Part 29

3/8. Eräässä sanomalehdessä oli kirjoitus yliopiston muuttamisesta Tübingenistä Stuttgartiin. Tekijä on muuttoa vastaan, mutta yrittäen tyynesti ja puolueettomasti käsitellä asiaa sekä tunnustaen syitä, jotka puhuvat muuton puolesta, menettää todistelu voimansa eikä kirjoitus kykene, niinkuin se kumminkin tarkoittaa, vaikuttamaan ratkaisevasti vakaumukseen. Sen johdosta Beck moittivasti puhui tästä uudenaikaisesta kirjoitustavasta. Kun minä puolustin sitä, huomauttaen että tekijän velvollisuus kaiketi oli tehdä oikeutta jokaiselle ja siis myöskin ottaa vastaväitteet arvostelunalaiseksi, vastasi Beck: On kyllä niin, että jokaiselle henkilölle ja asialle on tehtävä oikeutta, mutta oikeutta ei harjoiteta äänten enemmistöllä, eikä siten että toiseen vaakaan pannaan myötäsyyt ja toiseen vastasyyt. Sellaisella matemaattisella menettelyllä ei löydä totuutta, vaan on joka asialla yksi päänäkökohta, jolta sitä yksistään on katseltava. Muut näkökohdat eivät ole päänäkökohtia ja sen vuoksi eivät ne saa muuttaa sitä, joka on osoittautunut todeksi päänäkökohdalta katsellen. Täytyy siis ennen kaikkea koettaa löytää päänäkökohta ja pitää kiinni siitä eikä antaa sivuseikkojen eksyttää itseään. Siten tekee oikein ja on uskollinen totuudelle. Niin menetteli Luterus arvostellessaan katolista kirkkoa. Paavi, sanoi hän, on Antikristus: me eroamme toisistamme perustuksia myöten. Mutta Hengstenberg sanoo: katolinen ja protestanttinen kirkko ovat perustuksiltaan yksimielisiä. Miksi sanoo Hengstenberg niin? Hän on pelkkien sivuseikkojen vuoksi menettänyt kyvyn huomata sitä, joka on oleellista.

5/8. Niinkuin Kristuksen itse tulee meidän tehdä erotus sen välillä, joka on sanottu vanhoille (laissa), ja sen välillä, jota Kristus vaatii. Jos lakiin pannaan liian paljon, tullaan onnettomaan kysymykseen: voiko ihminen täyttää lakia? ja vielä onnettomampaan vastaukseen: ei, ihminen ei voi täyttää lakia. Raamattu puhuu kuitenkin ihmisistä, jotka vaelsivat Jumalan käskyissä, esim. Zacharias ja Elisabet, joista sanotaan, että he olivat vaeltavaiset kaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomasti (Luk. 1: 6). Saattaa siis nyt niinkuin ennenkin elää nuhteettomasti lain mukaan. Ja niin tahtoo Jumala meidän tekevän: sen vuoksi on Hän ilmoittanut meille tahtonsa laissa. Mutta miten heikontuukaan Jumalan lain vaikutus, kun alinomaa toistetaan: lakia ei voi täyttää. Siitä ihminen tylsistyy ja koko hänen siveellinen harrastuksensa häviää. Ja kun nyt lisäksi tulee toinen lause: että me sentähden armosta tulemme vanhurskautetuksi Jumalan edessä, niin ei enempää tarvita täydellisesti turmellakseen ihmistä.

Kun mainitsin erään kirjailijan väittävän, että joka ihmisellä on suojelushenki, vastasi Beck, että se kyllä oli mahdollista, mutta emme tiedä siitä mitään varmaa. Päin vastoin on uskomatonta, että sellainen koneellinen olosuhde (joka ihmistä varten yksi suojelushenki) on olemassa.

Vähän vakavuudella on parempi kuin paljon ulkokullaisuudella. Ratsionalisti, joka vakavasti opettaa jumalasta, hyveestä ja kuolemattomuudesta, voi olla parempi kuin kuollut oikeauskoinen.

