Part 20

Että Kihlmanin näöltään ehdottomasti ylistelevä arvostelu Beckistä nojasi kriitilliseen tarkastukseen, ilmenee seuraavasta: "Lausuin viimeisessä kirjeessäni epäileväni, eikö hän ollut lainsaarnaaja. Kuulin häntä tänään. Hän saarnasi omantunnon pohjaan tunkevaa lakia, mutta raskautetuille ja työtä tekeville hänellä oli lohdullisinta evankeliumia. Voiko häntä silloin syystä sanoa lain intoilijaksi? Vanhurskausopissa hänellä, ei lauseissa vaan olennaisesti, (luullakseni) on sama käsitys kuin Luteruksella. Tämä ei minua peloita, vaan päin vastoin se lähentää minua häneen. Sillä, tahdon suoraan tunnustaa, Melanchtonin apologia ei ole tyydyttänyt minua. Huomaa kyllä, että tarkoitus on hyvä, jopa senkin, että _heidän_ uskonsa on ollut oikea ja Jumalan vaikuttama. Se näyttäytyy varsinkin, kun hän lähemmin kehittää ainettansa. Mutta niin pian kuin tullaan määrittelyyn tai lyhyeen lauselmaan, esiintyy paperilla historiallinen usko. Turhaan etsii silloin semmoisia ilmauksia kuin 'katuvainen' taikka 'Jumalan hengen vaikuttama' taikka 'elävä usko'. Ei, silloin sanotaan vain, että 'meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä armosta Kristuksen tähden uskon kautta, kun uskomme, että Kristus on kärsinyt edestämme ja että hänen tähtensä synti annetaan meille anteeksi' j.n.e. Se on katolilaisuuden vastakkainen äärimmäisyys. Hedbergin ei tarvitse kovin hävetä uskallettuja lauseitaan. Hänellä on tässä hyviä edeltäjiä uskonpuhdistajissa. Totta kyllä eivät he ole menneet niin kauas kuin hän; he olivat verrattomasti parempia henkilöitä kuin hän, mutta he ovat erehtyneet sanoissa. Sen vuoksi he eivät ole täydellisiä, sillä täydellinen on vain se, joka ei erehdy sanassakaan. Jos siis koettaa välttää heidän erehdystään pitäen kiinni heidän totuudestaan, niin minusta se ei ole väärin tehty. Mutta väärin on riippua heidän sanoistaan ja sen vuoksi, että Luterus tai Melanchton on sanonut tai kirjoittanut jotain, kohta pitää sitä ratkaisevana. -- Jos kerran ihmisauktoriteetti on hyljättävä, niin täytyy meidän saada asettaa Jumalan sana yli _kaikkien_ ihmisten. Sentähden olen katsonut itseni oikeutetuksi tunnollisesti tarkastamaan ei ainoastaan suomalaisia vaan myöskin saksalaisia isiä. -- On astuttava lähteelle: se on puhdas ja sekottamaton. Siinä ei ole puoluehenkeä taikka äärimmäisyyksiä. Niin on prof. Beck tehnyt eikä hän ole sitä katunut. Mutta sen kautta on hän myöskin voimakkaasti vetänyt minut puoleensa. Kaikki epäilykseni, kysymykseni y.m. ovat hänelle tunnettuja asioita, jotka hän on läpitaistellut. Minä voisin nyt yhdellä kertaa saada tietää, mitä tahtoisin. Mutta en tahdo hätäillä. Minä en tahdo kerätä valmiita tuloksia; tahdon mieluummin antaa kaikkien vähitellen kehittyä sisältäpäin. Tämä tie on luotettavampi. Minä koetan saattaa pienen totuusvarastoni tietoisuuteeni. Mutta sitä, mikä ei ole sieltä peräisin, pidän kyllä totuutena, mutta välittämättömänä enkä tahdo selvittää sitä ennenaikaisesti. Se kai selviää aikanaan, kun se voidaan asettaa yhteyteen muun kanssa. Tämä on minusta tarpeen varsinkin täällä, missä minulla on tilaisuus seurustella niin erinomaisen henkilön kanssa. Muutoin minun yksilöisyyteni sulaa Beckiläisyyteen: tunnen nyt jo miten ajatukseni tahtovat juosta Beckin väylää." --

