Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 1 (of 2)
Part 21
Paitsi tästä kirjeestä nähdään edellä mainitusta kirjeestä Essenille ja Ingmanille, kuinka Isän kuolema syvästi koski Kihlmaniin. Kahdessa eri kohdassa hän siitä puhuu. Hän on tyytyväinen, että hänen ja isän keskinäinen suhde viime aikoina oli ollut sydämellinen ja että hänen isänsä, jota hän "niin usein oli lahkolaisuudellaan surettanut", kuitenkin ennen kuolemaansa sai "iloita siitä, että Jumala oli vapauttanut minut tästä paulasta". Sitä hän vain valittaa, ettei hänelle ollut suotu vastaanottaa todistusta siitä, että isän suhde Jumalaan oli täysin selvinnyt hänen (Alfredin) toivomusten mukaan. Kumminkin hän alistuu ja tunnustaa, että varmaan Jumala tässäkin oli tehnyt viisaasti ja hellivästi, vaikkemme sitä ymmärrä.
* * * * *
Huhtikuun 10 p:nä matkusti Kihlman Weiliin viettääkseen pääsiäispäivät Lämmertin luona. Hän viihtyi hyvin hiljaisessa rauhassa, vaikka sielläkin "uudet valot" pyrkivät häntä häiritsemään. Tällä hän tarkoittaa, että Württembergissä, jossa ainoastaan Augsburgin tunnustusta pidetään sitovana tunnustuskirjana, on raamatusta kehitetty erinäisiä totuuksia, jotka uskonpuhdistajilla olivat olemassa ainoastaan kehittymättöminä siemeninä. Kuullessaan niitä julkilausuttavan selviöinä Kihlman sanoo monesti aivan hämmästyneensä. Hän myöntää näiden valojen olevan vaarallisia, mutta toivoo välttävänsä vaaran noudattamalla sitä periaatetta, että pitää kiinni ainoastaan niistä totuuksista, jotka itse oli Jumalan sanasta selvästi käsittänyt. Toiselta puolen hän katsoo eduksi, että "väärä luulomme omasta täydellisyydestämme häviää". -- Toisen pääsiäispäivän illalla Kihlman jälleen oli Tübingenissä.
Neljä päivää myöhemmin, huhtikuun 16:na, alkoi uudestaan yliopiston toimi, ja Kihlman antautui entisellä ahkeruudella jatkamaan opintojaan. Beckin luentojen aineena oli nyt etiikka eli siveysoppi, ja kuunteli Kihlman niitä säännöllisesti ja erityisellä mielenkiinnolla, sillä Beck esitti koko ordo salutis (autuudenjärjestysopin) etiikassa eikä dogmatiikassa. Muuten kävelyt professorin kanssa myöskin säännöllisesti uudistuivat ja samalla keskustelut milloin mistäkin. Mainiten tämän Kihlman ohimennen sanoo: "hän on minulle hyvin suosiollinen."
