Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 1 (of 2)
Part 22
Vaikka onkin totta, että Beck Kihlmanin välityksellä on saanut ystäviä ja kannattajia Suomessa, on Rosendalin selitys kuitenkin kerrassaan harhaan vievä ja sitä oudompi kuin kirjeen lopussa suorin sanoin ilmaistaan, miten siinä esitetyt mielipiteet oikeastaan olivat syntyneet. "Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin", siinä lausutaan, "ja moni tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistuksen tähden." Että nämä sanat ovat totuuden mukaisia, sen todistaa edellinen esityksemme Kihlmanista, joka totta kyllä ei ollut kokouksessa läsnä, mutta joka kotona ja ulkomaillakin oli elänyt mitä lähimmässä henkisessä yhteydessä sen pappisryhmän kanssa, jonka mielipiteet kirje ilmaisee. Ja näkyyhän siitä mitä hänestä on kerrottu, että häntä ei ainoastaan Saksassa taikka Ruotsissa vaan jo kotimaassakin, aikoja ennen matkalle lähtöä, vaivasivat ja tuskastuttivat aivan samat seikat, jotka samaisessa kirjeessä ilmituodaan. Tarpeetonta on ruveta osoittamaan, milloin ja missä hän valittaa sitä tai viittaa siihen, että heränneiden kesken ihmissana oli astunut Jumalan sanan sijaan, että pyhitysoppi oli jäänyt syrjään ja että vanhurskauttamisoppi oli puutteellinen, joten pysyvä sielun rauha jäi tuntemattomaksi, että elettiin lahkolaisuudessa eli puolueellisuudessa, jossa puoluelaisen puolustamista katsottiin totuutta tärkeämmäksi j.n.e. -- se on tarpeetonta, sillä nämä ja samanlaatuiset valitukset uudistuvat tavan takaa. Nämä tyytymättömyyden ja levottomuuden aiheet nehän juuri ajoivatkin Kihlmanin ulkomaille, jopa voimakkaammin kuin heikontunut ruumiillinen terveys. Mutta vaikka hän oli ainoa, joka lähti niin kaukaa etsimään parannusta, ei hän ollut ainoa, joka parannusta kaipasi. Selvää on, että monessa asui sama tyytymättömyys ja rauhattomuus, samoista syistä aiheutunut. Sen osottaa Ylihärmän kokous. Kihlman oli vain yksi niitä, jotka olivat kauan "hautoneet samoja ajatuksia", ja senvuoksi hänen tunnustuksensa tarjoavat muutakin Essenin kirjeen ymmärtämiseksi. Rosendal sanoo siinä ilmestyvän surkuteltavan "vikoilemis- ja tuomitsemishalun". Tästä väitteestä päättäen herännäisyyden historioitsija joko on hämmästyttävän heikko sielutieteellisessä erittelyssä taikka ummistaa tahallaan silmänsä. Koska näet papit Ylihärmän pappilassa, sanallakaan viittailematta siihen, että olivat toisia paremmat, tuomitsivat _itseään_ samalla kuin muita heränneitä, on mahdotonta olettaa heidän noudattaneen "vikoilemishalua" s.o. etsimällä etsineen vikoja viattomissa. Sille, joka ei voi kuvitella mitkä tunteet täyttivät näiden pappien sydämet, Kihlmanin kirjeet ilmaisevat, että ne olivat rauhattomuuden, surun, tuskan ja nöyryytyksen tunteet, siitä johtuvat, että he olivat huomanneet joutuneensa harhaan, menettäneensä sen pohjan, jota olivat pitäneet ehdottomasti varmana, ja luottamuksen niihin, joita ennen olivat johtajinaan kunnioittaneet. Kuinka Kihlman käsitti kokouksen mielialan ilmenee