Part 30

Lähdettyään heinäkuun viimeisenä Viipurista Kihlman elokuun 2 p:nä höyrylaivalla saapui Turkuun, jossa sai asunnon lehtori Renvallin luona. Nyt oli hänellä mielessä Hilda Forssell, keskimäinen niistä kolmesta sisaruksesta, joiden kanssa hän Turunaikanaan oli seurustellut, ja kun ottaa huomioon mitä nykyään tiedetään heidän suhteestaan, ei voi olla ihmettelemättä, miten Kihlman niin kauan epäili, kenen puoleen hänen oli kääntyminen. Siinä jos missään tulee hänen hidas, mietiskelevä luonteenlaatunsa näkyviin. Sisarista oli Hilda ei ainoastaan lahjakkain, vaan myöskin henkisesti kehittynein ja tiettävästi ainoa vakavasti uskonnollinen. Olematta mikään loistava kaunotar, niinkuin hänen äitinsä nuorena kuuluu olleen, oli hän kuitenkin ulkonäöltään viehättävä, kasvonpiirteet säännölliset, sielukkaat. Luonteeltaan hän oli enemmän yhtäläinen kuin vastakkainen Kihlmanille. Hänkin oli tyynesti, älykkäästi miettivä, joskin naisen luonnon mukaan hieman haaveksivaisuuteen taipuva, hänkin osasi hillitä tunteensa, mutta myöskin tarpeen tullen osoittaa suurta tarmoa. Nämä tämän vakavan tytön ominaisuudet lienevät syynä siihen, että kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tunsivat sekä hänet että Kihlmanin, tavattomalla yksimielisyydellä iloitsivat heidän liitostaan: he olivat muka niin "sopivat" toisilleen. -- Ensi kerran Hilda Forssell näki Kihlmanin taikka ainakin kuuli hänen saarnaavan eräänä rukouspäivänä toukokuulla 1854 Turun tuomiokirkossa. Silloin oli hänen esiintymisensä ja olentonsa tehnyt kuulijain joukkoon kätkettyyn tyttöön syvän vaikutuksen, joka, kun Kihlman alkoi useammin käydä perheessä, muuttui rakkaudeksi. Kuitenkin hän visusti kätki salaisuutensa muilta, koettaen koko sielunsa voimalla tukehduttaa vaarallista tunnetta. Kihlman taasen oli saanut ensimäisen vaikutelman Hilda Forssellista, kun Ingman 1853 palattuaan kylpyparannuksilta Turussa oli (arvatenkin kiittävin sanoin) puhunut hänestä. Sittemmin seurustellessaan perheessä hän aivan luonnollisesti enimmin kiintyi Hildaan, jopa niin että ajatteli kosinnan mahdollisuutta, mutta siihen asia pitkäksi aikaa jäi. Ensimäisen rakkauden aika oli häneltä jo mennyt -- oliko se kunnioitus, oliko se sydämensuosio, jonka tyttö oli hänessä herättänyt, oliko se sitä oikeaa rakkautta, jolle elämänonni oli perustettavissa, sitä hän niin kauan itseltään kyseli. Hän oli näet kehittynyt kauas siltä herännäisten kannalta, joka katsoi "maallista rakkautta" tarpeettomaksi, jopa hyljättäväksi aviota perustettaessa. Kesällä 1855, kun Forssellin perhe oli muuttanut Kemiöön (paikan nimi oli Nordanå), Kihlman ja Hilda vaihtoivat kirjeitäkin, mutta niissä käsiteltiin vain uskonnollisia kysymyksiä m.m. Kihlmanin esitelmän johdosta Pipliaseuran vuosijuhlassa. Hän oli näet lähettänyt esitelmänsä tulevalle morsiamelleen luettavaksi.

