Part 32

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä Kihlmanin liikemiespuuhista, että hän tänä vuonna Levónin näkymättömänä toverina oli mukana hankkimassa Vaasaan höyrypurren, jonka tehtäväksi tuli toimittaa hinauksia ja välittää liikettä vanhan ja uuden kaupungin välillä. Se maksoi Tukholmassa 7,700 riksiä, ja sen nimi oli "Svalan" (Pääskynen). -- Mitä rakennustyöhön uudessa Vaasassa tulee, oli Kihlman ensin ajatellut kaksikerroksista kivirakennusta tornineen, ja Setterberg oli semmoisen jo suunnitellutkin. Mutta silloin selvisi, että ne 8,000 ruplaa, jotka Kihlman oli ajatellut voivansa panna taloon, eivät läheskään riittäisi. Nyt hän päätti rakentaa vaatimattomasti -- puusta, ja sitä varten Levón syksyllä 1861 huutokaupassa huokeasta hinnasta (1,611 r.) osti hänelle Hjertmanin talon vanhat rakennukset, jotka sijaiten hovioikeuden puistokäytävän eteläpuolella olivat säästyneet vanhan Vaasan palossa.

Paitsi muita tavallisempia asioita oli Kihlmanilla tänä syksynä aivan erikoinen mietiskelynaihe. Uuden Vaasan kappalaisen virka oli julistettu avonaiseksi ja monelta taholta kehotettiin häntä hakemaan sitä. Kihlman oli, niinkuin tiedämme, aina pitänyt kielenopettajavirkaansa väliaikaisena, eikä hän sentähden voinut olla välinpitämätön, kun tilaisuus päästä oikealle alalle tarjoutui hänelle. Se mikä häntä enimmin epäilytti oli hänen ruumiillinen heikkoutensa, mutta kumminkin hän vihdoin saatuaan tietää, että Essen ei tulisi hakemaan, lähetti "paperinsa" Turkuun. Hakijoita oli 40 ja niistä pantiin 12 ehdolle -- näiden joukossa Kihlmankin, ja tuli hänen pitää vaalisaarnansa 9 p:nä maalisk. 1863. Sen päivän kohdalle on hän merkinnyt almanakkaansa: "Saarnasin ruotsiksi ja suomeksi Vaasan lautakirkossa ['Brädkyrka' s.o. se Tilapäinen rakennus, jota Vaasassa palon jälkeen käytettiin kirkkona.]; julkilausuin toivomuksen että minut jätettäisiin lukuunottamatta vaalissa." Siis oli Kihlman sittenkin lopulta tullut siihen päätökseen, ettei virka ollut hänelle otollinen, ja hänen syynsä olivat kylläkin päteviä. Hän oli nimittäin vasta viran haettuansa saanut tietää, että kappalaiselta vaadittiin suomenkielenkin taitoa, sekä että virkatoimet olivat moninaisemmat kuin hän oli aavistanutkaan. Niin hän kirjoittaa Levónille, joka omasta ja muitten puolesta oli kysynyt, oliko hänen vakaa toivomuksensa, ettei häntä valittaisi? -- Valituksi tuli K. W. Wegelius, Kruununkylän kappalaisen poika.

* * * * *

Nyt on huomio käännettävä siihen Kihlmanin erityiseen tehtävään, johon hän ryhtyi Norrminnessa, ja jota hän jatkoi koko loppupuolen vuotta. Tämä tehtävä oli 1857 ilmestyneen virsikirjaehdotuksen eli n.s. Runebergin virsikirjan tarkastaminen. Ansio siitä että Kihlman kävi siihen käsiksi on Essenin. Essen oli näet jo kevätpuolella päättämäisillään saman tehtävän ja hän pyysi (kirjeessä 12/5) Kihlmania "läpilukemaan" virsikirjamuistutuksensa, jotka olivat pian lähetettävät Turkuun sensuroitaviksi. Kihlman myöntyi, mutta ei ennättänyt alottaakaan ennenkuin Norrminnessa. Sieltä hän kirjoittaa (13/7): "Lauantaina viikko sitte tulin kotia [Tampereen matkalta] enkä ole tällä viikolla suorittanut enemmän kuin 38 virttä." Kumminkin oli Essen, siinä luulossa, että Kihlman jo oli läpikäynyt käsikirjoituksen, pyytänyt saada sen Sundsvalliin, missä hän kylpyparannuksilla ollessaan painattaisi kirjansa [näin tehden ei myöskään sensuurilupaa olisi tarvittu]. Jos Essenin määräys lähettämisestä olisi ollut ehdoton, olisi hän tietysti saanut koko käsikirjoituksen, ja Kihlman olisi luopunut tarkastuksesta, mutta kun Essen oli katsonut tärkeäksi, että hän sen suorittaisi, ja hän itsekin "työn aikana oli siihen mieltynyt, niin että hänellä ei ollut mitään jatkamista vastaan", lähetti hän vain sen vähäisen osan käsikirjoitusta, joka oli valmistunut. Tästä johtui, että Essenin tuuma painattaa muistutukset Sundsvallissa raukesi ja että Kihlman yhä enemmän syventyi tehtäväänsä. "Minä teen työtä aamusta iltaan", hän kirjoittaa (24/7), "ja vaimoni toruu minua siitä, että istun liikkumatta, mutta tuskin saan sentään enemmän kuin 20 virttä päivässä valmiiksi. -- Osuuteni työssä on varmaan tullut laajemmaksi kuin Appi-isä on tarkoittanut, alan nyt käsittää sen. Kuitenkin tahdon jatkaa koska olen asiaan ryhtynyt ja toivon, että Appi-isällä ei ole mitään sitä vastaan."