erikoisesti seuraavista sanoista: "Teidän kokouksenne oli ilahduttava; varsinkin riemuitsin siitä, että Östring oli mukana ja yhtyi Teihin toisiin. Olin epätietoinen häneen nähden. Mitä korkeammalla on seisonut, sitä syvempi on nöyryytys oleva, mutta _jos alistuu semmoiseen nöyryytykseen, todistaa se että rakastaa totuutta_." [Sanat ovat tekijän alleviivaamat. -- Eräässä myöhemmässä kirjeessä tulee myöskin näkyviin, miten hajaannus ja sen alkusyy vaikuttivat Kihlmaniin. Essen oli kertonut tavanneensa arkkipiispan, ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa: "Oli sangen mielenkiintoista kuulla kohtauksestanne arkkipiispan kanssa. On sentään hyvä, että meille vielä osoitetaan kunnioitusta. Olen peljännyt, että kaikki ihmiset, joilla on ankaran siveelliset periaatteet, ylenkatsoisivat meitä. Ainakin me joissakin määrin ansaitsisimme sitä. Mutta kenties Herra säästää meitä, kun teemme parannusta. -- -- -- Oli niin ja näin että annoit arkkipiispan lukea kirjeeni Malmbergille. Muistaakseni viittasin siinä juomiseemmekin. Siitä saattoi arkkipiispa ehkä luulla, että mekin olemme irstailleet. Niin kauas emme kuitenkaan menneet; luonnollinen jumalanpelkomme ja kunnollisuutemme (ärbarhet) nousivat sitä vastaan, vaikka periaatteet olivat semmoisia, että helposti olisi voinut niin käydä. Viittasin kuitenkin tähän kirjeessä, jotta en panisi kaikkea syytä hänen päällensä, ja niin taivuttaisin hänet parannukseen. Mutta sinä olet luultavasti selittänyt asiani" --] Ei siinä kokouksessa ollut rahtuakaan sitä omakylläisyyttä, joka on vikoilemisen edellytys; se mikä pakottaa ihmisen syyttämään ja tuomitsemaan itseään on yksistään _totuuden henki_. Ettei Beckin oppi voinut vaikuttaa kokouksessa esitettyjen mielipiteitten syntyyn, on selvää siitä yksinkertaisesta syystä, että Kihlman ennen kokousta oli ennättänyt antaa hyvin vähän tietoja opettajastaan ja hänen suunnastaan, eikä se vähä vielä ollut tullut monenkaan tietoon saatikka yhteen ainoaankaan uudistavasti vaikuttanut. Toinen asia on, että Kihlman ja hänen ystävänsä sittemmin huomasivat saavansa Beckiltä tukea mielipiteilleen. He olivat jo, ennenkuin mitään tiesivät Beckistä, osaksi kääntymässä samaan suuntaan, ja merkille pantavaa on, että se, mikä ensiksi veti Kihlmania Tübingeniin, oli sanoma, että Beckin teologia yksinomaisesti perustui raamattuun ja oli siitä ammennettu, toisin sanoen, että tämä oli toteuttanut sen ajatuksen, joka Kihlmanilla oli jo kotona, nimittäin että hänen oli antauduttava raamatun tutkimiseen käsittääkseen sen totuudet yhtenä järjestelmänä. [Osoittaakseen etteivät kuitenkaan kaikki vielä luottaneet Beckin oppiin siteeraa _Rosendal_ (III, s. 419) erään kohdan muutamasta Hilda Bergrothin kirjeestä äidilleen, missä hän valittaa, että, "Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä". Erehtymättä olisi hän voinut sanoa, että _kaikki_ Kihlmanin ystävät vastaiseksi olivat samaa mieltä kuin hänen kälynsä. Että niin oli laita, tulee seuraava kertomuksemme täydellisesti todistamaan.]
