Part 23

Vielä viipyi Kihlman kaksi viikkoa Tübingenissä ennenkuin oli valmis lähtemään. Hän syyttää siitä antikvaarisia kirjakauppoja, joista hän etsi ja osti mieluisia kirjoja. "Syyskuun 8 p:nä lähdin siis Tübingenistä, missä olin viettänyt 7 1/2 kuukautta", kirjoittaa hän (Wittenbergistä 20/9) äidilleen. "Ilolla ajattelen tätä aikaa, jonka olen hiljaisuudessa eläen saanut kokonaan käyttää omaksi hyödykseni, laskeakseni hyvän perustuksen aikaa ja ijäisyyttä varten. -- Professori Beck ja hänen rouvansa saattoivat minua muutamia päiviä paluumatkalla. Syyskuun 9 p:nä matkustimme Stuttgartista Heilbronniin. Stuttgartissa jätin hyvästi sikäläisille tuttavilleni. Varsinkin oli se talo minulle rakas, missä olin asunut; minua ei kohdeltu vieraana vaan sukulaisena; 10 p:nä matkustimme höyrylaivalla Heilbronnista Heidelbergiin; 11 p:nä sieltä Darmstadtiin rautatietä; 12 p:nä Frankfurt am Mainiin; 13 p:nä teimme huviretken hiljaiseen, vaatimattomaan Taunus-vuoriseutuun, illalla tulimme Mainziin; 14 p:nä ajoimme vaunuissa Rheinvirtaa pitkin Rüdesheimiin, missä juodaan ihanaa, tulista viiniä. Kunpa sentään voisin tuoda Suomeenkin näitä Rheinin viinejä! Tekisi Sinullekin hyvää saada joka päivä juoda lasi jaloa puhdasta viiniä. Minä kävin eräässä viinikellarissakin ja maistelin erilaisia viinejä, niin että nyt olen olevinani vähän asiantuntija. 15 p:nä kuljimme höyrylaivalla Koblenziin, joten vielä kerran näin saman ihanan tien kuin viime syksynä; 16 p:nä tapahtui paluumatka Frankfurt am Mainiin. Tahdoin palata sinne matkustaakseni toista tietä kuin vuosi sitten. Aamulla 17 p:nä jätin Frankfurtin, erottuani prof. Beckistä ja hänen rouvastaan, jotka tähän saakka olivat seuranneet minua. Ero oli tuskallinen. Voimakas, nerokas mies itki niinkuin lapsi. Niin rakkaaksi olin minä, mitätön, halpa mies, tullut hänelle. Hänen ystävyytensä on minulle kalliimpi kuin lukuisien taitamattomien ylistykset. Ja minä mainitsen tämän Sinulle, ainoastaan Sinulle, syystä että on ilahduttavaa äidinsydämellesi kuulla, että kelpo, hurskas mies rakastaa lastasi. Olen näinä päivinä syvästi kaivannut häntä, jonka kanssa joka päivä seurustelin. Jälleen tunnen olevani niin yksin, yksin keskellä ihmisiä." --