Näin tapahtui, että Kihlman, sen sijaan, että hän olisi ainoastaan "läpilukenut" Essenin muistutukset, tuli tämän rinnalla kirjan varsinaiseksi tekijäksi. Hän jatkoi näet tarkastustyötä pitkin syksyä, ja kun se vihdoin oli päättynyt, huomasivat molemmat, että todellinen _yhteistyö_ oli välttämätön, jos tahtoivat aikaansaada eheää kokonaisuutta. Sen johdosta Kihlman päätti pyytää virka vapautta yhdeksi kuukaudeksi, ja kun hän 11 p:nä. tammik. 1862 perheineen oli palannut Kruununkylästä, missä joululoma oli vietetty, lähti hän viipymättä Ylihärmään, ja siellä alkoi nyt ankara työ. Pappilan vinttikamarissa, missä Kihlman asui, Essen ja hän työskentelivät k:lo 6:sta aamulla k:lo 10:een tai 1 l:een illalla, eikä heitä nähty alhaalla muuta kuin ruoka-aikoina, jollei sattunut vieraita tulemaan. "Ellei pelko, että työ ehkä ei valmistu oikeaan aikaansa, tuottaisi huolta, voisin sanoa, että kaikki on hyvin", kirjoittaa Kihlman (30/1) vaimolleen. "Työ on meistä sangen hupaista; ei kukaan teoksemme lukija saata uskoa kuinka erinomaisen hauskaa meillä on ollut. Toisinaan nauramme niin että vatsaa pakottaa. Toivottavaa olisi, että lukija saisi edes kymmenennen osan hupiamme. Mutta naurettava häviää, kun se tulee paperille. Juuri synnyttyään on vitsi kirpein. -- Älä sentään usko, että me ainoastaan laskemme leikkiä: on meillä pimeätkin hetkemme. Semmoinen oli meillä eilen, kun työstä ei tahtonut loppua tulla, ja kaikki tuntui vaikealta." Edelleen Kihlman kertoo seisovansa koko päivän pulpetin edessä kirjoittamassa. Aamuin hän joi kaksi kuppia kahvia ja iltapäivin yhden, mutta ei tavallista, vaan "Garibaldikahvia" s.o. ohrakahvia. Voittaakseen aikaa oli hänellä tapana jo päivällisen jälkeen alhaalla sanoa hyvää yötä ja illaksi juoda vain teetä, joka tuotiin yläkertaan. -- Tämä voimien ääretön jännitys vei toivottuun tulokseen. Työ tuli ajoissa valmiiksi, ja 19 p:nä helmik. Kihlman jälleen oli Pietarsaaressa, missä hänen omaisensa olivat häntä suuresti kaivanneet. Ponnistus ei ollut laisinkaan vahingoittanut hänen terveyttään. Essenin, virsikriitikon kielellä lausuttu, Hilda Kihlmanille osoitettu arvostelu hänen miehestään oli: "muoto huononnettu, sisällys säilytetty" -- mikä kai merkitsi, että hän oli laihtunut.