Ottakaamme tähän vihdoin Kihlmanin loppusanat Essenille: "Väittelyllä ei saavuteta mitään; mutta se, joka on totuudesta, voitetaan totuudella. _Meidän tulee vain pitää tärkeänä, että meillä on puhdas totuus ja että annamme sen kaikessa johtaa itseämme_. -- Noudattaa Jumalan tahtoa on ylenkatsottu toimi (ett föraktadt göromål), mutta _se_ ratkaisee Jumalan luona, _ei mikään muu_. -- Älä ole levoton sen vuoksi, että meitä on ruvettu pitämään lahkona (kommit att gälla för en sect)! Koska se kuitenkin on totta, on parempi, että lasta nimitetään oikealla nimellään. Minusta tuntuu kuin olisi sovinto entisyytemme kanssa yhä mahdottomampi. Suokoon Jumala, että aavistukseni ei olisi tosi. Tahtoisin mielelläni elää rauhassa ja sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta jos puolustetaan sitä, mikä selvästi ei ole Jumalasta vaan ihmisistä, ja tahdotaan tehdä sitä joksikin kristinuskolle oleelliseksi, niin en voi pitää rauhaa." --
Mitä tulee mainittuun kirjeeseen Ingmanille, otan siitä vain seuraavat rivit, jotka yhdessä alempana luettavien kirjeotteiden kanssa todistavat, kuinka vähän Beck aluksi sai tunnustusta niiltäkään, jotka kuitenkin välittömästi olivat saaneet tietoja hänestä: "Kiitän Sinua varoituksestasi Beckin suhteen. Tiedän, että se tuli hyväätarkoittavasta sydämestä. Sinä et voinut oikein arvostella häntä siitä vähästä, mitä olet häneltä nähnyt. Olin ensin aikonut viipyä Tübingenissä ainoastaan 3 viikkoa, mutta mitä enemmän aikaa kului sitä selvemmin huomasin, etten vielä tuntenut häntä. Nyt olen ollut täällä neljä kuukautta, ja vaikka kuuntelen häntä joka päivä, tapaan kuitenkin aina uusia syvyyksiä. Tullessani Tübingeniin tunsin salaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Varsinkin ensi ajat olivat nöyryyttäviä. Olen paljon taistellut: toisinaan olen suuttunut, kun en ole ymmärtänyt häntä, toisinaan tullut epäluuloiseksi. Mutta aina olen tullut pidätetyksi langettamasta hylkäävää arvostelua häntä kohtaan. En pääse omastatunnostani: hän on osoittautunut totuuden julistajaksi. Ei kukaan ole niin lyönyt maahan paraimpia tekojani ja ajatuksiani kuin hän, ilman että hän on sitä tarkottanut. -- Beck on sinun hänestä laatimasi kuvan suora vastakohta." -- Kihlman oli kälyänsä varten kääntänyt yhden Beckin saarnan, mutta kirjeensä ohella hän nyt lähetti sen ensiksi Ingmanille. [Kihlmanin paperien joukossa on useita hänen ruotsintamiaan Beckin saarnoja, mutta vaikka kirjeistä näkyy, että hän pyysi ystäviltään takaisin ne, jotka hän lähetti heille Saksasta, on mahdotonta tietää, mitkä hän kulloinkin sille tai sille toimitti. --]
* * * * *
Kesäkuun 13 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että kesä oli jo aikoja sitte täysin kehittynyt; kohta helluntain jälkeen oli hän syönyt kypsiä kirsimarjoja. Edelleen hän kertoo muuttaneensa hotellista Printz Carl yksityiseen taloon. "Minulla on pieni sievä huone, jossa on kaksi akkunaa ja erityinen vuodekomero. Kapea, matala Neckar-virta juoksee akkunani ulkopuolella. Jos noudatettaisiin meidän käsitys- ja lause tapaamme, olisi sanottava, että minä asun navetan ylisillä, sillä lehmät asuvat alakerrassa [samoin kuin oli laita hotellissakin]. Se on yleinen tapa täällä -- ja kadulla on tunkio. Minun on vaikea tyytyä tämmöiseen siivottomuuteen."
Samassa kirjeessä Kihlman mainitsee, että rovasti Heikel omasta ja arkkipiispankin puolesta oli kehottanut häntä hakemaan teologian lehtorinvirkaa Vaasassa, tietenkin antamatta mitään lupausta tulokseen nähden. Odottaessa rovastin kirjettä oli hän koettanut vähin suunnitella opinnäytteiksi tarpeellisia teesejä, mutta huomannut, että hänen teologiset harrastuksensa siitä kärsivät. Sentähden hän nyt kaikella mahdollisella kohteliaisuudella oli vastannut, että hän luopuisi koko tuumasta, jos opinnäyte, niinkuin oli määrätty, oli suoritettava syyskuun kuluessa -- hän tahtoi näet olla vapaa lokakuun 1 p:ään, mutta jos voitaisiin siten järjestää asiat, että hänellä vielä tämän päivän jälkeen olisi aikaa valmistautua, niin hän mielellään noudattaisi kehotusta. Heinäkuulla Heikel ilmoitti, että Kihlmanilla todellakin lokakuun alusta vielä olisi aikaa. Alempana nähdään, ettei asiasta sittenkään tullut mitään.