Kihlman lähettää kirjeensä ohella Essenille erään Beckin saarnan, joka sisältää pääsumman tämän teologiasta. Samassa hän selittää, mitä Beck käsittää uskonnolla, johtaen saksankielisestä määritelmästä päätelmän, että ihminen on uskonnollinen, "kun hän antaa ylimaailmallisen elämänperustan todistusten kautta kohottaa itsensä johonkin, joka ei ole tästä maailmasta, sekä antaa sen kurittavan voiman nöyryyttää itsensä. Nämä kaksi piirrettä: ylimaailmallinen _kohottaminen_ ja _taivuttaminen_ kuvaavat koko hänen teologiaansa. Ja toiselta puolen hän osoittaa epäuskon (esiintyköön se miten kauniissa puvussa tahansa) olevan alentumista turhaan maailmalliseen ja yhtä turhaa itsensäkohottamista. Tämä käsitys on varmaan sattuva. Mitä olisikaan uskontomme ja varsinkin kristinusko, jos tuonpuolinen elämä olisi meille vieras, jollei elämämme olisi salattu Kristuksen kanssa Jumalassa. Sen on myös huomaava omasta kokemuksestaan ja muittenkin, että kristinusko ei ole syvälle tunkenut, niin kauan kuin ei vaella vieraana maan päällä. Myöskin on puoluekiihkoisen varma tunnusmerkki, että hän itserakkautensa ohella on maailmallinen mieleltään."--

Tuskin oli selostamamme kirje valmis, kun Kihlman sai uuden kirjeen Esseniltä, missä m.m. oli tieto, että Paavo Ruotsalainen oli kuollut tammikuun 27 p:nä 1852. Hän vastasi viipymättä (8/3). Tässä kirjeessä Kihlman jälleen käsittelee pappeinkokouskysymystä, esittää mietteitään universalismista ja partikularismista s.o. miten herännäisyyspuolueesta eronneiden pappien tulisi suhtautua muihin ja kirkkoon yleensä (siinäkin kelpasi hänestä Beck esikuvaksi, hän kun oli universalisti ja partikularisti yhdellä kertaa) ja koskettelee muita yksinkertaisempia asioita. Merkillisen kuolemantapauksen johdosta hän lausuu:

"Odottamaton oli sanoma Paavo-ukon kuolemasta, vaikkei olisi pitänyt niin olla. Hän on siis myöskin seisonut Vanhurskaan edessä. Olkoon hän kestänyt! Tavaton mies hän oli: mistä löydämme hänen elämänsä kertojan? Mielelläni olisin vielä tavannut häntä; nyt emme tapaa toisiamme ennenkuin ijäisyydessä. Lahkolaisuudesta hän ei koskaan ole puhdistettavissa, eikä myöskään uskalletusta sanainkäytöstä (vådlig terminologi). Mutta alkuperäisyyttä hänellä kieltämättä oli. Hänen teologiansa oli varmaan yritys välittää kahden vastakohdan, vanhurskauttamisen ja pyhityksen, välillä, ja osaksi hän luullakseni onnistuikin siinä. En uskalla kuitenkaan vielä sanoa mitään. Tämä kuolemantapaus olisi kovin masentanut minua, jos mieleltäni olisin entiselläni. Sillä minä pidin häntä korkeimpana oikeusasteena hengellisissä asioissa täällä maan päällä, yhteytenä, joka piti kaikki koossa, enkä minä nähnyt muuta kuin hajaannusta ja epävarmuutta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt tiedän, että Jumalan sana on korkein oikeusaste, joka antaa täydellisimmän varmuuden; enkä sen vuoksi pelkää, että Kristuksen palvelijat tulevat hajaantumaan, jos kohta yksi ihminen poistuukin. Mutta hyvin luultavaa on, että ne Paavon liittolaiset, jotka eivät ole Kristuksen palvelijoita, alkavat jakaa 'kolmen hiippakunnan piispan' jäämistöä. Toivon Juliuksen [Bergh] kanssa: rauha hänen tomullensa! Anna minulle tietoja hänen viime hetkistään!" [Kirjeen lopussa Kihlman kehottaa Esseniä ottamaan selkoa siitä, mitkä velkakirjat (Angelika Kihlman vainajan jäämistöä) olivat langenneet Hanna tyttären osalle, ja kirjoittamaan -- "minun nimessäni, jollet tahdo omassa -- velallisille, että he suorittavat koron." Näiden velallisten joukossa oli Malmbergkin ja oli siis häneltäkin korkoa vaadittava. Myöhemmistä kirjeistä päättäen Malmberg ei kuitenkaan noudattanut vaatimusta, ja sen vuoksi tapahtui, että Kihlman itse palattuaan Suomeen uudestaan kehotti häntä laatimaan velkakirjan ja suorittamaan 5 pros. korkoa. Tämän kertoo Malmberg (17/11 1852) kirjeessä R. Helanderille, lisäten että Kihlman ennen oli luvannut ottaa hänen velkansa osalleen ja olla korkoa vaatimatta. "Nyt on asia muuttunut. Saatuaan periä rikkaan isänsäkin on hän tullut tarpeeseen ottaa korkoa." Tämänmukaisesti on _Rosendal_ (m.p. III s. 433) maininnut asian jonkunlaisena vainon ilmauksena Malmbergiä kohtaan. Tosiasia on kuitenkin, että Kihlman vastaiseksi ei perinyt mitään isältään, sillä äiti pysyi jakamattoman pesän haltijana, että hän itse kokonaan kustansi ulkomaanmatkansa sekä että hänen kotiin tultuaankin täytyi, niinkuin alempana saadaan nähdä, puoli kolmatta vuotta tulla toimeen omillaan. Näin ollen ei liene oudoksuttavaa, että hän vaati korkoa lainassa olevista rahoistaan.]