Myöhemmistä kirjeistä näkyy, että ratkaisu tapahtui Titus Reuterin luona Lofsdalin tilalla Paraisten kauniissa saaristossa. Turusta oli Kihlman siis lähtenyt ei Kemiöön, missä Forssellin perhe nytkin asui, vaan Lofsdaliin ystävänsä Reuterin luo. Että Hilda Forssell oleskeli täällä ei ole ihmeteltävää, sillä rouva Aline Reuter oli hänen läheinen, uskottu ystävänsä [Tämä ystävyys oli jo alkanut 1844, jolloin Hilda Forssell lähetettiin Turkuun, missä hän sai kasvatuksensa setänsä, senaattori Reinh. Forssellin, kustannuksella rouva Salmbergin pensionaatissa.] mutta tiesikö Kihlman lähtiessään sinne, että hän siellä tapaisi hänet, sitä emme voi sanoa. Miten ollakaan, elokuun 17 p:nä illalla he menivät kihloihin. Sen jälkeen Kihlman kävi Kemiössä morsiamensa kodissa, missä sovittiin, että häät vietettäisiin joululomalla.

Koko kihlausajan ylläpidettiin vilkasta kirjeenvaihtoa. Kirjeet ovat säilyssä ja ansaitsisivat suurempaakin huomiota kuin tässä voi niiden osaksi tulla. Jos Kihlman oli tavaton kirjeentekijä, niin oli sitä hänen Hildansakin, eikä sulhanen voinut olla julkilausumatta iloansa siitä, että morsian osasi niin hyvin sanoiksi pukea mitä tunsi ja ajatteli. Vaikka Hilda tunnustaa: "Onneni sielu on yhtymisemme Jumalassa", eivät kuitenkaan uskonnolliset selvittelyt olleet kirjeissä pääasiana, vaan, niin sanoaksemme, valmistus yhteiselämään. He olivat siksi vähän olleet yhdessä, että kummallakin oli paljon sanottavaa itsestään ja oloistaan, jota toisen tuli tietää. Tietenkin suodaan rakkaudellekin sananvuoroa, ja erittäin on Kihlmanista mainittava, että hänen rakkautensa näyttää kasvamistaan kasvaneen: hän "tuntee itsensä viisi vuotta nuoremmaksi ja juoksee portaitansa ylös kuin poika", ja hän istuu puoliyöhön tutun postimestarin luona odottamassa postin tuloa, saadakseen heti morsiamensa kirjeet ja rientääkseen juoksujalassa kotia niitä lukemaan. Joitakuita piirteitä ja kohtia täytyy kuitenkin ottaa näistä kirjeistä. -- Paluumatkalla Turusta pysähtyi Kihlman Vaasaan. Eräänä iltapäivänä hän seurasi Levónia veneretkellä Sandvikiin, missä tällä oli kesähuvila. Sieltä hän illalla teki kävelyn uuteen kaupunkiin, "jonka asema on mitä ihanin. Siellä on oikea paratiisi mitä luonnonympäristöön tulee. Siellä rakensin suurimmassa kiireessä meille ilmalinnan ja näin meidät niin onnellisina kuin täällä maan päällä voi olla. Mutta onnemme on Jumalan kädessä. Kuitenkaan en toivoisi miellyttävämpää paikkaa asuakseni kuin Klemetsöön niemi."