Tämän äidille lähettämänsä kirjeen jälkeen Kihlman kuuden viikon aikana kirjoitti vain kaksi kirjettä kotimaahan, toisen Favorinille (4/7), toisen Essenille (19/7), ja ovat molemmat valitettavasti hävinneet. Myöhemmistä kirjeistä saamme tietää, että hän sydänkesällä ahkerasti teki työtä ja että päivät sentähden kuluivat nopeasti. Eikä se oudostuta meitä, kun ajattelemme, että Tübingenissä-olo läheni loppuansa. Samalta ajalta on almanakkaan merkittynä kolme pientä virkistysretkeä: kesäkuun 17 p:nä "matkustin Weiliin", 29 p:nä "kävelin Reutlingeniin", heinäkuun 11 p:nä "edestakaisin Balingenissa."
Elokuun 1 p:nä Kihlman kirjoitti viimeisen kirjeen Antero Ingmanille, vastauksen saamaansa kolmeen kirjeeseen. Vaikka nämä kirjeet ovat kadonneet, huomaa vastauksesta, että nekin olivat sisältäneet muistutuksia ja varoituksia. Kaikesta huomaa, että Kihlmanin lähimmätkin ystävät -- Essen kenties toisia vähemmän -- epäluuloisesti katselivat ja pelkäsivät sitä vaikutusta, jonka alaiseksi hän Saksassa oli tullut. Varsinkin näyttää heidän mielestään Beck olleen vaarallinen mies, omansa johtamaan heidän nuorta ystäväänsä harhateille. Syytä epäluuloon saivat he milloin mistäkin väärinkäsitetystä lauseesta Kihlmanin kirjeissä, jota paitsi merkille on pantava, että Beckin teokset vielä olivat heille tuntemattomia, vaikka Kihlman kyllä oli lähettänyt luettelon niistä (milloin? on mahdoton sanoa, sillä se on kirjoitettu irtonaiselle lehdelle, jossa ei ole päivämäärää; kumminkin verraten myöhään, siitä päättäen, että muutamat muistutukset osoittavat hänen itse jo lukeneen tärkeimmät). Tätä sekä Kihlmanin kantaa yleensä valaisee kirje Ingmanille.
"Sinäkin, Brutukseni, olet peloissasi minun suhteeni. En tahdo tuhlata monta sanaa itsepuolustukseeni. Mutta minä kysyn Sinulta: voitko _todella_ uskoa, että minä useita vuosia kärsittyäni ihmisorjuuden ikeen alla haluaisin nyt kohta kumartua sen alle? taikka pakottaa muita sen alle? Voitko uskoa sitä?" -- -- Edelleen: missä ovat 'ne mahtavat nuhteet ja muistutukset', jotka olen antanut? -- "En tahdo, että minua säästetään, en pyydä suopeutta, vaan ainoastaan oikeutta. Lue kirjeeni Teille; en koskaan kirjoita alustelmaa, enkä tarkoin tiedä mitä olen kirjoittanut, mutta tiedän, etteivät kirjeeni voi ilmaista muuta kuin mitä minulla on sisässäni. Katso mikä henki niistä puhuu, esiintyykö niissä maallisiin takertunut sielu vai tarkoitetaanko ijäisyyttä?" -- -- Ja "mistä syystä luulet Sinä, että minä vapaaehtoisesti luovun virasta, johon minulla on mitä suurin taipumus? [Arvattavasti oli häntä moitittu siitä, että hän ei innokkaammin pyrkinyt lehtoriksi.] Ja niin, vaikka toiveet näyttävät lupaavilta? Mikä antaa minulle voimaa uhrata rakkaintakin? Tekisinkö niin, jos katseeni kohdistuisi näihin maallisiin, saadakseni _täällä_ merkitystä, asettuakseni _täällä_ puoluemiehenä toisia puoluemiehiä vastaan?"
