Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 1 (of 2)
Part 25
Maaliskuuhun saakka oli Kihlmanilla, niinkuin edellisestä näkyy, yhtä mittaa työtä, mutta sitten seurasi vapaampi aika. Mainitun kuun 12 p:nä arkkipiispa kyllä kehotti häntä tulemaan hänen kanssaan Helsinkiin, minne hän lähti tapaamaan keisaria, joka uhkaavan sodan aattona oli luvannut käydä Suomessa, mutta kuultuaan, että Kihlman ei ollut terve, hän muutti suunnitelmansa ja matkusti yksin. Kihlmania vaivasi jonkunlainen silmätauti, johon yhtyi kova päänsärky ja kuume ja josta hän toipui vasta kuun lopulla. Sen jälkeen hän saattoi taas ryhtyä kirjoihinsa. Tautinsa aikana hän paljon "kaipasi äidin taikka puolison hellää hoitoa". Kuitenkin hänen emäntänsä teki parastaan hoitaessaan häntä, ja joka päivä kävi lehtori T. T. Renvall häntä katsomassa. Renvall oli näet tällä ajalla Kihlmanin läheisin ystävä Turussa; toinen ystävä, jonka hän kirjeissään mainitsee, oli entinen koulutoveri maist. Titus Reuter. Molemmat olivat myöskin totuudelle alttiita, joten ei heidän kanssaan tullut kysymykseenkään väitellä uskonnollisista asioista. Väittelyjä Kihlman näet kartti. "En ole sillä [väittelemisellä] mitään voittanut", hän kirjoittaa Emma Riskalle, "vaan kyllä vahingoittanut itseäni, niin että on ollut vaikea palata entiseen hiljaisuuteen. Siinäkin kohden on paras seurata Jumalan sanaa." Toiselta puolen Kihlman oli vieraantunut entisestä suosijastaan rovasti H. Heikelistä ja myöskin neiti Caireniuksesta, kumpikin kun ehdottomasti pysyi oppimassaan kristinuskon käsityksessä. Paitsi Renvallin ja Reuterin perheitä -- jälkimäisen rouvaa (syntyään Aline Procopé) Kihlman sanoo "vakavaksi naiseksi, jolla on syvä hengellinen kaipio ja josta toivon paljon hyvää" -- on vain yksi mainittava, jossa hän seurusteli. Hän kertoo näet jo toisessa kirjeessään äidille (31/1), että hän "yksinäisyydessään päätti käydä tervehtimässä hovioikeudenneuvoksetarta Louise Forssellia (o.s. Höckert). Teinkin niin eräänä iltana ja olin tervetullut. Saatoin oikein nähdä, että niin oli laita. Hän oli tullut vanhaksi, mutta kuitenkin tunsin hänet kohta. -- Tyttäret olivat kaikki poissa, joten tutustuminen heihin jäi tuonnemmaksi. Tahdottiin että pitäisin itseäni sukulaisena ja semmoisena kävisin usein perheessä." Forssellin ja Kihlmanin perheet olivat tuttuja Vaasan ajoilta, ja "sukulaisuus" oli siinä, että hovioikeudenneuvoksettaren isän, kauppaneuvos Höckertin ensimäinen vaimo, Hedvig Siniä (joka ei sentään ollut Louisen äiti), oli ollut Kihlmanin äidin isän sisar! Forssellin perhe, joka isän kuoltua (1845) oli muuttanut Turkuun, käsitti paitsi äitiä, kolme tytärtä, Amelie, Hilda ja Julie (ensimäinen vuotta, toinen neljä, kolmas kuusi vuotta Kihlmania nuorempi), ja neljä poikaa, joista nimeltä mainittakoon vain nuorin (s. 1839), Oskar. Että tällä käynnillä oli merkitystä Kihlmanin tulevaisuuteen nähden ilmenee alempana.