Tämä yhteistyön kautta syntynyt kirja tarkastettiin lopullisesti 10-19 p:nä heinäk. Ilmajoella, johon Essen keväällä oli muuttanut pitäjän kappalaiseksi. Sen jälkeen se lähetettiin Turkuun sensuroitavaksi ja painettavaksi, ja ilmestyi se kirjakauppaan ennen vuoden loppua [_Förslag till Svensk Psalmbok_ för de Evangeliskt-Lutherska församlingarna i Finland (Hfors 1857 Den s. k. Runebergska psalmboken) granskadt af _C. G. v. Essen_ och _Alfred Kihlman. _ Åbo, 1862.]. Kaikesta päättäen ei Essenin alkuteos ollut kovin laaja, kenties samoin kuin J. H. Roosin ja A. Mobergin samanlaatuiset noin puoli sataa sivua; sitä vastoin käsittää Essenin ja Kihlmanin yhteinen julkaisu 240 sivua. Että jälkimäisellä on suuri ansio siitä, että tarkastus tuli niin perusteelliseksi, ettei yksikään muu vedä sille vertoja, on ilmeistä, mutta luonnollisesti on mahdotonta tarkemmin osoittaa mikä on toisen, mikä toisen osuutta työssä. Kumminkin monessa kohden tuntuu Kihlmanin kirjoitustapa, samoin kuin sisällyksessäkin tapaa mielipiteitä, jotka helposti tuntee hänen omikseen. Esimerkkinä semmoisista kohdista mainitsemme selityksen, mitä Jumalan seurakunnalla raamatun mukaan oikeastaan on ymmärrettävä (s. 130 ss), sekä kahden Runebergin alkuperäisen virren puolustuksen Roosin ahdasmielistä kritiikkiä vastaan (s. 178 ja s. 181). Nämä virret ovat 312 Hur skön är än ej jorden ja 321 Bevara, Gud, vårt fosterland. Edellisen johdosta sanotaan: "Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten viritetään maallista mieltä: maata rakastavia on muutenkin liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onkohan todella vaarallista rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahduttaa taipumustaan siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei näkymätön ole tuleva meille rakkaaksi ummistamalla silmämme siltä, joka näkyy. Päinvastoin lausutaan: Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette? Niin myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Ettei edes Vanh. Testamentissa peljätty maan kauneutta, näkyy Davidin psalmeissa tavattavista ihanista luonnonkuvauksista. Ja kuinka vähän Kristus tahtoi, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän itse sanoo: 'Katsokaat kedon kukkia, ei Salomo kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä'." -- Jälkimäisestä virrestä taasen: "On totta, että tämä virsi muistuttaa 'Maamme-laulua', mutta että se sen vuoksi on hyljättävä, ei ole itsestään selvä. Kun virsi käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme että yhtäläisyyttä on olemassa. Jos yleensä aihe: _isänmaa_ on virsikirjassa käsiteltävä, niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Onhan totuus, jota ei kenkään tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain sille, jonka ei ole onnistunut tukahduttaa luonnollista tunnettaan syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita parempina monessa suhteessa, saattaa niitä rakastaa, jopa etsiä niissä uuden isänmaankin; mutta aina rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla tiedoton, mutta tarvitaan vain, että hän joutuu joksikin ajaksi sen ulkopuolelle, ja palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on sykkivä lämpimästi ei ainoastaan rakkaiden puolesta, jotka täällä asuvat, vaan myöskin rannan, kallion, manteren, maan ja kaiken sen puolesta, joka siinä on." -- -- -- Epäilemättä oli Essen yhtä mieltä, mutta koska Kihlman kirjeissään on ylistänyt luonnon ihanuutta (esim. käytyään saksilaisessa Sweitsissä) ja myöskin tunnustanut, että isänmaa ulkomailla oli käynyt hänelle entistä rakkaammaksi, saattaa pitää varmana, että nämä otteet ovat hänestä lähtöisin.

Essenin ja Kihlmanin teos herätti melkoista huomiota ja sitä arvosteltiin sekä sanomalehdistössä että yksityisissä kirjeissä. Moni lukija vainusi siinä beckiläisiä mielipiteitä, ja vielä useampi loukkaantui sukkeluuksista ja ivallisista käänteistä, joilla tarkastajat olivat esitystään höystäneet. Muistutukset vähemmän arvokkaasta kirjoitustavasta koskivat kipeästi kumpaankin, ja varsinkin näyttää Essen tunteneensa syylliseksi: "Jokainen, joka meidät tuntee", hän kirjoittaa Kihlmanille, "tietää, että minä olen irvihammas (spefågel), sinä vakava". Ja totta onkin, että Essenillä oli synnynnäinen taipumus ivaan ja kokkapuheiden latelemiseen, jota vastoin Kihlman, olematta vailla ivanlahjaa, oli enemmän huvitettu sukkeluuksista kuin tottunut niitä esittämään. Kumminkin on ilmeistä, että asiasta tehtiin liian suuri numero. Pääasiassa oli kritiikki tarkoitukseltaan mitä vakavinta ja yleensä pätevääkin -- se täytyi vastustajienkin myöntää, ja ainoastaan pedanttinen ahdasmielisyys saattaa väittää Kihlmanin olleen väärässä, kun hän Essenille muistutti, että "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia ennakkoluuloja". Erittäinkin Essen kumminkin katui sitä tapaa, jolla Runebergin virsi 148 oli arvosteltu (ja oli kai hän itse siinä kohden syyllinen).