Suurta huolta tuotti morsiamelle ajatus, miten hän kykenisi saavuttamaan sijan sulhasen lähimpäin, hänen tyttärensä ja äitinsä sydämissä. Ensimäisiä uutisia, joita Kihlman kertoi, olikin tieto, miten nämä vastaanottivat sanoman hänen kihlauksestaan. Kun hän sopivan valmistuksen jälkeen kysyi Hannalta, mitä tämä pitäisi siitä, jos saisi oman äidin, oli vastaus: "Kyllä minä pitäisin siitä, kun hän vain olisi kiltti ja rehti" (beskedlig och präktig). "Präktig" on sana, selittää kirjoittaja, jota Pietarsaaren koulutytöt käyttävät tarkoittaakseen: hyvyyttä, lempeyttä, kelpoisuutta y.m. Isä sanoi sitte, että äiti todella oli tulossa ja tietenkin oli hän rehti. Siitä Hanna ihastui ja hän vaati isää seikkaperäisesti kuvaamaan tuntematonta äitiä, eikä tyttö siitä lähtien enää muuta ajatellutkaan. Kun hän myöhemmin sai kirjeenkin uudelta äidiltään, oli hän täysin tyytyväinen ja ikävöi vain hänen tuloaan. Joku päivä myöhemmin lähtivät molemmat, isä ja tytär, viemään uutista Kruununkylään. Siellä oli Kihlman ensin illallista syödessä kierrellen kaarrellen kysynyt, mitä äidin mielestä meidän maassamme kunnon emännältä oli vaadittava. Äiti oli luetellut koko joukon hyviä ominaisuuksia ja m.m. sanonut, että hänen tulee osata tehdä sahtia (kaljaa) ja leipoa. Poika väitti vastaan arvellen, että voidaanhan meilläkin, niinkuin esim. Saksassa on tapana, _ostaa_ leipää ja sahtia y.m.; mutta sitä ei äiti myöntänyt, se tulisi liian kalliiksi. Sittemmin Kihlman kysyi, mitä äiti sanoisi, jos hän todella hakisi itselleen puolison, niinkuin äiti usein oli kehottanutkin. "Kyllä sinä tiedät", vastasi äiti, "että se olisi minulle mieluista, mutta sen minä sanon, että hänen, minun miniäni, täytyy osata leipoa." -- "Mutta, lausuin minä, jos olisin unohtanut tiedustella morsiameni leipomataitoa, ja jos, olettakaamme pahinta, hän ei osaisi leipoa, mitä sitten? 'Silloin', virkkoi äiti hymyillen, 'silloin täytyisi kai minun ottaa hänet oppiin.' Näiden valmistusten jälkeen annoin hänelle kirjeesi, ja Hanna otti myöskin esiin saamansa kirjeen, ja kun Mummo oli päättämäisillään kirjeesi Hannalle, sanoi hän: 'kyllä hän osaa leipoa' ja siunasi meidän liittoamme." Ehkä merkillisin näistä kirjeistä on eräs (6/11), jossa Kihlman morsiamelleen kuvaa omaa luonnettansa. Siitä teen pitemmän otteen, sillä jollei kuvaus olekaan täysin oikea taikka paremmin sanoen oikein täydellinen ja siis meidän käsityksemme mukaan tyydyttävä, niin on se kuitenkin syvällisen itsensätutkimuksen tulos: -- -- -- "Jos luen jotain suuresta miehestä taikka jotain suuren miehen kirjoittamaa (ja sitä teen mielelläni), niin tunnen itseni niin äärettömän pieneksi. Minä näen ja tunnen mikä on suurta, sydämeni sykkii sitä katsellessa, enkä voi tyytyä keskinkertaiseen, mutta -- suuruus -- se ei ole tullut eikä koskaan tulle osakseni. Jokaiselle menneelle ajanjaksolle jätän hyvästi syyttäen itseäni siitä, etten ole suorittanut mitään huomattavaa ihmisyyden hyväksi. Toisinaan painaa minua tunto siitä, että olen laiminlyönyt ja menettänyt aikani -- -- --

"Se suuri vika, joka vaivaa minua ja aina on tielläni, on hitaisuuteni. Se on perintö äidiltäni, joka ei myöskään koskaan saa mitään valmiiksi, ei ainakaan oikeassa ajassa. Samoin on minunkin laitani: suunnitelmia voin tehdä, mutta kun on ryhdyttävä suunnitelman toteuttamiseen, silloin tunnen sisässäni merkillisen hitausvastuksen, ja jos minun onnistuukin voittaa se, niin sorrun kuitenkin tavallisesti myöhemmin vastuksen alle, joka kieltää minua täydentämästä mitä olen alottanut. Kun tähän tulee lisäksi toinen suuri vikani, epäröiminen (obeslutsamhet), jonka luulen perineeni isältäni, niin on toiminnan mahdollisuus murrettu. Mitä voi epäröivältä ja hitaalta odottaa! Mutta kun tiedän, että voisi ja pitäisi tehdä paljon, niin kärsin sitä enemmän itsekseni, mutta varon myöskin seurustelua toisten kanssa, syystä etten _voi_ viedä mukanani sitä iloisuutta, jonka reipas työ tuottaa, enkä _tahdo_ viedä mukanani ikävyyttä.

