Part 28

Näin suoritettuaan tehtävänsä Kihlman laati Essenille seikkaperäisen kertomuksen saamistaan tiedoista, havainnoistaan ja laskelmistaan, kertomuksen, joka on tekijälleen varsin kuvaava. Hän sanoo näet kyllä eräässä kirjeessä (Emma Puskalle) tästä matkastaan: "Minun täytyi esiintyä liikemiehenä, mikä ei ollenkaan sovi yhteen luontoni kanssa ja siihen tapaan, jolla nykyaikana asioita toimitetaan"; mutta silti hän tässäkin menetteli sillä tarkkuudella ja pienimpiä seikkoja huomioon ottavalla älykkäisyydellä, jotka olivat hänen luonteensa tunnusmerkkejä. Hän tekee päätelmiä puhuteltavan henkilön ulkomuodosta (esim. eräästä Viipurin liikemiehestä: "lihava ja hyvinvoipa, ulkonäöltään kevytmielinen"; toisesta: "laiha, oikean liikemiehen näköinen") ja panee merkille, millä äänen soinnulla hänelle vastataan, puhumatta siitä, ettei hän unohda verrata toisiinsa eri tahoilta ja eri tiloissa saamiaan tietoja. Siten Essen varmaankaan ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen selvitykseen, jonka Kihlman oli hankkinut. Miten oikeaan tämä oli osannut, todistaa se, että koko juttu lopulta päättyi niin, että Mustonen ja Parviainen ostivat Puhoksen sahan, myllyn ynnä siihen kuuluvat tilukset täsmälleen 50,000 ruplasta! Kaupan välittäjänä oli Arppe, joka vaivoistaan pyysi ja saikin noin 300 ruplaa maksavan Huhtilammin uutistalon. Luultavaa on, että etevä, nerokas liikemies Niilo Ludvig Arppe, tarkkasilmäinen ihmistuntija kun oli, tämän kesäisen yhtymän jälkeen piti Kihlmania parempana liikemiehenalkuna kuin ennen oli kuvitellut. Sen voinee päättää siitä vilpittömästä ystävyydestä, joka aina leimaa hänen myöhemmät kirjeensä nuorelle sukulaiselleen ("frände"). Kihlman puolestaan osottaa osaavansa arvostella liikemiestä liikemiehenä, kun hän moittimatta huomauttaa, miten Arppe Fabritiuksen perillisten holhoojana näiden ollessa turvattomina oli Utran ja Puhoksen sahoista maksanut sangen runsaan vuokran, mutta sittemmin alentamalla vuokran 3,000 ruplaan oli _liikemiehenä_ kohdellut entisten holhottiensa miehiä -- jolleivät miehet pystyneet katsomaan puoliaan, oli heidän siitä syyttäminen itseään!

* * * * *

Samoin kuin Pietarsaaresta Viipuriin matkusti Kihlman edelleen Helsinkiin -- yhteensä 110 à 115 penikulmaa -- yhdenistuttavissa kieseissään. Viimemainitussa kaupungissa hän 22 p:nä astui Örnsköld höyrylaivaan, jolla, Turun kautta mennen, juhannuspäivänä saapui Tukholmaan. Samana päivänä tuli sinne Yrjö Koskinenkin höyrylaivalla Hernösandista, minne oli päässyt Merenkurkun yli kurjassa "tervahaahdessa". Yhdessä he kävivät 25 p:nä kunink. kirjastonhoitajan A. I. Arvidssonin luona. Vanha suomalainen oli "iloisa ja uljas" (fryntlig och bussig), puhui suomea ja oli varsin valmis hankkimaan Koskiselle tilaisuutta harjoittamaan tutkimuksia arkistoissa. Kansakoulusta Arvidsson lausui: "Minun täytyy tunnustaa, että olen liiaksi aikaani jälessä ollakseni kansakoulun ystävä. Olen, kenties ikäni vuoksi, tyytymätön ei ainoastaan siihen väärään tapaan, millä se on toimeenpantu, vaan myöskin kansakouluun yleensä. Sen kautta vapautetaan vanhemmat kasvattamasta lapsiaan, ja niin jäävät lapset ilman kasvatusta; sillä eihän kansakoulu kykene korvaamaan vanhempien antamaa kasvatusta."