Koska yksityisissä kirjeissä, tekijöille suorastaan esitetyillä arvosteluilla on erikoinen arvonsa, mainitsemme tässä muutamia semmoisia. -- A. W. Ingman, joka nyt oleskeli Helsingissä, syystä että oli määrätty syksystä 1862 hoitamaan raamatun eksegetiikan professorin virkaa (1864 hän nimitettiin varsinaiseksi professoriksi), lausui ensin useissa kirjeissä Essenille omat mielipiteensä ja muittenkin. Hän paheksui suuresti ystäviensä kirjoitustapaa ja erityisiä heidän väitteitäänkin. F. L. Schaumanin arvostelun hän selosti näin (huomaa! ote ei ole Ingmanin alkuperäisestä kirjeestä, vaan Essenin kirjeestä Kihlmanille): "En pidä kirjan tyylistä: se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä. Mutta mitä kirjan sisällykseen tulee, ovat he minusta käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta: muistutukset ovat usein perusteellisia ja päteviä, joskin monessa kohden minun mielipiteistäni eroavia." Sittemmin (2 p:nä huhtik. 1863) Ingman kirjoitti Kihlmanille erittäin sydämellisen kirjeen, jossa hän tunnustaa olleensa niin ankara ainoastaan sen vuoksi, että hän pelkäsi julkaisun vahingoittavan Beckin mainetta.

[Otamme mielenkiintoisen kirjeen tähän kokonaisuudessaan:

"Rakas Lanko! Kauan olen ajatellut kirjoittaa Sinulle muutamia sanoja, jotta et mahdollisesti väärinkäsittäisi arvosteluani Essenin ja Sinun teoksestasi.

"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani lauseita kirjassasi, sillä, koska minulla pääasiassa on sama peruskäsitys kristinuskosta kuin Sinulla, niin ymmärsin Sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen vaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee, -- ja koska olen ystävänne _täytyy_ minun suoraan julkilausua Teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä, ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikkoina (putslustiga)? Semmoisilla aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen harrastuksenne sangen epäiltäväksi. Ja se mikä enimmin tuskastuttaa minua on se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana Sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi. Kaikki tämä yhteensä teki, että minun oli katseltava teostanne ikäänkuin _vastustajienne_ silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset (tvetydiga) lauseet -- minä tunsin muutamin paikoin Sinun dogmaattiset mietelmäsi -- että tunsin myöskin varsin hyvin Teidän persoonalliset tyyppinne, niin etten _minä_ mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et Sinä suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni Teidän teoksenne _ulkonaista_ muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas veli, _se_ -- teki minut murheelliseksi.

"Mutta nyt piste ja loppu sille asialle. Uskallan toivoa, että suoruuteni vain on vahvistanut ystävyyttämme. Sinä olet kuitenkin se, joka uskonnollisissa ajatuksissa olet minua lähinnä tässä maassa. Sinä olet myöskin hyvin väärinkäsitetty ihmisten kesken; mutta ole varma siitä, että minä, se sama, joka kirjoittaessani Essenille, niin ankarasti moitin kirjaasi, aina puolustan Sinua, kun kuulen hengellisten tai hengettömien Sinua moittivan.

"Osoitteeksi jatkuvasta ystävyydestäni Sinua kohtaan lähetän Sinulle tässä muotokuvani. Sum tuus totus And. Wilh. Ingman.

"J. K. Hyvin harvat niistäkin, jotka ovat minua lähinnä, näyttävät ymmärtävän minua."

* * * * *

Vahinko että Kihlmanin vastaus on hävinnyt. Siinä kuvastui kai hänen luonteenlaatunsa samoin kuin Ingmanin hänen kirjeessään, ja niin olisi selväksi käynyt, että ivan käyttäminen ja ymmärtäminen on luonteenlaadussa (temperamentissa).]