* * * * *

Edellisestä tiedämme jo, että Kihlman viihtyi hyvin Tübingenissä. Siitä ja sikäläisistä oloista yleensä lisäämme vielä muutamia piirteitä kirjeestä vanhemmille (31/3). Terveydestään hän siinä sanoo, että se oli edistynyt. "Ainakaan ei rintani ainoanakaan keväänä menneenä kolmena vuotena ole tuntunut niin keveältä kuin nyt." Hän olettaa, että ilmanala, elämäntapa ja lääkkeet yhdessä olivat vaikuttaneet sen, ja toivoo sen vuoksi paranevansa, vaikka hänen ruumiinrakennuksensa jäisikin heikoksi, niinkuin se alkuaan oli ollut. Muutoin oli hänestä ilma Tübingenissä vähemmän lauhkea kuin vuorien ympäröimässä Stuttgartissa. Enimmin häntä vaivasi Saksan talven alituinen kosteus sekä katujen ja teiden kura, josta huolimatta ei käytetty kalosseja. Mielellään hän koululasten tapaan olisi kävellyt puujaloilla, jos tapa olisi sitä sallinut. -- Elämäntavat Tübingenissä näyttävät miellyttäneen Kihlmania varsinkin siinä kohden, että ne olivat luonnollisempia, vähemmän sovinnaisia kuin meillä. Ravintolassa saattoi professori istua samassa pöydässä kuin käsityöläinen, ja juttelu sujui hyvin heidän välillään. Itse ravintolaelämäkin oli, mikäli hän pystyi sitä arvostelemaan, siivompaa. Koko kaupungin porvaristo kävi ravintoloissa. "Siellä yhtyvät talonpoika ja professori; iltapäivällä juodaan kahvia, illalla olutta ja viiniä, eikä piippua unohdeta. Siellä kerrotaan uutisia, politikoidaan, ja ajatusten vaihto tapahtuu schwabilaisella murteella, sillä sekin kuuluu luonnollisuuteen." Tästä Kihlman ei kuitenkaan pitänyt ja kaikkein vähimmin siitä, että saarnatuolistakin sai kuulla samaa murretta. "Minä kaipaan täällä", hän sanoo, "hienoutta, jaloutta, puhtautta. Hieno ja siisti ei schwabilainen ainakaan ole: hevoset ja lehmät asuvat saman katon alla kuin ihmiset. Ravintolassa, jossa olen asunut (ja se on kuitenkin sangen hyvä), asuvat hevoset ja muut nelijalkaiset alakerrassa. Luulin, että niin oli laita tilan puutteesta, sillä maa on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, mutta minulle selitettiin, että niin oli järjestetty etupäässä lämmön vuoksi. Minä ajattelin: onpa kuvaavaa, että haluatte nauttia navetta- ja tallilämpöä. -- Ylellisyys ja koreus, teeskentely puheessa ja seurustelussa on kyllä iljettävää, mutta turhuuden ja plebeijimäisyyden välillä on olemassa kristillinen sivistys, jolla on juurensa ja joka kasvaa Jumalassa, niin että ihminen jalostuu jumalankaltaiseksi sekä sisältä että ulkoapäin, sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja semmoinen sivistys, joka sisältäpäin tullen ilmenee kaikissa sielunelimissä ja niiden ruumiillisessa toiminnassa, semmoinen jalous sanoissa, seurustelussa, olemuksessa on ei ainoastaan maailmallisesti sivistyneiden, vaan myöskin yksinkertaisimman torpparin saavutettavissa. Mutta semmoiset aateliset ovat harvinaisia."

* * * * *

Kun lukukausi oli päättynyt maaliskuun 23 p:nä, päätti Kihlman käyttää huhtikuun 16 p:ään ulottuvaa loma-aikaa virkistysmatkaan, m.m. nähdäkseen Münchenin kaupungin, jossa hänen isänsäkin oli kehottanut häntä käymään. Marian ilmestyspäivän aamulla 25/3 hän Egen kanssa ensin lähti Weiliin Lämmertin luokse. Siellä hän jumalanpalveluksen jälkeen sai nähdä, minkälainen köyhyys ja kurjuus silloin vallitsi näillä seuduin. Seurakunnan 3200:sta asukkaasta 1800 ei kyennyt elättämään itseänsä. Lämmert oli sen tähden uhrautuvaisesti omilla ja muilta keräämillään varoilla perustanut keittolaitoksen, josta köyhät puolesta hinnasta saivat liemiruokaa. "Oli oikein surkeaa nähdä tämän nälkäisen ihmisjoukon tungeskelevan kullakin kreuzerinsä kädessä saadakseen tuoppiinsa lämmittävää, ravitsevaa ruokaa. Miten rikas onkaan meidän maa raukkamme verrattuna tähän yleiseen puutteenalaisuuteen! Kaksi kolmannesta asujamistosta on avun tarpeessa. Eikä syy ole niinkään kadossa kuin yleisessä levottomuudessa, joka on tehnyt lopun kaikesta liike-elämästä. Varakas ei uskalla mihinkään ryhtyä, sillä hän ei tiedä, milloin kapina tai sota syttyy. Ne, joilla vielä on vähän säästössä, lähtevät Amerikaan. Kölnin kautta kuuluu yhtenä ainoana päivänä kulkeneen 20,000 henkeä." -- --

Sitte Kihlman matkusti Stuttgartiin, missä viipyi kolme päivää ja sai kirjeen -- viimeisen, vaikkei hän vielä sitä tiennyt -- isältään, ja sieltä Ulmiin. Katseltuaan suurta tuomiokirkkoa y.m. hän jatkoi matkaa Augsburgiin. Tässä kaupungissa hän suurella mielenliikutuksella astui siihen saliin, missä augsburgilainen tunnustus aikoinaan oli julkiluettu, ja tapasi taidekokoelmassa maalauksen, joka jätti häneen syvän vaikutelman. Se oli luultavasti Holbein vanh:n esitys: Kristusta pilkataan (Kihlman mainitsee vain taulun aiheen). Maaliskuun 30 p:nä hän saapui Müncheniin.