Mitä Beckiin tulee, oli hän vaarallinen sen vuoksi, että hän muka oli antiluterilainen, antipietisti ja epäkirkollinen. Kihlman ottaa nyt selittääkseen, missä mielessä näitä mainesanoja voitiin hänestä käyttää. Beck ei suinkaan ollut Luteruksen vastustaja, vaan päin vastoin kunnioitti häntä suuresti. Itsekin hän rakennuksekseen luki Luteruksen postillaa ja oli kehottanut Kihlmania tekemään samoin. Kotihartaushetkinä hän käytti Pfaffin (oikea vanha luterilainen), Bengelin ja Roosin kirjoja. "Roosin kotihartaus- ja rukouskirjaa on hän usein käyttänyt kodissaan minun läsnäollessani, ja juuri se herätti minussa heti alussa rakkautta ja luottamusta häneen, sillä joku aika ennenkuin lähdin Suomesta olin itsekin kodissani käyttänyt samoja kirjoja." -- Beckin "antiluterilaisuus" tarkoitti vallalla olevaa valheluterilaisuutta. "Tämä valheluterilaisuus eroaa alkuperäisestä luterilaisuudesta oleellisesti siinä, että kun jälkimäinen teki pyhän raamatun elämänperiaatteekseen, ei valheluterilaisuuden mielestä vielä ole mitään sanottu, jos sanoo tahtovansa pitää kiinni Jumalan sanasta; tulee näet myöskin nojata Concordiakirjaan ja edelleen luterilaisen teologian skolastiseen muodostukseen, semmoisena, miksi se on kehittynyt 17:nnellä vuosisadalla. Tämä valheluterilaisuus on aiheutunut katolilaisuuden uudesta virkoamisesta sekä luultavasti myöskin unionistisista vainoista Preussissa." -- Valheluterilaiset eivät kärsineet Beckiä alkuperäisenä luterilaisena, ja samoin oli hän vastenmielinen uudenaikaisille pietisteille, syystä että oli oikea _speneriläinen pietisti_. Uudenaikainen pietismi Saksassa oli näet niinkuin suomalainen herännäisyys speneriläisen vastakohta. "Beck rakastaa Speneriä ja pitää häntä suuressa arvossa." -- Niin myös mitä kirkollisuuteen tulee. "Jos kirkkoa pidetään samana asiana kuin valtiokristinuskoa eli valtiokirkkoa, silloin on Beck kyllä epäkirkollinen. Mutta jos sillä ymmärretään samaa kuin tunnustuskirjat tarkoittavat nimityksellä congregatio sanctorum (pyhien seurakunta), silloin tahdon nähdä, ken on enemmän kirkollinen kuin hän. -- Beck ei puhu paljon kirkosta, mutta missä hän vain tapaa vakavaa mieltä ja harrastusta, totuuden rakkautta, siinä hän käyttäytyy kirkon oikeana poikana. Niinkuin isä ja ystävä on hän huolehtinut minusta, kutsunut minut jokapäiväiseksi vieraakseen kotiinsa, ja jos minä jonakin päivänä olen poissa, tulee hän luokseni. Ei hän kuitenkaan tarvitse minua. Hän voisi kyllä saada parempaa seuraa. Mutta miksi hän ei halveksi minua? Olen vakuutettu siitä, että ainoa syy on se, että hän on huomannut minussa vilpitöntä totuuden harrastusta. Mutta miten on Beckillä aikaa minuakin varten? Sitä ei stuttgartilaisilla ollut, ja Beckillä on sentään enemmän työtä. Se johtuu siitä, että hän ei ole ottanut hoitaakseen mitään ylimääräisiä toimia. Hän täyttää vain velvollisuutensa. Valmistautuu tunnollisesti luentoihinsa ja saarnoihinsa; muun ajan hän käyttää terveytensä, kotinsa ja niiden hyväksi, jotka kysyvät häneltä neuvoa ja opetusta. Nyt, kun muuan lakitieteen professori, hänen uskottu ystävänsä, on jättänyt Tübingenin, hän seurustelee ainoastaan erään köyhäinhuoneen tarkastajan ja erään värjärin kanssa. Repetentit, jotka tahtovat säilyttää itsenäisyytensä eivätkä arvele voivansa olla Beckiin muussa suhteessa kuin oppilassuhteessa, käyvät vain silloin tällöin hänen luonaan. Virkatoveriensa kanssa hän seurustelee ainoastaan milloin virka vaatii. Tätä en mainitse todistaakseni hänen puhdasoppisuuttaan, vaan ainoastaan hänen kirkollisuuttaan. Missä hän tapaa henkilön, jota hän Jumalan sanan mukaan voi pitää Kristuksen