Samassa pitkässä kirjeessä Essenille ja Ingmanille, josta jo olemme ottaneet eri kohtia, tavataan jälleen arvostelua Beckistä. "Samoja epäilyksiä, joita Te esitätte Beckistä, olen minäkin tuntenut, eivätkä ne vielä ole kokonaan hävinneet. Ensimäinen vaikutelma, jonka saamme jostakin henkilöstä on _usein_ oikea, ja se vaikutus, jonka Beck teki minuun, oli että hän oli lainharrastaja (lagisk). Mutta osaksi emme saa päättää yksistään vaikutelmista, osaksi voi lakimaisuus perustua väärään evankelisuuteen minussa. Asiaa on senvuoksi syvemmälti tutkittava. Mikäli voin ymmärtää, on hän kaikessa totuuden mies; hänen omituisuutensa (originalitet) loukkasi minuakin. Ajattelin, että hän oli tavallinen teoreetikko ja tahtoi olla jotain enempää kuin uskonpuhdistajat sekä kamariteorioillaan hankkia itselleen kunniaa. Mutta kun hän on minulle kertonut elämänvaiheensa, miten hänet tietämättään on askel askeleelta saatettu siihen, mihin hän oli tullut, ja miten häntä sillä aikaa ulkonaisen ja sisällisen ristin kautta on pidetty nöyryydessä, niin on minulle selvinnyt, että pelkoni siihen nähden oli turha. Hänen teologiansa on lähtenyt kärsimyksestä: rukoillen ja kilvoitellen on hän oppinut ymmärtämään raamattua. Maailmalta hän ei ole saanut kunniaa. Alussa häntä halveksittiin; mutta sitte huomattiin, että hän ei ollut mies, joka salli itseänsä halveksittavan. Oli asetuttava joko häntä vastaan taikka hänen puolelleen. Nyt näytti siltä kuin alettaisiin häntä kuunnella. Moni oppinut vakuutti hänelle suuresti hyötyneensä hänen kirjoituksistaan. Ja epäilemättä on hän vaikuttanut, että Saksan teologia on näöltään tullut kristillisemmäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut, hän ei tahtonut parannusta vaan uudestasyntymistä. Mutta miten on teologi uudestaan syntyvä? Ei haluttu niin läpikäyvää muuttumista; otettiin vain jotakin vanhan vaatteen paikaksi. Ja kun sen verran on tehty, niin ei enään olla tietävinään Beckistä. Hän on kuin kuollut ja haudattu. Hänen kirjelmistään näpistetään milloin mitäkin ja julaistaan omana. Ainoastaan harvat häntä ymmärtävät ja osaavat antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee. Oppineet pitävät häntä mystikkona, pietistit -- jotka täällä ovat kirkollisia, jopa kirkollisvaltiollisia -- separatistina, maailma kiivaana pietistinä. Siten hän on jotenkin eristetty, kaikkien hylkäämä, sentähden ettei hän ole heidän käytettävissään. Ja kaikki tämä johtuu siitä, että hän kaikessa koettaa pitää kiinni raamatullisesta kannastaan ja toteuttaa sitä. Te kysytte hänen historiallista asemaansa. Niin, totta on, että hänessä historiallinen on syrjässä, sillä hän on kokonaan spekulatiivinen. Kumminkin olen kuullut hänen sekä julkisesti että yksityisesti lausuvan ajatuksensa tärkeimmistä kirkkohistoriallisista ilmiöistä. Uskonpuhdistajista hän puhuu kunnioittaen, jopa ihaillen Luteruksesta, ja olen vakuutettu hänen vilpittömyydestään. Periaatteet, sanoo hän, olivat hyviä, mutta ne jäivät osaksi toteuttamatta. Ydin oli hyvä, vaikka kuori ei ollut virheetön. Asia heillä oli, mutta silti he eivät aina päässeet selvään käsitykseen eikä senvuoksi myöskään selvään ilmaisuun. -- Hän erottaa tarkasti _Spenerin_ pietismin uudenaikaisesta. Yhtä ehdottomasti kuin hän hylkää jälkimäisen antikristillisyytenä, yhtä ehdottomasti näkee hän edellisessä jumalallisen elämänilmestyksen. Kumminkin hän moittii heitä siitä, etteivät