* * * * *
Toukokuun ensi päivinä arkkipiispa ilmoitti lähtevänsä tarkastamaan kouluja Pohjanmaalla ja jätti Kihlmanin itsensä ratkaistavaksi, tahtoiko yhtyä matkaan vai jäädä kotia Turkuun. Vaikka tämä sydämestään olisi toivonut tavata rakkaita omaisiaan ja ystäviään kotiseuduillaan, päätti hän kuitenkin, peläten retken kuriirinvauhtia, tällä kertaa jäädä Turkuun, semminkin kuin toinen matka pohjoiseen oli suunniteltu loppukesäksi. Hän ilmoitti vain äidilleen, että arkkipiispa toukokuun 29 p:nä aikoi saapua Kruununkylään ja seuraavana päivänä tarkastaa Kokkolan koulua. Arkkipiispa oli luvannut käydä tapaamassa rouva Kihlmania, ja antoi poika sentähden äidilleen seuraavat neuvot: "Äidin pitäisi tarjota arkkipiispalle ateria kaikkien niiden ateriain edestä, jotka minä syön hänen luonaan. Jos Äidille suodaan antaa hänelle illalliset, niin on hänelle tarjottava jauhopuuroa. Sitä hän syö melkein joka ilta kotonaan eikä luultavasti saa sitä koko matkalla. Äidin ei siis tarvitse muuta kuin istua ja odottaa; kahdenkesken puhellessa voi Äiti myös kysyä, onko hän tyytyväinen minuun. Hoitakaa nyt vieraitanne parhaimman mukaan, mutta älkää hyväntahtoisuudessanne antako heille liian paljon ruokaa, niinkuin tavallista on pappiloissa ja varsinkin kaikkien rovastinrouvien luona!"
Vastauksena tähän ottakaamme äidin kirjeestä (31/5) kuvaus arkkipiispan ja hänen seuralaistensa (lehtori G. F. Helsingius ja notaari A. J. Hornborg) käynnistä Kruununkylän pappilassa. "Eilen illalla k:lo 1/2 7 piispa tuli -- varhemmin kuin isäntä [rovasti Cajanus] oli odottanut. Kun Wegelius ja Frosterus ei täyttä puolta tuntia ennen tulivat pappilaan, oli hän vielä arkipuvussa ja parta ajamatta. He kävivät silloin minun luonani ja olivat juuri palanneet Cajanukselle, kun kahdet vaunut vierivät pihalle. Voit uskoa, että ukolle tuli kiire. Tosin hän ehti ulos portaille, mutta ei napittaa kauhtanaansa eikä ottaa kappaansa. Astuttuaan sisään oli piispa hetken päästä kehottanut pappeja riisumaan kappansa, mutta Cajanuksella ei ollut sitä vaivaa. Hän oli kuvitellut piispan välttämättömästi tulevan yöllä, sillä niin oli joskus tapahtunut Appelgrenilla -- mutta älä mainitse sitä. K:lo 9 kävi piispa minun luonani. En luullut hänen tulevan niin pian, mutta kuitenkin olin pukeutunut, ajatellen että ei ole vahinkoa, jollei hän tulekaan, mutta jos hän tulisi, olisi julman paha olla häntä vastaanottamatta -- olin siis täydessä komeudessa (i full pomp). Cajanus saattoi häntä tänne. Mutta en minäkään päässyt seikkailutta. Rouva Cajanus oli pyytänyt minulta yösijaa kahdelle herralle, ja vähän ennen k:lo 9 oli Lotta ottanut esiin makuuvaatteet laittaakseen vuoteet sänkyyn ja sohvalle, mutta kun huomattiin, että piispa tulee, heitettiin kauheassa touhussa vaatteet keittiökamariin. Sen vuoksi lienee ollut vähän tomuista, kun hän astui sisään, mutta minä osoitin hänet vierashuoneeseeni, jossa hänen oli istuttava sohvassa. Minä taasen tahdoin kainosti istuutua läheiselle tuolille, mutta hän ei sallinut sitä, vaan sanoi, että rovastinrouvan tuli istua sohvalla, niin että hän voisi kertoa Alfredille istuneensa hänen äitinsä rinnalla. Muutoin hän oli iloinen, mutta kun kysyin mitä tärkeää Alfredilla oli tehtävänä, kun hänellä ei ollut piispan antamaa työtä, hän vastasi sangen epämääräisesti, että sillä, joka tahtoo opintoja harjoittaa, oli aina tehtävää. Sitäpaitsi hän sanoi, että sinä olet edistyvä (på uppgående) ja [poika], josta äidillä oli täysi syy iloita." -- Rouva Kihlman päätti kirjeensä alkupuolen k:lo 1/2 3, jolloin hänen oli nälkä. Hän oli kutsuttu Cajanukselle päivällisille, joihin odotettiin piispaa Kokkolasta. Kirjeen loppupuolesta seuratkoon vielä pieni ote: "Nyt k:lo 1/2 12 olen ollut sekä päivällisillä että illallisilla, ja minulla on ollut kunnia seurustella korkean patruunasi kanssa. Hän on kohdellut minua erinomaisen kohteliaasti, niin kohteliaasti, että pelkään sen pahoittaneen joitakuita. -- Piispa puhui sinusta ja sanoi tänään saaneensa kirjeen sinulta. Hän näytti minulle ulkokirjoituksen, kysyen tuntisinko käsialan, ja oli niin ihastunut kuin olisi kirje ollut morsiamelta. Sinä olet onnen poika saavuttamaan ihmisten suosiota. K:lo 7 aamulla jatketaan matkaa."
