Part 27

Juhannusjuhlan Kihlman vietti arkkipiispan vieraana Paraisten pappilassa ja mainitsee hän almanakassaan, että aattona tanssittiin ja leikittiin vappuriun ympärillä, poltettiin kokko valkea ja esitettiin tableaux vivants (kuvaelmia). -- Heinäkuun alussa hän teki viimeisen tarkastusmatkan arkkipiispan seurassa. Silloin käytiin näet Tammelassa, kuultiin tutkintoa Mustialassa y.m. -- Viimeiset viikot hän oli yksin Turussa, käyden kuitenkin heinäkuun lopussa sanomassa hyvästi arkkipiispalle Paraisissa ja Forssellin perheelle, joka vietti kesäänsä Kemiössä. Seurustelua tämän perheen kanssa oli Kihlman näet jatkanut koko Turun ajallaan, ja lienee siitä johtunut lähempi tuttavuus kuin kirjeistä päättäen voisi luulla. Kerran on tosin mainittu (äidille nimittäin), että Turussa oli levinnyt huhu, että Kihlman oli kihloissa jonkun neiti Forssellin kanssa, mutta samassa sanotaan, että huhu oli perätön. Kumminkin näkee almanakasta, että tänä kesänä kirjeenvaihto oli alkanut hänen ja neiti Hilda Forssellin välillä.

Elokuun alussa Kihlman valmistautuu lähtemään ja 8 p:nä, viimeisenä minkä hän vietti Turussa, hän kirjoittaa Beckille. Lämpimästi hän kiittää käsikirjoituksista, jotka oli saanut edellisen vuoden alkupuolella ja jotka olivat tuottaneet hänelle paljon hyötyä ja totuuden voimaa, mutta sanoo pelkäävänsä, että Beckin luottamus häneen oli vähentynyt, kun hänen kirjeensä oli jäänyt ilman vastausta. Edelleen hän mainitsee tänä kesänä -aikoneensa käydä Tübingenissä, jollei sota olisi estänyt häntä, ja antaa lopuksi tietoja Turussa-olostaan ja muutostaan Pietarsaareen. Tämä kirje saapui Tübingeniin 18 p:nä, ja jo 22 p:nä Beck kirjoittaa vastauksensa. Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin, lähes kahden vuoden päästä, oli saanut tietoja Kihlmanista, sillä koska hän ei ollut aavistanutkaan että hänen kirjeensä 23 p:ltä marrask. 1853 oli kadonnut, hän ei ymmärtänyt miksi hänet oli jätetty ilman vastausta. Nyt hän viipymättä riensi vakuuttamaan Kihlmanille, että hänen luottamuksensa oli muuttumatta, ja että hän piti häntä yhtä rakkaana kuin ennen. Kirjoittaessaan hän ei vielä ollut täysin toipunut tuskallisesta taudista, ja sen vuoksi kirje veikin häneltä kolme päivää ennenkuin hän sai sen valmiiksi. Korvaukseksi siitä, ettei hän jaksanut kirjoittaa pitempää kirjettä, hän lupasi lähettää uusia saarnajäljennöksiä, samalla antaen Kihlmanille täyden vallan julkaista niistä käännöksiä; "jollei se minulle mitään tuotakaan (vaikken minä perheeni tähden olekaan oikeutettu ylpeästi hylkäämään sitä: 1 Kor. 7), niin on kuitenkin asia, joka on kyseessä, siitä hyötyvä". -- Kihlman tuumi näet itse julkaista ruotsinnoksia Beckin saarnoista, jota paitsi Ingman ja Törnudd olivat suomentaneet niitä pari kolme.

IX.

KIELENOPETTAJA: PIETARSAARESSA 1855-63.