Syyskuun 17 p:nä Kihlman tuli Eisenachiin; 18 p:nä hän kävi Wartburgissa, jota ympäröivä kaunis, erinomaisen viehättävä luonto hänestä ansaitsi enemmän huomiota kuin Luteruksen huone linnan sisällä; illalla hän saapui Halleen, missä tapasi prof. (Heinr. Ernst Ferd.) Guericken -- "hän on yhtä pitkä ja laiha kuin hänen kirjansa, ja lopulta on epätietoista, mitä on ajatteleminen hänen kristillisestä elämästään" (Essenille); 19 p:nä Wittenbergiin, missä Kihlman kävi kaikkialla etsimässä Luteruksen muistoja: hänen muinoisessa kodissaan, jossa työhuone vielä on entisessä asussaan, kirkoissa, joissa hän tavallisesti saarnasi, haudalla y.m. Berliniin Kihlman saapui 20 p:nä ja Hampuriin 22:na sekä 23:na Lyypekkiin. Sieltä hänen oli aikomus mennä Ystadiin, mutta -- syystä että hän tuli Berlinistä, joka vähän ennen oli virallisesti julistettu koleran saastuttamaksi, hänelle ei luvattu antaa terveystodistusta ennenkuin 7 päivän päästä! Silloin hän päätti matkustaa Tanskan kautta. Dilissansilla hän siis 24 p:nä Eutinin kautta saapui Kieliin. "Kävin meillä niin vähän kunnioitetun [rationalismin kiivaan vastustajan] Klaus Harmsin luona. Ukko on vanha, hyvin vanha [74-vuotias] ja sokea, mutta vielä voimakas ja hänellä on huumoria. Oli hauskaa nähdä ja kuulla häntä. Hänen viimeiset sanansa: 'Gott befohlen! Gott befohlen!' joita sanoessaan hän iloisesti pudisti kättäni, olivat sydämellisiä ja luottavaisia ikäänkuin hän olisi niissä julkilausunut pitkän elämänsä kokemuksen. Erikoista hartautta en hänessä huomannut." Kööpenhaminaan Kihlman tuli 26 p:nä, ja siellä ruotsalainen konsuli sanoi hänen saavan terveystodistuksen vasta kun oli ollut 10 päivää poissa Berlinistä! Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa!

Karanteeniviikko Kööpenhaminassa oli mitä ikävin. Eräänä päivänä Kihlman kyllä tapasi Limingan rovastin Aaron G. Borgin, mutta eivät he olleet saman hengen miehiä. Borg oli paluumatkalla Baierista, "jossa oli juonut _vettä_", ja oli nyt jo lähes viikon odottanut terveyspassia. He kävivät yhdessä katsomassa marmoripalatsia (kirkkoa?), jota ei oltu jaksettu rakentaa valmiiksi ja joka sentähden nyt oli rauniona. "En voi kieltää, ettei ollut vähän yhtäläisyyttä palatsin ja Aaronini välillä", Kihlman kirjoittaa Essenille. -- Samasta kirjeestä, joka nähtävästi oli matkan viimeinen (Kööpenhaminasta 2/10) Essenille, näkyy mitä Kihlman oli kirjoittanut ylempänä mainitussa, hävinneessä kirjeessä (19/7 1852). Hän oli näet ehdottanut, että koetettaisiin saada professori Beck Suomeen (yliopistoon, prof. A. A. Laurellin sijalle, joka oli kuollut 14/4 1852). Essen ei näy voineen hyväksyä ajatusta. Pahoittelematta Kihlman sen johdosta lausuu: "jos Sinä tuntisit Beckin niinkuin minä, niin olisi Sinulla, sen tiedän varmaan, sama kunnioitus ja rakkaus häntä kohtaan kuin minulla." --

Täältä Kihlman kirjoitti ensimäisen kirjeensä prof. Beckille, "kalliille opettajalleen", ja alkoi hän sen ylistämällä onnellista Tübingenin aikaansa, rauhan aikaa, jolloin hän oli saanut tehdä työtä taistelematta kenenkään kanssa ja jolloin totuuden maito oli ollut hänen jokapäiväinen ravintonsa. Hän tunnustaa, että Jumala oli matkalla antanut hänelle enemmän kuin hän lähtiessään kotoa oli ymmärtänyt rukoillakaan. Mutta toiselta puolen hän valittaa, että hän jo lyhyellä paluumatkallaan oli kokenut, miten paraimmatkin, vaikka tuntevatkin jumalalliset periaatteet, arvostelevat niitä inhimillisesti. Ei ainoatakaan hän ollut tavannut, josta olisi voinut varmuudella sanoa: tuolla on silmät auki. Jumalallisten periaatteiden johtopäätökset jätetään sikseen; sillä ei mitään pelätä niin paljon kuin "yksipuolisuutta". "Minulle on ollut tuskallista, että minun juuri nyt, kun en muuta harrasta kuin totuutta ilman puolueellisuutta, täytyy kuulla, että muka olen joutunut harhaan oikealta tieltä." Tämä vaikutelma näyttää Kihlmaniin jääneen etenkin erään kohtauksen jälkeen prof. Schmiedenin kanssa Wittenbergissä. Illalla hän oli kuullut professorin saarnaavan "sydämellisesti, sisään tunkevasti, rankaisevasti ja lohduttavasti", mutta kun hän seuraavana aamuna kävi hänen luonaan ja keskustelu m.m. oli kääntynyt sisälähetykseen, oli ajatustenvaihto käynyt vilkkaaksi, jopa väittelyntapaiseksi, ja Kihlman oli huomannut, että yksimielisyys oli mahdoton heidän välillään; vaikka he käyttivät samoja sanoja, olivat heidän käsityksensä Kristuksesta erilaiset. -- Kirje päättyy sanoihin: "kunpa olisin Tübingenissä!"