Tietenkin Kihlman kävi tapaamassa entisiä ystäviään, mutta, sanoo hän, "ainoastaan parin kanssa olin sisällisessä sopusoinnussa". Viittaus tarkoittanee nuorempia Bergmaneja (Carl Henrik ja Robert), joiden kanssa hän oli vaihtanut kirjeitä ja joista ainakin toinen oli käynyt Tübingenissäkin. Muuten Kihlman lehtori Elfvingin avulla, joka Tukholman lukiossa opetti saksan, ranskan ja englannin kieliä, koetti perehtyä tutkimusaloihinsa. Täällä opetettiin uudenaikaisia kieliä 20 tuntia viikossa (6 alimmalla osastolla, 5 toisella, 5 kolmannella ja 4 ylimmällä), ja oli Elfving sitä mieltä, ettei tällä ajalla voinut aikaansaada enempää kuin opettaa pojat kirjoittamaan ja puhumaan yhtä kieltä (ranskaa). Muissa kielissä hän rajoittui siihen, että sai oppilaat ymmärtämään kieliä semmoisina kuin ne esiintyvät kirjoissa. Oli siis selvitettävä itselleen, mitä oppilaille oli tarpeen; jolleivät tarvitse käyttää kieltä puheessa eikä kirjoituksessa, on suullisiin harjoituksiin uhrattu aika jotenkin hukkaan mennyttä. -- Kansakoulua moitti Elfving siitä, että katkismusta luetettiin ulkoa sekä että äidinkieltä käsiteltiin liian tietopuolisesti. -- Ruotsalainen kansakoulu jakaantui kahteen osastoon: _alempi_ (jokaisen lapsen käytävä) käsitti: 1) sisälukua, 2) uskontoa (katkismus, raamatunhistoria, suullinen kristinuskon opetus), 3) laskentoa (kokonaisluk.), 4) kirjoitusta, 5) kirkkolaulua; _ylempi_ (vapaaehtoisia varten): 1) laskentoa päätös- ja korkolaskuun saakka, 2) maantietoa, 3) yleistä ja isänmaan historiaa, 4) luonnonoppia, 5) viivapiirustusta. Sitä paitsi kummallakin osastolla voimistelua.

Kesäkuun 28 p:nä on almanakkaan merkitty: "W(ilhelm) Tell." Arvatenkin kävi Kihlman silloin teatterissa katsomassa Schillerin kuuluisaa näytelmää, ja johti kai hänet siihen kysymys, josta edellisenä vuonna oli kirjoittanut Ingmanille: miten oli kristittyjen alamaisten suhtauduttava vapautta sortavaan esivaltaan, miten arvosteltava vapautussotaa?

Vaikka Kihlmanin Tukholmassa-olo kesti yhdeksän päivää, ei siitä ole enemmän sanottavaa, ja muutenkaan ei ole paljon tietoja tältä matkalta. Essen, jolle hän seikkaperäisesti kuvasi mitä oli nähnyt ja kokenut, on tiettävästi hävittänyt nämä niinkuin enimmät muutkin kirjeensä, ja sen vuoksi ei meillä ole muita lähteitä kuin harvat kirjeet äidille, yksi kirje Emma Riskalle ja jo mainitut hajanaiset muistiinpanot. -- Heinäkuun 3 p:nä Kihlman lähti höyrylaivalla Lyypekkiin, minne saapui 6 p:nä. Eräs laivalla (4/7) tehty muistiinpano ilmaisee, että hän luultavasti vähän ennen lähtöään oli Tukholmassa tavannut Fjellstedtin Lundista: "Toht. Fjellstedt arveli, että kansakoulu ei ollut tuottanut semmoisia hedelmiä kuin toivottu oli", ja oli siihen syynä: 1:ksi että seminaarien opettajiksi oli nimitetty parhaimmilla todistuksilla varustettuja, mutta kristilliseltä kannalta katsoen sopimattomia henkilöitä. Nämät olivat istuttaneet epäkristilliset mielipiteensä kansakoulunopettajiin ja jälkimäiset vuorostaan kansaan. Siten oli kansakoulu useissa paikoin vaikuttanut pahaa. 2:ksi on papisto laiminlyönyt kansakoulun silmälläpidon, joten se on saanut vapaasti kehittyä omaan suuntaansa. "Fjellstedtin mietteet olivat, niinkuin näyttää, aivan tosia, mutta kuitenkin puutteellisia (bristfälliga)."