"Erittäin olen tänä syyslukukautena ollut hyvin tyytymätön itseeni hitaisuuteni vuoksi. Prof. Granfelt on luvannut (sanon sen vain Sinulle) tutkia minua teologiassa ja antaa minulle todistuksen teologiankandidaattiarvolauseella. Olin toivonut voivani tänä syksynä tehdä jotain asian hyväksi, mutta ei mitään, ei rahtuakaan ole tullut tehdyksi ja ainoastaan sentähden että ensin oli suoritettava kaikenlaisia pikku tehtäviä, jotka onnettoman hitaisuuteni vuoksi olivat jääneet kesken.

"Niin, rakas Hilda, on sulhasesi laita. Kumminkaan en ole vielä laannut toivomasta, että minäkin ihmistyn, ja vahvistaakseni toivoani kätkemällä huoleni uskolliseen sydämeesi olen uskaltanut paljastaa Sinulle heikkouteni, vaikka hyvin ymmärrän, että nämä tunnustukset eivät voi Sinua ilahduttaa. On kuitenkin, luullakseni, parempi, että Sinä edeltäkäsin vähän tunnet minua kuin että jälestäpäin teet epämiellyttäviä huomioita.

"Mutta eräs hyväkin puoli täytyy minun esiintuoda: minulla on elävä oikeudentunto, ja siltä puolen olen aina saavutettavissa, jos muuten olisinkin saavuttamaton. Vetoa siihen ja minä taivun! Muistuta minua oikeasta, niin Sinä olet kosketellut kieltä, joka toivoakseni ei koskaan taukoa soimasta sydämessäni. Sentähden kun Sinä kirjeessäsi 25 p:ltä varoittaen lausut: 'Sinun tulee aina muistaa kuinka riippuvainen minä olen Sinusta', ja minä luin nämä minulle osoittamasi sanat, silloin soi se äänekkäästi sisässäni: niin, Sinä uskollinen tyttö, sen olen aina, aina muistava.

"Niin, vieläkin on minulla yksi hyvä puoli: minä pidän ankarasti kiinni totuudesta ja kaikki teeskentely ja valhe on minulle vastenmielistä. Kun siis olen lausunut sanan taikka antanut lupauksen, on minulle omantunnon asia pysyä siinä. Olen sentähden, syystä että tahdon pitää lupaukseni, säästäväinen niiden antamisessa. Mutta luullakseni tulet huomaamaan, että minä, mikäli ihmiselle on mahdollista, tahdon olla sanassani pysyvä." -- --

Kuulkaamme nyt mitä morsian vastaa (18/11): "Vai niin, Sinä olet niin epäröivä ja hidas! On kyllä totta, että ihminen on jäävi arvostelemaan itseänsä, eikä minun senvuoksi pitäisi kiinnittää huomiotani todistuksiisi itsestäsi. Mutta on myöskin totta, ettei kukaan ihminen voi tuntea toista niin hyvin kuin rehellinen ja itseään tutkiva saattaa tuntea itseänsä. Luulen senvuoksi, että itsestäsi langettamasi tuomio on oikea ja otan osaa tyytymättömyyteesi niihin vaikeuksiin ja esteihin, joita vastaan Sinun on taisteltava suorittaessasi elämäntyötäsi. Sillä tiedän, että Sinä taistelet näitä vaikeuksia vastaan ja että Sinä toivot vielä 'ihmistyväsi'. Saa nähdä miten minun käy tässä kohden. Sillä Sinun tulee tietää, etten minäkään ole päättäväinen, vaikka melkein luulen olevani vähemmin epäröivä kuin Sinä. Mitä taasen hitaisuuteen tulee, luulen olevani sinun edelläsi. Hitaus on ryöstänyt minulta paljon, _sen_ vuoksi olen laiminlyönyt paljon sekä sisällisessä että ulkonaisessa suhteessa. Toinen meistä ei siis voi jakaa toiselle mitä toiselta puuttuu. Mutta me voimme auttaa toisiamme, me voimme työskennellä toistemme hyväksi, kun me työskentelemme parantaaksemme itseämme.