jäsenenä taikka mieluummin jonkun, joka on totuudesta, hänen kanssaan hän seurustelee, huolimatta siitä, miten halpana ja ylenkatsottuna hän onkaan maailmassa." -- -- -- Mutta Ingman näytti pitävän kirkkoa samana kuin luterilaisuus. Sitä ei Kihlman myöntänyt oikeaksi, sillä todellisuudessa ja Jumalan kannalta katsoen saattoi korkeintaan sanoa, että luterilaisissa seurakunnissamme ainoastaan sangen pieni vähemmistö kuului Kristuksen kirkkoon; mutta semmoinen vähemmistö oli myöskin olemassa muissa kirkoissa, katolilaisessa ja reformeeratussa. --
"Mutta kenties et tahdokaan puhua kirkosta semmoisena kuin se todellisuudessa on olemassa, vaan ainoastaan sen tunnustuksesta. Siitä sanot, että se pysyy ijäti. Jos siitä luovutaan, niin olemme aavalla merellä ilman peräsintä ja ilman purjeita, irtimurrettuina Herran pyhien todistajien ihanasta veljesseppeleestä." -- "Onko tämä vakava mielipiteesi?" kysyy Kihlman. Hänen mielestään oli se liioittelua, sillä ainoastaan Jumalan sanalla on se lupaus, että se pysyy ijankaikkisesti. -- "Älä ymmärrä minua väärin: en minä tahdo poistaa tunnustuskirjoja, eivät ne ole minun tielläni. Mutta minusta ei ole ollenkaan tarpeen ensin tutkia niitä ymmärtääkseen raamattua. Jos arvelee olevansa ilman peräsintä tullessaan raamattuun ilman tunnustuskirjoja, niin tietää se, että Jumalan sanan on mukautuminen valmiiden dogmien mukaan. Jos Luterus olisi ajatellut niin, ei hän koskaan olisi astunut luostarikammiostaan."
"Minä olen myöskin ollut tunnustuskirjojen innokas puolustaja, mutta viime aikoina en ole enää voinut olla oikein tyytyväinen yhteen ja toiseen kohtaan taikka yleensä luterilaiseen teologiaan. Varsinkin oli sakramenttioppi minulle salaperäinen ('ett mysterium'). Kun Hedberg esiintyi julistamalla käsityksensä kasteesta, olin minä neuvoton. Jos ihminen todella kasteessa syntyy uudestaan, niin mitä hyötyä on vaatia uudestasyntymistä, niinkuin me olemme tehneet. Ja kuitenkin osoittaa kokemus, että meidän, vaikka olemmekin kastetuita, täytyy tulla uusiksi ihmisiksi. Tämä kysymys on paljon vaivannut minua. Samoin ehtoollisoppi. Se on niin välittämätön. En ole koskaan voinut päästä selville siitä, miksi olen mennyt Herran ehtoolliselle. Ei ole muuta syytä kuin Kristuksen käsky, mutta täytyy kuitenkin olla joku syy, jonka vuoksi Kristus on niin käskenyt. Sitä en löytänyt luterilaisuudessa. Toinen seikka, joka varsinkin vaimoni kuoleman jälkeen alkoi ahdistaa minua, oli parannusta, uskoa, kääntymystä, uudestasyntymistä koskevien määritysten epävarmuus. Toinen opettaa niin, toinen näin. Mutta mikä on totuus? Miten moni ihminen joutuukaan tappiolle juuri puuttuvan tiedon vuoksi. Ja kuinka tietää, onko kääntynyt, onko uudestasyntynyt, jollei tiedä mitä sillä ymmärretään taikka oikeammin mitä Jumala sillä ymmärtää. Tunnustuskirjat sekottavat kaikki yhteen katumukseen ja uskoon. -- Stuttgartissa minua loukkasi oppi perisynnistä, joka luterilaisen opin mukaan on tuomittava. Siis ovat vastasyntyneet lapset perisyntinsä tähden tuomittavat. Eiväthän he kuitenkaan itse ole syypäät siihen, että heissä on perisynti; kuinka on sopusoinnussa Jumalan oikeuden kanssa tuomita joku, joka ei omasta puolestaan ole mitenkään ansainnut rangaistusta? Nämä ynnä muut vaikeudet ovat estäneet minua ihailemasta tunnustuskirjoja. Ja minä olen iloinen, että olen pysynyt suorana itseäni kohtaan pyytämättä vapautua vaikeuksista harhaluulon (illusion) kautta. Sen vuoksi toivon nyt tulevani oikeaan ratkaisuun. -- Ethän Sinäkään voi, jos tahdot olla rehellinen itseäsi kohtaan, kieltää, että semmoisia pulmia on olemassa. Ja jos kerran myönnät