Pietarsaareen-muutto merkitsi Kihlmanin elämässä ratkaisevampaa käännettä kuin hän itse aavistikaan. Vaikka hän ainoastaan paremman puutteessa oli hakenut saksankielen opettajanvirkaa Vaasan lukiossa, tuli hän sitä hoitaneeksi toista kymmentä vuotta eikä hän senkään jälkeen enää palannut käytännölliseen papintoimeen, uralle, jolle alkuaan oli antautunut. Tämä tosiasia ja se, että hän aikaa voittaen yhä enemmän kietoutui liike-elämään, herättänee monessa ajatuksen, että ulkonaisen elämän muutos mahtoi aiheutua sisäisen elämän muutoksesta, toisin sanoen, että kristinusko ja totuudenetsintä, jotka tähän asti olivat hänessä olleet päävaikuttimina, jolleivät kokonaan hävinneetkään, kumminkin väistyivät syrjään maailmallisten harrastusten tieltä. Miten luonnolliselta ja perustellulta sellainen olettamus näyttäneekään, on se todellisuudessa väärä. Sen tulee seuraava kertomuksemme todistamaan, ja joskin lähteemme monelta ajalta ovat niukemmat kuin tähän saakka, on niitä kuitenkin sen verran tarjona, ettei ole vähintäkään syytä epäillä Kihlmanin aina pysyneen sisällisesti ei entisenä, sillä hänen kehityksensä oli taukoamaton, vaan perustuksiltaan samana miehenä, jolle edistyminen totuudessa muuttumatta oli ihmiselämän korkein päämäärä.

Lukuvuodelta 1855-56 ei ole paljon muuta sanottavana kuin että se kului Kihlmanin perehtyessä uuteen tehtäväänsä ja ympäristöönsä. Asunnon hän vuokrasi asessori K. W. Fontellin talosta Pohj. Kanavakadun varrella: ison salin, kaksi kamaria ja keittiön, kaksikerroksisen, punaiseksi maalatun rakennuksen yläkerrassa; alakerrassa asui talon isäntä itse, etevä, kuuluisa, tähän aikaan 61-vuotias herttainen lääkäri perheineen. Kihlmankin eli täällä alusta alkaen perheellisenä miehenä. Tuskin oli hän näet itse Kruununkylästä saapunut Pietarsaareen, kun elokuun viimeisellä viikolla sinne tuli Essen Ylihärmästä tuoden muassaan nyt 8-vuotiaan Hanna Kihlmanin, oman 13-vuotiaan Lydia tyttärensä ja "Emma tädin", joka koko pitkän eronajan oli Hannaa hoitanut. Nämä kolme naishenkilöä jäivät Kihlmanille, tytöt käydäkseen koulua ja mamselli Candelin emäntänä. Seuraavana vuonna tuli vielä kaksi tyttöä lisää, ja siltä ajalta on piirteitä muistiinpantuna kodin alempana luettavaan kuvaukseen.