Kihlmanista oli kuvaus niin luonnon mukainen, että hän täydellisesti kuvitteli miten kaikki oli tapahtunut. "Että hän (arkkipiispa) olisi kohtelias Äidille, arvasin hyvin. Hän osaa käyttäytyä ihmisten kesken ja varsinkin toisinaan, kun hän tulee vapaammaksi, on hän oikein rakastettava. Unohdin sanoa, että Äidin olisi pitänyt olla olevinaan tietämättä mitään työstäni. Jos arkkipiispa hyvyydestä minua kohtaan ja tietäen, että minä kuitenkin hyvin käytän aikaani, joskus myöntää minulle enemmän aikaa omiin tehtäviini, niin emme kumpainenkaan tahdo, että se tulee tunnetuksi. On ilmankin kateellisia, jotka murisevat. Tiedän esim. yhden esimiehistäni lausuneen, että olen hankkinut itselleni tämän toimen ainoastaan nauttiakseni hyviä päiviä. En muka viitsinyt tehdä työtä ja koska minulla oli varaa elää palkatta, olin keksinyt tämän keinon. Tämän mielipiteen nojassa oli tuomiokapituli jo määräämäisillään minut apulaiseksi Ahvenanmaalle, mutta luovuttiin siitä sentään syystä että arkkipiispa oli poissa. On sentähden erittäin tärkeää, ettei ihmisissä vahvisteta sitä ajatusta, että minulla täällä ei ole mitään tehtävää. Eikä siinä suinkaan ole perää, minä teen uskollisesti työtä aamusta iltaan, yhtä ahkerasti kuin mikä virkaatoimittava pappi tahansa. Mutta vaikka minä elän niin yksinäisesti, etten juuri seurustele kenenkään kanssa, ja esiinnyn vaatimattomasti, näyttää kuitenkin siltä, että olen monen tiellä." -- Vähän varhemmin kirjoitti Kihlman Emma Riskalle arkkipiispasta ja heidän keskinäisestä suhteestaan seuraavat rivit: Arkkipiispa "tahtoisi sitä mikä on oikeaa, hän harrastaa sitä; saattaa istua tuntikausia ja puhua siitä (kuinka moni tekee edes niin paljon?), mutta jos on vaikeaa päästä erilleen näkyvästä, vaikka surut ahdistavat, miten paljon vaikeampaa onkaan, kun kaikki käy hyvin ja seisoo kunnian kukkuloilla. Minä en pyydä saavuttaa vaikutusvaltaa hänen luonaan, sillä en ole sen tarpeessa, eikä Jumalan valtakunta ole ihmisten puutteessa. Pyytämättäni olen yhä enemmän saanut kunnioitusta hänen puoleltaan. Lähemmin hän ei tunne mielipiteitäni, sillä hän ei ole niitä kysynyt. Talon rouvan kanssa en ole tullut vähimpäänkään keskusteluun, välillämme ei ole mitään kosketuskohtaa taikka en ainakaan tähän saakka ole huomannut semmoista olevan."