* * * * *

Lokakuun 2 p:nä Kihlman vihdoin pääsi Juutinrauman yli Malmöhön, ja se oli onni. Tunti sen jälkeen alkoi näet orkaanintapainen myrsky, jommoista ei miesmuistiin oltu nähty Etelä-Ruotsissa ja joka aiheutti lukuisia haaksirikkoja. Malmöstä Kihlman lähti Lundiin tapaamaan sikäläisiä tuttavia, ja lokakuun 5 p:nä hän saapui Tranåsiin, missä Ternström ystävällisesti vastaanotti hänet. Kaksi päivää siellä yhdessä luettiin ja keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä, mutta, päinvastoin mitä odottanut oli, ei Kihlman Ternströmiltäkään saanut kuulla myötätuntoista hyväksymistä uusille mielipiteilleen. Lopputuloksena oli varoitus ja vakuutus, että hänen vaivansa oli ollut turha! Näin kertoo Kihlman Beckille kirjeessä, jonka hän kirjoitti tälle kotia tultuaan. -- Jatkaakseen matkaa Tukholmaan Kihlman 7 p:nä ajoi Ystadiin, mutta myrskyn tähden oli laivojen kulku häiriintynyt, ja hän oli pakotettu jälleen viipymään puolineljättä vuorokautta kurjassa pikkukaupungissa. "Olen aivan onneton esteitteni vuoksi", hän valittaa äidilleen. "Kun kerran on huono onni, niin se vainoaa kaikkialla." Lähtiessään Tranåsista oli Kihlman jättänyt Ternströmille muutamia Beckin saarnoja, ja luettuaan ne tuli tämä 11 p:nä varhain aamulla kaupunkiin pitääkseen seuraa yksinäiselle ystävälleen, jolta nyt halusi kuulla enemmän Beckistä. Kumminkin tuli ja lähti höyrylaiva samana päivänä, joten yhdessäolo kävi lyhyeksi. Matka Tukholmaan oli onnellinen, ja saapui Kihlman sinne 13 p:nä. Siellä häntä odotti koko pinkka vuoden vanhoja kirjeitä!

Tukholmassakin matkustajamme kävi tervehtimässä tuttaviaan, mikä oli sitä luonnollisempaa kuin hänen sielläkin täytyi lähes viikon odottaa Storfursten-laivaa, jolla vasta 19 p:nä pääsi lähtemään. Lokakuun 20 p:nä, siis oltuaan ulkomailla 14 kuukautta, Kihlman astui maihin Turussa.