Miten vaatimaton Pietarsaaren pikkukaupunki näihin aikoihin yleensä olikaan, elettiin siellä kumminkin niin sanoaksemme korotettua elämää. Se johtui siitä että Vaasan kaupungin palon jälkeen syksyllä 1852 sinne oli väliaikaisesti sijoitettu kolme oppilaitosta, lukio, teknillinen realikoulu ja kauppakoulu. Näiden laitosten opettajat ja oppilaat lisäsivät huomattavasti henkistä voimaa ja elämän vilkkautta semmoisella paikkakunnalla, jossa ennestään oli olemassa ainoastaan pieni ala-alkeiskoulu, ja siitä seurasi myöskin, että Kihlmanille, joka kuitenkin tuli verraten suuresta Turusta, täällä oli tarjona työtä ja seurustelua vähintäin yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin arkkipiispan kaupungissa. Saksankielen opettajana oli hänellä lukiossa 8 tuntia viikossa, mutta sitä paitsi otti hän hoitaakseen uskonnontunnit (4 viikossa) realikoulussa ja niinikään uskonnon ja raamatunhistorian opetuksen yksityisessä tyttökoulussa. Viimemainittu koulu, ensimäinen laatuaan Pohjanmaalla, oli lukionopettajain L. L. Laurénin ja Osk. Ranckenin perustama ja oli toiminut syksystä 1853. Kihlmanista koulun perustajat saivat hartaan, kykenevän avustajan, ja heihin -- etenkin Lauréniin -- hän ystävänäkin liittyi lähemmin kuin muihin lukionopettajiin. Tiedoiltaan monipuolinen ja kirjallisesti tuottelias, mutta sairaalloinen ja senvuoksi vaihdellen iloinen ja synkkämielinen Laurén lienee ollut ainoa lukion opettajistosta, jossa Kihlman tapasi myötätuntoa ja vastaanottavaisuutta sisäiseen, uskonnolliseen elämäänkin nähden. Toisissa, enimmäkseen vanhemmissa, nimittäin rehtorissa ja latinan kielen lehtorissa F. J. Odenvallissa, kreikan kielen lehtorissa G. Cannelinissa, matematiikan lehtorissa J. E. Bergrothissa, uskonnon lehtorissa Aug. Liliuksessa ja historian lehtorissa Ranckenissa joko ei ollenkaan ollut edellytyksiä sensuuntaiseen keskinäiseen ymmärtämykseen taikka jäi se kehittämättä. Sitä vastoin sanotaan Kihlmanin suhteen viittä vuotta nuorempaan Georg Z. Forsmaniin -- Yrjö Koskiseen -- joka v:sta 1854 oli muutamia vuosia lukion apulainen, muodostuneen varsin ystävälliseksi, ja oli kai syynä siihen toiselta puolen nuorekas intomieli, millä hän harrasti suomalaisuutta ja kaikkea isänmaallista, toiselta puolen hänen ja hänen vaimonsa vakava suhtautuminen kristinuskoon. Edelleen mainittakoon realikoulun opettajat: F. E. Conradi -- johtaja -- harvinaisen kykenevä ja kunnon mies alallaan, ja J. L. Lindskog, syntyään vermlantilainen; molempien kanssa Kihlmanin oli mieluista toimia yhdessä, ja myöhemmin, Vaasassa, jälkimäinen asui hänen talossaankin. Opettajiston ulkopuolella oli Kihlmanilla apteekkari Viktor L. Schaumanissa "lapsuudenystävä", joka monipuolisesti toimelias mies oli paikkakunnan johtavia ja joka nähtävästi tuli paljon vaikuttaneeksi häneen, kun hän jonkun vuoden päästä otti ensimäiset askeleensa liikemiehenä. Keskinäisen kunnioituksen pohjalla pysyi heidän ystävyytensä muuttumattomana Schaumanin kuolemaan asti 1872. [Schauman oli syntynyt Taivassalossa 1822, mutta tuli jo noin 12-vuotiaana oppilaaksi Lindebäckin apteekkiin Vaasassa. Siltä ajalta alkoi Kihlmanin ja hänen tuttavuus.]

Niistä kirjelipuista, jotka Kihlman ensi syksynä lähetti äidilleen, näkyy, että ainoat tapahtumat, mitkä häiritsivät kodin hupaisuutta, olivat milloin Hannaa milloin Lydiaa kehdanneet pääasiassa tilapäiset pahoinvoinnit. Mutta kun lääkäri asui samassa talossa, ei koskaan oltu neuvottomia. Vielä liikkui vihollisten sotalaivoja Pohjanlahdella ja Pietarsaarenkin edustalla, ja toisinaan jymähti kanuunan laukauskin, mutta Kihlman oli siihen jo niin tottunut, ettei hän enää suunnitellut varokeinoja niinkuin edellisenä vuonna kirjoittaessaan Turusta.

Talvikelillä, kun saaristoselät olivat jäässä, oli tie Kruununkylään lyhempi kuin kesällä, ei kahta penikulmaakaan. Sentähden on luonnollista, että Kihlman omaisineen kohta lukukauden päätyttyä matkusti vanhan äitinsä luokse joulun ja uudenvuoden ajaksi, ja helppoa on kuvitella miten hän nautti vapaudestaan, hiljaisesta maalaiselämästään ja kirjoistaan.