8/8. Se majesteetti, jota vastaan meidän aikana ei saa rikkoa ja jota vastaan tehty rikos on anteeksiantamaton, on _ihminen_. Jos Jumalaa loukataan, ei se merkitse mitään.

9/8. Minä kysyin, tuleeko ihminen, joka ei vielä ole saanut pyhää henkeä ja siis ei vielä ole uudestisyntynyt, ehtoollisessa todella osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, taikka ainoastaan niiden vaikutuksesta. Beck vastasi: Miten tarkka täytyykään olla oppiin nähden, niin ei kuitenkaan saa mennä liian pitkälle opin sovelluttamisessa yksityiseen henkilöön, kaikkein vähimmin kaavojen mukaan määrätä mitään. Suuressa kääntymyksessä (Ap. T. 2) saattaa kai olettaa, etteivät kaikki kastetut tulleet osalliseksi pyhästä hengestä ja kuitenkin sanotaan heidän murtaneen leipää.

Juuri paraikaa suorittivat kokeita ne, jotka päättivät teologisen kurssinsa yliopistossa. Beck lausui: Tämä tutkintopuuha hävittää (borttager) joka kerta kaikki mitä minä edellisenä puolena vuotena olen saavuttanut.

15/8. Beck kertoi lapsuudestaan, kuinka hän koulussa meni alaspäin ja kuinka opettajat kohtelivat häntä kelvottomana; hän harjoitti opintoja itsekseen. Jo silloin esiintyi Beck _miehenä_, jo silloin näyttäytyi itsenäisyys. Kuinka on _voimakkaasti_ saarnattava? Kun sanoo asian suoraan semmoisena kuin se on. Siinä on voima, että kaikki sivuseikat asetetaan syrjään, niin että asia esiintyy selvästi. Niin ilmenee omantunnon voima siinä, että se yksinkertaisesti osoittaa mikä on tosiasiallista. Ei enemmän eikä vähemmän kuin totuus, se on voima, se on sisään tunkevaa.

20/8. Päävirhe vanhassa oppijärjestelmässä on se, että Isä Jumala asetetaan Pojan taakse: Pojan ulkopuolella pelkkää Jumalan vihaa, vaikka kuitenkin Isä Jumala isänrakkaudesta on lähettänyt Pojan.

Jos minun täytyisi elää teologisessa ilmanalassa, niin menettäisin uskoni. Tieteellisyyden nimellä harjoitetaan täällä käsityön tapaisesti mitä kaikkein vähimmin olisi ammatillisesti harjoitettava.

21/8. Jos vertaa tasavaltaa ja yksinvaltaa hallitusmuotoina toisiinsa, ei toista voi sanoa toista paremmaksi. Ei ole se maa onnellisin, jossa valta on kansan käsissä, vaan on tavallisesti semmoisen hallitusmuodon alla sorto pahempikin, syystä että yksityiset tempaavat itselleen vallan ja harjoittavat sitä säälimättömämmin kuin ne, jotka ovat saaneet sen perintönä; mutta toiselta puolen ei sekään maa ole onnellisin, jonka hallitusmuoto on yksinvaltainen. Sitä vastoin on se maa onnellisin, missä valta on hyvillä, ja huomaa! todellisesti _hyvillä_, olkoon hallitusmuoto mikä tahansa, ja se maa onneton, jota hallitsevat pahat taikka -- lapsi.

1/9. Pahentaa ja pahentua (gifva och taga förargelse), ovat sanoja, joiden merkitys on tavallista tarkemmin merkittävä. On tapauksia, jolloin tulee sekä pahentaa että pahentua. Kristus on esim. pahentunut Pietarin vuoksi (Matth. 16) ja hän on usein pahentanut farisealaisia.

2/9. Mitä pääasiallisesti ajaltamme puuttuu, on käsitys vanhurskaudesta, että oikea ei koskaan saa tulla vääräksi eikä väärä oikeaksi, että Jumala armossaan ja anteeksiannossaankin on vanhurskas eikä menettele väärin. Sen tähden ei nyt myöskään ymmärretä, että Jumalan armonosoituksessa täytyy olla järjestystä, ja että kaikki on päättyvä tuomioon, missä kukin saa tekojensa palkan.