Tässä kaupungissa, ("Saksan Ateena taikka Tyrus"), Kihlman loihe turistiksi. "Tahdoin mahdollisimman pian suorittaa kurssini: olin aamusta iltaan liikkeellä." Seuraus oli, että hän tapasi vähän miellyttävää -- nähtävyyksien paljous ja vauhdin suuruus estivät häntä saamasta pysyviä vaikutelmia. "Pinakoteekista ei ainoakaan taulu jäänyt muistiin"; sitä vastoin hän yksityisen taiteilijan (Wilh. v. Kaulbach) luona näki Jerusalemin hävitystä esittävän maalauksen, joka hänestä oli erinomainen. "Varsinkin unohtumaton oli eräs ryhmä, joka kuvasi miten kristittyjen seurakunta, yksinkertaisena ja puhtaana, katse kohotettuna korkeuteen, rauhassa kulki ulos palavasta kaupungista. Se oli kaunista! Semmoista näkee harvoin täällä maan päällä." Glyptoteekissa eli veistokuvakokoelmassa kreikkalaisten filosoofien ja roomalaisten keisarien muotokuvat enimmin viehättivät häntä. "Heidän sisällinen luonteensa kuvastui usein sangen selvästi kasvoissa." Rakennuksista Kihlman ennen kaikkea huomasi kirkkoja. "Niissä oli, mihin päivän aikaan tulinkaan, aina paljo väkeä. Kuulin myöskin katolilaisen saarnan, eikä se ollut huono. Siinä esitettiin monta vakavaa totuutta, ja yleensä se oli semmoinen, että jollen olisi tiennyt olevani katolilaisessa kirkossa, en olisi voinut päättää sitä saarnasta. Kumminkin näytti saarnaaja tahtovan liiaksi vaikuttaa tunteeseen. Hiljaisuudessa katselin kuulijoita saarnan jälkeen. Jokaisella oli rukousnauha kädessä, ja kukin piti yhtä helmeä sormien välissä niinkauan kuin rukouksen sopottamista kesti. Kun rukous loppui, pudotettiin helmi, ja nyt oli mielenkiintoista nähdä, miten moni vilkaisi nauhaan, oliko jo monta helmeä pudonnut ja montako oli jälellä. Sitten alotettiin uudella vauhdilla, ja vielä ulosmennessäkin moni suurella kiireellä luki läksyänsä. Meillä ei käytetä rukousnauhaa, mutta meidän 'jokahetkinen tykökäymisemme' on varmaankin monella muuttunut yhtä tarkoituksettomaksi ja itsevanhurskaaksi kuin katolilaisilla." --

Alituiset kävelyt ja varsinkin katseleminen väsytti Kihlmania, jota paitsi jokapäiväinen oleskelu kylmissä kirkoissa oli hänen terveydelleen haitallinen. Tämä sekä seuran puute -- ne pari tuttavuutta, jotka hän Münchenissä teki, eivät laisinkaan tyydyttäneet häntä -- synnytti hänessä alakuloisuuden, joka sai hänet lähtemään paluumatkalle. Hän matkusti näet Augsburgin, Donauwörthin ja Nördlingenin kautta (missä kävi tappelutantereella, jolla moni ruotsalainen ja suomalainen sotilas kaatui 30-vuotisessa sodassa) takaisin Stuttgartiin. Sinne hän tuli huhtikuun 7 p:nä jatkaakseen sieltä Tübingeniin, mutta ennenkuin se tapahtui, sai hän kotimaasta surullisen sanoman, jonka järkyttävä vaikutus tunki hänen sisimpäänsä, sanoman isänsä kuolemasta.