Mutta moitteiden ohella tuli kauniita tunnustuksiakin. Prof. B. O. Lille, virsikirjakomitean jäsen, kirjoitti Essenille ehdottomasti kiittävän, jopa ylistävän kirjeen, joka samalla kertaa ilahdutti ja "nöyryytti" vastaanottajaa. Hyvää se teki Kihlmanillekin: "Minulla on harvoin elämässäni ollut niin iloista hetkeä kuin saadessani Appi-isän tiedonannon Lillen kirjeestä." -- Toinen kaunis tunnustus luetaan toht. (sitten piispa) A. J. Hornborgin Aug. Liliukselle osottamassa kirjeessä (20/2 1863): "Kiitä häntä [Kihlmania] samalla siitä Runebergin virsikirjan arvostelusta, jonka hän yhdessä ystävä v. Essenin kanssa on aikaansaanut. Perusaatteisiin ja enimmäkseen yksityiskohtiinkin nähden olen ja olen aina ollut ihan samaa mieltä kuin he. Että he ovat tehneet _oikeutta_ Runebergille ei ole vähimmin ilahduttanut minua. Sekä Roos että Moberg ovat tässä kohden tehneet syntiä, ja varsinkin jälkimäinen on liian yksipuolinen ja epärunollinen antautuakseen sille alalle. Vielä kerran: Essenin ja Kihlmanin näköpiiri on osoittautunut sekä laajaksi että kirkkaaksi, heidän totuudenrakkautensa ja tietonsa on erehtymätön, ja minä kiitän heitä sydämestäni erittäin arvokkaasta avustuksesta tärkeän kysymyksen selvittämiseksi, jonka he ovat antaneet suomalaiselle kirkollemme ja seurakunnalle." -- [Uudempi arvostelu ei ole suinkaan tinkinyt mitään samanaikuisten kiitoslauseista. _V. T. Rosenqvist_ (Runebergs insats i arbetet för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland Ruots. Kirjallisuusseuran juhlajulkaisussa: J. L. Runebergs minne 1904) sanoo sitä etevimmäksi ilmestyneistä arvosteluista. Arvostelijat osoittavat laajoja hymnologisia tietoja, runollista ymmärtämystä, hyvää ennakkoluulotonta arvostelukykyä, eivätkä epäilleet antaa täyttä tunnustusta Runebergille.]

* * * * *

Kesä vietettiin jälleen Norrminnessa, mutta vähemmällä nautinnolla kuin vuotta ennen. Näin kirjoittaa Kihlman (31/8 1862) äidilleen ilmoittaen, että hän perheineen oli palannut Pietarsaareen: "Kesäkausi on siis loppunut. Mutta mikä kesä! Harvat ne päivät, joina olen voinut käyttää kesävaatteita. Ainoastaan jonkun kerran kesä- ja elokuun keskivaiheilla olen uinut. Kaiken päätteeksi tulivat kylmän ja kostean kesän lopulla kovat hallayöt. Mitä koko kesän oli peljätty, on tapahtunut: vuoden sato on suureksi osaksi hävinnyt. -- -- -- Kaikkialla parkua ja valitusta! Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että olen ollut yhtä varomaton kuin enemmistö. Sen vuoksi ei meillä ole näkki- eikä reikäleipää talossa eikä täällä saa mistään ostaa ei ruista eikä jauhoja eikä leipää. Emma Riskalta sai Hilda eilen illalla lainaksi 7 naulaa leipää. Muuten olisimme tänään olleet ilman leipää: ensi kerran eläissäni. Kauppiaat odottavat joka päivä jauhoja ja jyviä: kun niitä tulee, saa kuitenkin rahalla mitä tarvitaan, mutta nyt väliajalla täytyy säästää leipää. Jos oikein tunnen hyvän äitini, niin on hän ollut varovaisempi. Toivon sentähden, että Äidillä on, mitä Äiti tarvitsee. Näissä oloissa en voi kutsua Äitiä tänne, niin mielellämme kuin näkisimmekin Äidin täällä, jollei Äiti tuo leipää muassaan. Viikon päästä lienee kuitenkin puutteemme ohimennyt." -- Jotenkin yleisen kadon vuoksi kärsittiin nälkää laajoissa osissa maatamme, joskin rahankeräyksillä koetettiin hätää vähentää. Kihlman puolestaan antoi puutteenalaisille 50 ruplaa, sillä määräyksellä, että ne käytettäisiin Kruununkylän köyhien hyväksi.