toimeenpanneet periaatteitaan teologiassakin. -- Bengel ja Roos ovat hänen mielikirjailijoitaan. Hän suosittelee niitä usein. Kuitenkaan hän ei hyväksy eräitä heidän mietteitään ilmestyskirjan johdosta. Lyhyesti, hän rakastaa niitä, joita me rakastamme (hän on puolustanut Lutherustakin, kun minä joskus olen uskaltanut tehdä muistutuksia häntä vastaan ja valittaa, ettei Württembergissä lueta Lutherusta), mutta hän ei ole sokea ystäviensä vikoihin nähden. Hän on myöskin sitä mieltä, että meidän tulee ei ainoastaan tallettaa sitä hyvää, jonka ovat meille jättäneet, vaan myöskin raamatun pohjalla kehittää sitä. Vanhurskauttamisopissa sanoo Ege hänen olevan täydellisesti puhdas s.o. hän opettaa, ettemme millään voi ansaita armoa Jumalalta, vaan ainoastaan Kristuksen kautta. Itse en voi vielä sanoa siitä mitään, vaan täytyy minun vastaiseksi luottaa auktoriteettiin sekä siihen, mitä muutoin olen häneltä kuullut. Mutta varmaa on, että vanhurskauttamisoppi ei ole se 'kultalanka, joka läpikäy kokonaisuuden' taikka se keskipiste, jonka ympäri kaikki pyörii. Vanhurskauttaminen on hänelle vain oikean elämän alku, sekä uudistunut vanhurskauttaminen uuden elämän pysyväisyyden välttämätön ehto. Mutta pääasiaksi hän ei sitä tee. Hänelle on pikemmin pääasiana uusi elämä, uusi luontokappale, uudestasyntyminen ja uudistus. Vanhurskauttamisen merkitys on siinä, että se on keino eikä päämäärä. Jos tahtoisin määrätä hänen teologiansa keskuksen, niin sanoisin, että se minun käsitykseni mukaan on oppi Jumalan eli taivaan valtakunnasta itsessään olemassa olevana valtakuntana, ylimaailmallisena elämänjärjestelmänä, jonka raamattu esittää alusta aikain valmistettuna, todenperäisenä, eikä ainoastaan ihanteellisena ja kokemuksista johdettuna [Tämän lausuu Kihlman kirjeessään saksankielellä: 'als ein Reich für sich bestehend, ein überweltliches Lebenssystem, das die Schrift als von Anfang bereitet als reell darstellt, nicht nur als ideal und empirisch'.] Ja sanoo hän: 'juuri Jumalan valtakunnan oikeissa käsitteissä ovat kristillisen elämän muodostumisen ja täydellisentymisen periaatteiden ja perustusten juuret'. Tämä Jumalan valtakunta on Kristuksen kautta toteutunut maan päällä ja on siis todenperäisesti olemassa. Tähän valtakuntaan täytyy _syntyä_, ja se tapahtuu siten, että Jumalan sanan kautta uusi elämänsubstanssi (aines) lasketaan sydämeen, Kristus meissä. Tämä ei tapahdu taika- tai ihmekeinoin eikä myöskään äkkiä mietelmäin ja päätelmäin johdosta, vaan, syystä että se on syntyminen Jumalasta, muuttumattoman lain mukaan. Tämä laki on perustettu Jumalan pyhään tahtoon: on antauduttava kuuliaisuuden tielle, jos tahtoo saavuttaa päämäärän. Se joka ei ole rehellinen ja suoramielinen ihminen ei voi koskaan tulla uudestasyntyneeksi. Täytyy oppia pelkäämään Jumalaa, jos tahtoo tulla kristityksi. Jos luulee voivansa tulla kristityksi oikotietä, alistumatta tähän pitkälliseen, luonnolliseen kehitykseen, niin joutuu omatekoiseen, äkkikypsään kristinuskoon, joka ennemmin tai myöhemmin osottaa arvottomuutensa ja voimattomuutensa. -- Jotenkin niin olen minä käsittänyt hänen oppinsa. Te huomaatte, että se on mitä suorin vastakohta hedbergianismille sekä toiselta puolen W. Niskasenkin ja eräässä suhteessa Paavo-ukonkin opille. -- -- -- Minä tahdon pidättäytyä arvostelemasta ja pyydän, että Tekin olette liian nopeasti käyttämättä nuijaa. Rukoilkaamme ja tehkäämme työtä!"