Kuukauden päästä palattiin Pietarsaareen ja ensimäisestä kirjeestä, 16 p:ltä tammik. 1856, huomaa, kuinka kaikki oli viihtyisää. "Tullessamme olivat huoneet lämpimät ja miellyttävät. Asessorin rouva kutsui meidät paikalla kahville, ja illalla olin uudestaan kutsuttu alas. Eilen ehtoolla tuli Lydia Essen äitinsä seurassa. Tänään päivällisiksi tuli [Kruununkylästä] Thilda [Grönvall] terveenä ja hyvissä voimissa. Siten on minulla nyt koti täynnä. Thilda on, Emman mukaan, nauranut siitä asti kuin tuli. Voiko ajatella parempaa todistusta, että Thilda, pituudestaan huolimatta, vielä on lapsi?" Thilda, joka nyt oli 15 vaiheilla, oli hänkin tullut kaupunkiin käydäkseen koulua, ja käsitti siis Kihlmanin "perhe" tästä lähtien kolme tyttöstä. -- Kevätpuolen merkkitapaus oli sodan päättyminen Parisin rauhaan 30/3 1856.

* * * * *

Jo edellisenä kesänä oli Kihlman ajatellut lyhempää ulkomaanmatkaa; tänä vuonna hän päätti panna sen toimeen. Olipa hän nyt koko kolme kuukautta vapaa, ja sillä ajalla hän kyllä ennättäisi käydä Tübingenissä. Mutta lähteä ainoastaan huvimatkalle, jos kohta tavatakseen kunnioitettua opettajaansa, ei ollut Kihlmanin luonteen mukaista; hän asetti päämääräkseen perehtymisen saksankielen opetusmenettelyihin ja tietojen hankkimisen kansakoulun laadusta ja tuloksista Ruotsissa ja Saksassa. Että niin oli laita ilmenee hänen hajanaisista muistiinpanoistaan. Aihetta kansakoulun tutkimiseen oli Kihlman saanut siitä, että kysymys juuri tähän aikaan oli meilläkin tullut julkisen keskustelun alaiseksi. Hänen ystävistään oli varsinkin Yrjö Koskinen kohdistanut huomionsa asiaan, niinkuin muutamat kirjoitukset Suomettaressa todistavat.

Nähtävästi aikoi Kihlman ensin heti kun lukukausi oli päättynyt lähteä ulkomaille, mutta sittemmin selvisi, että hänen täytyi sitä ennen tehdä matka Itä-Suomeen, joka vaatisi miltei keko kesäkuun, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin pyytää virkavapautta syyskuun ajaksi, saadakseen tarpeeksi aikaa ulkomaita varten. Syynä tuohon kotimaiseen matkaan oli huoli kiinteästä omaisuudesta, jonka maisteri Fabritius vainajan Pohjanmaalle joutuneet perilliset vielä omistivat Itä-Suomessa. Maaliskuulla 1856 oli Essen kyllä vaimonsa ja muitten perillisten puolesta 11,000 ruplasta "todellista" hop. Joensuun kauppiaille A. J. Mustoselle ja S. Parviaiselle myynyt Utran sahan Liperin pitäjän Kontiolahden kappelissa, mutta jälellä oli Puhoksen saha ja mylly tiluksineen Kiteellä ja niiden myyntimahdollisuuksia tutkimassa oli jonkun perillisten edustajan käytävä siellä. Kun ei Essen eikä kukaan muukaan ollut matkaan halukas, oli Kihlman pakotettu lähtemään. Lykkäystä asia ei sietänyt, sillä nyt; kun rauha oli palannut maahan, näytti aika olevan otollisin tilusten myymiseen, joita N. L. Arppe ei enää tahtonut vuokrata ja joita ei mitenkään voitu Pohjanmaalta käsin hoitaa.

Neuvoteltuaan matkansa tarkoituksesta kauppaneuvos P. Malmin kanssa, joka puolestaan ei pitänyt aikaa suotuisena kyseessä olevalle myynnille, Kihlman kesäkuun 4 p:nä lähti Pietarsaaresta yöpyäkseen Kruununkylään. Äidin terveys oli niin huono, että pojassa heräsi tuskallinen ajatus, että äiti saattaisi kuolla hänen matkalla ollessaan samoin kuin isä oli päättänyt päivänsä hänen edellisen ulkomaanmatkansa aikana. Viipurista hän kirjoitti siitä Essenille ja pyysi, että tämä, jos pelottava aavistus toteutuisi, kohta lähtisi Kruununkylään järjestämään asioita ja turvaamaan Hilma parkaa. Todellisuudessa oli äidillä vielä toistakymmentä vuotta elettävänä, mutta seikka kuvaa Kihlmanin luonteenlaatua: hänen tapansa ei ollut ottaa asioita kevyesti.