"Aikomasi tutkinto ilahduttaa sydäntäni: Sinä pääset siten toiminta-alalle, jolle voimasi yksistään ovat uhrattavat ja jolla olet oikeassa työssäsi. Voimasi ovat uhrattavat, yksistään uhrattavat pyhemmälle ja siunauksellisemmalle kuin kielenopetus. Niin olen Sinusta ajatellut ja iloitsen sentähden, että ura yhä enemmän aukenee. Hyvin ymmärrän, että Sinusta on ikävää, että työ siihen suuntaan tänä syksynä on ollut seisahduksissa; mutta tokko sentään hitautesi on syynä siihen? Onhan sinulla ollut muutakin työtä, jota ei ole käynyt laiminlyödä." -- Näkyyhän jo näistä otteista, että näillä tulevilla puolisoilla oli edellytyksiä semmoiseen keskinäiseen ymmärtämykseen ja sopusointuun, joka on onnellisen avioelämän välttämätön ehto. Siinä vakaumuksessa Kihlman kirjoittaakin (15/11) tavallista lennokkaammin:

"Terve tultua siis, oi kuningatar, pieneen valtakuntaasi! Hallitse hyveilläsi, ja valtasi on oleva suuri! Hallitse hyveilläsi, ja valtakuntasi on oleva onnellinen, sillä hyveiden ilmassa ihmisen sielu tuntee sitä sanomatonta mielihyvää, joka yksistään ansaitsee onnen nimen.

"Uneksinko, kun puhun onnesta maan päällä, maan, joka on kärsimyksen ja onnettomuuden asunto? Ei, en minä uneksi, sillä minä en puhu onnesta, joka on kärsimystä vailla, vaan onnesta, joka pysyy keskellä kärsimystäkin ja kenties parhaimmin juuri silloin, onnesta hyveessä, onnesta Jumalassa. Onnea meille!" --

Ensimäisenä adventtina kuulutettiin avio ensi kerran, ja häät oli määrätty tammikuun 8 p:ksi. Joulun vietti Kihlman kuitenkin Kruununkylässä äitinsä luona, mutta kolmantena joulupäivänä hän Hannan ja Emma tädin kanssa lähti Turkuun, minne saavuttiin 30 p:nä iltapuolella. Lokakuulla oli Forssellin perhe muuttanut Kemiöstä Kakskerran Möllbyhyn, ja sinne Pohjanmaalta tulijatkin uuden vuoden aattona matkustivat. Turusta oli sinne vain noin penikulma, mutta kun heikkoa jäätä oli ajettava, "olivat kaikki kovin peloissaan"; kuitenkaan ei onnettomuutta tapahtunut.

Uuden vuoden 1858 vastaanotti siis Kihlman morsiamensa kodissa. Tässä kodissa olisivat häätkin oikeastaan olleet vietettävät, mutta se oli liian ahdas, puhumatta siitä, että jäiden heikkous teki vieraiden matkustamisen sinne arveluttavaksi. Sen vuoksi päätettiin toimeenpanna häät Turussa erään rouva Ladden luona, jolla oli tapana vuokrata huoneustonsa semmoisiin tarkoituksiin, ja niin sitte tapahtuikin ennen mainittuna päivänä. Itse häistä mainittakoon vain, että ne olivat mielialaltaan vakavat, vaikkei mikään muistuttanut sulhasen ensimäisten häitten "seuroja". Kutsuttuina olivat ainoastaan Forssellin perheen ja Kihlmanin lähemmät tuttavat; pappina toimi Renvall.