* * * * *

Moninaiset esteet paluumatkalla merkitsivät paljon Kihlmanille. Lehtorinviran hakuaika oli näet kulunut umpeen kuusi päivää ennen hänen tuloansa, eikä asia ollut mitenkään autettavissa. "Jos olisin tiennyt sen, olisin ehkä jäänyt Saksaan talveksi." Kun ei missään ruotsinkielisessä seurakunnassa ollut vapaata paikkaa, tahtoi tuomiokapituli määrätä hänet johonkin suomalaiseen seutuun. Siihen Kihlman ei kuitenkaan, kielen vuoksi, suostunut, ja kun lääkäri arveli olevan vaarallista hänen terveydelleen ruveta saarnaamaan kylmässä kirkossa ennenkuin uudestaan oli tottunut ilmanalaamme, jäi tulokseksi, että hän pitkien mietiskelyjen jälkeen anoi virkavapauden pidennystä toukokuun 1 p:ään 1853. Vapaa aika oli edelleen käytettävä opintoihin -- tullakseenko yliopistonopettajaksi? -- sitä hän ei uskaltanut päättää.

Arkkipiispa ja tuomiokapitulin jäsenet kohtelivat Kihlmania hyvin ystävällisesti niinä yhdeksänä päivänä, jotka hän viipyi Turussa, mutta kun hän kävi ensinmainitun luona hyvästi jättämässä, alkoi korkea esimies kysellä häneltä hänen teologisia mielipiteitään. "Hän tahtoi välttämättömästi", Kihlman kertoo Beckille, "saada minua tunnustamaan, että uskoni oli yhtäpitävä tunnustuskirjoissa julkilausutun uskon kanssa. Olisin mielelläni ollut siihen vastaamatta, mutta hän vaati ehdottomasti suoraa vastausta. Silloin minä vastasin, että uskon Luteruksen olleen Jumalan miehen, joka on oikeassa mitä tulee kristinuskon pääasioihin, mutta uskon myöskin, ettei hän kaikessa voinut tulla valmiiksi ja että uskonpuhdistusta siis ei ole katsottava hänen kauttaan loppuunsuoritetuksi. Meidän on kyllä pitäminen kiinni niistä periaatteista, joihin hän on pannut painoa, syystä että Jumalan sana myöskin panee niihin painoa, mutta meidän on myöskin lahjojemme mukaan käytävä eteenpäin ja jatkettava alotettua työtä. Tämän on evankelinen teologia oikeaksi myöntänyt, ja minä olen sen totuudeksi käsittänyt." Arkkipiispa ei kieltänyt, että asia oli niin, mutta kuitenkin oli tarpeellista tuntea yksilöllisen kehityksen tulokset voidakseen arvostella, eivätkö ne ehkä olleet ristiriidassa periaatteitten ja niistä jo kehitetyn opin kanssa. Sillä kerskailevathan hegeliaanitkin protestanttisista periaatteistaan, vaikka heidän tuloksensa kerrassaan repivät alas protestanttisen opin. "Minä vakuutin, ettei minulla ollut mitään yhteistä heidän kanssaan, ja silloin hän rauhottui."