* * * * *
Tämän ajan kuvaus jäisi vaillinaiseksi, jollei puhuttaisi sodastakin. Jo helmikuulla Kihlman kertoo, että Turussa 15 tykkipurtta ja yksi fregatti olivat rakennuksen alla, ja oli sitä varten tilattu 100 pohjalaista kirvesmiestä. Näiden joukossa oli monta tuttuakin, jotka kävivät Kihlmania tapaamassa. "He ovat minulle sangen rakkaita", hän kirjoittaa -- "minua huvittaa seurustella aliluokankin kanssa; siinä on jonkunlaista suoruutta ja yksinkertaisuutta, johon panen arvoa". -- Kun arkkipiispa oli palannut Helsinginmatkaltaan, kävi hän Kihlmanin luona ja kertoi keisarin sanoneen, että maalla oli odotettavana tuntuvia onnettomuuksia. "Hän tarkoitti luultavasti paitsi sodan yleistä rasitusta ja monia yksityisten perheiden tappioita, että joku tai useampi kaupungeistamme ehkä poltettaisiin taikka joutuisi pakkoverotuksen alaiseksi." Kihlman katseli asiaa uskonnolliselta kannalta. "Meidän aikana", hän kirjoittaa, "on kolera ollut Jumalan rangaistuksena ihmiskunnalle, ja jos sota puhkeaisi nyt samaan aikaan, olisi se minulle niin vähän odottamatonta, että päinvastoin ihmettelisin, jollei se tulisikaan". Kaksi päivää ennen (28/3) olivat todellisuudessa länsivallat julistaneet sodan Venäjää vastaan, mutta vaikka Kihlman ei vielä tietänyt siitä neuvoo hän kuitenkin äitiänsä jonkun luotettavan talonpojan avulla kätkemään osan hopeatavaroitaan johonkin etäiseen, salaiseen paikkaan, itse voisi hän hädän lähestyessä matkustaa Ylihärmään. Jopa hän muistaa äitinsä lehmiäkin -- "englantilaiset ovat intohimoisia pihvinsyöjiä". Äiti ei näy olleen läheskään niin levoton ja huolestunut kuin poika, joka joka kirjeessä puhuu sodasta. Syynä siihen oli tietysti sekin, että jälkimäinen alinomaa näki ja kuuli uutta Turussa, jonka kautta sotaväkeä ja sotatarpeita kuljetettiin Ahvenanmaalle. Sitä paitsi oli vanha rouva jotakin kokenut; "vaikka olen jo kestänyt yhden sodan sekä ryöstön ja tappelun Vaasassa, en minä ollenkaan pelkää", kirjoittaa hän. Kun sitte kesäkuun 7 p:nä k:lo 11 illalla, jolloin äiti jo oli pannut maata, Hilma oli häneltä kysynyt, kuka jyskyttää porstuan ovea, niin että akkunat tärisee, oli hänelle pian selvinnyt, että Kokkolassa kahakka oli alkanut. Hän lohdutti hätääntynyttä tytärtään ja kertoo sitten (9/6) levollisesti pojalleen, kuinka englantilaiset, jotka olivat yhdeksässä veneessä lähestyneet rantaa, oli ajettu pakoon. M.m. oli eräs saaristolainen (bonde från Öjan) ahkerasti ampunut erään venäläisen panostaessa pyssyjä. Kun hän näki miten toinen vihollinen toisen perästä kaatui hänen luodeistaan, tahtoi hän säälistä lakata, mutta venäläinen kehotti häntä ampumaan: "minä lataan, ammu sinä!" -- S.p. Kihlman kirjoittaa, että Turussakin peljättiin vihollisen tulevan kaupunkia hätyyttämään. Saaristossa englantilaiset maksoivat kaloista y.m. mitä ottivat, mutta sanottiin rahojen olevan "uushopeaa". "Parasta kaikesta oli kuitenkin, että he ryöstettyään, poltettuaan ja petettyään lähimmäistään jättivät ilmaiseksi uusia testamentteja ryöstettyjen lohdutukseksi ja kääntymykseksi. Se on inhoittavaa ulkokullaisuutta." -- Emma Riskalle Kihlman lausuu englantilaisten hyökkäysten johdosta: "Koston ja palkinnon hetki on kerran tuleva heillekin, jotka nyt kohtelevat meitä niin julmasti. He ovat nyt mahtavia, mutta aika tulee jolloin joku vielä mahtavampi maksaa heille täydellä mitalla. Siitä olkaamme vakuutetut, sillä se perustuu Jumalan ijäiseen oikeuteen, ja niin on aina käynyt. Mutta meidän tulisi ajatella, että viholliset ovat Jumalan välikappaleita ja ettei mitään tapahdu Jumalan sallimatta. Meidän pitäisi rangaistuksesta käsittää meidän rangaistuksenarvoisuutemme, ja oppia kumartamaan Herran edessä ja uskolla vastaanottamaan _Hänet, joka tulee luoksemme_ semmoisissa rangaistuksissa. Herra ei ole ainoastaan kerran tuleva, vaan Hän on jo tulossa. Jos pysähtyy kärsimättömyyteen iskusta, joka on sattunut, niin joutuu aivan samaan asemaan kuin he, joita Hänen viimeisen tulemisensa aikana toinen vaiva kohtaa toisen perästä, ilman että he sentään kääntyvät Jumalan puoleen, vaan vihassa ja herjauksessa yhä enemmän etenevät Hänestä. Semmoisena aikana kuin tämä nykyinen tulee valppauden olla kahta vertaa suurempi, jotta siten todistetaan olevansa _uskollinen_ palvelija."