Kihlmanin aikomus oli ollut päästä kotia lukukauden alkuun, mutta huono keli esti sen. Hän tahtoi palata reellä niinkuin oli tullutkin, mutta almanakan lupauksista huolimatta maa pysyi paljaana. Vasta 19 p:nä tapahtui lähtö, sillä silloin oli vähän lunta satanut, mutta kumminkin täytyi monesti käyttää rattaita ja kuljettaa rekiäkin rattailla. Eräänäkin päivänä päästiin vain puolikolmatta penikulmaa eteenpäin, ja koko matkaan meni seitsemän päivää. Ainoastaan pikimmältä poikettiin Vaasaan, ja Isossakyrössä käytiin F. O. Durchmanilla ja L. Stenbäckillä.

Itsestään on ymmärrettävää, että Kihlmanin kotielämä tästä lähtien melkoisesti erosi ennen kuvaamastamme. Hän vei kyllä puolisonsa entiseen asuntoonsa, mutta sen kalustus oli osaksi uudistettu, osaksi täydennetty, ja asessorin pienemmässä rakennuksessa oli vuokrattu eri huone Hannaa, Lydia Bergrothia ja Emma tätiä varten. Nämä mainitut oleskelivat kuitenkin enimmäkseen "ylhäällä", mutta öisin he nukkuivat omassa huoneessaan; Lydia v. Essen ja Thilda Grönvall olivat jo lopettaneet koulunsa. Mitä seurusteluun tulee, muodostui sekin toisenlaiseksi. Hilda Kihlmanilla oli paljon sukulaisia Pietarsaaressa, joista mainittakoon enot: rovasti Johan Höckert (kuoli 80-vuotiaana 1859), kauppias Herman Höckert ja alkeiskoulun rehtori August Höckert, sekä tädit: Margret Höckert (naimaton) ja kauppaneuvos P. Malmin rouva Charlotte. Sen vuoksi ja Kihlmanin aseman johdosta lukion opettajana eivät puolisot voineet olla käymättä useissa kaupungin alkuperäisistä ja oppilaitosten kanssa sinne muuttaneista perheistä. Kihlman kirjoittaa kyllä äidilleen, että hänellä olisi ollut parempaakin tehtävää kuin "käydä visiiteillä", mutta pikku kaupungissa on vaikeampi rajoittaa seurusteluaan kuin suuressa, ja olihan siinä ystävyydessä, millä puolisoja kohdeltiin, aihetta tyytyväisyyteenkin. Tavallisten kutsuiltojen ohella oli toisia erikoisempiakin. Niin esim. kun musiikki-intoilija toht. Cannelin tuli viulunsa kanssa ja lehtorin rouva Bergrothin tai jonkun muun säestämänä koko illan soitti sävelmiä Preciosasta, Normasta y.m. taikka kun Hanna oli syntymäpäivänään kutsunut 41 koulutoveria ilon pitoon. Kihlman nautti suuresti soitosta eikä vähemmin lapsilaumasta, kun se leikkien ja riemuiten sai salin muistuttamaan mehiläispesää. -- Rouvasta lisättäköön erityisesti, että hän hyvin viihtyi "kauniissa" kodissaan ja että hänen suhteensa Hannaan ja anoppiin kehittyi mitä parhaimmaksi. Anoppi oli näet niin kokenut ja viisas, että hän ei sekaantunut lastensa asioihin. Sitä vastoin Emma täti, miten olikin avulias, ei voinut olla joissakin määrin häiritsemättä nuoren rouvan vapautta, ja sen vuoksi hän syksyllä 1859 muutti pois (Essenille).