Saatuaan Helsingistä edellisenä syksynä sinne jättämät kiesinsä Kihlman lähti Turusta lokakuun 29 p:nä. Matkalla Tampereelle satoi lunta, niin että hänen täytyi siellä ostaa reki, millä jatkoi 20:n asteen pakkasessa. Tampereelta hän matkusti Kurun kappeliin, jossa hänen ystävänsä Favorin tänä vuonna oli kappalaisen apulaisena. Siellä Kihlman viipyi kolme päivää, ja Favorinissa, joka kirjeistä päättäen ennen kyllä oli ollut epäluuloinen Beckiä kohtaan, hän ilokseen tapasi ensimäisen, joka hyväksyi ja omakseen otti ne uudet hengelliset näköalat, jotka hän hänelle esitti. Tästä Kihlman mainitsee Beckille sanoen Favorinia "rehelliseksi, totuutta vakavasti etsiväksi mieheksi", sekä että hän jälestäpäinkin oli kirjoittanut yhä enemmän "antautuneensa totuuden alle ja tunteneensa itsensä lohdutetuksi". Kihlman toimitti myös Beckille sydämelliset tervehdykset Favorinilta. -- Pakkanen kiristyi kiristymistään ja lunta satoi, mutta kuitenkin Kihlman vihdoin 8 p:nä marrask. tuli Ylihärmään, appi-isänsä, Essenin luokse. [Kulkiessaan Lapuan kautta Kihlman luultavasti pistäysi pappilassa, koska Malmberg 17/11 kirjoittaa R. Helanderille: "Kihlmanin tapasin viikolla (i veckan) kirkkoherran talossa. Hän ei poikennut luokseni. Puhuimme kaikenlaista Saksan oloista. Ylen vähän Suomesta." Kihlman itse ei mainitse kohtausta.] "Oli jo ilta ja aivan pimeä", jatkuu kertomus kirjeessä Beckille. "Useita viikkoja oli minua maltittomasti odotettu ja oltiin jo huolestuneita kohtalostani, kun ei mitään kuulunut. Äkkiä seisoin keskellä huonetta, missä anoppini istui kaikkine pienine lapsineen ja lapsenlapsineen. Uskokaa, että riemu nousi, niinkuin olisi ollut jouluaatto. Kaikki huusivat nimeäni ja syleilivät minua eivätkä tahtoneet uskoa, että olin palannut. Appeani huudettiin ja hän tuli ja oli iloinen kuin lapsi. Mutta pikku Hannani katseli minua tarkkaan ja sanoi sitte: 'ei se ole isä!' Eivätkä vakuutukset aluksi mitään auttaneet; lopulta hän kuitenkin myöntyi sen verran, että sanoi: 'koska kaikki sanovat, että se on isäni, niin täytyy kai minun uskoa se', ja niin tulimme vähitellen hyviksi ystäviksi, mutta vasta seuraavana päivänä hän selitti: 'nyt tunnen, että se on oma isäni.' Mutta jos kaikki iloitsivat, että olin onnellisesti palannut, niin oli minun iloni yhtä suuri tavata kaikki terveinä ja nähdä heidän rakkautensa minua kohtaan. Hanna oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi ja ymmärtäväisemmäksi -- hän oli isänsä silmänilo." Illan kuluessa lasten riemu vielä yltyi, kun matka-arkusta tavattiin jokaiselle jokin lahja, ja erittäin tuotti rouva Beckin lähettämä nukke Hannalle tuskin vähempää iloa kuin isä itse. -- Seuraavina päivinä, varsinkin kun Ingman Alahärmästä oli tullut saapuville, joutui Kihlman pitkään ja vaikeaan tutkintoon. Häntä vaadittiin tekemään selkoa uskonnollisista periaatteistaan ja Beckin teologisesta järjestelmästä. Kihlman ryhtyikin vastaamaan, mutta vähitellen hän huomasi vain antavansa aihetta loppumattomiin väittelyihin, ja silloin hän tyytyi lukemaan muutamia Beckin saarnoja, ja otteita hänen luennoistaan. Vaikkei ystävillä ollut mitään luettua vastaan, ei sentään päästy yksimielisyyteen. Ingmanista, joka erottuaan herännäisyydestä, "piti vallalla olevaa kirkkoa pelastavana äitinä", oli Beckin oppi perustaltaan rationalistinen, jota vastoin Essen, varovaisempana, tunnusti olevansa epäpätevä arvostelemaan raamatullista teologiaa, koska ei ollut raamattuaan niin puolueettomasti lukenut. Edelleen Essen sanoi, että olisi ruvettava raamattua tutkimaan -- yksistään siitä olisi apua saatavissa; Beckin järjestelmä oli hänestä subjektivinen ja liian syvä yksinkertaisille. Vihdoin hän varoitti Kihlmania, niin kauan kun hän itse vielä etsi totuutta eikä siis kyennyt kumoamaan kaikkia vastaväitteitä, kelle tahansa esittämästä mielipiteitään. "Hänen varoitustaan pidin hyvänä, etenkin kun nykyinen asemani ei velvottanut minua opettamaan toisia."