* * * * *
Kesänsä Kihlman vietti Turussa kirjojensa ääressä, iltaisin kävellen yksin taikka Renvallin seurassa. Pari kertaa hän saarnasi tuomiokirkossa. Heinäkuun lopulla ilmoitti arkkipiispa aikovansa elokuun viime päivinä lähteä tarkastusmatkalle, joka oli alkava Lohtajassa 31 p:nä, ja tuli Kihlmaninkin seurata häntä. Kuitenkin saisi tämä ("n.b. omalla kustannuksellaan") jo ennen lähteä liikkeelle, voidakseen siten vapaasti viettää joitakuita päiviä sukulaistensa ja ystäviensä parissa. Sen johdosta Kihlman kirjoitti äidilleen, että hän 19 p:nä elok. toivoi saapuvansa Kruununkylään, sitä ennen käytyään Ylihärmässä ottamassa Hannan mukaansa.
Niin sitte tapahtuikin, mitä Kihlmaniin tulee, mutta eräästä Bergenheimin kirjeestä (21/8) päättäen jäi itse tarkastusmatka tekemättä; Turussa oli näet ruvettu pelkäämään, että viholliset hyökkäisivät sinne elokuun lopulla, eikä arkkipiispa tahtonut silloin matkustaa pois. Siitä johtui, että Kihlmanin virkistysmatka tuli kestämään koko syyskuunkin. Enimmän ajan näyttää hän oleskelleen Kruununkylässä s.o. 17 p:ään syysk., jolloin hän äitinsä ja muun perheen seurassa matkusti Ylihärmään. Täältä hän sitte sunnuntaina 24 p:nä, neiti S. Nordenkraftin seurassa, lähti etelään päin. Ensi yöksi he poikkesivat Marielundiin, missä heidän rajuilman vuoksi täytyi viipyä tiistaiaamuun asti. Tästä merkillisestä vierailusta Kihlman mainitsee äidilleen ainoastaan, että "ukko kestitsi meitä kuvauksilla kärsimyksistään ja vainoistaan"; mutta Emma Riskalle hän kirjoittaa laajemmin: "Saimme siis uudistaa tuttavuuttamme Malmbergin kanssa. Hän on täysin näköisensä: sama karkea ja epäpuhdas henki, joka rakastaa puhua synnistä, perkeleestä ja helvetistä, sama viekas ja teeskennelty olemus yksinkertaisen vietteleminen päämääränä; sama antikristillinen perusoppi, että kristinusko ei koskaan tässä maailmassa pysty voittamaan syntiä, minkä opin Malmberg naiivisti julkilausui tähän tapaan: 'Kristus on tullut hankkiakseen (att beställa sig) seurakunnan, joka on puhdas ja tahraton, jossa ei ole pilkkua eikä ryppyä, mutta ei hän koskaan ole saanut semmoista seurakuntaa eikä hän koskaan ole sitä saava.' Malmbergin kanssa on turhaa puhua, sillä hän vakuuttaa jo edeltäkäsin, ettei hän poikkea tieltään, vaikka tahdottaisiin hakata hänet tuhansiin palasiin. Erosimme senvuoksi niinkuin näytti tyytyväisinä, että pääsimme toisistamme." --
Jätettyään neiti Nordenkraftin Alavuden pappilaan, josta hänen oli jatkettava Keuruulle (Bergrothille), Kihlman 28 p:nä saapui Messukylään, Antero Ingmanin luokse. Ingman oli vaikeanlaisen hermotaudin tähden alkupuolen vuotta ollut virkavapaa ja ensin Helsingissä ja myöhemmin Pietarsaaressa nauttinut lääkärinhoitoa, mutta heinäkuun alusta toiminut armovuodensaarnaajana Messukylässä. Täällä hänellä oli aikaa lukutöihin ja rauhaa, jota hän