Nämä lauselmat riittänevät osoittamaan, miten vakavaa laatua Beckin ja Kihlmanin seurustelu oli, ja ettei jälkimäinen syyttä kiittänyt sitä, niin sanoaksemme, henkisenä terveyslähteenä. Ainoastaan poikkeukselta hän niissä vilahtaa kysyjänä, mutta me voimme sittenkin helposti kuvitella, miten hän tarkkaavaisena ja nöyränä kävelee kunnianarvoisan opettajan rinnalla kiitollisesti kätkien sydämeensä viisaat sanat, joihin tämän syvä henkisen ja maallisenkin elämän kokemus pukeutui.

* * * * *

Elokuun 27 p:nä Kihlman matkusti Stuttgartin kautta Esslingeniin, württembergiläiseen tehdaskaupunkiin, jossa siihen aikaan oli noin 10,000 asukasta. Siellä hän muutamia päiviä k:lo l/2 6:sta aamusin kuunteli opetusta kansakoulunopettaja-seminaarissa ja sitä paitsi myöskin eräässä tyttökoulussa ja n.s. latinakoulussa. Seminaarinjohtajan puolelta hän sai osakseen suurta kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisenä matkaansa hän syyskuun 1 p:nä palasi Tübingeniin, ottamaan matkatavaransa, jotka oli jättänyt sinne. Hänen aikomuksensa oli -- niin hän kirjoittaa äidilleen Esslingenistä -- 10 p:nä lähteä Württembergistä paluumatkalle, mutta almanakka-muistiinpanot todistavat hänen muuttaneen suunnitelmansa. Oltuaan vielä kaksi päivää Beckin luona erosi hän sieltä syyskuun 4:nä ja teki viikon kestävän huvimatkan Sweitsiin, käyden Konstanzissa ja Bodenjärvellä, missä ennenkin oli ollut. Täältä hän palasi 9 p:nä Stuttgartiin, josta 12:na oikea paluumatka alkoi. Hän matkusti näet Frankfurtin kautta Berliniin, mihin tuli varhain aamulla 14 p:nä, ja sieltä Lyypekkiin, josta Gauthiod laivalla pääsi Tukholmaan. Tukholmassa täytyi hänen jälleen odottaa laivaa kokonaisen viikon, sillä vasta 28 p:nä hän sieltä lähti Örnsköld laivassa. Matkalla tapahtui 29 p:nä, että laiva Ahvenanmaan saaristossa törmäsi karille. Oli niin varhain aamulla, että matkustajat vielä nukkuivat ja heräsivät kovasta täräyksestä. Säikähdys oli suuri, mutta pian huomattiin, ettei hengenhätää ollut; sillä laiva oli lähellä rantaa. Kun sittemmin eräs purjelaiva tuli avuksi, ja osa lastia oli muutettu siihen, keventyi laiva, niin että se irtautui karilta. Vuorokauden viivytyksen jälkeen saapui Örnsköld 30 p:nä illalla Turkuun. -- Lokakuun 7 p:nä Kihlman terveenä ja hyvissä voimissa tuli kotiinsa Pietarsaareen -- siis viikkoa myöhemmin kuin määrä oli.

* * * * *

Viipymättä ryhtyi Kihlman koulutyöhönsä, ja kun ensin hänen äitinsä ja sitten Essen olivat käyneet Pietarsaaressa tapaamassa pitkältä matkalta tullutta, tasaantui elämä hiljaiseen menoonsa. Kodissa oli se muutos tapahtunut, että lukukauden alussa 11-vuotias Lydia Bergroth [Lydia Bergroth nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall nyk. rouva Forsgård.] Keuruulta oli tullut lisäämään nuorisoa, joka muodosti Kihlmanin lähimmän ympäristön. Ja koska juuri tämä viimeksi saapunut samoin kuin hänen edellään tullut Thilda [Lydia Bergroth nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall nyk. rouva Forsgård.] ovat antaneet tietoja tästä kodista, lienee tässä oikea paikka lupaamallemme kuvaukselle.