Tämän kaiken Kihlman kirjoitti Beckille. Se kai kevensi hänen sydäntään, sillä ymmärrettävää on, että ystävien vastahakoisuus taipua hänen mielipiteisiinsä ei voinut olla häntä painamatta.

Marraskuun 10 p:nä Kihlman pikku Hannan kanssa matkusti Alahärmään Ingmanin luokse ja sieltä 15 p:nä Uuteenkaarlepyyhyn, missä tapasi L. Stenbäckin. Tämä kertoi hänelle kirjoittaneensa Helsinkiin ilmoittaakseen, että kenties olisi mahdollista saada prof. Beck Tübingenistä dogmatiikan ja etiikan professoriksi yliopistoomme, jos hänet siihen virkaan kutsuttaisiin. Omasta puolestaan hän oli, viittaamalla Beckin teoksiin, huomauttanut, että maallemme olisi suureksi hyödyksi, jos niin etevä mies asetettaisiin tärkeään virkaan. Kumminkaan hän ei vielä ollut saanut vastausta eikä hän enää sitä odottanutkaan, sillä virka oli jo julistettu haettavaksi. -- Näin kertoo Kihlman, ja kirjeen alustelmasta [_V. T. R(osenqvist)_ on sen julkaissut Teol. Aikakauskirjassa 1911 s. 463-467.] päättäen oli se osotettu F. L. Schaumanille. Itse ehdotus oli, niinkuin ylempänä on mainittu, Kihlmanista lähtöisin. Kun Stenbäck lausuu syystä uskovansa, että Beck ei olisi vastahakoinen tulemaan Suomeen ja että hän suurella osanotolla oli kiintynyt maahamme, niin varmaankaan hän ei kenenkään muun kuin Kihlmanin kautta ollut voinut saada tietoja hänelle tuntemattoman saksalaisen professorin ajatuksista. Muutoin Stenbäckin kirje todistaa, että hän oli ensimäisiä jollei kaikkein ensimäinen, joka Suomessa vilpittömästi tunnusti Beckin erinomaiset teologiset ansiot.

Marraskuun 17 p:nä Kihlman tuli Kruununkylään, missä äiti ilosta itkien sulki hänet syliinsä.

VIII.

VIELÄ APULAISPAPPINA.

Kun Kihlman palattuaan ulkomaanmatkaltaan tuli Kruununkylään, asui hänen äitinsä vielä entisissä huoneissaan pappilassa. Leskenä hän näet nautti armovuotta miesvainajansa jälkeen ja vasta seuraavana keväänä, jolloin uusi kirkkoherra, sotarovasti Jak. Ad. Cajanus, astui virkaansa, hän muutti miehensä häntä varten pappilan maalle rakennuttamaan uuteen asuntoon [Rakennus oli pappilan entinen vanha päärakennus, jonka rovasti Kihlman oli ostanut ja muuttanut pappilan puutarhan taakse (kansakouluna käytettäväksi -- se oli alkutarkoitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta); rouva Kihlmanin aikana oli asunnon nimi Sofielund. Hänen kuolemansa jälkeen myytiin rakennus taas ja muutettiin pois.], joka koko 18 vuotta eteenpäin oli oleva se "äidin maja", mikä sitoi Kihlmanin Kruununkylään ja sai hänet usein käymään siellä verestämässä nuoruutensa ja ensimäisen kotionnensa rikkaita muistoja. Armovuodensaarnaajana toimi Jos. Reinh. Hedberg, ja Nauklér oli edelleen kappalaisen apulaisena. Koska nämä nuoret papit luonnollisesti eivät olleet avun tarpeessa, eivät mitkään virkatehtävät estäneet Kihlmania käyttämästä aikaansa mielensä mukaan. Hän asettui rauhalliseen yliskamariin, joka ylioppilasaikanakin oli ollut hänen hallussaan, ja laskeutui sieltä alas ainoastaan ruoka-ajoiksi taikka kävelläkseen ympäristössä taikka istuakseen hetken ja toisen pienen perheen piirissä, johon nyt kuului äiti, Hilma sisar ja jo seitsemättä vuotta omaisena pidetty 11-vuotias serkku, Mathilda Grönvall. Pikku Hanna ei jäänyt Kruununkylään, vaan katsottiin paraimmaksi, että hän yhä olisi mummonsa luona Ylihärmässä, missä hänellä oli samanikäisiä tovereita. Tietenkin oli ero ikävä sekä isälle että Hannalle, mutta asiat olivat kerran kaikkiaan niin, että jälkimäisen täytyi vielä kolmatta vuotta ihmetellä, "että hän ei niinkuin muut pikku tytöt aina saanut olla isänsä kanssa". Jouluksi tuli Hanna luultavasti taas Kruununkylään, ja silloin sepitti isä pitkän "joululaulun", jossa hän kertoi jouluevankeliumin sisällyksen. Vaikkei runo ole runollisesti huomattava, todistaa se sentään, että Kihlman pystyi pukemaan ajatuksensa säkeisiinkin.