Seuraavana päivänä Kihlman poikkesi Ylivetelin pappilaan, minne A. W. Ingman edellisenä vuotena oli tullut kappalaiseksi, ja jatkoi matkaa 6-8 p:nä Perhon, Saarijärven, Rautalammin kautta Kuopioon. Ilmat olivat kauniinlaiset, mutta matkustajan mieli ei laisinkaan siitä parantunut, sillä tie kulki miltei lakkaamatta autioiden seutujen läpi, "autioiden ei ainoastaan sen vuoksi että olivat asumattomia, vaan sentähden että laajat, laajat alat olivat kulovalkean hävittämiä, joka viime kesänä näyttää tehneen ääretöntä vahinkoa maallemme. On jälellä tyhjä erämaa, missä tämä vihollinen on raivonnut". Kuopioon Kihlman saapui sunnuntaina. "Julius [Bergh] oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä vallitsee toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen erotus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla, onhan sekin sydämessä ja vaikuttimissa. Mutta yhtä asiaa pidän minä välttämättömänä: das ist die Sauberkeit (se on siisteys)." -- Bergh oli iloinen vieraan tulosta, [Palattuaan ensimäiseltä ulkomaanmatkaltaan oli Kihlman jo kerran ennen tavannut Berghin. Luultavasti tapahtui se 1853 (syksyllä?), jolloin menojen joukkoon on merkitty: "Puhoksen matka 35 r." Eräs Berghin tyttäristä muistelee isänsä silloin hyvin iloisena eteisessä vastaanottaneen Kihlmanin. He olivat suudellen tervehtineet toisiansa, ja Bergh oli taputtanut ystävää hartioille, sanoen: "Nu skall jag klappa kathederdammet af dig" (nyt taputan päältäsi kateederipölyn). -- Kumminkaan ei Bergh ollut niitä, jotka hyväksyivät Beckin opin. Kirjeistä huomaa, että vanha luottamuksellinen veljellisyys Berghin ja entisten ystävien -- Kihlmanin, Ingmanin, Essenin y.m. -- välillä oli laimentunut, ja sen huomaa Kihlmanin kertomuksesta Kuopiossakäynnistäänkin.] ja Inga, vanha palvelijatar Suonenjoelta, sanoi "että teki oikein hyvää sydämelle vielä saada nähdä Pohjanmaankin pappia". Iltapäivällä juteltiin Stenbäckin, Essenin ja Ingmanin viimeaikaisesta julkisesta esiintymisestä, [Tarkoittaa L. Stenbäckin professorin väitöskirjaa ja Essenin polemiikkia J. V. Snellmanin kanssa saman väitöskirjan johdosta sekä Ingmanin kirjoitusta: Om den föregående bättringen i anledning af A. F. Granfelts skrift om nådens ordning. Helsinki 1856.] ja oli Bergh yleensä suosiollinen heitä kaikkia kohtaan. Granfeltin taistelussa oli hän pääasiassa Ingmanin puolella, joskaan ei kaikessa. Myöskin "tuon onnettoman kysymyksen" Martensenin välitilasta Bergh otti puheeksi, ollen sitä mieltä, että paras oli jättää semmoisten asiain aprikoiminen syrjään, ne kun olivat vähemmän oleellisia ja esteenä tärkeämmille. "Nun, man kennt schon diese Stimme (tämä ääni on jo tunnettu)!" -- Illalla Kihlman yhdessä Berghin kanssa kävi saksankielen opettajan And. Helanderin luona tiedustelemassa, miten tämä oli järjestänyt aineensa opetuksen lukiossa. Hän tapasi myöskin rouva Helanderin ja hänen sisarensa (C. G. von Essenin sisaria), ja erittäinkin rouva miellytti häntä: "hänen olennossaan oli jotakin perin naisellista". Heidän palatessaan Bergh kysyi, eikö rouva Helander ennen ole murehtinut [sielunsa tilaa]; hän ei tiennyt miten nyt oli, sillä rouva ei käynyt heillä. "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s. heränneitten seurustelusta." --