Kihlman, joka niinkuin isänsäkin oli vakava ja harvapuheinen, herätti tytöissä ensi sijassa kunnioitusta, mutta toiselta puolen hänen isällinen hyvyytensä sekä jokapäiväinen tottumus vaikuttivat, etteivät he koskaan hänen tähtensä olleet sydän kurkussa, vaan päinvastoin luottamuksella valittivat hänelle vaivansa ja vastuksensa. Heillä oli se käsitys, että hän ymmärsi heitä ja aina valvoi heidän parastaan. Milloin kumminkin sattui että vanhemmat tytöt epäilivät esittää hänelle jotakin ehdotustaan, silloin lähetettiin Hanna airueena alkamaan keskusteluja. Ainoastaan kerran esiintyi Kihlman tosiankarana. Lydia Bergroth ja Hanna olivat muutamana iltana olleet viettämässä erään toverin syntymäpäivää, ja palatessaan sieltä he, jotka ennen eivät olleet kortteja nähneetkään, hengästyksissään kertoivat oppineensa hauskan leikin s.o. pelaamaan korttia. Mutta silloin he eivät kohdanneet hymyilevää ymmärtämystä, vaan saivat päinvastoin mitä vakavimman käskyn olla koskaan ottamatta kortteja käteensä. Varoitus jättikin pysyvän pelikorttien kammon nuoriin sydämiin.

Yleensä puuhasi Kihlman kaiken päivää omissa töissään; ainoastaan illat hän uhrasi perhe-elämälle. Silloin kokoonnuttiin illalliselle saliin, joka oli samalla kertaa vastaanottohuone ja ruokasali. Kun yksinkertainen ateria -- johon säännöllisesti kuului "olutjuustoa" (ölost) -- oli syöty, luki Kihlman ennenkuin noustiin pöydästä kappaleen eräästä Roseniuksen hartauskirjasta taikka käänsi jonkun kohdan samantapaisesta vanhasta saksalaisesta kirjasta. Sen jälkeen vietettiin tavallisesti iltaa "sänkykamarissa", joka oli Emma tädin ja tyttöjen hallussa. Nuorten tehdessä käsitöitä Kihlman käveli edestakaisin milloin sanatonna, milloin puhuen vakavasti, milloin toistaen pienimpien oppilaittensa koomillisia vastauksia. Niin esim. hän kerran sanoi kysyneensä kahdelta pojalta, mitä he kuiskasivat keskenään, ja saaneensa vastauksen: "Lindqvist säjer, at han int' sku' vila bli kung!" (L. sanoo, ettei hän tahtoisi tulla kuninkaaksi). Kun tytöille tuli uni, sanoi Kihlman hyvää yötä ja meni kamariinsa toiselle puolen salia, missä hän vielä kauan lueskeli ja kirjoitti ennenkuin pani maata.