Lyypekistä matkusti Kihlman viipymättä Hampuriin ja sieltä parin päivän päästä Berliniin. Hampurissa hän kävi sikäläisessä Pestalozzilaitoksessa, jonka muuan vapaamuurari-osasto oli perustanut 1847 vanhempien kuoleman kautta tai muuten turvattomiksi joutuneiden lasten kasvattamiseksi. Nykyään täydessä laitoksessa oli 45 lasta: 30 poikaa ja 15 tyttöä. Aamupäivin luettiin, iltapäivin tehtiin työtä puutarhassa tai pellolla, ja tytöt harjoittivat käsitöitä. Kihlmanin katsellessa laitosta olivat tytöt kiinni käsitöissään, jota vastoin pienemmät pojat (7 vuotta nuorempia ei oteta vastaan) harjoittelivat kirjoitusta tauluille. "Käsialat sangen hyviä." Uskontoa ei opetettu katkismuksesta vaan selittämällä evankelioita (saarnatekstejä). Vasta ripille päästyään lapset erosivat laitoksesta. Johtaja (Grele) mainitsi, että laitoksen päämäärää kasvattaa lapset hyviksi ja kelvollisiksi ihmisiksi ei oltu saavutettu kaikkiin nähden, jotka jo olivat sieltä lähteneet.

Berlinistä on enemmän muistiinpanoja ja niistä näkee, kuinka ahkerasti Kihlman taas käytti tilaisuutta nähdä ja kuulla opettajia, joista saattoi hyötyä. Kahtena ensimäisenä päivänä, heinäkuun 11 ja 12, hän kuuli seitsemän teologista luentoa (proff. Hengstenberg, Vatke, Twesten, Imm. Nitzsch) ja kolmantena, joka oli sunnuntai, neljä saarnaa. Paitsi kunkin luennon tai saarnan ainetta hän usein panee muistiin jonkun arvostelevan ja kuvaavan sanan esiintyjän ulkonaisesta olennosta. Souchon Kolminaisuuden kirkossa: "viittoili paljon, mutta viittoilut ja meluaminen eivät korvaa hengen puutetta"; toht. Nitzsch Nikolainkirkossa: "erittäin ihana saarna, missä liha henkisessäkin haamussaan, tieteen ja taiteen koristamana, paljastettiin ja tarkoin erotettiin ruumiista"; toht. W. Hoffman tuomiokirkossa: "käsivarsia käytettiin ahkerasti -- näytti olevan oikea hovimies, joka oli ottanut näytelläkseen kristillisen saarnaajan osaa, syystä että se nykyään on kannattavaa"; kenraalisuperintendentti Büchsel Mattheuksen kirkossa: "esitystapa teeskentelemätöntä ja yksinkertaista, mutta toisinaan liian tuttavallista, oli kuin saarnaaja olisi unohtanut, että der liebe Gott myöskin on pyhä Jumala."

Viimemainitun saarnan jälkeen Kihlman katseli, miten ensin 6 lasta yhdellä kertaa kastettiin ja sitte 2 morsiusparia vihittiin. Tämä näyttää erikoisesti kiinnittäneen hänen mieltään, arvatenkin sen vuoksi että hän Turussa oli perinpohjin tutkinut kirkkokäsikirja-ehdotusta. Buchsel, joka toimitti kasteen ilman käsikirjaa, piti ensin puheen Mark. 16: 16:n johdosta: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi; mutta joka ei usko, se kadotetaan. Hän selitti kasteen tarkoituksen olevan tehdä lapset Jumalan lapsiksi ja taivaanvaltakunnan perillisiksi. Kumminkin myönsi hän, että lapsilla ei nyt ollut uskoa, vaan saisivat he sen kasvatuksen kautta. Oli merkillistä huomata, miten ujostelematta hän puhui tästä lauseesta ikäänkuin hän ei olisi tiennytkään olevansa 'mellan skål och vägg' [s.o. käsittelevän riidan alaista kysymystä]. Sen ohella hän painokkaasti huomautti kummin velvollisuuksista ja kuinka kevyesti ne tavallisesti käsitettiin. Sitten tehtiin ristinmerkki kasvojen ja rinnan päällä: ota tämä pyhä ristinmerkki kasvoihisi ja rintaasi, merkiksi että olet lunastettu (toistettiin 2 kertaa kullekin lapselle). Sen jälkeen sanat opetuslasten nuhtelusta, kun lapsia tuotiin esiin. Sitte Isä meidän, jolloin ainoastaan kummit laskivat kätensä lasten päälle, ja uskontunnustus. Nyt seurasi kysymys, oliko lapsi kastettava ja sitoutuiko se noudattamaan kasteen velvollisuuksia ja luopumaan kaikesta pahasta, jonka jälkeen kaste, rukous ja siunaus." -- Vihkiminen toimitettiin samoin ilman kirjaa. "Puhe eräästä raamatun lauseesta: nöyryyttä, lempeyttä, kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta terotettiin. Sitte kysymys: tahtoivatko esille tulleet ottaa toisensa avioksi ja rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä? Sen jälkeen sulhanen ja morsian papin avustaessa vaihtoivat sormuksia ja antoivat toisilleen kättä, samalla kun pappi julisti avioliiton solmituksi kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Sitte laskeutui aviopari polvilleen, ja Isä meidän rukoiltiin. Nyt antoi pappi kummallekin raamatun, johon molempain puolisojen nimet oli kirjoitettu, ja kehotti heitä pitämään kirjan tämän hetken muistona, jolloin olivat luvanneet toisilleen uskollisuutta, käyttämään sitä ahkerasti aamuin ja illoin sekä etsimään siitä lohdutusta kun toinen palaa haudalta, mihin on jättänyt toisen. Viimeiseksi siunaus. Kokonaisuudessaan oli toimitus vakava ja sydämellinen. Näytti kuitenkin siltä, ettei vaikutus kuulijoihin ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla." --