Tiistaiaamuna (10 p:nä) Kihlman saapui Joensuuhun, missä hän oli Mustosen ja Parviaisen vieraana, noiden liikemiesten, jotka olivat ostaneet Utran ja nyt miettivät Puhoksenkin sahaostoa. Mustonen asui hyvin mukavasti omassa talossaan, "joka oli uusi niinkuin muutkin tässä kaupungissa", ja Parviainen ehkä vieläkin mukavammin. Kihlmanista he olivat kunnon miehiä, joiden seurassa hän viihtyi, vaikka Parviaisen kanssa oli ainoastaan suomea puhuttava. Mustonen puolestaan oli ihastunut oloonsa Essenillä Ylihärmässä, kun oli käynyt siellä sahanosto-asialla: ei missään hän ollut pikemmin vapautunut vieraisuuden painosta. Neuvottelut veivät Kihlmanin seuraaviin päätelmiin: tilusten arvo on vähintäin 40,000 rupl. hop., Mustonen ja Parviainen ostavat mielellään ja maksavat ehkä 45,000, jollei enemmänkin, mutta ei koskaan perillisten ajattelemaa hintaa, 60,000.

Lähdettyään Mustoselta varhain aamulla Kihlman keskiviikkona iltapuoleen tuli Kiteen Koivikkoon, N. L. Arppen luokse. Talon emäntä, miehensä toinen vaimo, oli kuollut viime marraskuulla ja jättänyt jälkeensä 6 lasta ja 2 lapsipuolta, joita nyt hoiti vainajan äiti, rouva Porthan. Tämä, joka jo tyttärensä eläessä oli tutustunut Kihlmaniin, alkoi itkeä nähdessään hänet, ja vastaanotto muodostui hyvin sydämelliseksi. Eno itse oli Puhoksessa, ja Kihlmankin ajoi kohta sinne ja herätti esiintymisellään suurta hämmästystä; eno näet ihmetteli, että Kihlman, joka muka oli "vähimmin liikemies" kaikista perillisistä, oli lähetetty tälle matkalle! Kun sitte oli vähän katseltu laitoksia palattiin Koivikkoon -- "enkä sen jälkeen enää nähnyt Puhosta", Kihlman kirjoittaa, "joka Gela vainajan kertomusten johdosta hänen viattomilta lapsuudenajoiltaan aina väikkyy edessäni suloisen runollisessa loisteessa. Asuntorakennus seisoo siellä nykyään melkein valkoisena: oi, kuinka minä rakastan sitä rakennusta. Ohimennen olisin tahtonut sitä syleillä." -- "Eno kohteli minua", hän jatkaa, "ylen ystävällisesti ja suorasti. Suoruus meni siihen saakka, että hän sanoi minun olevan yltiöpäisimpiä uskonnollisia henkilöitä, joita hän oli tavannut, nimittäin ei nyt, vaan kun ensi kerran kävin hänen luonaan. Vaikka eno oli sairastanut vilutautia, oli hän paremmalla tuulella kuin koskaan ennen olin nähnyt. Mutta hyvällä tuulella olikin hyvät syynsä: l:ksi menestyivät asiat oivallisesti. Värtsilä tuotti 600 puutaa takkirautaa päivässä. Möhköä rakennetaan paraikaa tuottamaan yhtä paljon. Eno on myynyt kaikki rautansa, jonka tänä kesänä voi saada, Pietariin ja hyvistä hinnoista. Hän sanoi viime vuonna myyneensä rautaa 270,000 ruplasta; tänä vuonna 140,000:sta. Lautoja hänellä oli 3 à 400,000 ruplan arvosta, ja toivoi hän saavansa ainakin osasta edullisen hinnan. Jollei hän saa edullista hintaa, odottaa hän mieluummin. 2:ksi oli eno sulhanen ja aikoi viettää häitä elokuulla." Morsian oli mamselli Amalia Kristina Seitz, joka useita vuosia oli ollut lasten kotiopettajattarena. Hän oli matkustanut vanhempiensa luokse samana päivänä kuin Kihlman tuli, joten tämä ei nähnyt häntä, mutta kuuleman mukaan hän sanoo häntä hyvin miellyttäväksi ja kunnioitettavaksi naiseksi. Eno oli tyytyväinen valintaansa, mutta rouva Porthan ja naiset yleensä olivat pahoillaan pikaisesta kihlauksesta. "Naiset näyttävät katsovan pikaista kihlausta loukkaukseksi heidän sukupuoltansa kohtaan." -- Vielä Kihlman kertoo silloin 53-vuotiaasta Arppesta, että tämä kerättyään enemmän rahaa aikoi perustaa kankirautapajan, "ja sillä hän arvelee suorittaneensa kutsumuksensa maailmassa".