suuresti kaipasi raskaitten kokemustensa jälkeen Alahärmässä, mistä hänelle oli tullut järkyttävän äkillinen lähtö. Kesäkuun 29 p:nä näet eräs uskollinen kansannainen ilmoitti hänelle, että kolme nuorukaista, hänen entisiä rippikoululapsiaan, oli väijyksissä läheisessä metsässä, missä hänellä oli tapana säännöllisesti kävellä, ja oli heidän tarkoituksensa ampua hänet. Pojat olivat silmittömästi suuttuneet siitä, että Ingman saarnatuolista ankarasti nuhdellessaan heitä pahennusta aikaansaaneesta epäjärjestyksestä oli maininnut heidät nimeltä. Onneksi Ingman (syystä että Essen oli tullut hänen luokseen) ei sinä päivänä mennytkään kävelemään, mutta silloin hurjimukset päättivät yöllä murtautua hänen kotiinsa ja surmata hänet hänen vuoteessaan. Estääkseen kauheaa rikosta Ingman ei keksinyt muuta neuvoa kuin viipymättä karata pois paikkakunnalta s.o., jättäen sairaan vaimonsa ja muun perheensä, matkustaa suoraa päätä Messukylään. "Minä itkin katkerasti, kun minun siten täytyi erota entisestä seurakunnastani, mutta ei se auttanut: minun _täytyi_ lähteä. Paljon, paljon olen kärsinyt Alahärmässä."
Nämä viimeiset sanat viittaavat siihen katkeruuteen, jolla Malmbergin herännäispuolue oli kohdellut häntä samoin kuin muita pappeja, jotka olivat siitä luopuneet. Ettei hän uudessakaan paikassa siinä kohden päässyt lepoon on luonnollista. -- "'Körttiläiset' väittävät minua harhauskoiseksi", hän kirjoittaa, "mutta 'kläninkikristityt', moniaat hiljaiset ja hurskaat ihmiset, jotka raamatun tunnusmerkkien mukaan näyttävät elävän Jumalassa, hyväksyvät ja vastaanottavat [opetukseni]." -- Muutoin Ingman hartaasti koetti perehtyä Beckin oppiin. Heinäkuun 17-27 p:nä oli hän Kihlmanille kirjoittanut 28 sivua pitkän kirjeen, jossa hän esittää muistutuksiaan Beckiä vastaan ja valittaen hänen spekulatiivista oppineisuuttaan koettaa osottaa, että hän ei kaikessa noudata raamattua. Kun vertaa kirjettä siihen kuvaukseen "Beckin teologisesta luonteesta", [J. Tob. Becks Theologiska karakter, tecknad af _Anders Wilh. Ingman_, liite tekijän julkaisuun: Sjutton kristliga tal af J. T. Beck.] jonka Ingman julkaisi 1866, huomaa kuitenkin muistutusten pääasiassa johtuneen siitä, että hän ei vielä tarpeeksi tuntenut saksalaista jumaluusoppinutta. Kirjeissään hän siitä huolimatta sanoo suuresti kunnioittavansa häntä ja asettavansa hänet kaikkien saksalaisten teologien edelle. Ja myöhemmin (20/10) hän kirjoittaa: "Nykyään olen tutkinut Beckin Lehrwissenchaftia. Siitä kirjasta opin enemmän teologiaa ja eksegetiikkaa kuin kaikista muista apulähteistäni yhteensä. Viikon päästä ryhdyn heprealaiskirjeen eksegetiikkaan ja Beckin etiikkaan muistiinpanojesi mukaan. Mutta etkö tahdo lähettää minulle jatkoa. Haluaisin suuresti lähemmin perehtyä niihin kohtiin omantunnon opista, jotka viimeksi täällä ollessasi luit minulle."