Maanantaina Kihlman kävi paitsi yhdellä teologisella luennolla kuulemassa filosofian prof. K. L. Michelet'ä ja historian prof. Leopold von Rankea. Edellinen oli "erittäin viehättävä, toisinaan leikillinen", mutta miten mainio Ranke olikaan historiankirjoittajana, ei hän luennoitsijana tehnyt edullista vaikutusta. "Pieni mies, ulkonäkö jotenkin vähän suositteleva; vaikka istuin toisella penkillä kateederista ja koetin kuunnella mitä tarkimmin, en tiedä sinnepäinkään mitä hän puhui," -- Samana päivänä Kihlman tapasi seminaarinjohtajan Thilon ja kuuli hänen vastustavan korkeaa sivistystä seminaarin (? kansakoulun) opettajissa: "heidän on oltava kansan kesken ensimäiset eikä herroista viimeiset". Syystä että koulut olivat suljetut, kehotti hän vierasta palaamaan syksyllä. Myöskin erään uusien kielten opettajan, toht. Mohnin, puheilla Kihlman kävi ja pani merkille, miten hän äänsi erinäisiä saksalaisia sanoja.

Dresdenissä, minne matkustajamme tuli heinäkuun 15 p:nä, olivat koulut avoinna, ja hän kävi useissa oppilaitoksissa, joista tässä mainittakoon Friedrichstadtin kansakoulunopettaja-seminaari. Siinä oli 80 oppilasta, ja oli oppikurssi 4-vuotinen. Samalla kun oppilaat harjoittivat omia opinnoitaan, kuuntelivat he kahtena ensimäisenä vuotena opetusta seminaariin yhdistetyissä köyhäin- ja porvarikouluissa ja kahtena toisena ottivat itse osaa opetuksen antamiseen. Köyhäinkoulussa Kihlman kuunteli saksankielen tuntia: "Lapset olivat tarkkaavaisia, mutta minusta oli se tapa loukkaava, että lapset viittasivat kädellään, kun tahtoivat vastata." Luultavasti hän silloin ensi kerran näki tämän sittemmin meilläkin käytäntöön otetun tavan. -- Eräässä toisessa koulussa Kihlman mielenkiinnolla huomasi, miten muuan opettaja hupaisella opetustavallaan osasi pitää lapset virkeinä ja hilpeinä; toisinaan naurettiin ääneen ilman että tarkkaavaisuus väheni.