* * * * *

Keväällä ennen Alfredin lähtöä oli rovasti Kihlman täyttänyt 63 vuotta. Silloin ja sen jälkeenkin näyttää hänen terveytensä olleen tyydyttävä, koska ei kirjeissä mitään muuta mainita. Luonnon ystävänä hän oli huvitettu puitten istuttamisesta, ja vielä syksyllä hän kirjoitti Alfredille istuttaneensa pihlajia. Kumminkaan hänelle ei ollut sallittu elää uuteen syntymänsä vuosipäivään (12/4). Maaliskuun keskivaiheilla oli hänen tehtävä matka Vaasaan, rakkaaseen syntymäkaupunkiinsa, ja hän lähti kotoa vanhan uskotun palvelijattaren seurassa. Matka oli sujunut hyvin melkein perille asti, kunnes palvelijatar joku hetki Veikkarsin kevarista lähdettyä huomasi, että rovastin käsi riippui hervottomana reen laidalla ja että hän puhui sopertaen. Halvaus s.o. verenvuoto aivoihin oli sattunut, ja kun tultiin kaupunkiin, ei sairas enään omin voimin päässyt sisään (Hallstenille, missä hänellä oli kortteeri tilattuna); kumminkin hän silloin ja kuolemaansa saakka oli täydessä tajussa. Luonnollista on, että hänelle kohta toimitettiin mitä parhain hoito, sillä olihan hänellä Vaasassa sekä sukulaisia että ystäviä, ja jälkimäisistä tiedetään varsinkin koulun rehtorin, Lauri Stenbäckin, olleen erittäin avuliaan kaikessa. Ensimäisiä tehtäviä oli antaa sana sairauskohtauksesta rouva Kihlmanille, ja nopeampien keinojen puutteessa lähti eräs nuori Grönvall, rovastin sisarenpoika, Kruununkylään noutamaan rouvaa. Kyydillä ajaen läpi yön rouva Kihlman ennättikin Vaasaan ennen puolisonsa kuolemaa. Sairaan viimeisistä päivistä kerrotaan, että hän oli huolehtinut autuudestaan, mutta lapsistaan, Alfredista ja Hilmasta, hän ei ollut puhunut. Maaliskuun 20 p:nä 1852 rovasti Kihlman kuoli, ja 25 p:nä hänen ruumiinsa kätkettiin kaupungin hautausmaahan, Kappelimäkeen (Kapellbacken), joka oli ollut hänelle tuttu paikka lapsuudesta saakka ja jolla hän itse ennen oli siunannut niin monen vainajan viimeiseen lepoon. Kuolemantapauksesta johtuvissa puuhissakin Stenbäck oli vaivojaan säästämättä ollut lesken apuna, ja hän se myöskin oli, joka ensin kirjoitti Alfredille hänen isänsä kuolemasta ilmoittaen äidin puolesta, että tämä toivoi pojan palaavan kotia vasta silloin kun hän tehtäviltään oli valmis tulemaan.

"Isän kuolema iski minuun niinkuin salama", Kihlman kirjoittaa Essenille ja Ingmanille samassa kirjeessä, jonka mukaan ylempänä on kerrottu Münchenin matkasta. Ja kuitenkin olisi hänen pitänyt tietää mitä tapahtuva oli -- hän lausuu -- jos hän olisi tarkemmin ottanut huomioon sisällisiä ääniä ja aavistuksia. Sisällisestä vaatimuksesta hän oli usein rukoillut vanhempiensa edestä ja niinikään purkanut sydämensä ennen mainittuihin kirjeisiin. Edelleen häntä Lämmertin luona -- niinkuin hän sitte sai tietää: isän hautauspäivänä -- oli painanut omituisen tukala tunnelma, niin tukala, että hän oli siitä puhunut ystävälleen Egelle. Eikä se ollut luopunut hänestä Stuttgartissakaan, jossa hän sai isän viimeisen kirjeen. Se päättyi sanoihin: "Jumala olkoon Sinun kanssasi ja auttakoon Sinua ja varjelkoon Sinua!" -- "Se oli", sanoo Alfred, "hänen isällinen siunauksensa minulle. Se on minulle kallis. Jumala suokoon, että se täydellisesti täyttyisi. Se on tervehdys haudan tuolta puolen minulle, joka vielä vaellan tällä puolen."