Tästä näemme mikä oli Kihlmanin ja Ingmanin puheenaineena Messukylässä ja myöskin, miten edellinen huomasi totuuden julistuksensa vähitellen itävän. Myöhemmissä kirjeissä Ingman sanoo muuttaneensa saarnatapaansa, ja toivoi hän että Kihlman joskus kuulisi hänen saarnaavan.
Palattuaan Turkuun Kihlman jälleen tunsi yksinäisyyden painoa: "Hannasta on minun yhä vaikeampi erota: hän muistutti minua hankkimaan oman kodin. Mutta sen toiveet ovat nykyään pienet." Kuitenkaan hän ei tahtonut antautua synkkyyteen. -- Hänen poissaollessaan oli hänen kirjastonsa ollut maalla, mutta oli se jo tuotu takaisin, koska vihollista ei enää peljätty. Sitä kurjemmat kuuluivat olot olevan Ahvenanmaalla. "Siellä sanotaan talonpoikaisvallan hallitsevan. Ei tahdota mitään tietää esivallasta ja veronmaksuista ei kruunulle enemmän kuin papistolle. Semmoiseen laittomuuteen ovat vihollisen kuvittelut houkutelleet. Eletään hetken elämää ajattelematta kerran tulevan tilinteon päivää. Kun linnoitus luovutettiin, kuuluu vihollinen jättäneen venäläisen jauhovaraston kansan ryöstettäväksi, ja oli siinä syntynyt semmoinen kahakka jakavien kesken, että usea ihmishenki tuhottiin. Varmaa on, että moni, kenties useimmatkin ovat tyytymättömiä tähän laittomuuteen, mutta pahuus on aina oikeamielisyyttä rohkeampi."
Vuoden viime kuukausilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana, vaan näyttää Kihlman saaneen jotenkin häiritsemättä jatkaa lukujaan. Kirjeessä äidille Marraskuun 9 p:ltä hän mainitsee, että saksankielen opettajavirka Vaasan lukiossa oli tullut avonaiseksi, kun toht. O. Rancken oli nimitetty historian lehtoriksi, ja kysyy mitä äiti sanoisi, jos hän hakisi sitä. Äiti myöntää, että virka olisi mukava pojan heikolle terveydelle, että loma-aikojen vapaus olisi suuri etu ja että palkkakin, vaikka tuskin 200 ruplaa suurempi, olisi jotakin verrattuna nykyiseen; mutta enemmän kuin nämä seikat yhteensä vaikutti kai sekä äitiin että poikaan ajatus, että virka tuottaisi onnellisen muutoksen jälkimäisen yksityiseen elämään. Turusta, johon hän ei voinut kotiutua, hän pääsisi takaisin Pohjanmaalle, nimittäin Pietarsaareen (missä lukio oli Vaasan palon jälkeen), lähelle Kruununkylää, ja siellä hän voisi järjestää kodin Hannallensakin. Kun sittemmin arkkipiispakin, joka kyllä mielellään olisi edelleenkin pitänyt Kihlmania apulaisenaan, mutta toiselta puolen ei tahtonut estää häntä saamasta taloudellisesti edullisempaa tointa, oli neuvonut häntä hakemaan virkaa, hän lopulta ratkaisikin asian myönteiseen suuntaan. Sanomattakin ymmärretään, ettei Kihlman ruvetessaan saksankielen opettajaksi mitenkään ajatellut luopua teologisista harrastuksistaan; päinvastoin toivoi hän tulevansa semmoiseen asemaan, että hän entistä vapaammin saattaisi käyttää joutoaikaansa jatkaaksensa opintojaan. -- Jouluaaton Kihlman vietti lehtori Renvallin perheessä; Bergenheimkin kävi itse kutsumassa häntä luokseen samaksi illaksi, mutta oli hän jo silloin lupautunut Renvallille.
* * * * *