Heinäkuun 18 ja 19 p:nä teki Kihlman kävelyretken n.s. saksilaiseen Sweitsiin: "ensimäinen todella iloinen päiväni [matkalla]." Wehlenissä hän kävi "vanhan kunnianarvoisan" kansakoulunopettajan luona, joka seurasi häntä osan tietä; sitte hän yksin jatkoi. "Täällä hiljaisessa luonnossa, korkeiden, rosoisten kallioiden keskellä puhui minulle Jumalan näkymätön olemus tavalla, joka käy yli inhimillisen voiman ja taiteen. Voi, nuo suuret, loistavat kaupungit komeine palatseineen, pystykuvilleen, taidetuotteineen, mitä ne ovatkaan verrattuna luonnon yksinkertaiseen suuruuteen! Ja miten erilainen onkaan vaikutus! Siellä mieli hajaantuu, täällä palaa välittömästi itseensä." Saavuttuaan Basteivuorelle, josta on ihana, maailmankuulu näköala 600 jalkaa alempana leviävän Elbelaakson yli, Kihlman jäi sinne yöksi ja näki auringon sekä laskevan että nousevan. "Jos yleensä on herkkä luonnonvaikutuksille, niin ei auringonnousu, tältä paikalta nähtynä, ole jälkiä jättämättä. Minulle oli tämä retki kaikkine yksityiskohtineen todella nautintorikas, jota en voi sanoa matkastani ylimalkaan."

"Aamulla 20 p:nä matkustin Leipzigiin", Kihlman kirjoittaa äidilleen, "ja viivyin siellä 22:een, jolloin tulin Erlangeniin. Täällä samoin kuin Leipzigissä kuuntelin luentoja yliopistossa. Kävin myöskin [saksan kielen ja kirjallisuuden] prof. R. H. G. von Raumerin luona, jonka perheessä vietin kaksi iltaa. 25 p:nä saavuin Nürnbergiin, lelujen kaupunkiin, ja matkustin 26 p:nä Nordlingenin, Augsburgin, Ulmin, Esslingenin kautta Stuttgartiin, johon tulin k:lo 9 illalla. Tällä paikkakunnalla, jonka hyvin tunnen, vietin sunnuntain tuttavieni seurassa. Maanantaiaamuna (28/7) istuin jälleen vaunussa, ei kuitenkaan höyry- vaan postivaunussa, joka 4 tunnissa vei minut Tübingeniin, matkani varsinaiseen päämäärään. Minä menin vanhaan majatalooni, jossa minut kohta tunnettiin ja sanottiin tervetulleeksi. Viipymättä lähdin prof. Beckin taloon, missä minua edellisellä matkallani oli niin hyvänä pidetty. Minä yllätin perheen päivällispöydässä: huudahdus hämmästyksestä, ja -- sen uskallan sanoa -- isä ei voi koskaan sydämellisemmin syleillä poikaansa kuin prof. Beck syleili minua. Kohta minut kutsuttiin muuttamaan heidän luoksensa ja syömään heidän pöydässään. Niin olen jo tehnytkin ja olen nyt kotiutunut, kun vihdoin olen saanut purkaa kapsäkkini. Olen vakuutettu siitä, että täällä tulen viettämään miellyttäviä ja hyödyllisiä päiviä, ja siten virkistyneenä, jos Jumala sallii, syksyllä palaamaan [kotia]." -- Kirjeessä Emma Riskalle Kihlman sanoo: "Beck on aivan näköisensä, paitsi että hän on tullut harmaammaksi. Olen viimein jälleen kerran tullut hiljaisuuteen ja tunnen kuinka hyödyllinen ja tarpeellinen hiljaisuus on. Ilman hiljaisuutta ei voi todella lähestyä Jumalaa." --

* * * * *

Kihlman viipyi Tübingenissä Beckin vieraana kokonaisen kuukauden. Tästä ajasta ja olostaan hän äidilleen kertoo kaikenlaista. Samoin kuin Suomessa olivat ilmat Saksassakin heinäkuuhun saakka kylmänlaiset ja niin epäsuotuisat kasvullisuudelle, että edellisessä maassa viljanvienti kiellettiin; jälkimäisessä maassa loppukesän lämpö (elokuulla oli Tübingenissä toisinaan +34° Cels. varjossa) kyllä sai viljan nopeasti kypsymään, mutta osaksi tuli sielläkin katovuosi (esim. omenapuut eivät antaneet mitään). Itse Tübingenin kaupunki miellytti Kihlmania nyt yhtä vähän kuin ennen. Tunkiot kaduilla, joista kanat ja ankat etsivät ravintoaan, sikojen ja vasikkain teurastaminen ulkona avonaisilla paikoilla ja sänkyvaatteiden tuulettaminen akkunoissa ja talojen edustalla (kerran oli viides osa kaupungin päätoria patjojen y.m. vaatteiden peittämä) vaivasivat häntä tavattomasti. Sanalla sanoen "Tübingen on kaupunki, jossa siivottomuus menee tavattoman pitkälle; mutta tapasin juurikään papin Marseillesta, joka sanoi, että olot siellä olivat kahta vertaa pahemmat."