Lopuksi mainittakoon, että Kihlman tässä kirjeessä kertoo Stenbäckin kehottaneen häntä Saksassa hankkimaan itselleen tohtorinarvon ja hakemaan avonaista teologian lehtorinvirkaa Vaasan lukiossa. Jo kotimaassa oli Kihlmania kehotettu hakemaan tätä virkaa (ks. ylemp.), sittemmin oli Essen, maaliskuulla Tübingeniin saapuneessa kirjeessä, ottanut asian puheeksi, ja nyt oli Stenbäck vuorostaan sen tehnyt. Vastatessaan Essenille oli Kihlman myöntänyt, että häneltä ei puuttunut taipumusta semmoiseen toimeen, varsinkin kun hän sen ohella saattaisi jatkaa opintojaan, mutta kuitenkin hän mieluummin kieltäytyi siitä, syystä että arveli olevan vaikeaa tyydyttää viranomaisten vaatimuksia opinnäytteisiin nähden. Mutta kun hän Stenbäckin kirjeen johdosta oli puhunut asiasta Beckille, oli tämä pitänyt itse virkaa erittäin sopivana Kihlmanille ja tohtorinarvon saamista Tübingenissä sangen yksinkertaisena ja helppona, jopa oli hän tarjoutunut heti paikalla saattamaan hänet filosofisen tiedekunnan dekaanuksen luokse. Mutta Kihlman ei olisi ollut se mietiskelevä, tunnollinen mies, mikä hän oli, jos hän olisi suostunut siihen. Paitsi sitä että hän epäili tietojaan hän ei tahtonut luopua alkamistaan teologisista opinnoista. Hän päätti siis aluksi vain kirjoittaa lehtori H. Heikelille Turkuun, tiedustellakseen, oliko tohtorinarvo puheena olevan viran saamiseen välttämätön ehto, ja selittääkseen, miten hänen uskonnollinen kantansa oli muuttunut (nimittäin ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen eli lahkoon) sekä kysyäkseen, eikö riittäisi -- jos hänet ylipäätään katsottaisiin mahdolliseksi -- että hän edelleen jatkaisi teologisia opintojaan. Tästä näkyy, että Kihlman ei ollut vastahakoinen asiaan nähden, mutta yhä vain opinnäyte häntä pelotti. "Ajatelkaas, jos minua kehotetaan hakemaan!"
* * * * *
Teologiset opinnot ei mitään tutkintoa tai muuta opinnäytettä varten, vaan tyydyttääkseen sitä totuuden janoa, joka oli ohjannut hänen kulkunsa Tübingeniin ja saanut hänet sinne jäämään, pysyivät siis edelleen Kihlmanille pääasiana. Hän oli ilmoittautunut ja kirjoitettu ylioppilaaksi, ja akateemisena kansalaisena hänelle nyt olivat avoinna luentosalit ja kirjasto -- "saksalainen kirjameri", niinkuin hän sitä nimittää. Paitsi Beckin luentoja hän kuunteli prof. Ferd. Christ. v. Bauria kirkkohistoriassa ja dosentti Dillmannia, joka selitti psalmeja. Mitä Beckiin tulee, näyttää oppilaan suhde häneen muuttuneen yhä likeisemmäksi. Seurustelu ei enää rajoittunut ennen mainittuihin kävelyihin, vaan kertoo Kihlman tapaavansa professorin joka päivä, milloin ulkona milloin kotona. Suomalainen vieras oli näet tullut läheiseksi tutuksi Beckin perheessäkin, josta hän kyllä ei anna tarkkoja tietoja, vaikka hän sanoo tehneensä sen seurassa Spatzierfährte, kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Kahden kesken Beckin kanssa lähti Kihlman helluntaina pitemmälle jalkamatkalle, nimittäin Hohenzollernin kautta Balingeniin, jossa asui Beckin vanhin poika, ammatiltaan suovankeittäjä. Toinen poika oli kauppapalvelijan toimessa.