Kysyä saattaa, oliko Kihlman nyt niin onnellinen kuin hän kihlausajan kirjeistä päättäen oli kuvitellut? Ettei hänen onnensa ainakaan heti ollut ehdoton, sen näkee rouva Fabritiuksen vastauksesta (11/1 1858) kirjeeseen, jonka sulhanen oli joku päivä ennen häitä kirjoittanut hänelle. Siitä huomaa näet, että Kihlmanin itsetutkiskelu, oliko hän valinnut oikein vai eikö, oli kehittynyt melkein sairaalloisuudeksi. Hän oli luonut itselleen fantasiakuvan morsiamestaan ja kun hän havaitsi jonkun piirteen, joka ei vastannut tuota kuvaa, häiritsi se hänen rauhaansa ja aiheutti jatkuvaa levottomuutta. Ystävättären muistutukset ja neuvot olivat kuitenkin erinomaisen viisaita, eikä ole syytä epäillä niiden vaikuttaneen Kihlmaniin, sillä ne vetosivat juuri niihin voimiin joita hän piti suurimmassa arvossa: oikeuden ja totuuden tuntoon ja luottamukseen Jumalan isälliseen johtoon. Mutta juuri se tosiasia, että Kihlman oli omilla tunnustuksillaan osottanut olevansa semmoisten huomautusten tarpeessa, todistaa, ettei se onni, joka tuli hänen osakseen toisessakin aviossa, rakentunut itsestään ilman sisällisiä taisteluja. -- Lähteemme eivät salli meidän luoda syvempiä katseita näihin taisteluihin, eikä sitä kaivattanekaan, koska näet lopputulos oli hyvä, mutta viittaus niihin ei kuitenkaan ole ollut vältettävissä. Varma asia on, että Kihlmanin toinen avio on suuresti edistänyt hänen kehitystään voimalliseen, terveeseen miehuuteen, ja siinä hänen Hildansa uskollisella rakkaudella ja henkevällä ymmärtämyksellä ei liene ollut vähäinen ansio.

* * * * *

Keväältä 1858 on merkittävä eräs todistus siitä, miten Kihlman seurasi yleistä kotimaan elämää. Toukokuun 2 p:nä hän näet kirjoitti Oskar Forssellille siitä mielten kuohusta, jonka Snellman oli aikaansaanut eräällä taholla kirjoituksellaan "suomalaisesta siirtolaisuudesta Ruotsissa": "Olen tarkkaavaisuudella seurannut kirjallista [? valtiollista] elämää Helsingissä tänä keväänä, mikäli se ilmenee sanomissa ja aikakauskirjoissa. En tiedä mitä sinä ajattelet esim. protestanttisesta kysymyksestä (!), mutta minun mielestäni on J. V. S. jälleen esiintynyt miesten miehenä (kara-karl). Sydämeni oikein keventyi, kun luin S:n kirjoitukset, ensin siirtolaisuudesta ja sitte vastauksen vastaväittäjille (protestanterne). Minua on aina pistänyt vihaksi tämä ylioppilaspoikien kärsimätön meluaminen (sqvadronerande) kansallisuudestamme sekä siihen yhtynyt muka ymmärtäväinen nykyisten olojen moittiminen. Luullakseni voi Suomi ja suomalainen kansallisuus in spe semmoisista _puhuvista_ fennomaaneista [Nimitys fennomaani on tässä ivallisesti käytetty; 'protestantit', jotka esiintyivät Snellmania vastaan olivat n.s. 'verettömiä'. -- Ks. Th. Rein J. V. Snellmanin elämäkerta. II. 4:jäs luku.] sanoa: Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihollisistani suoriudun kyllä. Minun vakaumukseni on, että semmoiset ystävät, jotka juuri eivät tee muuta kuin likaavat omaa pesäänsä, taikka toisin sanoin elävät vain oppositsionista, ovat maan asialle vaarallisempia kuin avonaiset viholliset. Olen kuullut niiden olemassaoloa pidettävän välttämättömänä samoin kuin kuhnurien, mutta kyllä kai siinä tapauksessa joukko niistä aina väliin on otettava hengiltä, niin etteivät laiskurit näännytä yhteiskuntaa, -- Mutta sinä, joka olet lähempänä, sano missä kohden ovat nämä herrat vastustajat käyneet Snellmanin edelle. He tahtovat luulotella hänen olevan ajastaan jälessä. On sangen paha, että nämä herrat ovat niin salaperäisiä taikka niin vaatimattomia, mutta mielelläni haluaisin tietää jotakin siitä [mitä he ovat aikaansaaneet]."