"Yleisestä rähjäisyydestä ja sopivaisuuden tunteen puutteesta", jatkaa hän sitten, "ei kuitenkaan saa päättää, että kaikki perheet ovat samanlaisia. Beckin talossa olen kaikkialla huomannut kiitettävää siisteyttä. Mutta osoitteena tapojen vanhanaikuisuudesta tahdon mainita, että tässä kodissa käytetään posliinia ainoastaan kahvia ja teetä tarjotessa. Päivällispöydässä käytetään tinalautasia ja tinakulhoja, semmoisia joita Äiti muinoin ripusti koristuksena keittiöön. Mitä ruokiin tulee, on vaihtelevaisuus suurempi kuin Suomessa; varsinkin tarjotaan monenlaisia liemiruokia, jotka ovat hyvin yksinkertaisia, mutta kuitenkin maukkaita. Toivoisin että voisimme niihin vaihtaa kehnon hernerokkamme(?). Ehkä täkäläinen elämänjärjestys huvittaa Sinua. K:lo 8 aamiainen: kahvia taikka maitoa nisuleivän ja voin kanssa (minä juon maitoa); k:lo 1 päivällinen: 1:ksi liemiruokaa, 2:ksi naudanlihaa (keitettyä), 3:ksi papuja, herneitä tai muita vihanneksia perunain kanssa tai joku laji jauhoruokaa; k:lo 4 Vesper eli väliateria: kahvia nisuleivän kanssa ja hedelmiä (istutaan oikein pöydässä, joka sentään ei ole katettu); illallinen k:lo 9. Tavallisesti olemme illastaneet maalla perheen omistamassa huvimajassa ja on silloin syöty voileipää teen taikka oluen kanssa. Kotona tarjotaan liemiruokaa ja pannukakkuja (s.o. pannukakkuja laajuudeltaan, lättyjä paksuudeltaan). Huomaathan, ettei poikasi ole ollut nälkäparannuksilla."

Ennestään tiedämme, että Kihlman ei omaisilleen kirjoittanut mitään Beckin opista eikä siitä teologisen kannan muutoksesta, jonka se oli hänessä aiheuttanut. Nytkään, kun isä oli poissa, hän ei menetellyt toisin, vaikka hän kyllä yleensä tunnusti mitä Beck hänelle merkitsi. Syynä miksi hän niin kauan viipyi Tübingenissä hän mainitsee: ensiksikin että prof. Beck ja koko hänen perheensä niin erinomaisen ystävällisesti kohtelivat häntä, toiseksi että hän Beckissä oli oppinut tuntemaan niin harvinaisen miehen. "En vielä koskaan ole hänen seurassaan tullut houkutelluksi puhumaan taikka tekemään mitään, josta omatuntoni jälestäpäin olisi minua soimannut. Tämä on jotain tavatonta: saattaa tavata oppineita, sivistyneitä, sukkelia ja nerokkaita ihmisiä, eivätkä myöskään semmoiset ihmiset, joilla on taipumusta ja lämpöä uskontoa ja kristinuskoa kohtaan, ole aivan harvinaisia, mutta kuinka usein tapahtuukaan, että nämäkin puhuvat sellaista, jota ei Jumalan sana eikä omatunto voi hyväksyä ja joka senvuoksi saastuttaa tunnollista. Tästä syystä siis, saadakseni seurustella ankarasti siveellisen miehen kanssa, olen minä viipynyt Tübingenissä." --

Niinkuin 1852 oli Beckillä ja Kihlmanilla nytkin tapana kävellä yhdessä keskustellen milloin mistäkin. Lähes joka päivä jälkimäinen pani muistiin mitä huomattavinta Beck kulloinkin oli lausunut, ja siten syntynyt 12-sivuinen vihkonen "J. T. B:n lauselmia 1856" on ainoa, asiakirja, josta näemme mistä ystävykset vaihtoivat ajatuksia. Tässä seuraa valikoima näitä lauselmia.

