausui hylkäävän tuomion ajattelevan herran tekeleestä", missä hän oli havaitsevinaan jesuitismiä, sofismiä, hierarkiaa y.m. pahaa. Silloin Kihlman painatti Wasabladetiin kirjoituksen, jonka pääajatus oli: "Se koira älähtää, johon kalikka koskee." -- Tämä sananvaihto oli kumminkin vähäpätöinen ottelu verrattuna siihen musertavaan iskuun, joka pari viikkoa myöhemmin kohdistettiin Svanljungiin. Nimellä "Herra Kr." ilmestyi näet H. T:ssa (n:o 227:n liitteessä, 2/10) 8 palstaa pitkä kirjoitus, jonka tarkoitus oli jollei pakottaa häntä vaikenemaan kuitenkin seikkaperäisesti karakterisoimalla hänen kirjailijatointaan tehdä se vastaisuudessa tehottomaksi. Kirjoituksen alla luettiin nimet: J. Ekström, J. O. I. Rancken, A. G. J. Hallsten, Joachim Kurtén, Fr. E. Conradi, Alfr. Kihlman, J. W. Sabelli ja G. v. Troil, mutta eräästä kirjeestä (15/10) Kihlmanin äidille saamme tietää, että se "suurimmaksi osaksi" oli Kihlmanin laatima, jota paitsi "muutamat kappaleet" olivat laamanni Ekströmin kirjoittamat. Varsinkin alkupuolessa tunteekin helposti edellisen tekijän täsmällisen ja terävän esitystavan, mutta katsoen koko kirjoituksen aiheeltaan välttämättömästi mieskohtaiseen laatuun emme tahdo sitä tässä selostaa. Mistä syystä ja missä hengessä Kihlman oli ottanut osaa tähän mielenosoitukseen ilmaisevat seuraavat lauseet äidille: "En ole esiintynyt hra Kr:n tähden vaan loukatun totuuden [ja] yleisön tähden, jotta se tietäisi, missä määrin Kr:in tietoihin on luottaminen. -- -- -- Mitä tulenkaan kärsimään, ja vaikka ei esiintymiseni tuottaisikaan näkyvää hedelmää, niin en kuitenkaan kadu sitä, sillä minä olen noudattanut vakaumustani: olen tehnyt mikä mielestäni on ollut velvollisuuteni." -- Ohimennen sopii huomauttaa, että Vasabladet, joka olisi ollut lähinnä oikaisemaan mitä Kr:in kirjelmissä saattoi olla erehdyttävää, nykyään oli L. L. Laurénin käsissä ja että hän, miten olikaan näppärä kynämies, pelkäsi antautua taisteluun Kr:in kanssa. Siitä johtui että kaupunkilaisten itsepuolustus ilmestyi helsinkiläisessä lehdessä. Muutoin koko tämä seikka jälleen todistaa, että Kihlman kyllä osasi voittaa hitaisuutensa, milloin hänen oikeuden- ja totuudentuntonsa kehotti häntä toimimaan.

* * * * *