Mitä lähemmin Kihlman oppi Beckiä tuntemaan, sitä enemmän kasvoi hänessä kunnioitus häntä kohtaan. Sitä todistavat hänen ystävilleen osoittamansa kirjeet, joissa hän säännöllisesti puhuu opettajastaan. Aihetta yhä uudestaan palata siihen antoi ei ainoastaan se, että hänen sydämensä oli siitä täysi, vaan ystävien muistutukset ja varoitukset. He näet eivät lainkaan olleet taipuvaisia ilman vastaväitteitä hyvänä pitämään mitä Kihlman kertoi opettajastaan. Siten tämä jälleen toukokuulla kahdessa kirjeessä, toinen Essenille (16/5) toinen Ingmanille (20/5), puhuu Beckistä. Essenin kirje oli suuresti ilahduttanut Kihlmania -- m.m. sen tähden, että hän siinä sai tietoja Ylihärmän pappeinkokouksesta (josta alemp. enemmän). "Minä kiitän Jumalaa, että Hän antaa totuutensa loistaa pimeydessämme", niin hän kirjoittaa, "ja minua ilahduttaa sydämellisesti, kun siten totuus tulee totuutena tunnustetuksi ja pimeys pimeytenä tunnetuksi. Saarna, jonka lähetin Sinulle oli todellisesti yksi totuuden todistaja: se osoittautuu semmoisena omassatunnossamme. Se paljastaa perusvian ei ainoastaan Saksassa, vaan niinkuin nimi ilmaisee 'unserer Zeit', ajassamme. Suomi on tosin etäinen maailman kolkka, mutta kuitenkin osa maailmaa; mitä siellä tapahtuu, ei ole niinkään ilman yhteyttä muun maailman tapausten kanssa. Päinvastoin: kun vertaan näkemiäni ja kuulemiani Ruotsista ja Saksasta Suomen oloihin, huomaan lankojen yhtyvän yhteen käteen. Tämän maailman ruhtinas ei ole unohtanut Suomea; niin, hänen politiikkansa on sama siellä ja täällä. Ja niinkuin Jumala koettaa väärentämättömällä sanallaan kasvattaa itselleen seurakuntaa, joka jälleen on oleva siemenenä ihmisten kesken heidän johtamisekseen oikealle tielle, niin näyttää pimeyden valta kaikkialla pyrkivän siihen, 1:ksi että Jumalan sana väärennetään, vetistetään (utvattna) taikka tehdään inhimillisten kirjain kautta tarpeettomaksi, sekä 2:ksi että Jumalan teos turmellaan, että tosi kristinusko tehdään irvikuvaksi, jopa inhottavaksi asiaksi, niin että se on oleva kammottava jokaiselle kunnolliselle ihmiselle. -- -- En tunne ketään, joka niin perusteellisesti paljastaisi saatanan keinoja ja ihmissydämen petollisuutta kuin prof. Beck. Hän ei taistele yhdestä tai toisesta viasta, vaan perusviasta. Hänen todistuksensa on radikaalinen: täytyy asettua joko myötä tai vastaan. Se joka on totuudesta ei vastusta. Sinä olit ensin vastaan, niin minäkin. Mutta hyvä on, että olemme kuulleet omaatuntoamme! Beckin saarnat ovatkin pidetyt omalletunnolle: niitä on luettava hiljaisuudessa taikka yksinäisyydessä, niin että omallatunnolla olisi tilaisuutta toimimaan. Beckin sanat ovat siinäkin omituisia, etteivät haihdu ajan pitkään, vaan tulevat syvemmiksi ja painavammiksi. -- Minä ilmoitin Beckille, mitä olit kirjoittanut hänen saarnansa johdosta: sekä ensimäisen moitteesi että myöhemmän alistumisesi totuuteen. Hän lähettää Sinulle nyt myötäseuraavan saarnan; anna minun tietää, mitä ajattelet sen sisällyksestä!"