Varsinaista tehtävää tuotti kodissaolo Kihlmanille ainoastaan sikäli kuin äiti tarvitsi hänen apuansa esiin tulevissa taloudellisissa asioissa. Sen ohella huomautettakoon, että hänen nyt oli hoitaminen omiakin asioitaan, joista hänen ulkomailla ollessaan Essen oli huolehtinut. Vaimon ja Julius pojan kuoleman jälkeen oli pesänkirjoituksessa (30 p:nä huhtik. 1851) lesken osalle tullut n. 25,000 rupl. hop. ja Hanna tyttären n. 19,000 (jotka summat kuitenkin 1857, syystä että huomattiin erehdyksen sattuneen, alennettiin 23,000:ksi ja 14,000:ksi). Rahat olivat enimmäkseen lainattuina yksityisille, ja tuottivat vaivaa varsinkin kirjeenvaihdon muodossa. Ensiksikin täytyi Kihlmanin, jolla ei ainoastaan virka-, vapautensa aikana vaan sen jälkeenkin (paitsi muutamina kuukausina) lähes kolmena vuotena ei ollut mitään palkkatuloja, vaatia korkoa niiltä, jotka ennen eivät olleet sitä maksaneet, toiseksi eivät velalliset muutenkaan aina muistutuksetta noudattaneet velvollisuuttaan. Erityinen huoli hänellä oli tyttärensä omaisuudesta. Essen määrättiin kyllä Kihlmanin anomuksesta Hannan toiseksi holhoojaksi, mutta ei se tapahtunut vaivojen vähentämiseksi vaan siinä tarkotuksessa, että alaikäisen varojen hoito olisi sitä tarkempi. Myöhemmin tuli Kihlman osalliseksi suuriinkin liikeyrityksiin, mutta vastaiseksi eivät asiat häntä viehättäneet. Todistukseksi otettakoon seuraavat rivit eräästä kirjeestä Reinh. Helanderille (5/10 1854), jossa hän on pyytänyt ystäväänsä muistuttamaan kahta haapajärveläistä korkojen maksamisesta: "Näet, että minusta on tullut oikein perinpohjainen ekonoomi, mutta muuan seikka ajaa siihen. Ei minulla vielä enemmän kuin ennenkään ole halua asioihin, mutta syystä, että minulla ei ole juuri mitään tuloja, olen pakotettu huolehtimaan niistä ja sentähden pidän vuosittain tarkastuksen yrittäen selvittää kaikki, saadakseni sitte taas jonkun ajan olla vapaa semmoisista puuhista. Minä katson myöskin velvollisuudekseni olla uskollinen maallisessakin ja arvelen, että kristinusko kaikkein vähimmin antaa lupaa olla kevytmielinen maallisen hoitamisessa." --