Mitä matkan tarkoitukseen tulee, sai Kihlman Koivikossa tietää, että Arppe ei halunnut ostaa Puhosta; hän oli saanut tarpeekseen puutavaraliikkeestä. Hintaan nähden eno sanoi: "jos saatte 40,000, niin myykää; jos voitte saada enemmän, niin ottakaa!" Kihlman kysyi ja kysyi ja pani kaikki yksityisseikat muistiin, tullakseen siten loppusummaan: 48,000. Nyt hän tiesi mistä hinnasta tarjoaisi Puhoksen Viipurin pohatoille, jos joku niistä oli halukas tekemään kauppoja.

Koivikosta hän lähti 13 p:nä ja poikkesi seuraavana aamuna Ruokolahden pappilaan toht. Joos. Wegeliuksen luokse: "pitkä laiha mies, tukka pitkä, valkea, taapäin kammattu, kunnioitettava ukko". Vieras vastaanotettiin herttaisesti; ukko Wegelius oli näet ollut Fabritiuksen perillisten ensimäinen holhooja ja kuuli mielellään uutisia heistä. Hän oli naimaton ja hänen sanottiin käyttävän melkoisen osan tuloistaan pitäjän köyhien hyväksi. Täällä Kihlman myöskin tapasi everstiluutnantinrouvan Elise Fieandtin (o.s. Hallonblad), joka riemastui nähdessään Gela vainajan miehen ja hyvin muisti Essenin Puhoksen ajoilta "erinomaisen kauniina ja rakastettavana miehenä" ("mihin", kirjoittaa Kihlman leikillisesti asianomaiselle, "minä yhdyin hänen kanssaan"). -- Samana päivänä Kihlman ihaili Imatraa, joka ei kuitenkaan tehnyt häneen niin syvää vaikutusta kuin Trollhättan 4 vuotta ennen.

Viipuriin tuli Kihlman 15 p:nä ja viipyi hän siellä useita päiviä vaimovainajansa sukulaisen, kreikan ja heprean kielten lehtorin Joh. Gabr. Fabritiuksen luona, joka hotellista vei hänet omaan kotiinsa. "Täällä olen viettänyt ylen miellyttävää elämää; minua on kohdeltu mitä herttaisimmin. Lehtorin rouva (kauppiaantytär Emilia Dannenberg Pietarista) on hyvin ymmärtäväinen ja mieltäkiinnittävä nainen, ja lapset varsin viehättäviä. Lehtori on oikea mekaanikko ex professo, ja kullakin lapsella on varma taipumus johonkin erikoiseen: yhdellä tekniikkaan, toisella maalaukseen, pienellä 5-vuotiaalla tytöllä musiikkiin ja hän soittaa jo hyvin täsmällisesti. Heidän asuntonsa on Viipurin esikaupungissa keskellä puutarhaa meren rannalla. Valoisa, ilmava veranta, akkunat täynnä kukkia, on kokoushuoneemme. Fabritius laittaa par'aikaa pientä suihkukaivoa tähän verantaan." -- Unohtamatta matkansa tarkotusta Kihlman kävi tarjoamassa Puhoksen sahaa suurimmille Viipurin toiminimille: Wahl & kumpp:lle, Rosenius & Sesemanille ja Hackmanille, joista kuitenkin ainoastaan ensin mainittu oli taipuvainen asiaa miettimään. Kun hintaa kysyttiin, vastasi hän: "50,000 ruplaa".