* * * * *

Kevätlukukauden jälkeen matkusti Kihlman perheineen Vaasaan, mihin häntä oli pyydetty pitämään puhetta Pipliaseuran vuosikokouksessa. Tällä matkalla päätettiin jäädä kesäksi Vaasan läheisyyteen. Sandvikissa oli näet vuokrattavana asunto -- "tavallinen pappilan rakennus, semmoinen kuin Härbärge [Kruununkylässä]", kirjoittaa Kihlman äidilleen -- ja siihen asetuttiin. Levónin perhe asui nurkka nurkassa, uimapaikka oli lähellä, ruokaa saatiin kaupungista, ja uudenkaupungin alueelle sopi tehdä mielenkiintoisia kävelyretkiä. "Puuvillakehräämö nousee yhä korkeammalle Brändön rannalla. Jonkun viikon päästä ollaan katonharjalla, mikä ei ole ihme, kun 300 miestä on työssä. -- Räätäli Sambergin hotelli on jo valmis, ja saa hän siitä hyvän vuokran (2 à 300 rupl.); Revell on rakennuttanut suuren ulkorakennuksen; Levón rakennuttaa paraikaa melko suurta puurakennusta. Arkkitehti Setterberg laskee perustusta tiilirakennukselle; ja 'residensin' [hovioikeuden ja lääninkanslian] perustus on niinikään tekeillä. Viehättyneenä kaupungin ihanasta asemasta olisin minäkin taipuvainen ostamaan tontin ja alkamaan rakentaa. Aluksi rakentaisin vain pakarituvan, jota vastedes käyttäisin kesäasunnoksi, kunnes muutamme Nikolainkaupunkiin. Mutta rakentaminen on suuri asia, ja minä pelkään siihen liittyviä huolia ja kustannuksia, jonka tähden siitä arvatenkaan ei tule mitään(!)" -- Huomaa, niin kirjoitti 34-vuotiaana mies, joka 70-vuotiaana ei epäillyt ryhtyä rakentamaan suuren suurta kivimuuria Helsingissä!

Ainoa huomattava tapaus tänä kesänä oli se, että Kihlman maalla ollessaan sai vastaanottaa kaukaisen vieraan, teologiankandidaatti L. Wagnerin Stuttgartista, joka Beckin "uskollisena oppilaana" oli tämän kehotuksesta "elävänä kirjeenä" lähtenyt häntä tervehtimään. Wagner seurasi perhettä myöskin Pietarsaareen, kun sinne palattiin elokuun loppupuolella, ja Kihlman vei hänet vielä Kruununkyläänkin äitinsä luokse, jotta hän saisi nähdä suomalaisen pappilan. Paluumatkalle vieras lähti 14 p:nä syysk., ja Stuttgartista käsin hän sittemmin vakuuttaa Suomesta ja Kihlmanin kodista saaneensa pitkän matkansa pysyvimmät muistot.

Toinen kahta vertaa huomattavampi seikka tuli syksyn osalle. Lokakuun 4 p:nä synnytti rouva Kihlman esikoisensa, jolle ristiäisissä 20 p:nä annettiin nimi: Alfred Oswald. Mitä tämä merkitsi pienen perheen elämässä on helppo kuvitella. Lydia Bergroth, joka jo keväällä oli päättänyt koulunkäyntinsä, mutta vuotta myöhemmin kävi Pietarsaaressa, todistaa: "Oswald oli tietysti koko perheen keskipisteenä."