Kuolemansanoma saavutti hänet, niinkuin jo sanottiin, paluumatkalla Stuttgartissa huhtikuun 8 p:nä a.p., juuri kun hän oli "vahvistanut itseänsä lukemalla Dettingerin kirjoittaman hyvän kärsimyssaarnan". Samana päivänä hän kirjoitti äidilleen kirjeen, josta otamme muutamia kohtia:

"Sydämestä rakastettu Äitini!

"Minun on vaikea kirjoittaa Äidille nyt, sillä sydämeni on niin raskas ja niin täynnä, ja kyyneleet hämärtävät silmiäni; mutta en voi olla kirjoittamattakaan. En kuitenkaan voi ryhtyä muuhunkaan työhön, sillä ajatukseni kiertävät lakkaamatta sen ympäri, josta tänään a.p. Stenbäckin kirjeen kautta sain tiedon.

"On siis totta, että Isä on päättänyt maallisen vaelluksensa. Mitä matkallani olen peljännyt ja aavistanut, on siis tapahtunut. Jo silloin kun sanoin hyvästi Kruununkylässä ja viimeisen kerran näin Isän Kruununkylän sillalla, aavistin hämärästi, ettemme enää näkisi toisiamme maan päällä. Sen vuoksi oli minun kovin vaikea erota. Olisin toivonut saavani avonaisemmin puhua hänen kanssaan, mutta hän astui vaiti ollen ja hiljaa, ja se jäi sikseen. Tukholmassa minua voimakkaasti kehotettiin rukoilemaan vanhempieni edestä, heidän vielä eläessään. Silloinkin minusta tuntui kuin olisi ero lähellä; mutta samalla kun minussa heräsi toivo, että vielä voisimme yhtyä yhdeksi hengeksi ja sieluksi, riemuitsin myöskin ajatellen vielä voivani Josefin kanssa syleillä vanhaa isääni. Kuvittelin sitä hetkeä, jolloin sovitettuina ja nöyryytettyinä Jumalassa jälleen näkisimme ja tapaisimme toisemme. Luulin, että sekä Isä että minä sen jälkeen nöyrästi alistuen sanoisimme: Nyt annat palvelijasi mennä rauhassa. Tahdoin vielä itkeä hänen kaulassaan ja luulin vielä saavani elää jonkun päivän hiljaisessa rauhassa yhdessä hänen kanssaan, jonka mieltä olin ymmärtämättömyydessäni niin usein pahoittanut. Usein olen senvuoksi polvillani rukoillut Jumalaa, että hän antaisi meille, Teille ja minulle, armonsa parannukseksi, totuudellaan vetäisi meidät luokseen ja siten yhdistäisi meidät itsessään yhdeksi. Tässä mielessä olen matkallani kirjoittanut kaikki kirjeeni; mutta minun on täytynyt usein jättää sanomatta, mitä sydämeni on pitänyt painavimpana, osaksi sentähden, etten tiennyt, olisiko oikein puhua niin vapaasti vanhemmilleen, osaksi syystä, että pelkäsin Teidän voivan paheksua ja arvella, että tahtoisin pyrkiä opettajaksenne. Minä uskoin sen vuoksi asian kaikkivaltiaalle, että hän, joka paremmin ymmärsi sen, hoitaisi Teitä. Tahdoin kuitenkin saattaa tietoonne mielipiteeni, jotka jo kotona ollessani olivat vähitellen kehittyneet, ja varsinkin sen vuoksi kirjoitin kirjeen helmikuun 9 p:ltä. Sisäinen ääni toisti aina: 'Sinun täytyy kirjoittaa ja pian, et tiedä kauanko heidän tai oma elämäsi kestää'. Mainitulla kirjeellä tahdoin vain sanoa, että varmaan en kuulu