sen, niin ajattelen, että Sinä kuitenkin vastaiseksi käännyt Jumalan ja Jumalan sanan sekä tunnollisten eksegeettien (niinkuin Bengel ja Roos) puoleen saadaksesi vastausta siihen, johon eivät tunnustuskirjat vastaa. Mutta jos Sinä kerran tunkeudut Jumalan sanaan, niin sen aarteet hämmästyttävät sinua. Eikä Sinun ylistyksesi enää tarkoita tunnustuskirjoja (joita et silti hylkää taikka ylenkatso), vaan Jumalan sanaa, sillä sydämesi on täynnä sen ihanuutta. Ja silloin ajattelen minä, että ollaan oikeita luterilaisia, vai miten? Semmoiseksi luterilaiseksi koetan minä tulla, ja minä tyydyn siihen niin hyvin, että toivoisin Sinulle samaa. En epäile, että olet tuleva yksimieliseksi minun kanssani, mutta niin kauan kuin pidät tunnustuskirjoja korkeimpana totuutena, täytyy Sinun olla epäluuloinen sitä kohtaan, joka luulottelee tietävänsä vielä parempaa." -- Vaikkei Kihlman kirjeessään sitä lausukaan, todistaa se kuitenkin, että hän oli saavuttanut matkansa päämäärän. Ei niin, että hän olisi saanut ratkaisevan vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka hänen lähtiessään häiritsivät hänen rauhaansa, ja luonut valmiiksi teologisen järjestelmänsä, mutta kumminkin oli hän löytänyt vakavan pohjan, millä seisoa, selvän suunnan, mihin pyrkiä. Onhan hänen äänensä kerrassaan muuttunut, verrattuna siihen vaikeroivaan, joka leimasi hänen kirjeensä Tukholmasta ja Stuttgartista. Järkyttävät kokemukset, jotka häntä ennen tuskastuttivat, ovat vetäytyneet taustalle, hänen mielensä on tyyntynyt, ja vaatimatta mitään erikoista hyvää maalliselta elämältä elää hän vakaumuksensa turvissa ja tietoisena siitä, mistä hän on aina saava raitista vettä hengellisen elämänsä ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, valmis palaamaan kotimaahansa ja vastaanottamaan mitä Jumala siellä on hänelle tarjoava.
* * * * *
Etelä-Saksassa Kihlman oli toivonut saavansa nauttia lämmintä, ja hän näyttää saaneenkin sitä tarpeeksi heinä- ja elokuulla. Äidilleen hän kertoo, että lämpömittari osotti +29° R., ja oli hän sentähden luopunut papinpuvustaan ja pukeutunut "mylläriksi", joka kai merkitsee, että hän oli hankkinut itselleen valkoisen puvun mustan sijaan.
Mitä kauemmin Kihlman viipyi Tübingenissä, sitä enemmän supistui häneltä mahdollisuus nähdä etelämpiä maita, jota hän talvella oli ajatellut. Kumminkin hän pikimmittäin pistäytyi Sveitsiin. Elokuun 19 p:nä hän näet rautateitse matkusti Friedrichshafeniin Bodenjärven rannalla, 20 p:nä laivalla yli järven Rorschachiin ja sieltä jalan St. Gallenin kautta Teuffeniin. Käytyään 21 p:nä koulunopettaja Lutzin luona hän i.p:llä käveli Appenzelliin, missä 22 p:nä, joka oli sunnuntai, kuuli kapusinilaismunkin saarnaavan, nousi sitte 5520 jalkaa korkealle Hohenkastenin vuorelle ja jäi sinne yöksi. Seuraavana päivänä hän vielä käveli Gaisiin, josta kääntyi paluumatkalle, ajaen St. Galleniin ja Rorschachiin; 24 p:nä hän jälleen oli Tübingenissä. Koko matka kesti siis vain 6 päivää. Sitä paitsi oli se siinä kohden onneton, että ilma oli huono: vettä satoi kaiket päivät, ja Hohenkasten oli paksun sumun peitossa; ainoastaan palatessaan hän Bodenjärvellä näki ihanan päivänlaskun. "En kuitenkaan kadu tätä retkeä", Kihlman kirjoittaa äidilleen, "sillä sain sittenkin nähdä osan ihanaa maata. Reppu seljässä ja keppi kädessä kävelin minä aivan yksin paikasta paikkaan niinkuin vaeltava kisälli meillä. Siten oppii paremmin tuntemaan seutuja, ja jos vain ilma on kaunis, mieli reipas eikä rahoja puutu, niin ei helposti voi kuvitella mitään nautintorikkaampaa kuin semmoinen vaellus Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa." --