Vanhempia vieraita nähtiin harvoin, mutta tytöt saivat toisinaan, esim. syntymäpäivinään, kutsua luokseen parhaat ystävänsä. Silloin juotiin teetä ja tavallisesti toimeenpantiin näytäntö, jota ennen "teatterikappale" varta vasten tekaistiin. Tällaisiin illanviettoihin ei Kihlman sentään ottanut osaa. Sitä vastoin hän tyttöjen seurassa teki käyntejä toht. Ranckenilla, jonka kaunis rouva (o.s. Asp) ja suloiset lapset nuorten vieraitten kuvittelussa olivat ikäänkuin vähän korkeampaa lajia olentoja, ja Yrjö Koskisella, joka varsinkin suomalaisessa ympäristössä kasvaneista Lydioista oli henkilöksi muuttunut isänmaanrakkaus. Suuren aatteen kannattamina hän ja hänen jalo vaimonsa, miten vaatimattomasti esiintyivätkään, heidän silmissään elivät tasaista arkielämää ylempänä. Luonnollisesti Koskisen vaikutus koulussa oli suuri isänmaallisen hengen sytyttäjänä; hän näet oli (opettaen Suomen historiaa ja suomenkieltä) myöskin niitä vapaaehtoisia, jotka täällä harrastivat tyttöjen kehittämistä perinnäistä kantaa korkeammalle. Tietenkin yksin Kihlman usein kävi Laurénin luona, joka, luulosairas kun oli, kuvitteli potevansa kaiken maailman tauteja. Kihlman tahtoi saamalla hänet unohtamaan itsensä lyhentää hänen ikäviä hetkiään ja myöskin valmistautua ranskan kielen tunneille, joita hän lukiossa hoiti ystävän puolesta. [Eräs päiväämätön (luultavasti tammikuulta 1856 l. 57) kirje Laurénilta Kihlmanille on oikein tyypillinen luulosairaan kyhäämäksi. Hän toivottaa Kihlmanille onnellista uutta vuotta siinä luulossa, ettei saisi enää koskaan häntä tavata. "Olen nyt taas alati sidottu vuoteeseeni ja saan jälleen _uusissa_ tuskissa maistaa kaiken kärsimyksen katkeruutta ja siten kokea, etteivät tuskani koskaan ole olleet kyllin suuria, ettei seuraava päivä olisi voinut tuottaa vielä vaikeampia." Hän rukoilee Jumalaa siunaamaan Kihlmania hänen hyvyydestään ja ystävyydestään j.n.e. ja päättää: "Sinun kurja Leonardisi."]

Vihdoin kertoo hyvämuistinen Lydia Kihlmanista uskonnon opettajana tyttökoulussa: "Nyt tiedetään, että hän oli Suomen etevin uskonnonopettaja; niin jo silloinkin. Raamatun historiaa opettaessaan hän muutamilla sanoilla, pienellä piirteellä toi kertomuksen ytimen päivän valoon, niin että oppilas hämmästyen ihmetteli, miksei itse ollut tuota ennen huomannut. Varsinaisilla uskonopin tunneilla ei meillä ollut muuta oppikirjaa kuin raamattu, jota saimme oppia tuntemaan ja rakastamaan. Saimme neljä, viisi raamatunlausetta kerrallaan ulkoa luettavaksi, ja näihin perustuen Kihlman lyhyesti selitti meille uskonopin pääpiirteet ja teroitti muistiimme joitakin tärkeimpiä määritelmiä. Joka tahtoi, sai tunnin ajalla kirjoittaa muistiin minkä ennätti; opetus ei sen vuoksi keskeytynyt. Minä tahdoin, ja kirjoitin vähitellen raamattuni kannet ja tyhjät kansilehdet täyteen. Olen sittemmin, itse uskonnonopettajana ollen, ihmeekseni huomannut, että muistiinpanoni monessa kohden ovat melkein sanasta sanaan yhtäpitävät usean J. T. Beckin 'Leitfaden der Glaubenslehre' nimisessä kirjassa esitetyn määritelmän kanssa. -- Tämähän on todistus Kihlmanin erinomaisesta opettajakyvystä, että hän osasi tehdä Beckin syvämieliset mietteet niin selviksi meille tyttösille, että pystyimme panemaan niitä paperillekin." -- Että Kihlman alusta alkaen ja sitten yhä edelleen uskonnonopetuksessa seurasi mainittua Beckin teosta, sen todistaa jälkeenjääneiden paperien joukossa oleva vihkonen, jonka irtonaisilla lehdillä hän on lyhyesti ja vapaasti mutta sentään täydellisesti kirjoittanut yhteenvedon siitä. Lehdissä huomaa vuosikymmenien käyttämisen jälkiä.

Päättääksemme tämän kuvauksen Kihlmanin ensi ajoista Pietarsaaresta, lisättäköön vielä, että hänen kasvattava huolenpitonsa tytöistä, jotka asuivat hänen kodissaan, aina oli valveilla. Samoin kuin hartaushetket olivat jatkona uskonnonopetukseen koulussa hän aterioidessa ja kävelyillä kauniina kevätaamuina taikka ensimäisellä jäällä syksyllä sekä Kruununkylänmatkoilla pääsiäis- ja helluntaijuhlina aina koetti rikastuttaa heidän tietovarastoaan ja kehittää heidän huomiokykyään. -- Että Kihlman oli niin sanoaksemme synnynnäinen opettaja tuli siis ilmi jo tällä varhaisella kehityskaudella.