Juur'ikään mainitun kirjeen lopussa oli toisenlainenkin surullinen uutinen: "Isäntämme, asessori Fontell, on kuolemaisillaan. Ukko raukka on jo ruumiin näköinen, eikä hänellä ole monta päivää jälellä. Minä suren rakkaan ukon poismenoa. Hän on monta kertaa auttanut minua ja omaisiani ja tuhansia muita! Jumala siunatkoon häntä!" -- Fontell kuoli 2 p:nä syysk. k:lo 3 a.p., yleiseksi suruksi ja kaipaukseksi. Ja kaipaus oli sitä suurempi kuin Pietarsaari pitkäksi aikaa jäi kokonaan ilman lääkäriä. Vasta kahden ja puolen kuukauden päästä tehtiin sopimus Uudenkaarlepyyn lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa(!) kävisi Pietarsaaressa antamassa sairaille apua. Kaksi eri kertaa Kihlman lähetti Vasabladetiin (nimettömiä) huomautuksia tästä arveluttavasta asiaintilasta. -- Vielä mainittakoon erikoinen seikka, joka puolestaan oli painanut mitä surullisimman leiman muutenkin kolkkoon kesään, nimittäin Oskar Forssellin sairaus. Hän oli näet täksi suveksi tullut omaistensa luokse, mutta ei terveenä. Päinvastoin hänen pitkällisestä silmätaudistaan y.m. johtunut hermostumisensa kehittyi täydelliseksi mielipuolisuudeksi. Kihlman oli enimmin kiintynyt tähän nuorimpaan lankoonsa ja tehokkaasti hän avusti Forssellin perhettä sairaasta huolehtimisessa, kunnes kuolema toi parannuksen.

* * * * *

Tänä syksynä alkoi lukion viimeinen lukuvuosi Pietarsaaressa, ja tapahtui se uudella johdolla. Vanha rehtori Odenvall, joka v:sta 1844 saakka oli ollut oppilaitoksen päällikkönä, oli viimeisinä vuosina säännöttömällä elämällään ja pahennusta herättävällä käytöksellään tehnyt itsensä mahdottomaksi, ja siitä syystä hänen virka toverinsa toukokuulla 1862 valitsivat lehtori J. E. Bergrothin rehtoriksi ja lehtori Aug. Liliuksen vararehtoriksi. Edellinen oli kumminkin juur'ikään saanut matkarahan ulkomailla valmistuakseen 1862 perustettavaksi päätetyn ja sittemmin 1864 avatun normaalikoulun yliopettajaksi matematiikassa eikä hän sen vuoksi koskaan toiminut Vaasan lukion rehtorina, vaan jäi tämä tehtävä alusta pitäen jälkimäisen osaksi. Lilius astui siis syyslukukauden alussa uuteen arvoasemaansa, ja oli arkkipiispa Bergenheim saapunut siihen tilaisuuteen. Kun arkkipiispa onnitteli oppilaitosta uuteen, parempaan johtoon, olivat oppilaat näkevinään, että entinen, mahtavuudestaan kuulu rehtori kalpeni, mutta toiselta puolen puhuja ei laiminlyönyt tunnustaa eroavankin johtajan (aikoinaan suuria) ansioita, joten katkeraan sekottui sopiva annos makeata. Yleensä oppilaat eivät voineet olla säälimättä langennutta suuruutta, ja näyttää melkein siltä kuin olisi Odenvall vaistomaisesti vedonnut nuorten luontaiseen myötätuntoon. Lahjoittaessaan yhden ruplan tänä syksynä lukioon tulleelle, puujalalla kulkevalle J. E. Wefvarille (sittemmin filos, maisteri, kansanmuistojen kerääjä ja kolportööri) hän lausui: "Int' e' ja' så barsk som ja' ser ut!" (En ole niin ankara, kuin miltä näytän). [Virkaveljet tahtoivat, että Odenvall olisi jättänyt erohakemuksen, mutta hän jäi kuin jäikin lehtorinvirkaansa. Vaasassa hänen elämänsä ei suinkaan ollut nuhteetonta, mutta oppilaita kohtaan hän oli sävyisä ja tarjosi halukkaille ylimääräisillä tunneilla johtoa latinaisten kirjailijain kääntämisessä suomeksi.] Varmaa on, että lukion elämä tästä lähtien muodostui rauhallisemmaksi kuin lähinnä edellisenä aikana, ja siitä oli epäilemättä kiittäminen uuden johtajan lempeämpää luonteenlaatua.