mihinkään puolueeseen ja että siis siltä puolen ei enää mikään estä yhtymistämme. Odotin kauan vastausta. Vihdoin tuli kirje, mutta tässä viimeisessä kirjeessä Isä ei vastannut esittämiini mielipiteisiin. Lyhyt aika ei sitä sallinut [Isän oli lähteminen hautajaisiin Kokkolaan]. Jäin siis epätietoiseksi siitä, miten hän oli käsittänyt sen, minkä pelonalaisena olin kirjoittanut. Senvuoksi minä viime kirjeessäni Münchenistä puhuin vain ulkonaisista asioista, odottaen enempää vastausta. Mutta Herra oli toisin päättänyt; häneltä itseltään en enään ollut saava ei hyväksyvää eikä nuhtelevaa vastausta. -- Ennen Müncheninmatkaa tunsin itseni kovin ahdistetuksi: en arvannut syytä, mutta luulin, että ehkä tauti ja kuolema odotti minua Münchenissä. Onnellisesti pääsin sieltä, mutta tänään, vuosipäivänä sen jälkeen kun Julius minulta otettiin takaisin, älyän ahdistukseni syyn. Oi, kuinka nopeasti Jumala leikkaa minulta toisen jäsenen toisen jälkeen! Oi, Jonathanini, Gelani, Juliukseni, Isäni! Kaikki olette poissa, enkä minä tässä elämässä enää koskaan Teitä näe! En saa enään iloita Teitä nähdessäni ja kuullessani. Suloisimmat toivomukseni tehdään tyhjäksi. Tiedän: tämä valitus ei ole Jumalasta; se on inhimillinen. Kumminkaan en tahdo valittaa niinkuin pakanat, joilla ei toivoa ole. Vielä elää Herra ja hänen Kristuksensa, menestyksessä usein unohdettu, mutta vastoinkäymisessä uskollinen auttaja, joka kykenee tyydyttämään ihmissydämen janoa. -- Minun pitäisi olla Sinulle, rakas Äiti, tukena ja lohdutuksena tässä meidän yhteisessä surussamme. Mutta näethän, että olen siihen liian heikko. Mutta tiedän, missä voit tavata sekä lohdutusta että tukea, nimittäin sen luona, joka on sanonut tahtovansa olla leskien ja isättömien puolustaja. (Puhuttuaan sitten kokemuksistaan, miten antautuminen Jumalan turviin tuottaa lohdutusta ja rauhaa, hän jatkaa:) Jos se kuitenkin, armas Äitini, voi huojentaa kaipaustasi, jonka kalliin Isämme poismeno Sinussa aiheuttaa, niin ojennan Sinulle käteni vilpittömällä vakuutuksella, että tahdon olla uskollinen, nöyrä, kuuliainen poikasi viimeiseen hetkeeni saakka. Jumala varjelkoon minua koskaan tuottamasta Sinulle surua! Oi, miten minua surettaa, että Sinä nyt olet niin yksin ja hyljättynä, että minun juuri tähän aikaan täytyy olla poissa. Kuinka mielelläni rientäisinkään takaisin syliisi. Mutta toiselta puolen olisi minulle hengenvaarallista tällä vuodenajalla tehdä niin pitkä matka pohjoiseen, jossa vielä on lunta ja jäätä, toiselta puolelta velvollisuus pitää minut täällä. Jumalan sanan tähden on minun oltava täällä: minun tulee oman sieluni ja muittenkin vuoksi täydentää opintojani. Ja siitä syystä kiitän Sinua, että Sinulla on ollut voimaa ja mielenmalttia kehottaaksesi minua vielä jäämään tänne, niinkuin näen Stenbäckin kirjeestä." -- --