Tämä kuvaus Pietarsaaren elämästä ulottuu osaksi v:een 1858, osaksi vielä edemmäskin. Kumminkin on tässä v:lta 1856 taikka tarkemmin sanoen siltä syyslukukaudelta, jona Kihlman palasi toiselta ulkomaanmatkaltaan, lisättävä, että hänessä silloin kypsyi ajatus mennä uusiin naimisiin. Yksinäinen elämä oli näet alkanut häntä painaa -- sillä eihän pikku tyttöjen tuottama huvi estänyt kaipaamasta tasa-arvoista seuratoveria -- jota paitsi hän ymmärsi, että 11:llä oleva Hanna yhä enemmän tarvitsi äidillisen silmän ja käden johtoa. Oman tyttönsä kasvatuksesta Kihlman näet erityisesti huolehti, niinkuin eräs muistiinpano tältä ajalta osoittaa. Hän mainitsee siinä, että Hannalla oli tapana tulla hänen huoneeseensa selailemaan kirjoja, ja aina kun löysi niistä jonkun kuvan, hän pyysi isää kertomaan siitä. Huomattuaan kuinka kertomuksen pienimmätkin piirteet painuivat lapsen mieleen hän arveli, eikö hän ehkä voisi kertomalla opettaa hänelle kalliimpia uskonnollisia totuuksiakin, ja niin hän alkoi tarkasti mutta sittenkin laajemmin kuin uudessa testamentissa kertoa Jesuksen kuolemasta, hautaanpanosta, ylösnousemisesta, ja oli iloinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Hanna kuunteli. Toisella kerralla isä kertoi Tuomo sedän surullisen tarinan (Harriet Beecher-Stowen maailmankuulu romaani oli ilmestynyt ruotsinnettuna 1853), ja se liikutti Hannaa niin, että hän itkien painoi päänsä isän rintaa vasten, kunnes hetken perästä lausui: "jos se paha herra olisi täällä (joka ruoski Tuomon kuoliaaksi), niin minä löisin häntä!" Nyt oli isällä suuri vaiva tyynnyttäessä tyttönsä kuohuvia tunteita. Muistiinpano päättyy tunnustukseen, että hän tahtoisi syvästi istuttaa lapseensa siveellisyyttä ja jumalanpelkoa, mutta oli huolissaan siitä, ettei oikein tiennyt kuinka oli menetteleminen, sillä hän oli huomannut, että alituiset kehoitukset voivat viedä aivan vastakkaiseen tulokseen. -- Ei ole ihme, että tällaiset mietteet veivät yllä mainittuun päätökseen etsiä itselleen uusi elämäntoveri, johon äiti ja muut läheiset jo aikoja olivat häntä kehoittaneet.

Päättäen Essenin kirjeestä (17/12 1856) oli Kihlman hänelle salaisuutena ilmaissut _päättäneensä_ mennä naimisiin, mutta siitä, ketä hän kosisi, oli hän vielä niin epävarma, että hän arveli mahdolliseksi, että valinta-aika tulisi kestämään 6 vuotta niinkuin hänen tähänastinen leskenäolonsa! Essenistä oli tämä hupainen "eriskummaisuus".

* * * * *

Koko alkuvuodella 1857 Kihlman jokapäiväisten toimiensa ohella lienee enemmän kuin muuta miettinyt juuri mainitun päätöksen toimeenpanoa. Keväällä hän kirjoitti yksinäisestä elämästään m.m. lehtori Fabritiukselle, ja seuraava ote vastauksesta -- kaiku hänen kirjeestään -- ilmaisee, mihin äänilajiin hän siitä puhui. "Minun täytyy tunnustaa, että Sinä ja Sinun lohduton erakkoelämäsi usein on ollut keskustelunaineena minun ja vaimoni välillä, ja että me vilpittömällä osanotolla kirjeestäsi näimme, kuinka Sinä kaipaat sitä elämäniloa, jota tunteellinen sydämesi niin hyvin ansaitsee. -- -- -- Kenties löytäisit Sinä parannusta sairaalle sydämellesi juuri Viipurissa, jossa kieltämättä naisen kasvatus on paljon korkeammalla kuin missään muussa kaupungissa meillä, sillä [täällä] häntä kasvatetaan enemmän perhe-elämää kuin maailmaa varten."