Tämän jälkeen seuraa erittäin lämmin, tunnustuksen tapainen lauselma Beckistä, Kihlmanin suhteesta häneen ja matkasta yleensä: "Mitä kauemmin viivyn täällä Tübingenissä, sitä suurempaa kunnioitusta ja luottamusta tunnen Beckiä kohtaan. Hän on mielestäni mies, jolla on maailmanhistoriallinen merkitys, hän on pylväs taistelevassa seurakunnassa maan päällä. Hänellä on ollut käsissään kaikki välikappaleet esiintyäkseen uskonpuhdistajana, mutta hän ei ole antanut sydämensä eikä ystäväinsä häikäistä itseään. Uskollisesti hän on pitänyt kiinni Jumalan sanasta ja Jumalan tahdosta: ja yksistään työskennellyt sillä paikalla, johon hänet on asetettu. Olen tullut tuntemaan hänen syvän kieltäymyksensä; jos jollakin toisella olisi edes kymmenesosa hänen tietoaan, mikä kauhea mahtaja hän luulisikaan olevansa. -- Olen tullut vakuutetuksi siitäkin, että hän myöskin vanhurskauttamisoppiin nähden uskollisesti noudattaa Jumalan sanaa. Kristus on _hänen kristinuskonsa periaate_, totta kyllä ei niin että Kristus-nimi aina olisi hänen huulillaan, mutta niin että se näyttäytyy hänen sekä tietopuolisissa että käytännöllisissä esityksissään. Voin myöskin sanoa omasta kokemuksestani: en koskaan ole niin syvästi käsittänyt kristinuskon olemusta, enkä koskaan oppinut niin tuntemaan Kristusta ainoana välittäjänä kuin tällä ajalla, jolla olen seurustellut Beckin kanssa. Usein olen kuullut hänen sanovan: 'Pysyvä elämänyhteys Kristuksen kanssa, pysyminen ja kasvaminen Kristuksessa on kaiken ehto alusta loppuun saakka'. Tiedän hyvin mitä olen hänelle velkaa. Lähinnä Jumalaa ja vaimovainajaani on minun kiittäminen häntä kaikesta siitä hyvästä, mikä minussa saattaa olla. Ei hän ole irroittanut minua lahkolaisuuden pauloista: olin jo ennenkuin opin häntä tuntemaan niin erilläni puolue-elämästä, että puoluemieliset ihmiset vaivoin olisivat voineet kärsiä minua. Mutta vaara oli, että lankeaisin toiselle puolelle, uudenaikaiseen kirkolliseen harrastukseen. En tiedä kuinka kauas olisin voinut mennä ennenkuin olisin alkanut epäillä, mutta luullakseni en olisi pysähtynyt ennenkuin olisin tullut viisaaksi vahingosta. Oikealla hetkellä tulin Tübingeniin: Beck on pelastanut minut monesta vaarasta, vahingosta ja tuskasta. Herra on ollut hyvä paimeneni matkalla; niin, kaikki Herran tiet minuun nähden ovat hyvyyttä ja totuutta. Alan perehtyä niihin. Näen että voin löytää ja saavuttaa jotain parempaa kuin olen menettänyt, ja että menetetty oli menetettävä, jotta saavuttaisin paremman. Sen vuoksi on minulla hetkiä, jolloin voin kiittää Jumalaa kaikesta hänen ankaruudestaan minua kohtaan. Ne, jotka Jumala on ottanut minulta pois, hyödyttävät minua enemmän siellä, missä nyt ovat, kuin jos he ruumiillisesti olisivat luonani. Rakkausside, joka yhdisti heidät ja minut toisiimme, ei ole katkaistu heidän poismenonsa kautta; mutta side, joka kiinnitti minut maahan, on heikontunut. Kuitenkin on minun vielä paljosta kieltäydyttävä. Vielä on maailmalla liittymäkohtia sydämessäni." --