* * * * *

Ennestään tiedämme, miten hyvin Kihlman osasi viihtyä kirjojensa ääressä, ja voimme siis kuvitella hänen suurella mielihyvällä levittäneen pöydälleen Tübingenistä tuomansa kirjat. Aluksi hän syventyi Beckin etiikkaan, jota hän samalla ryhtyi ruotsintamaan, osaksi sen vuoksi että hän siten tulisi paremmin tarkkaamaan joka lausetta ja sanaa, osaksi sentähden että hän antamalla ystäviensä lukea käsikirjoituksensa voisi tyydyttää heidän haluansa oppia tuntemaan Beckiä. Rinnakkain sen kanssa hän tutki raamattua, samassa haluten edistyä hepreankielessä.

Mutta ei Kihlman sittenkään ollut täysin tyytyväinen, ei itseensä eikä oloonsa. Sen näemme eräästä keskeneräisestä kirjeestä (Essenille 8/12 1852). Että hänen entiset kuulijansa ja ystävänsä Kruununkylässä usein väsyttivät häntä pitkillä käynneillään ("minä koetan totuttaa heitä selviin ajatuksiin ja lyhyihin asioihin"), ei liene tärkeämpänä pidettävä kuin se, että hänen työnsä ei edistynyt niin vauhdikkaasti kuin hän toivoi; syvemmin häntä häiritsi tunto siitä pettymyksestä, jonka hän oli kokenut totuuden tuojana. "En yritä tekemään proselyyttejä", hän kirjoittaa, "purtuna (bränd) en tahdo avata sydäntäni. Luulin herättäväni iloa, luulin että totuuden ääni tunnettaisiin ja että tahdottaisiin sitä kuunnella." Sen sijaan hän oli huomannut, että keskustelu synnytti alakuloisuutta, että arveltiin parhaaksi pysyttäytyä entisellään, sekä että häntä kohdeltiin epäluulolla; vaivansa palkaksi hän sai varoituksia eikä koskaan rohkaisua. Olihan se oikein, ettei otettu vastaan uutta, jota ei tyystin tunnettu, mutta oliko myöskin oikein tuomita asia ennenkuin oli siihen perehtynyt? Häntä suretti, että häntä kaikilta tahoilta varoitettiin, vaikka tiesi itsestään että oli "hurskaampi (frommare) kuin konsanaan ennen". "Jollei Jumala olisi lohdutukseni ja hänen totuutensa antaisi minulle valoa, olisin sangen kurja, sillä ihmislohdutusta en ole saanut nauttia."

Mahdollista on, että Kihlman jätti kirjeen lähettämättä -- ehkä pitäen sitä liian valittavana; mutta kyllä valitus tuli sydämestä. Kirjeessä Beckille (19/12 1852, josta ennen on otettu matkakertomus) hän puhuu samoin: "Muutamia nuorempia pappeja on toisinaan käynyt luonani, enkä ole ilman toivoa heihin nähden, mutta rohkaisua en ole heiltä saanut. Miten usein elänkään sen vuoksi [ajatuksissani] Tübingenissä. Unessakin puhun Teidän kanssanne; en ole enää oikein kotona täällä." --

Mitään selityksiä tämä Kihlmanin alakuloisuus ei kaipaa, eikä se hänelle jäänytkään pysyväiseksi mielentilaksi. Aikaa voittaen hän näet sai kokea, että hänen ystävänsä, miten vastahakoisilta olivatkin ensin näyttäneet, hiljalleen omakseen ottivat sen totuuden, (tällä sanalla Kihlman, niinkuin lukija jo kai on huomannut, ensi aikoina palattuaan Saksasta aina tarkoitti Beckin luona saamaansa uutta käsitystään kristinuskosta), jonka välittäjäksi hän ulkomaanmatkansa kautta oli tullut, ja tietenkin hän silloin ymmärsi alussa olleensa liian hätäinen kuvitteluissaan ja toiveissaan.

* * * * *