29/7. Olen yhä enemmän oppinut käyttämään niitä raamatun osia, jotka tavallisesti sivuutetaan muka hedelmättöminä. Varsinkin olen oppinut ymmärtämään, kuinka Kristus kuolemansa edellä koettaa rakentaa uskoa ja luottamusta Jumalaan, eikä ainoastaan viittaamalla tulevaan sovituskuolemaan, vaan sen pohjalla, joka jo oli olemassa. Juuri se onkin yksi vanhan dogmatiikan päähaittoja, että se poistaa luottamuksen Jumalaan, ja tämä haitta on niin tunkeutunut vereemme, että se pysyy siinä sittenkin kun puhtaampi tieto on valaissut ihmisen.

Vainajainpalvelus (Todten-Cultus) tulee yhä yleisemmäksi. Muinoin ei ollut ainakaan kansan kesken tapana koristaa vainajien hautoja: nyt näkee harvoin koristamattoman haudan. Luulisi, ettei siinä ole mitään pahaa, vaan päinvastoin hyvää. Mutta niin ei ole laita. Runouden ja fantasian kautta on kuolemanpelko kadonnut, eikä kuolemassa enää nähdä mitään peljättävää; sen vuoksi voidaan oleskella hautojen keskellä, jota vanhaan aikaan vältettiin. Tämä pelko on jotain luonnollista niissä, jotka eivät Kristuksen kautta ole vapautetut. Sen tuleekin olla olemassa luonnonihmisessä, joka ei ole tullut osalliseksi Kristuksen rauhasta, mutta jollei sitä ole, on hän kaksinkerroin turmeltunut ja vielä enemmän saavuttamaton tosirauhalle kuin puhdas luonnonihminen.

31/7. Raamatun tutkiminen on jokaisen velvollisuus. Itsekunkin tulee harjoittautua siihen, muuten ei ihminen pääse lujuuteen eikä todelliseen yhtenäisyyteen. Toinen ei voi tässä tehdä työtä toisen puolesta. Inhimillisiä apuneuvoja voidaan tosin käyttää, jopa hyödylläkin, mutta aina täytyy ihmisen itsensä harjaantua näkemään omin silmin ja välittömästi vastaanottamaan raamatun vaikutusta. Jos nyt, huolimatta rukouksesta ja tutkimisesta, paljon jää käsittämättömäksi, niin ei tämä käsittämätön ole välttämättömän tarpeellista tietää.

1/8. Kristuksen kirkkoa ja seurakuntaa ei _rakenneta_ joukkokääntymyksillä. Tätä eivät uskonpuhdistajat huomanneet, ja sen vuoksi protestanttinen kirkko alusta alkaen ei tullut congregatio sanctorum'iksi (pyhien yhteydeksi), jota sen olisi pitänyt olla, vaan ulkonaiseksi maailmankirkoksi niinkuin katolinenkin. Mutta Kristuksen kirkko ei myöskään jatku lihallista tietä vanhemmista lapsiin, vaan hengellistä tietä niissä, jotka vapaaehtoisesti ja mielellään vastaanottavat evankeliumin ja taipuvat sen alle. Kristuksen kirkko muuttaa sen tähden asuntoa paikasta paikkaan. Tätä taasen eivät böhmiläiset veljet huomanneet, vaan luulivat he voivansa kirkkokurillaan ylläpitää elämää seurakunnassa ja tahtoivat silloinkin, kun elämä jo oli kadonnut, omistaa elävän seurakunnan etuoikeuksia. Lapseni voin minä kasvattaa hurskaiksi ja hyviksi ihmisiksi, mutta en voi enkä tahdo tehdä heitä kristityiksi. Se on Herran asia ja ihmisen vapaassa tahdossa.

2/8. Merkillistä on, miten omituisesti Herra menettelee puheissaan. Hän ei puhu niin selvästi, että jokainen ilman mitään vaikeutta ymmärtäisi sitä, ja kuitenkin niin selvästi, että tutkiva voi löytää totuuden. Siten ovat Hänen sanansa tuomio ihmisen ylitse (minun sanani on teitä tuomitseva). Jos ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa sitä, niin ei tapaa sisällystä, vaan sen sijaan ristiriitaisuuksia, mutta jos uhraa jotakin totuudelle, niin tulee palkituksi löytämättä rikkaita aarteita. Tässä on siis sama olosuhde kuin luonnossa, missä ei myöskään aarteet makaa maan päällä, vaan maan sisällä, ja tulee niitä sentähden kaivamalla etsiä.