Alkukesällä Kihlman oleskeli pari viikkoa Ylihärmässä. Vapaina hetkinä näyttää hän ruotsintaneen Beckin saarnoja, joiden julkaisemista hän yhä ajatteli. Runomuotoiset otteet, jotka hän tapasi saksalaisessa alkutekstissä, lähetti hän L. Stenbäckille käännettäväksi. Sen todistaa tämän kirje 26 p:ltä heinäk. Palauttaessaan käännetyt säkeet Stenbäck lausuu: "Ilahduttavaa on saada joitakuita Beckin saarnoja ruotsinkielelle; ne ovat olleet rakkainta sitä lajia luettavaani, enkä minä mistään saarnakokoelmasta ole saanut niin paljon hyvää." Heinäkuun 9 p:nä lähti Kihlman ratkaisevalle matkalle. Keuruulle asti saattoivat häntä Essen ja Hanna, ja jälkimäisen olisi hän mielellään edelleenkin pitänyt seuranaan, mutta lapsen itsekkäisyydellä tämä sanoi, että hänellä olisi hauskempi jäädä Lehtiniemeen [Bergrothin perheeseen]. Matkan ensimäinen päämäärä oli -- Viipuri -- ei minkään liiketehtävän vaan kaikesta päättäen Fabritiuksen kirjeen johdosta. Kihlman tahtoi katsoa, voisiko hän ehkä siellä löytää elämäntoverin. Kulkien melkein samoja teitä kuin edellisenä kesänä, mutta poikkeamatta mihinkään tien varrella, hän saapui perille 15 p:nä ja jäi kahdeksi viikoksi Fabritiuksen luo, missä hän viimeksi oli niin hyvin viihtynyt. Mitä täällä yritettiin Kihlmanin onneksi on tuntematonta; Essenille hän luultavasti kaikki kertoi, mutta säilyneistä kirjeistä näkyy vain, että "näköalat olivat pimeitä". Äidilleen, joka ei tiennyt mitään matkan tarkoituksesta, poika kirjoitti: "Täältä [s.o. Fabritiuksen perheestä] erosin vähemmillä harhaluuloilla (illusioner), mutta muuttumattomalla kunnioituksella. Talon emäntä saavutti erinomaisen luottamukseni. Semmoinen tulee kuvitelmani mukaan naisen olla: mitä hellin ja ymmärtäväisin äiti ja puoliso. -- -- -- Usein muistin koulutyttöjäni ja toivoin, että he saisivat nauttia niin sivistyneen naisen johtoa." -- Tästä huomaa, että Kihlman vähän alakuloisena lähti Viipurista, mutta varmaan erehtyisimme, jos luulisimme sen johtuneen pettyneistä toiveista. Jos elämänkertojalla on oikeus arvata kuvattavansa salattujakin tunteita, niin sanoisimme, että käynti Fabritiuksella oikeammin on käsitettävä viimeiseksi uhriksi unohtumattoman Angelikavainajan muistolle. Toukokuulla oli rouva Fabritius saanut tyttölapsen, jolle annettiin nimi Angelika Irene ja jonka kummiksi Kihlman oli kutsuttu, vaikka hän oli estetty ristiäisiin saapumasta. Lapsen edellisen nimen olivat vanhemmat varmaan valinneet osoittaakseen ystävyyttään Kihlmania kohtaan ja samalla kunnioitusta hänen ensimäisen vaimonsa muistolle. Näin ollen piili menevän alakuloisuudessa sitä tunnelmaa, joka seuraa hyvästijättöä kadonneelle onnelle.