Niinkuin jo mainittiin oli Essen kirjeessään myöskin kertonut pappeinkokouksesta hänen luonaan Ylihärmän pappilassa, jossa saapuville tulleet -- Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman, Wilh. Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman -- olivat julkilausuneet ja tunnustaneet ne puutteet ja erehdykset, joihin he herännäisyysliikkeeseen liittyneinä olivat huomanneet itsensä ja heränneet yleensä syypäiksi. Kokouksessa esiintyneet mielipiteet tulivat tunnetuksi 13 p:nä huhtik. 1852 päivätyn kirjeen kautta, missä C. G. von Essen on lyhyesti tehnyt selkoa kokouksen keskusteluista [Itse kokous pidettiin ainakin viikkoa ennen 13 päivää huhtik., sillä Kihlman mainitsee Essenin hänelle osoittaman kirjeen, jossa siitä puhuttiin, olleen 6 p:ltä s.k. -- Kirje (Bergrothille ja Törnuddille) on suomennettuna painettu Herännäisyyden historiassa III s. 411 ss., mutta samassa paikassa annetaan siitä vähän erehdyttäviä tietoja. Essenin kirje näet ei todista oikeaksi _Rosendalin_ sanoja: "Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi", eikä myöskään mainitse mitään "pöytäkirjan allekirjoittamisesta". Kirjeen alussa sanotaan vain: "Alldenstund -- -- -- I önskat få del af förhandlingarna, vill jag nu i korthet lemnå Eder en liten redogörelse", ja lopussa: "Emedan äfven Grönberg begärt höra om vårt sammanträde -- -- -- villen I vid första tillfälle ge honom del häraf d.v.s. afsända hela detta protokoll till honom. Roligt att framdeles få höra Edra tankar om våra förhandlingar." Ilmeistä on että sanat "koko tämä pöytäkirja" tarkoittavat ainoastaan Essenin omaa kirjettä; jos varsinainen, allekirjoitettu pöytäkirja olisi ollut olemassa, olisi hän tuskin käyttänyt tätä lausetapaa. -- Olemme tehneet nämä muistutukset ei senvuoksi, että epäilisimme Essenin yleensä oikein selostaneen kokouksen keskusteluita, vaan sen vuoksi, että Rosendal on antanut kokoukselle niin sanoaksemme virallisen leiman, joka sillä ei näy lainkaan olleen. Näkyy kyllä Essenin kirjeestäkin, ettei sen pohjana ollut olemassa mitään tarkistettua pöytäkirjaa. Epäiltävää on myöskin, olivatko papit kokoontuneet "suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen". Essen ei mainitse siitä sanaakaan eikä hän Kihlmanillekaan, niinkuin tämä erittäin huomauttaa, kertonut "mitä olivat päättäneet siitä kuinka aikoivat suhtautua edelliseen harrastukseensa". Nähtävästi kokoontuneet eivät muuta tarkoittaneet kuin yksinkertaisesti päästä selville omasta kannastaan herännäisyyteen ja sen oppiin nähden.] F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka olivat kokoukseen lähettäneet kirjallisen lausuntonsa. Ajan tavan mukaan kirje jäljennettiin, ja leviten siten laajalle vaikutti se kai tuntuvasti siihen hajaannukseen heränneitten piireissä, joka edellisenä vuonna oli jo tosiasiaksi tullut. Tässä on siitä muutama sana lausuttava kahdesta eri syystä, ensiksi sentähden, että Kihlman oli yksimielinen kokouksen kanssa, toiseksi senvuoksi, että Rosendal selittää siinä lausuttujen mielipiteiden perustuvan Beckin oppiin ja katsantotapaan, jotka Kihlman muka kirjeillään oli tehnyt Suomessakin tunnetuiksi.